Konservatiivin tunnustuksia uusimmat merkinnät RSS

Vuosi 1 jLr

admin — Fri, 06 Oct 2006 06:39:24 +0000

Menin lupaamaan bloggaavani viisuista. Olenkin monella tavalla mukana Helsingin Eurovisionin laulukilpailujen järjestelyissä: Forum Virium toteuttaa kisoihin verkkomediaa yhdessä YLEn kanssa, kuulun Helsingin viisutyöryhmään, ja tulinpa nimitetyksi YLEn juhlavaltuuskuntaankin.

Mutta työnnän pääni ampiaispesään heti kättelyssä: en katsonut Eurovision -finaalia 2006. Ei sen puoleen, en katsonut myöskään 2005. Tai 2004. Tai 2003. Enkä 2002.

Joten mitä hemmettiä minä teen blogaamassa Euroviisuista, tai mikä pahinta, tekemässä niitä? Enhän ilmiselvästi ymmärrä koko asiasta yhtään mitään.

No, tapahtumien tuottamisesta ymmärrän yhtä ja toista. Mutta varsinainen syy on se että on v. 01 jLr, vuosi yksi jälkeen Lordin. Eivätkä Euroviisut ole entisensä.

Pilapiirroksessa euroviisuvoiton jälkeen uutistenlukija kertoi helvetin jäätyneen, lehmien lentäneen ja Suomen voittaneen euroviisut. Historiallinen voittohan se olikin, ja työvoitto, kun Suomi on ollut kisoissa mukana niin sitkeästi ja niin onnettomin tuloksin.

Mutta joka vuosi kisat voittaa joku maa, ja jokaiselle maalle tulee se ensimmäinen kerta. Suomalaiset ovat omineet huonon viisumenestyksen kansallisomaisuudekseen, vaikka vuosikymmeniä mukana olleista naapurimaistamme Norja voitti kisat vasta 1980 ja Tanska vuonna 2000.

Joten nyt ei ole vuosi 01 jLr siksi, että Suomi voitti kisat. Nyt on Uusi Vuosi siksi, että Lordi voitti ne. Lordin takia Euroviisut eivät ole entisensä.

Miksi muka, kysytte – joka vuosihan kisat voittaa joku esiintyjä. Ja outoja voittajia on nähty ennenkin, Israelin transseksuaalisesta Dana Internationalista Norjan ambient -maailmoissa leijailleeseen Secret Gardeniin.

Mutta Lordi on uudenlainen voittaja. Lordi voitti, koska bändi kokosi taakseen eurooppalaisen kannattajakunnan, joka ei välitä hepojakaan Eurovision laulukilpailuista. Mutta he välittävät Lordista.

Lordin voitto oli fanikulttuurin, yhteisömedian ja Internetin voitto. Ensimmäinen kerta, kun alakulttuuri - toisaalta metalliväki, toisaalta viisuprotestoijat - ajoi tahtonsa läpi Euroviisujen kaltaisessa massamediassa. Ja millä voimalla! Lordi keräsi kaikkien aikojen parhaan pistesaaliin.

Yhteisön voitto avaa ihan uudenlaisia näkymiä Euroviisuihin. Teoriassa saman ilmiön voi toistaa kuka esiintyjä tahansa. Kisat voittaakseen ei tarvitsekaan miellyttää kaikkia, riittää kun miellyttää tosi paljon kansainvälistä fanijoukkoa - noin 8% kannatus riittää. Jos Euroopan maat osaavat matematiikkansa, saatamme nähdä kisoissa ties minkälaisen kavalkadin alakulttuureita. Goottiviisu! Punk-viisu! Indie-viisu!

Punk-, indie- tai trashviisut toisivat Euroviisuihin monipuolisempaa musiikkia, toisivat kisoille aivan uudenlaista yleisöä ja tekisivät kisasta katu-uskottavamman tapahtuman Euroopan musiikkiteollisuudelle ja -medialle.

Mutta jääkö yhteisön selkävoitto massamediassa kertapössähdykseksi? Samaan aikaan toisaalla monet ”vanhan kaartin” fanit ovat järkytyksissään. Viisut menevät pilalle! Ei heviä! Tuokaa orkesteri takaisin! HIFK:n ja Jokereiden nyrkkitappelut ovat pientä verrattuna viisufanien välisiin jännitteisiin.

Mikä puolue voittaa? Kutkuttava tilanne. Tästä syystä minä bloggaan Euroviisuista. Ja varmasti ensi vuonna minäkin katson finaalin.

Ja nyt olette luovia, perkele, tai...!

admin — Thu, 23 Mar 2006 15:19:25 +0000

Eläköön luovuus, uusi iskusana! Käsi ylös, kuka muistaa miten pitkään “informaatioyhteiskunta” kesti? Taisi olla viitisen vuotta? Luovuudellakin ovat jo lopun ajat käsillä: SITRA on tehnyt luovuusraportin ja Tampereella on suunniteltu “Luova Tampere”-projektia. Ovatkohan InnoJuva ja CreaJoensuu –hankkeet jo putkessa? Varmoja tuhon ennusmerkkejä. Sama juttu kuin vanhassa pörssivälittäjien totuudessa: kun rahvas jonottaa osakkeita, on aika myydä.

Vaikka eihän iskusanoissa mitään vikaa ole. Niitä tarvitaan, koska päättäjät tarvitsevat hyviä fraaseja puheisiinsa ja rahoittajat tarvitsevat jotain uutta mitä rahoittaa. Iskusanoista tule muutoksen tunne. Historian siivet havisevat, kehitys kehittyy.

Ja muutoshan on hyvästä, uskovat kaikki. Yksi taannoisen uusi talous- ja eCommerce -kuplan elämään jääneitä asioita on se, että muutosta pitää rakastaa. Rullaavat kivet eivät sammaloidu, vaikka saattavatkin jäädä kivivyöryn alle.

Selvä, nyt muututaan ja ollaan luovia. Missäs on se firman korkeakouluharjoittelija, sillä on korvikset ja nenärengas, varmaan luova tyyppi, ehkä se voisi neuvoa miten kannustetaan firmassa luovuutta?
Luovuuteen kannustaminen menee useammiten pieleen. Firmojen luovuussessioissa on samanlainen olo kuin avioliittoneuvojalla – pitäisi puhua avoimesti, mutta kun nolottaa liikaa että se onnistuisi.
Kerronpa esimerkin: TEKESillä yritettiin yritettiin vuosi saada aikaiseksi elämysteollisuuden tukiohjelmaa. Ohjelmaa valmistelemaan oli kutsuttu liuta virallisesti luovia ihmisiä. Meidät istutettiin aamutuimaan mukavaan harmaavalkoiseen kokoushuoneeseen olemaan luovia. Pöydän toisessa päässä istui puolen tusinaa TEKESin virkailijaa tarkkailemassa luovuuden säkenöintiä. Yksi oli valmiina kirjaamaan ylös kaikki räiskyvät ideat.
No eihän siitä mitään tullut. Istuttiin naama punaisena ringissä ja höpistiin kolme tuntia itsestäänselvyyksiä kulttuurin merkityksestä ja uskalluksesta heittäytyä. Workshopin raporttia lukiessa punastelutti vielä enemmän.

Jotta luovuus kukkisi, pitää olla rento tunnelma. Tieteellisesti määritellen, tutkija Csikszentmihalyin mukaan, pitää päästä flowhon, luovaan virtaan. Ja flowhon ei päästä sillä että firman johto käskee kaikki olemaan luovia, auditorioon kello viisitoista. “Nyt olette luovia, perkele, tai muuten ..!”

Luovuus ja innovaatiot syntyvät usein sattumalta. Mikroaaltouuni keksittiin aikoinaan kun tutkija unohti suklaapatukan tutka-antennin alle ja mokoma suli. Penisilliini syntyi pieleenmenneestä bakteeriviljemästä, joka homehtui. Keksinnöt tuntuvat vain “tapahtuvan”, syntyvän sattumalta. Mikä on tietenkin täyttä harhaa – suklaapatukka olisi voinut sulaa minkä tahansa tutkan lähellä ja petrimaljoja on homehtunut monissa muissakin laboratorioissa, mutta Percy Spencer ja Alexander Fleming tajusivat että noilla sattumuksilla oli joku merkitys. Heillä halusivat katsoa asioita toisin ja lähteä uuteen suuntaan. Ja heillä oli ympäristö, joissa näin voi tehdä.

