Kylillä uusimmat merkinnät RSS

Lupsakka savolainen kalaostoksilla - hämäläinen ei ehtinytkään

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 11:11:26 +0000

Kalakauppias Heikki Kutvonen näkee työssään ihmisiä eri puolilta Suomea. Varsinkin Savonlinnan oopperajuhlien aikaan, kun kalaa myydään kaupungin torilla koko heinäkuun, hän saa varsin kattavan kuvan eri suunnilta tulevista ihmisistä.

”Savolaisia sanotaan lupsakoiksi, ja niinhän me olemme,” sanoo Saimaan rannalla asustava Heikki Kutvonen. ”Karjalaiset ovat myös avoimia ja mukavia ihmisiä. Heidän kanssaan ei tule ongelmia. Pohjalaisia käy vähemmän, ja jos tori on muutaman tunnin auki, niin hämäläiset eivät edes ehdi ostaa mitään, vaan miettivät vielä”, Kutvonen nauraa.

Ihan kokonaan ei hänen yleistyksiään kyetä kiistämään. Itä- ja länsisuomalaisten väitetään geneettisesti eroavan toisistaan enemmän kuin englantilaiset saksalaisista. Murre on erilaista, mutta myös mentaliteetti. Vai väittääkö joku, ettei esimerkiksi eteläpohjalainen ole ihan omanlaisensa ihmisrotu?

Kansatietelijä Kustaa Vilkuna on jaotellut suomalaiset kuuteen eri heimoon: varsinaissuomalaisiin, hämäläisiin, karjalaisiin, savolaisiin, pohjalaisiin ja lappalaisiin. Nykyään heimot ovat jo pitkälti sekoittuneet, kun ihmiset ovat muuttaneet pois synnyinseuduiltaan. Mutta silti väitän, että ihmiset eri puolilla Suomea ovat erilaisia. Sen voi helposti huomata vaikka kuuntelemalla Yle Areenasta useamman Kylillä-jakson peräkkäin. Missä sinusta on kotoisaa?

Maalaiskoiran virka muuttuu

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 11:08:16 +0000

Paavo-collie on paimenkoira. Se yritti kyllä paimentaa aidan yli karkaavia nuoria lampaita, mutta lopulta lampaat jahtasivat sitä. Paavo onkin enemmän kuin rotutoverinsa Lassie muinaisessa TV-sarjassa. Se paimentaa ja suojelee perheen lapsia.

Saavuttuani Ahdin tilalle Sastamalan Lantulaan Paavo-koira oli heti paikalla, kun tervehdin lapsia. Myöhemmin navetan nurkalla kyselin lapsilta tilan eläimistä. Paavo oli tarkkana ja änkesi lasten ja mikrofonin väliin. Vielä kun katselimme yhdessä pihasta löytyneitä kiviä, Paavo arvioi väliintulon parhaaksi. Lempeä mutta määrätietoinen viesti kuuluu: vieras pysyköön kauempana lapsista.

Kierrellessäni ohjelmanteossa kyliä eri puolilla Suomea tapaan lukuisia koiria. Ei nyt joka talossa, mutta ilman muuta suurimmassa osassa niistä, joissa olen käynyt, asuu koira tai koiria. Moni niistä käyskentelee Paavon tapaan vapaana pihamaalla.

Valtavan kokoinen landseer Reino haukkuu kumeasti tulijat Hannusen taiteilijaperheen kodin, vanhan sähkölaitoksen pihalla Riihossa Keuruulla. Muut perheen yhdeksän koiraa ovat pikkuruisia Reinoon verrattuina.

Pystykorvainen Tuikku on saanut kutsumanimensä isäntänsä elinkeinon parista. Se elelee Saimaan rannalla Piojärvellä pontikkatehtaana palvelevan vanhan navetan liepeillä vapaana, kuten sen kumppanikin, eläkepäiviä viettävä islanninhevonen. Samalla kylällä asuvat Kutvosen koirat Hevi ja Rokki osaavat itse avata kotinsa takaoven ja luikkia ulos, jos siellä tapahtuu jotain kiinnostavaa.