Luovuuteen kannustava organisaatio on kuin kukkapenkki – hyvää multaa, siemeniä, tarpeeksi vettä ja aurinkoa, niin kukat kasvavat kuin itsestään. Ihmiset kukkivat kun he eivät tunne oloaan uhatuksi, heillä on sopivassa suhteessa vastuuta, vapautta ja tilaa, he voivat keskittyä työhönsä ja uuden löytämisestä palkitaan.

Turvallisuutta, vastuuta, tekemisen rauhaa, palkintoja. Helpon kuuloinen lista. Mutta miten se toteutetaan? Luovuuden perään huudellaan kovaan ääneen, mutta työmaailman tekemisen tavat ovat luovan ympäristön antiteesi: firmojen jatkuvat muutosprosessit aiheuttavat ihmisissä turvattomuutta. Pörssikurssisyistä tehtävät irtisanomiset ja korporaatioiden maailmanlaajuiset valinnat vievät päätöksenteon meistä mahdollisimman kauas – ei vastuuta. Hektinen tahti ja orjuuttava palaverirumba,sähköpostit ja kännykät vievät rauhan. Bonuspalkkioita tulee tuloksesta, eikä luovuus näy välittömästi viivan alla. Se palkkioista. Luovuutta pidetään maamme pelastajana ja jotkut jopa viiimeisenä mahdollisuutena, mutta toimintaympäristömme on omiaan tappamaan lopunkin luovuuden.

Varsinainen niiti luovuuden arkkuun on koulu. Maamme kilpailukyky on nimittäin enemmän kiinni yhdeksästä ensimmäisestä kouluvuodesta kuin TEKESistä tai yliopistoista, koska kouluissa kasvavat tulevat tekijät. Mitä maamme kouluissa tehdään? Leikataan taito- ja taideaineet pois - tänä median ja visuaalisen kulttuurin kulta-aikana. Siinäpä luova ratkaisu luovuuden kannustamiseksi.

Nuhruinen ja pieni Musiikkitalo?

admin — Fri, 17 Mar 2006 10:14:53 +0000

On suurten tekojen aika. Vuosien väännön jälkeen aletaan Töölönlahdelle rakentaa Musiikkitaloa. Kovin suurta näkijän kykyä ei tarvittu ennustamaan talon puoltajien voittoa Makasiinipuolueesta, klassinen musiikki on meillä niin pyhä lehmä. Toiminta makasiineilla on hiljentynyt purkutraktorien odotteluksi. Ihmisketjut jäävät kansalaisten muistoihin romanttisena mutta tehottomana eleenä, jota muistelee varmaan erityisellä lämmöllä vihreiden kaupunginjohtaja Pekka Sauri – olihan vihreiden vyöryvoitto vuoden 2000 kunnallisvaaleissa Makasiiniliikkeen ansiota.

Taloilla on väliä. Talot eivät ole vain seinien rajamaa sisätilaa. Kulttuurirakennukset säteilevät ympärilleen. Bilbaon uusi Guggenheimin taidemuseo, hohtava titaanimonsteri, on muuttanut taantuvan teollisuuskaupungin matkailukohteeksi. Maailman pormestarit tankkaavat Richard Floridan teesejä ja pyrkivät kilpailemaan luovan luokan kiinnostuksesta. Kulttuuri on in. Sinne sun tänne rakennetaan miljardeja maksavia kulttuurikeskuksia.

Vaikka sadan miljoonan euron Musiikkitalo on maailmalla kärpässarjaa, on se suomalaisittain iso investointi. Sekin voi säteillä ympärilleen ja muuttaa kaupunkilaisten suhdetta musiikkiin. Miettikääpä toista musiikkitaloa, Hartwall-areenaa; konserttien ja yleisön määrä moninkertaistui toimivan konserttipaikan myötä. Lupausten mukaan talo onkin kaikille avoin runsaudensarvi: musiikkikansan kohtaamispaikka, sykkivä kulttuurisydän, jonka ydin on vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä, yli musiikkirajojen. Näin lukee visiopapereissa.

Talon rakentaminen alkaa 2007, ja avajaiset ovat vuonna 09. Vuosiksi ennakkoon buukattujen huippuesiintyjien skaalassa siis huomenna. Iso investointi vaatii kunnon suunnittelun, niinhän? Asialla ovat parhaat voimat, eikös? No ehdottomasti. Katsotaanpas: rakennussuunittelijana LPR arkkitehdit, hyvä. Akustikkona Toyota, kuuluisa mies, hienoa. Vahasen insinööritoimisto.

Ohjelmistosuunnittelun ja markkinoinnin puolella yhtä kova kaarti: talon johtajana.- hetkinen, ei kukaan? Ohjelmistoa suunnittelee… ei kukaan. Myynti? Ei kukaan. Markkinointi? Ei kukaan. Kuulemma opiskelijatiimillä on jotain kaavailtu. Avajaiskauden ohjelmisto? Eipä ole tietoa. Orkesterit kai soittavat normaalit keikkansa.
Vaikea uskoa, mutta pakko kai se on. Suuren ja mahtavan musiikkikeskuksen käyttöä ei suunnittele kukaan. Kun asiaa kysyy orkestereilta, siinä ei ole mitään ongelmaa. ”meilole tämä on ensisijaisesti tilaongelman ratkaisu”. ”Me olemme luvanneet soittaa siellä, ei muuta”. ”Kun ihmiset kuulevat miltä orkesteri kuulostaa kunnon akustiikassa, ei mitään markkinointia tarvita”.

Sibelius-akatemiassa on yritetty tehdä asialle edes jotakin ja suunniteltu virtuaalista musiikkitaloa. Ihan toimiva idea; yksi kanava, tiedot ohjelmistosta, pääsyliput, vaikka matkaliput ja hotellimajoitus. Konserttilipulla voisi saada virtuaalisesta musiikkitalosta myös tallenteen konsertista. Verkkojakelun avulla Musiikkitalo olisi se kaiken kansan keskus mitä sen on visioitu olevan. Konsertteja voisi seurata vaikka kotisohvalla Kälviällä. Virtuaalitalo toimisi myös sisäisesti kokoavana voimana, yhteistyöareenana ja suunnittelupaikkana.

Hieno plaani. Vaan ei kiinnosta käyttäjiä. Miksi kiinnostaisi, kun talolle ei ole tulossa yhteistä markkinointia – kaikki haluavat markkinoida itse itseään, eikä edes yhteistä lipunmyyntiä – kun nykyjärjestelmä toimii ihan hyvin ja sitä paitsi orkestereiden profiilit ovat kovin erilaiset. Talon sponsorointi ei käy laatuun, kun kaupunginorkesterilla on omat sponsorit ja Radion sinfoniaorkesteri sanoo ettei sellaisia saa olla. Sitä paitsi mitä sponsori sponsoroisi, kun ei ole tiedossa ohjelmistoa eikä edes konseptia. Rakennuttajan mielestä konseptin aika on myöhemmin. Ensin tehdään tötsä ja sitten katsotaan mikä sen sielu on. Tulevan johtajan varaan ei kannata paljoa laskea, koska orkestereiden intendenteille suurin kauhistus on vahva johtaja. Työpaikkailmoituksessa haetaankin hommaan varmaan eunukkia.

Siis kookin pystytykseen löytyy sata miljoonaa, mutta käytön suunnitteluun ei satsata mitään. Millä vuosikymmenenä ne oikein elävät? Musiikkitalosta, joka voisi olla niin paljon enemmän kuin osiensa summa, on tulossa tyhjä kuori, jossa kaikki jatkuu entisellään ja yhteistyö tarkoittaa puuhastelua omissa nurkissa. Eikö kenellekään ole tullut mieleen että ihmiset odottavat jotain uutta, jotain enemmän? Sama juttu kuin uuteen kotiin muuttamisessa: edelliskämpässä ihan OK sohva näyttää uudessa huushollissa nuhruiselta ja pieneltä.

Musiikkitalon sijaan olemme kuitenkin saamassa hemmetin hienon ja kalliin kuoren, jossa järjestetään nuhruista ja pientä ohjelmistoa. Kaupunginorkesteri, radion sinfoniaorkesteri ja Sibelius-Akatemia kukin yhteistyössä itsensä kanssa.
Musiikkitalon sielu syntyy yhteisestä tahdosta ja visiosta, ja se toteutuu ammattimaisella konseptin, ohjelmiston, yleisöpalvelun ja markkinoinnin suunnittelulla. Nyt yhteistä tahtoa piisasi juuri niin kauan kuin rakentamispäätöksen tekeminen kesti. Ei helkkarissa. Vaihtakaa nyt äkkiä ihmisiä jos homma ei pelitä. Sata miljoonaa on liikaa rahaa hukattavaksi pikkusieluiseen reviiritaisteluun. Tai kenties visiona on nuhruinen ja pieni musiikkitalo?

Palvelusuunnittelua ja yrmypalvelua

admin — Wed, 15 Mar 2006 04:30:23 +0000

Olin edustustehtävissä TEKES-päivässä, vuotuisissa teknologiakehittäjien kokoontumisajoissa. Juhlapuheissa laitettiin tuttuja palikoita uuteen järjestykseen: Suomalaisten on toimittava yhtenä miehenä menestyäkseen. Teknologiset keksinnöt eivät riitä, kilpailukyvyn perusta on luovuudessa. On kehitettävä innovaatioita liiketoimintakulma edellä. Yksittäisten tuotteiden sijaan pitää ajatella kokonaisuuksia ja kehittää koko palveluketjua. Blaa blaa & blaa, ja bingo.

Puheiden jälkeen kaikkien suuta kuivasi. Kokkareilla oli tarjolla ankkaa, punaviiniä ja mukava tunnelma. Mutta koska kokkareiden tarkoitus on jatkoille siirtyminen, tarjoilu lopetettiin pilkkuun kahdeksan maissa.
Pilkun jälkeen valmistauduimme suomalaisen EU-komission korkean virkamiehen kanssa jatkoille lähtöön tyhjentelemällä baarissa lasejamme ja juttelemalla innokkaasti palvelusuunnittelusta, service designista.
Keskustelun keskeytti napakka koputus olkapäähän. Järjestysmieshän se siinä. “Olisi aika siirtyä tuonne uloskäynnin suuntaan”. Noteerasimme kehotuksen tavanomaisella ”ihan pian” -toteamuksella ja yritimme jatkaa juttua, mutta tämäpä ei sopimutkaan Tavastia-klubilla 80-luvulla koulutuksensa saaneelle portieerille. ”Eikun mä tyhjennän tän paikan ihan heti”, hän lausui, ja alkoi tarmokkaasti puskea meitä oven suuntaan. ”Häiriköt ulos” -tyyliin.
Hieman hämmentyneinä asioiden yllättävästä käänteestä antauduimme kerberoksen kanssa keskusteluun tilaisuuden luonteesta ja hänen työtapojensa tehokkuudesta – portsari olisi ehtinyt kehottaa kaikkia baarissa olleita siirtymään narikan suuntaan siinä ajassa jonka hän kulutti meidän kaitsemiseemme. Viestimme läpäisykyky oli heikko, ja katsoimme parhaaksi karata ulos ennen kuin punehtunut järkkäri ehti kutsua mustaa maijaa paikalle. Pikantti detalji oli se, että keskustelukumppanini on järjestämässä samaisessa juhlapaikassa yli 4000 hengen konferenssia.
Ovimiehen huonossa palvelussa oli hyvätkin puolensa, ulkona rapsakassa pakkasilmassa ei palellut ensinkään kun adrenaliinitaso oli sopivan korkealla. Taksia jonottaessani pohdin palvelua.

Palvelun laatu on pienestä kiinni. Ajatellaan juhlatilaisuutta: suurin osa työstä ja palvelusta, jonka juhlapaikka järjestää, on asiakkaille näkymätöntä. Kokit kokkaavat, teknikot säätävät ja somistajat somistavat, mutta he eivät ole paikalla enää kun juhlakansa saapuu. Asiakkailla on järjestäjiin vain kolme ihmiskontaktia: ovimies, narikkahenkilö ja baarimikko. Ja koska me ihmiset huomaamme ja välitämme ihmisistä enemmän kuin ruuasta, voi kuka tahansa näistä avainhenkilöistä pilata illan, tai ainakin tuoda illalliseen oudon sivumaun.
Ennen kuin juttumme brutaalisti keskeytettiin puhuimme palvelusuunnittelusta. Palvelusuunnittelu tarkoittaa asiakkaan tarpeista lähtevää suunnittelua. Tämä parantaa asiakastyytyväisyyttä, mikä tuo bisneshyötyä. Palvelusuunnittelua on esimerkiksi Finnairin nykyinen check-in systeemi, mikä tekee mahdolliseksi matkalle lähtemisen vähemmällä jonottamisella, tekemällä paikkavarauksen verkossa. Kaikilla aloilla palvelusuunnitellaan: Britanniassa Harrodsin tavaratalo on kehittänyt palvelun, missä lihamestarin antamat ohjeet oikeasta valmistustavasta saapuvat asiakkaalle kännykkään. Uusi palvelukeksintö on esimerkiksi cityauto; palveluun kuuluvat asiakkaat voivat paikannuslaitteen avulla löytää ja ottaa auton käyttöön juuri silloin kun sitä tarvitsevat.

Palvelusuunnittelua tarvitaan kaikilla aloilla. Vaikka olen tekniikan kanssa ihan osaava mies, en haluaisi tuhlata aikaa järkyttävän epäselvien digiboksien tai laajakaistamodeemien asennusohjeiden tankkaamiseen – haluaisin ostaa palvelun, mikä pitäisi kotini nykyajassa. Digikotipalvelu, palvelutasoina Kiviset & Soraset, Jetsoset tai Star Trek.
Perinteisemmässäkin tekniikassa olisi palvelulle sijansa. Omakotiasujan elämä on yhtä pimeitä palkkioita pyytävien putkimiesten kanssa painiskelua. Jos olisi palvelu, joka tarjoaisi kaikkia kodin ylläpitotöitä, vessanpöntön vaihdosta antenniasennuksiin, olisin sen tyytyväinen asiakas.

Vaan kuinka käy suomalaisilta palvelusuunnittelu? Tältä autorassaajien ja tee-se-itse –miesten kansalta Ei se ole mies eikä mikään joka ei itselleen taloa rakenna. Tältä Kaurismäkimaalta.”Lotto" ”Viisviiskyt”. Siinä pitkä keskustelu. Emmehän me ole tottuneita ostamaan palveluita. Ranskassa on joka korttelissa on leipuri, apteekki ja vihanneskauppa. Aamiaisleivät ja muut välttämättömyystarpeet läheltä, palveluna. Me taas olemme vaihtaneet korttelikaupat automarketteihin.
Palvelusuunnittelu on kuuma aihe liike-elämässä, koska palvelu ei ole kertakauppaa, vaan jatkuvaa tuloa yritykselle. Mutta jos palvelusuunnittelun ja yleisen palvelutason välillä on jokin suhde, olemme kyllä pahasti altavastaajan asemassa maailman service design –markkinoilla. Toivottavasti näin ei ole, vaan tukeva Finnish Design –pohja takaa suomalaisen iskukyvyn. Mutta ei sentään lähdetä myymään portsaripalveluita, eihän?

Luovat joutomaat

admin — Wed, 01 Mar 2006 01:53:46 +0000

Jihuu, ollaan kaikki sisällöntuottajia! Digitalisoituneen median aikakautena julkaisukynnys on kadonnut ja tuotantovälineet ovat halpoja. Kuka tahansa voi julkaista – musiikkia, kirjan, elokuvan. Nopeimmin kasvavat mediamuodot eivät ole kanavia vaan alustoja, joihin sisältö tulee käyttäjiltä itseltään. Raja ammattilaisten ja amatöörien välillä on kadonnut. Muutama viikko sitten netin, keikkojen ja itsetehtyjen CD:iden avulla itse itsensä lanseerannut Arctic Monkeys –yhtye teki musiikkihistoriaa tekemällä ennnätyksen ensimmäisen julkaisuviikon albumimyynnissä.

Yhteisöllisen median ja itsejulkaisemisen kannalta nykyinen tiukka joko-tai –tekijänoikeus on ongelma, koska se ei tunne versiointia eikä lainaamista. Koko länsimaisen populaarikulttuurin perusideahan on yhdessä tekeminen, toisten ideoiden kierrättäminen omiksi. Popkulttuuri on eräänlainen kollektiivinen aivo, jonka tuotokset pohjautuvat yhteiseen kliseevarastoon, josta kukin artisti tekee itsensä näköisiä versioita. Sämpläys ja kollaasitaide vie lainaamisen äärimmilleen ja käyttää aineksina palasia ympäröivästä maailmasta. Tiukka tekijänoikeus on uhka tälle hedelmälliselle toiminnalle ja erityisesti kritiikille; suuryhtiöt ovat jo haastaneet taiteilijoita oikeuteen kun nämä ovat käyttäneet yhtiöiden logoja kriittisissä taideteoksissa. Tällä menolla kultuurin luova aluskasvillisuus tukehtuu. Jazz tai rock´n´roll eivät olisi koskaan syntyneet, jos silloiset oikeudenhaltijat olisivat suhtautuneet omaisuuteensa yhtä tiukkapipoisesti kuin nykyiset. Pop on kierrätystaidetta.

Voisiko tekijänoikeus olla skaalautuva? Maailmanlaajuisesti leviävässä Creative Commons –mallissa luodaan luovia yhteismaita; tekijä voi päättää, antaako hän pois kaikki oikeudet tai vain joitakin. Perusajatuksena on, että hengentuotteita jaetaan tekijöiden kesken. Tämä mahdollistaa monipuolisen lainaamisen ja yhdessä tekemisen kulttuurin. Creative Commons –romantikot visioivat maailmaa, jossa artistit ovat itsensä herroja, paikalliset kulttuurit kukoistavat, live-konsertit nousevat jälleen arvoonsa ja pöhöttyneiden suuryritysten tilalla on verkosto pieniä ja ketteriä julkaisijoita. Kuluttajat hakevat kulttuuria verkosta monipuolisesti ja monista lähteistä ja julkaisevat itse hengentuotteitaan muiden nautittavaksi.

Nätti kuva. Mutta minulla on sen kanssa ongelma. Ongelma on se, että King Kong on kaunis.

Äärimmilleen kehittyneessä osaamisessa on jotakin maagista. Mehän katsomme elokuvia ja kuuntelemme levyjä huumaantuaksemme tekijöiden näkemyksestä, tavoittaaksemme yhdenlaista täydellisyyttä. Loistava elokuva on loistava juuri siksi, että minä en osaisi tehdä sitä itse. Luova hulluus yhdistettynä huippuluokan osaamiseen ja poskettomiin kustannuksiin on luonut kristallinkirkkaita teoksia, alansa huippuja. Huiput ovat välttämättömiä, jotta kulttuuri menestyy. Huiput läpäisevät meidän mielemme ja saavat meidät rakastumaan musiikkiin ja elokuvaan. Ilman huippuja on vain tylsyys.

En nyt tarkoita sitä, että korkeat kulut korreloivat laatuun, usein asia on päinvastoin. Maksoihan Rennyn Kurkunleikkaajien saarikin vaikka mitä. Mutta laatu korreloi ehdottomuuteen, näkemykseen ja heittäytymiseen, riskinottoon. Heittäytyisivätkö taiteilijat enää samalla lailla työhönsä, jos kaikkien taiteen tekemisen riskien lisäksi olisi vielä täysin epävarmaa se, suostuuko joku maksamaan heidän taiteestaan, vaikka siitä tulisi huippusuosittuakin? Luovat yhteismaat alkavat kuulostaa luovilta joutomailta, joilla amatöörit ja puuhastelijat ovat kukkulan kuninkaita. Ihanassa kollektiivisessa maailmassa kuka tahansa saa julkaista, ja piru vie julkaisee kanssa – mutta huippuja ei tule. Paljon ihan mukavaa musiikkia ja ihan kivoja videofilmejä. Voi mikä masentava maailma.

Ei käy. Antakaa minulle tähtiä. Antakaa elämää suurempia levyjä. Rikastukoot mediapomot minun puolestani, haluan itkeä elokuvissa ja hengästyä peligrafiikoista. Luovat joutomaat voivat kasvaa voikukkaa ja horsmaa ihan vapaasti minun puolestani, kunhan orkideakasvihuone on myös olemassa.

Lomamatkalla jossain päin Itä-Suomea

admin — Fri, 24 Feb 2006 23:16:02 +0000

Pariisissa on talvi, varhainen aamu. Sataa tihuuttaa, lämpötila kiikun kaakun nollan yläpuolella. Mikään ei muistuta kesästä. Ajattelin kuitenkin kesää tänään, tosin en Pariisin, vaan Suomen kesää.

Muistatteko kesän merkkejä lapsuudestanne? Suomessa se ei tosiaankaan ollut helle, aikana ennen kasvihuoneilmiötä. Kaupungissa merkkinä eivät toimineet hyttysetkään, eikä ymmärtänyt minihameidenkaan päälle.

Minulle säätä varmempia kesän merkkejä olivat tiedotukset. Muistatteko? Pitkät tiedotusrimpsut heti merisään jälkeen. Radiossa etsittiin lomalaisia. Ajetaan autolla mutkaista tietä, vanhemmat polttavat tupakkaa, on matkapahoinvointi, ja radiosta kuuluu ”Raija-Liisa Kumpunen, lomamatkalla jossain Itä-Suomessa autolla rekisterinumero unto-iivari-ville kolme kaksi yksi. Pyydetään ottamaan yhteyttä kotiin”. Suomen Yleisradio hoiti julkisen palvelun tehtäväänsä ja kytki ihmisiä toisiinsa. Tiedotuksissa soi vakava sointu: usein asiat olivat surullisia, mutta tärkeitä. Mutta lomalaista oli vaikea tavoittaa. Kun oltiin poissa, niin oltiin.

Enää ei radiossa kuulutella, koska ei olla poissa. Saamme kenet tahansa kiinni välittömästi. Kännykkä, sähköposti, chatit, kaikki uudet viestintävälineet ovat instant-välineitä; kännykkään odotetaan vastausta milloin vain, ja jopa vastataan – varmaan sinäkin olet päässyt todistamaan todellista tunnelmankohottajaa, tätä ”terve terve, kuinka menee, kuule en voi puhua pitkään kun olen hautajaisissa” –puhelua.

Sähköpostissa taas yhdistyvät tekstin ja puheen huonot puolet – siihenkin odotetaan vastausta heti, muutaman tunnin sisällä sen lähettämisestä, mutta se on kuitenkin kirjoitettua tekstiä jota voi palata ruotimaan. Sähköpostilla kommunikaatio on sekä välitöntä että venyvää: pikkukiista saadaan venytettyä päivien mittaiseksi sapelinkalisteluksi johon kulutetaan suhteettoman paljon vaivaa ja työaikaa. Kaikkein messevin ominaisuus on sähköpostin cc-kenttä, jota käytetään leväyttämään keskinäinen erimielisyys koko toimiston asiaksi. Ajatelkaapa vastinetta tosielämässä: jos sinulle tulisi pikku tora vieruskaverin kanssa, kutsuisit suureen ääneen esimiehesi ja muutkin työkaverit ympärillenne rinkiin kannustamaan kun selvittelette asiaa.

Tapojen muutos on ollut hämmästyttävän nopeaa. Jos kännykkä on jäänyt kotiin tai sähköposti ei toimi, meillä on poikkeustila joka muistuttaa lumimyrskyä Nizzassa – mikään ei toimi. Muistatteko vielä, miten ulkomaanmatkoilla saatiin matkatoverit kiinni ennen kännyköitä? Nuo taidot ovat kadonneet juustonteon seuraksi uhanalaisten perinnetaitojen arkistoon. Muutaman vuoden takaisella Japaninmatkalla, kun ihmisillä ei vielä ollut monitaajuuspuhelimia, matkaseurueemme hajosi heti hotellin ala-aulassa, kun kenellekään ei tullut mieleen koota huonenumeroita yhteen listaan.

Vaan lisääntyykö tavoitettavuuden mukana tekemisen laatu tai tehokkuus? Me laiskat otukset käytämme omaksi eduksemme kaiken lisätehon, jonka viestintävälineet luovat. Lisäksi tavoitettavuus lisää puhdetöiden määrää. Sähköposti on oikein tyyppiesimerkki KIIREELLISESTÄ, HELPOSTA ja EI-TÄRKEÄSTÄ työtehtävästä, jotka ovat meille kaikkein houkuttelevimpia, ja joiden kanssa puuhasteluun voidaan kuluttaa koko työpäivä, sen sijaan että tehtäisiin VÄHEMMÄN KIIREELLISIÄ, VAIKEITA ja TÄRKEITÄ tehtäviä.

Jos opeteltaisiin ottamaan aikaa? Päätettäisiin mihin aikaan päivästä ja kuinka pitkän aikaa vastataan maileihin, suljettaisiin kännykkä muulloinkin kuin lentokoneessa. Tuhotaan turhanpäiväiset viestit, tavataan tai soitetaan puhelimella sähköpostin sijasta. Elämänhallinnan tunne lisääntyy, saatetaan oppia keskittymäänkin. Ja jos minä vielä selättäisin sen kalenterin.

Tällaisia unelmia siis raportoi Ranskan kirjeenvaihtajanne. Päätän raporttini Pariisista tähän.

[inline:1]
"E.T. phone home", Pariisistakin.

Mummoni ja pölynimuri

admin — Thu, 16 Feb 2006 06:34:32 +0000

Olin kaksitoistavuotias, kun mummoni oli taas hoitamassa minua ja pikkuveljeäni vanhempien ulkomaanmatkan aikana. Mummo oli kova siivoamaan, hänen mielestään meillä oli sietämättömän sotkuista. Heti kun äitini Lada oli kaartanut pihasta kohta Helsinkiä, mummo päätti iskeä villakoirien kimppuun.
Mummo kaivoi pölynimurin kaapista. Me pojat pakenimme omiin huoneisiimme, yritimme keräillä legoja turvaan lattialta, ja jäimme odottamaan pölynimijän ulvontaa ja nurkkien kolistelua.
Yllätykseksemme mitään ei kuitenkaan kuulunut. Hiljaisuus tiheni. Hetken päästä keittiöstä kuului mummon käskevä ääni – Jarmo tulepa tänne!
Minähän menin kilttinä poikana juoksujalkaa. Mummolla oli ongelma: miten imurin johdon saa ylettymään seinään? Ja jos saa, vaikka parkkeeraamalla imurin ihan kiinni pistorasiaan, niin miten sillä imuroidaan kauimmainenkin nurkka, kun letku on vain kaksimetrinen?
Edellisen mummon lastenvahtikeikan jälkeen meille oli hankittu uusi imuri, jossa oli sisään kelautuva johto. Se oli mummolle ihan uusi juttu. Kovasti patistamalla mummo uskoi, että johto ei hajoa vaikka sitä vetää kelalta ulos, ja sai kytkettyä imurin pistorasiaan.
Sitten mummo painoi imurin nappia, ja vehje kelasi johdon takaisin sisään ja irrotti itsensä pistorasiasta jänisräikkämäisen metelin säestyksellä. Mummo säikähti niin että joutui istahtamaan keittiön pöydän ääreen tasaamaan hengitystään.
Kun johto oli kytketty uudestaan seinään, selitin mummolle koneen käyttöliittymää. ”Katsos, mummi, tässä on kaksi nappia. Toinen kelaa johdon, juuri niin kuin äsken tapahtui. Toisesta taas kone menee päälle ja pois päältä”.
Mummo mietti asiaa ankarasti hetken aikaa. Sitten hän irrotti imurin johdon seinästä, kieputti sen sievälle lenkille koneen rungon päälle, pakkasi imurin siivouskomeroon ja haki harjan, rikkakihvelin ja mopin.

Mummoni ei ollut tyhmä nainen. Hänellä oli maalaisjärkeä ja karjalaista temperamenttia eikä hän noihin aikoihin ollut vielä vanhakaan, varmaan kuudenkympin pinnassa. Mutta jotkut synapsit eivät kytkeytyneet kun tuli kyse teknisistä asioista.
Eiköhän meistä moni ole samankaltainen, varsinkin vanhemmiten. Kyse ei aina ole siitä etteikö vanha koira oppisi uusia temppuja, kyse voi olla siitä ettei vanha koira halua. On muutakin tekemistä.
Uusia temppuja olisi kuitenkin opittava. Vanhusten pitäisi pärjätä pidempään ja paremmin kodeissaan. Meidän suuri haasteemmehan on ikääntyvä väestö. Mitkään tilat ja rahat eivät riitä, jos kaikki vanhukset laitetaan laitoksiin. Lisäksi onni ja kulut ovat kääntäen verrannollisia toisiinsa – ihminen on kaikkein onnellisin ja halvin viettäessään aikaa kotonaan. Mitä kalliimpaa hoito on, palvelutaloista ensin sairaaloihin ja sitten tehohoitoon, sitä onnettomammaksi hoidettava muuttuu.
Ratkaisuiksi kehitellään digitaalisia terveyspalveluja. Kännykkä pirahtaa kun on aika ottaa lääkkeet, älylattia tunnistaa jos huoneistossa ei liikuta tai jos samassa kohdassa lattialla on liian kauan tasainen paino, ja on kotihoidon tueksi suunniteltu hoitorobottejakin, ”kun niistä saa myös seuraa”.
Kehitäpä mummolleni digitaalinen terveyspalvelu. Kuvittele hänet ottamassa videoneuvottelu¬yhteyttä lääkäriin ja suorittamassa itsediagnosointia. Kun hoivapalveluja suunnittelevat samat insinöörit kuin digibokseja, on niistä käyttäjäystävällisyys kaukana. Ja eniten palveluja tarvitsevat ihmiset ovat kykenemättömimpiä niitä käyttämään.
Mummoni olisi elänyt onnellisempana jos hän olisi voinut jäädä pikku mökkiinsä vielä sittenkin kun liesi unohtui päälle sen yhden kerran liikaa. Mutta mummon palvelun pitää olla yhdellä napilla toimiva. Siinäpä suunnittelutehtävää kerrakseen. Ja luulen ettei sen ratkaiseminen onnistu muuten kuin ottamalla mummo mukaan suunnittelemaan oma nappiaan.

Luova ydin

admin — Wed, 15 Feb 2006 21:46:42 +0000

Tapasin marraskuussa gurun. Guru asuu Uudessa Seelannissa. Kun guru puhui, minä koin valaistumisen. Niinhän sitä käy kun guru puhuu.
Valaistuminen liittyi yhteen lempiaiheistani, "kulttuuriosaamisen soveltamiseen muilla kuin kulttuurialoilla". Nykyään, kun ala kuin ala on palveluala, on firma kuin firma jonkin sortin sisällöntuottaja. Metso Paper tekee animaatioita paperikoneista, hissivalmistaja Kone elokuvia hisseistä, Outokumpu tuottaa opetuspaketteja teräksen tekemisestä. Nokialla on kokonainen multimediaosasto. Isot firmat ja isot rahat. Mahtava mahdollisuus.

Joten koulunpenkille mars taiteilijat, markkinointia oppimaan ja soveltamaan osaamistanne. Uudet laitumet odottavat. Vaan jokin tuloksissa mättää, tekemisen laadussa eritoten. Hissivideon tarvitse olla huimaa draamaa, mutta entäs tietokonepelin? Tehot jäävät vajaiksi. Vaikka pelejä ei ole tarkoitettukaan samalla tavalla tunteisiin vetoaviksi kuin elokuvia, ne tuntuvat usein kuin vedellä pestyiltä. Miksi?

Takaisin guruun. Hänen nimensä oli Richard Taylor. Richard on kouluja käymätön lukihäiriöinen hissukka. Todella lempeä mies. Mutta itsepäinen; kun hän päättää jotakin tehdä, niin hän tekee myös. Jonkin sortin fakki-idiootti siis.
Parikymmentä vuotta sitten lempeä Richard ja hänen yhtä lempeä vaimonsa päättivät, että koska he ovat käteviä käsistään eikä koulunkäynti oikein sujunut, he ryhtyvät tekemään lavastuksia ja pienoismalleja elokuvin.

Heillä kävi tuuri, koska he tunsivat elokuvaohjaajan, jonka mielestä heidän rakentamansa alkeelliset kammotukset olivat juuri oikeanlaisia. Richard ja ohjaaja Peter Jackson tekivät yhdessä mitä tolkuttomimpia kauhu- ja huumorifilmejä, joissa oli loputtomasti tökeröitä kammotuksia.

Noiden päivien jälkeen Richardin firma on tehnyt muutaman onnistuneemmankin kammotuksen, kuten Taru Sormusten Herrasta –elokuvien örkit ja muut hirviöt, King Kongin, ja Narnian taruhahmot. Weta workshop kuuluu maailman elokuvaeliittiin.

[inline:1]

Richard puhui minulle luovuudesta. Hänen yrityksellään on yksi tehtävä – maksimoida luova tulos (kuvitelkaa tähän sädekehä). Jos se onnistuu, firma tuottaa myös rahaa.

Vaan ei toisin päin. Luovuuden maksimointiin tarvitaan työrauhaa. Raa´assa elokuvabisneksessä on oltava terävät kyynärpäät ja kova asenne, mutta ei taiteilijoilla. Weta –yhtiö on rakennettu niin, että luova sydän, heartware on turvassa. Richard suojelee taiteilijoitaan rahahuolilta ja teknisiltä ongelmilta. Lakimiesarmeijat juoksevat, koodarit ohjelmoivat ja markkinoijat markkinoivat jotta luova sydän sykkisi.

Missä se valo siis oli? Katsokaas, minä olen aina ollut suuri tuottajien puolestapuhuja. Minusta raja-aitojen vetäminen taiteen ja kaupallisuuden väliin on naurettavaa. Taiteessa tarvitaan luovien tekijöiden ohella paketoijia - managereita, myyntimiehiä, eli tuottajia. Taide on tehty katsottavaksi ja kuultavaksi eli yleisölle. Jotta yleisö löytyy, pitää myydä ja mainostaa, ja tietysti saada ensin taideluoma tehtyä niin että rahat riittävät.

Richardin puhuessa tajusin, että kaikki tuo paketointi, myyminen ja markkinointi on yksinkertaisesti työrauhan tekemistä. Tuottaja antaa taiteilijalle illuusion luomisen vapaudesta. Ja tämä mättää uusilla aloilla, kun kulttuuriosaamista sovelletaan. Roolit ovat sekaisin. Luova tila on herkkä asia ja menee helposti rikki. Taiteilijan pitää päästä tekemään täysillä.

Joten, taiteilijoiden ei tarvitsekaan oppia markkinointia, enempää kuin sen verran ettei tule huijatuksi. Mutta mistä hemmetistä me löydämme ne tuottajat?

Poisheitettävää musiikkia

admin — Thu, 02 Feb 2006 18:08:06 +0000

Terveisiä Midemistä, maailman suurimmilta musiikkialan messuilta Cannesista. Kaikki oli mahtavaa. Musiikkibisneksen lamasta ei ollut tietoakaan. Suomalaiset järjestivät avajaisillan, ja törsäsivät ministeriörahaa niin tanakasti että ruokaa kannettiin pippaloitten jälkeen pois tarjotinkaupalla, kuulemma ensimmäistä kertaa ikinä. Juomat sentään saatiin kulutettua viimeiseen pisaraan. Valoa, ääntä ja videoscreenia piisasi. Lopputuloksen uskon olevan positiivinen; kansainvälinen musiikkimogulikin on ihminen, joka hyvin ravittuna ja juotettuna muistelee dagen efterinä suomalaisorkestereita erityisellä lämmöllä.

Midemissa puhuttiin musiikin digitaalisesta jakelusta, mistäs muustakaan. Presentaatioissa oli hienoja kalvoja jotka kertoivat että musiikin digijakelu kasvaa reipasta 25% vuosivauhtia, ja on jo 6% koko musiikkikaupasta. Vähemmälle huomiolle jäi se fakta, että käyttäjäverkoissa jaettavien ilmaisten musiikkikappaleiden määrä on suurin piirtein 100 kertaa suurempi kuin verkossa myytyjen.

Joka tapauksessa usko digitaaliseen jakeluun liiketoimintana on vahva. Ja tottahan mahdollisuudet ovat huimat; siellä täällä olevien levykauppojen rajallisten hyllyjen sijaan meillä onkin liki loputtomasti musiikkia koko ajan saatavilla ja ostettavissa. Lisäksi omistamisen – niin kuin CD-levyt – ja käyttämisen – niin kuin radio – väliin voidaan rakentaa kokonainen palveluarsenaali: yksilölliset nettiradiot – ”juuri sinun makusi mukainen”, väliaikaiset käyttöoikeudet ”kuuntele viikko, heitä pois”, jukeboksipalvelut, kokonaisvaltaiset krääsäpaketit ”video, biisi, soittoääni, ruudunsäästäjä ja haastattelu”, ja niin edelleen. Kotiin, autoon, puhelimiin, työpaikoille, mihin aikaan vain. Ja voi että aamulla kaduttavat ne jatkoilla ostetut Boney M –klassikot.

Digijakelu siis hymyilyttää musiikkibisnestä, vaikka vielä vähän väkinäisesti. Erityisen kireitä hymyt ovat kun puhutaan iPodista ja iTunesista. Apple hallitsee yksinvaltiaan tavoin musiikin verkkomyyntiä neljän viidesosan markkinaosuudella. Että se jurppii levy-yhtiöitä, muista verkkokaupoista puhumattakaan. Yhtiö on kirjoittanut omat säännöt. Apple määrää musiikin hinnat, eikä iTunes –musiikki soi muissa laitteissa kuin iPodeissa. Toisaalta, iPod on niin suvereeni vehje, että mitäs siitä?

Mutta mitä ostat kun ostat 99 sentin biisin iTunesista? Hinta on sama kuin CD-levyissä. Mitä rahalla saa? Saat digitaalisen failin, joka on kopiosuojattu. Ostaja pitää huolen tuotteen saapumisesta kotiin: maksaa verkkoyhteyden, biisin, tallennustilan. Levyttämisen ja digitalisoinnin jälkeen julkaisijan kulut ovat CD-levyyn verrattuna olemattomat – ei cd-tehdasta, raaka-ainekuluja, koteloita, kirjapainoja, rahteja. Lisäksi biisi on kompressoitu. Se tarkoittaa, että raita on kooltaan noin kahdeskymmenesosa alkuperäisestä CD-raidasta. Siitä on häivytetty valtaosa alkuperäisestä informaatiosta. Hinta on silti sama.

Applen monopoli pitää huolen myös siitä, että biisi kuin biisi on saman hintainen. Niinpä Pink Floydin 20-minuuttinen Atom Heart Mother maksaa saman kuin Right Said Fredin kolmeminuuttinen Too Sexy, ottamatta sen enempää kantaa biisien paremmuusjärjestykseen.

Niin paljon kuin iPodistani pidänkin, monopolimaailma on tylsä maailma. Taidan ostaa Creative MuVon vaikka se onkin huonompi soitin. Jotta olisi vaihtoehtoja. Enkä edelleenkään osta iTunes Music Shopista mitään.

Tähdet ja tee-se-itse -tähdet

admin — Thu, 26 Jan 2006 09:57:28 +0000

Seuraatko tähtien elämää? Enkä nyt tarkoita mitään köyhiä kotimaantähtiä, vaan oikeita, maailmanluokan tähtiä, niitä joilla on tällä viikolla hampaissa timantteja ja ensi viikolla juhlat avaruusraketissa. Madonnaa, Brad Pittiä, Angelica Jolieta, Paris Hiltonia, Britney Spearsia, George Lucasta.

Tähdillä ei ole arkihuolia. Tähdet eivät vessassa käy. Tähdet ovat isoja, elämää suurempia, ja nykyään vielä suurempia kuin ennen, koska tähtien hitit monistetaan: elokuvan lisäksi rahaa tulee DVD-myynneistä, soundtrackeista, peleistä, julisteista, tv-jakelusta, pehmoeläimistä ja ties mistä oheistuotteista. Hiteistä otetaan kaikki irti. Globaali media pitää huolen siitä että tähdet ovat kaikkialla.

Tähdiksi ei kasveta yksin. Tähtien takana jyräävät tähdentekokoneet, joita on vähän mutta jotka ovat sitäkin suurempia. Globaaleja levy-yhtiöitä on neljä, monimediayhtiöitä kuusi. Nuori peliteollisuus keskittyy sekin huimaa vauhtia. Jokaisella mantereella ja joka maassa toimivat monsterit päättävät mitä kuuntelemme ja mitä katsomme, levittäen samalla länsimaiset ihanteet kaikkialle maailmaan.

Mutta mihin dinosaurukset aikoinaan lopulta kuolivat? Etteivät vaan olisi tulleet liian isoiksi? Mitä suurempia viihdetuotteet ovat, sitä vähemmän riskejä otetaan. Kaikki pelataan varman päälle. Pienin yhteinen nimittäjä määrää. Viihdemössö on hampaatonta ja kaikkia miellyttävää, haukotuttavaa ajantappotaidetta. Välillä tehdään muka-kriittistä elokuvaa ja muka-rankkaa musiikkia, jotta muka-kapinallisetkin kuluttajat saadaan kassoille. Massaviihteen puu on sisältä mätä.

Vaikka tähdet ovat suurempia kuin koskaan, ovat tähdentekokoneet kriisissä. Niiden kustannukset ovat menneet katosta läpi – satsaukset ja riskit ovat mielettömän kokoisia samoin kuin voitot. Samalla käyttäjien tekemä kopiointi ja nettivaihtaminen syövät mediayhtiöiden voittoja. Paniikki on vallannut suurvoittoihin tottuneet, tolkuttoman kokoisiksi paisuneet ja tehottomat firmat. Viihdeteollisuus pitää kiinni asemastaan kuin Neuvostoliitto ennen romahdusta. Se haluaa privatisoida radioaallot ja rakentaa läänityksiensä ympärille muurit tekijänoikeuslaeilla. Hurskas perustelu on ammattilaisten oikeus omistaa työnsä.

Mutta kuka on ammattilainen? Samaan aikaan kun verkkomaailmassa mammuttituotteiden kustannukset ovat ampaisseet tähtitieteellisiksi, on toisessa päässä julkaisukynnys kadonnut. Kuka tahansa voi julkaista levyn, kirja tai elokuvan, tai itsensä, niin kuin galleriapalveluissa tehdään. Tamperelaisten teekkareiden tekemä Star Wreck oli viime vuoden kansainvälisesti menestynein elokuva. Sitä on ladattu netistä jo kolme miljoonaa kertaa. Massamenestystä jahtaavan viihdeteollisuuden laahuksesta putoilee innokkaiden harrastajien ja alakulttuurien poimittavaksi kokonaisia kulttuurilajeja; verkkoyhteisöt, nettianimaatio, fanikirjallisuus ja sampläyskulttuuri ovat eläviä, suuria ja kiinnostavia kulttuureja, joissa ei viihdejäteillä ole osaa eikä arpaa.

Mitä seuraavaksi? Verkko kouluttaa kuluttajia. Dinosaurukset harvinaistuvat. Yhteisöllisessä kulttuurissa on kasvottoman massan sijaan lukemattomia vaativia ja tietäviä alaryhmiä. Oppivatko tähdentekokoneet tarpeeksi ketteriksi?

Palvelukseen halutaan: Sivuminä

admin — Thu, 19 Jan 2006 03:37:42 +0000

Oletko sinä hajamielinen? Eikö olekin rasittavaa, ettei omaan päähän voi luottaa? Minä olen parantumaton tapaus; kouluaikoina hyvässä todistuksessa komeili pahimmillaan kutonen huolellisuudessa.

Pahimpia ovat ajat. En kertakaikkiaan muista niitä. Olen kalenteriaddikti, katselen rakasta kommunikaattoriani kymmeniä kertoja viikottain jotta muistaisin missä minun on kulloinkin oltava. Täsmälliset kalenteripäiset ihmiset ovat minulle sekä loputtoman kateuden kohde että täysi mysteeri; miten on mahdollista muistaa menonsa ilman kalenteria, puhumattakaan niistä luonnonihmeistä jotka muistavat minä viikonpäivän jouluaatto on ensi vuonna.

Kalenteri on pahin hajamielisyyteni lähde, mutta tietysti myös hukkaan tavaroita, vien kokoukseen väärät paperit ja selvittelen matkoilla paluulippuja vasta perillä. Mitä enempi stressiä, sitä enemmän asioita putoaa päästä. Ja stressiähän piisaa.

Eikö olisi mukavaa, että olisi Sivuminä? Sellainen, joka ymmärtää kenen se on, missä se on ja mitä pitäisi tehdä seuraavaksi? Ei huolta aikatauluista, ei pelkoa eksymisestä. Aina oikeat asiakirjat mukana. Konferenssissa se opastaisi sinut oikeaan saliin, kaupassa juuri sen toivotun legopakkauksen luo. Vimpain oppisi työvauhtisi, tietäisi tehtäväsi ja vahtisi ajankäytössä. Se olisi persoonallisuuteni jatke, jotakin sata kertaa enemmän kuin kännykän kalenteri.

Minä rakastaisin sellaista vehjettä, ja olen varma että hajamielisyydestäni kärsivä lähipiirini myös. Lopulta muistavainen Elukka. Vielä kun se olisi ajoissa paikalla.
Meillä ei ole Sivuminiä vielä. Sen sijaan meillä on vempeleitä, joille on tyypillistä epäluotettavuus, lyhyt elinikä ja naurettava määrä ominaisuuksia. Puhelin on myös kello, kalenteri, muistilehtiö, kontaktirekisteri, toivoton kirjoituskone ja huono kamera. Me käyttäjät olemme vempeleiden vapaaehtoisia koekaniineja, käytämme vempeleitä kykyjemme rajamailla, ja vempeleet ovat aina ylikuormittumisen partaalla. Se on niiden perusluonne. Vempeleet ovat vielä barbariaa. Tarvitsemme fiksumpia laitteita, Sivuminiä.

Miten Sivuminät toimisivat? Meidän digitaalisena aikanamme ”kaikki liittyy kaikkeen”. Puhelinverkko, pankkijärjestelmät, henkilörekisterit, viivakoodit ja tietoverkot; teknologia sitoo meidät tiukasti kiinni digitaaliseen rinnakkaistodellisuuteen. USA täsmäpommitti aikoinaan Saddamin poikaa seuraamalla kännykkäsignaalia.

Tiedon ja ihmisten, tiedon ja tiedon, ihmisten ja ihmisten, ihmisten ja laitteiden välillä on lukematon määrä polkuja. Oikean maailman rinnalla on digitaalinen maailma, vielä pirstaleinen ja vain sieltä täältä kiinni fyysisessä todellisuudessa, mutta kuitenkin.

Tietosirut alkavat olla niin pieniä, että niitä voi olla kaikkialla. Yksittäisellä sirulla ei ole paljoa älyä, mutta joukossa järki tiivistyy; sopivasti siruja sekoittamalla saadaan tuote viestittämään ikänsä, omistajansa, sijaintinsa ja tuhat muuta ominaisuutta. Koko maailma liittyy verkkoon. Tietokoneella, TV:llä ja puhelimella on osoite, mutta niin on myös leivänpaahtimella, ovella, wc-pöntöllä, sälekaihtimilla, aikakauslehdellä, silmälaseilla ja kynällä.

Voi kuinka Uljas Uusi Maailma siitä tulee. Isoveljen maailmassa lampaanviululla on nimi, hammastahnatuubi juoruaa tulleensa avatuksi ja vaatteemme paljastavat missä olemme olleet. Meitä voi seurata kehdosta hautaan.

Kammottavaa? Varmasti. Kiinnostavaa? Ehdottomasti. Todellista? Huomenna.
Tässä maailmassa toimivat uudet Sivuminät. Sivuminät ovat enemmän tietoa kuin esineitä. Ne sijaitsevat täsmällisesti ajassa ja paikassa. Niillä on tarina, historia ja identiteetti. Kun ostat Sivuminän, tietosi siirtyvät edellisestä versiosta uuteen. Sivuminä ottaa yhteyden maailmaan. Sivuminä oppii tuntemaan paikat joissa käyt. Kun käytät Sivuminää, teet arvokasta työtä sen valmistajalle, koska palvellakseen sinua paremmin Sivuminä tallentaa valmistajalle tekemisensä, eli sinun tekemisesi. Palkaksi Sivuminä on päivä päivältä viisaampi. Sivuminä on palvelu, vain toissijaisesti esine. Sivuminä keskustelee maailman kanssa. Kenkäkaupan ikkuna ehdottaa uusien kenkien ostoa, kun edelliset ovat jo vanhat ja painoakin on kertynyt, ja neuvotteluhuoneen tuuletus käynnistyy, koska sinun tiedetään viihtyvät viileämmässä.

Minun mielestäni verkottunut maailma antaisi muokata itsensä juuri omien mieltymysten mukaiseksi, hienoa. Sinusta kyseessä on pahin yksityisyyden loukkaus mitä ihmiskunta on kokenut. Ja viereisen pöydän Päivi on varma, että kyseessä on Ilmestyskirjassa ennustettu pedon merkki. Kaikki voivat olla oikeassa. Katukaa syntiset, varmuuden vuoksi.

Hybridimaailma on tolkuttoman monimutkainen, buginen, kaatuileva ja vaarallinen. Tietokonevirukset eivät ole mitään verrattuna hissiviruksiin ja autoviruksiin. Roskaposti räjähtää uusiin mittasuhteisiin. Tietoa varastetaan. Identiteetti katoaa kun varakopio jäi tekemättä. Digitaalinen kopioni sikailee verkossa. Hakkerit avaavat vankilan ovet.
Paarialuokka suljetaan digitaalisesta todellisuudesta. Sivuminälauma alkaa touhuta omiaan. Tekijänoikeusongelmat elättävät legioonittain lakimiehiä.

Silti hybridimaailma tulee, koska olemme vasta puolimatkassa ja haluamme perille. Perille pääseminen kuuluu ihmisluontoon.

Uljas Uusi Isoveljen maailma on jo täällä. Annamme yksityisyytemme pois hymyssä suin, kiitämme siitä ja maksamme siitä. Silti tiedän, että vaikka pohdiskelen identiteettini arvoa, otan Sivuminän käyttöön heti kun sellaisen saa. Syön karkkiakin, vaikka siitä tulee reikiä hampaisiin. Olenhan hajamielinen mies.

Konservatiivin tunnustuksia

admin — Wed, 18 Jan 2006 00:47:02 +0000

Istun sohvalla ymmälläni. Minulla on ongelma. Löysin itsestäni keski-ikäistyvän jäärän. Nykyaika yllätti takavasemmalta ja kamppasi, vaikka luulin olevani kehityksen kärjessä. Katsokaas, olen aina kammonnut ajatusta siitä, että löytäisin itseni lausahtamasta ”nykyään tehdään surkeaa musiikkia” tai ”paras musiikki tehtiin 1970-luvulla”. Tietysti vanhalla purkalla & jytällä on erityisasema vappukekkereissä; eihän sitä pääse eroon musiikista jota 16-vuotiaana kuunteli. Mutta parasta on se, että koko ajan voi löytää uutta, ja silti säilyttää vanhat suosikit. En koskaan myy pois levyä, josta olen joskus pitänyt. Olen ylpeä siitä että minulla on viisituhatta levyä, ja hypistelen teini-iässä ostettuja vinyylejä kuin terveemmät miehet tyttöjen pikkuhousuja.

Mainiota musiikkia tehdään jatkuvasti, kantrista electronicaan, punkin riemusta avant-garden haasteisiin. Musiikintekijät jaksavat yllättää iloisesti, lainata itseään ja toisiaan ja kierrättää samat soinnut uudelta kuulostaviksi. Viihdyn reiveissä, rock-klubeissa, jazz-baareissa ja konserttisaleissa. Tuhahtelen nostalgiatrippaileville ystävilleni ja väitän sitkeästi etten ole koskaan tuntenut itseäni vanhaksi keikalla. Suurin turhautumisen aihe on se, että aika ja rahat eivät riitä kaiken kiinnostavan kuuntelemiseen.

Koska olen moderni mies suhteessani musiikkiin olen myös moderni mies suhteessani musiikkiteollisuuteen. Olen sanonut sadassa seminaarissa, että verkkojakelun lisääntyminen oli musiikkibisneksen oma vika. Käyttäjien kesken tapahtuva musiikin jakelu levisi siksi, että kuluttajat löysivät jukebox-mallin käyttää musiikkia. Jokainen voi olla oma DJ´nsä ja rakentaa mieleisiään soittolistoja biisi kerrallaan. Tietysti asiaan vaikuttaa myös vertaisverkkojen ilmaisuus.

Mitä tekivät levy-yhtiöt? Ne keskittyivät verkkojakelun estämiseen. Verkkokaupat olivat puolivillaisia yritelmiä ja kunkin yhtiön omia – piti tietää onko Dire Straits BMG:n vai Warnerin artisti. Kuvitelkaapa sama konsepti tosielämässä kauppakeskukseen.

Mutta nyt levy-yhtiöt oppivat läksyään. Hei, emme olekaan valmistusbisnes, olemme palvelubisnes! Myymme musiikkipalvelua! Kehittyvät verkkopalvelut, tiukemmat suojausteknologiat ja kovemmat tekijänoikeuslait tähtäävät liiketoimintaan, jossa musiikkiin myydään käyttöoikeuksia. Oikeuksilla on rajat; aikarajat, jolloin käyttö¬oikeuden loputtua ei soitto enää soi. Tai paikkarajat, jolloin musiikki on ostettava eri kappaleina kotiin, työpaikalle, autoon ja kannettavaan soittimeen. Tai sitten laiterajat, jolloin musiikki on ostettava uusiksi siksi että uusi formaatti on niin paljon parempi, tai yksinkertaisesti siksi että mistään ei enää löydy vehjettä jossa vanha levy soisi.

Bisnesmallin hyödyt ovat ilmeiset. Musiikkibisneksen paras myyntiartikkeli ei ole uusi musiikki. Uusien levyjen tekeminen on kallista ja riskialtista. Niistä menestyy vain noin joka kymmenes, ja niiden tuotoilla maksetaan ne yhdeksän muuta. Sen sijaan vanha musiikki on jo tehty ja menestynyt. Mikään ei ole mainiompaa bisnestä kuin myydä kertaalleen maksettua tavaraa uudelleen. Levy-yhtiöt kasvoivat 80-luvulla valtaviksi suuryrityksiksi CD-levyjen avulla. Musiikin hinta tuplaantui valmistuskustannusten puolittuessa, ja ihmisille saatiin myytyä valtava määrä levyjä jotka heillä oli jo.

Toisaalta nettikaupassa on loputtomasti musiikkia verrattuna oikeaan kauppaan, kaikkea voi kuunnella, löytyy arvosteluja ja suosituksia, ja ostella voi kotisohvalta.
Mikä oikein on ongelmani? Musiikkibisneshän siirtyy lopulta nykyaikaan, juuri sitähän olen toivonut… noin periaatteessa. Käytännössä en ole vielä saanut itseäni ostamaan yhtään musiikkikappaletta verkosta. Salaisuus piilee niissä viidessätuhannessa levyssä. Minä haluan niitä lisää. Jos saisin valita, haluaisin vielä kaiken vinyylinä, mustina, isoina ja painavina esineinä pahvikansissa. Haluan säilyttää levyt ikuisesti, kerätä niitä, yllättyä siitä mitä kaikkea hyllystä löytyykään. Haluan ostaa outoja levyjä kirpputoreilta ja tehdä löytöjä antikvariaateista. Haluan etsiä eBaysta viimeisimpiä hintoja funk-harvinaisuuksilleni, joita ne kuitenkaan koskaan aio myydä. Modernin miehen ulkokuoren alla asuu hamsteri.

En ole konservatiivisuudessani yksin. Äänilevyjen ja kirjojen ympärillä on keräilemisen kulttuuri, jota ei virtuaali¬artikkeleissa ole. Tiedoston omistaminen ei vaan tunnu samalta kuin oikean levyn. Sitä paitsi verkkokauppojen hinnoittelussa tehdään samaa temppua kuin CD-levyjen lanseerauksessa; musiikin hinta on sama kuin CDllä, vaikka pakatun musiikin äänenlaatu on huonompi, levyä ei ole tarvinnut valmistaa, kansia ei ole tarvinnut painaa, kenenkään ei ole tarvinnut kuljettaa musiikkia kauppaan, eikä musiikin myymiseen ole tarvittu levykauppoja parhailla liikepaikoilla.

Olen päättänyt hyväksyä kohtaloni pystypäin. Ostan levyjä niin kauan kuin niitä saa. Arkistoin niitä aakkosjärjestykseen kaappeihin. Nautin kyllä digitaalisesta jukeboxista, mutta iPodiini siirrän musiikit itse, oikeilta levyiltä. Ja kun kuolen, voitte laittaa arkkuuni David Bowien Hunky Dory –albumin, vinyylinä, alkuperäispainoksena vuodelta 1971.