Kehä III:n tuntumassa Kirkkonummen Luomassa koirat elävät kaupunkimaisemmin ja kulkevat kytkettyinä. Kotona töitä tekevä Virpi Haavisto saa kaivatun tauon aherrukseensa, kun aivan hiljaa ja kiltisti keittiössä odottava noutaja Charlie vie talutushihnan toisessa päässä Virpin lenkille. Hjördis Nymanin terrieri Alice on tullut kennelistä Ruotsista asti ja hyppää sohvalle istuutuvan emäntänsä syliin.

Koiran asema maaseudulla on muuttunut. Kun se ennen toimitti virkaansa tilalla siinä kuin muukin työväki, nyt siitä on tullut perheenjäsen.

Sienihulluus pakottaa metsään

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 11:06:19 +0000

Seija Korhosen sienestyskausi alkaa jo keväällä korvasienillä ja päättyy vasta kun lumi peittää suppilovahverot. Sienivehkeet kulkevat Seija mukana kaikkialle. Töistä tullessaankin hän pysähtyy metsän laitaan ja heittää huolet metsään sieniä poimimalla. Työmatkoilla Pohjois-Savosta Helsinkiin Seijalla on taukopaikat sienimetsissä.

Seijan sieniretkiltä saalista voi karttua jopa tuhat kiloa vuodessa. Ja enemmänkin karttuisi, jos joku tekisi Seijan mielestä tylsät jälkityöt ja käsittelisi sienet. Se on tarkkaa puuhaa, varsinkin kun Seijan sieniä menee myös ravintoloille. Onpa niitä syöty joskus jopa itsenäisyyspäivän vastaanotolla presidentinlinnassa.

Sienimetsään Seijaa vetävät monet seikat. Metsän hiljaisuus ja kauneus rauhoittavat mieltä. Sienet ovat kauniita ja uskomattoman värisiä. Ulkonäön perusteella Seijan suosikkisieni taitaa olla nokirousku. Maultaan eniten tällä hetkellä häntä miellyttää mustavahakas. Sen pähkinäinen maku sointuu kalan kanssa. Seijaa kiehtovat kaikki ihanan ruuat, joita sienistä voi valmistaa. Ja niistä riittää talvenkin varalle. Jos Seija ei pääse metsään, hän ei kerta kaikkiaan saa nukuttua.

Lähettäisitkö kaverisi teuraaksi?

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 11:04:02 +0000

Lampaat ovat Asko Koivun elinkeino. Leipää tulee, kun lammas lähtee teuraaksi ja sieltä herkkusuille. Mutta leipä lienee tiukassa, jos nimeltä tuntemiaan ja rapsutuksista tykkääviä työkavereita ei raaski saattaa matkalle kohti teurastamoa. Nimen Asko Koivu antaa niille lampaille, jotka itse hakeutuvat ihmisen seuraan. Lampaita ei voi kesyttää, ne tekevät päätöksen itse.

Kun karjatilallinen pitää eläimiä kavereinaan, hän pitää niistä varmasti hyvää huolta. Asko Koivulle lampaat eivät ole anonyymeja liha- ja villavarastoja. Hän todella pitää niistä. Mutta seuraako siitä hankaluuksia?

Marketissa asioiva ruuanlaittaja pääsee helpolla. Tipu on valmiiksi suikaloituna ja possu valmiiksi jauhettuna, tonnikala hiutaleina purkissa ja nauta paistina lihatiskillä. Toisaalta ymmärrän hyvin niitä periaatteen ihmisiä, jotka ajattelevat, että jos haluat syödä eläimiä, kasvatat ne itse. Kukapa Sylvin pistäisi pataan? Tai Vaniljan?

Oy Perhe Ab

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 11:01:08 +0000

Kesäloman sanotaan olevan pariskunnille raskasta aikaa. Sen päättyessä lähetetään muuta vuotta enemmän avioerohakemuksia. Lomalla on ollut aikaa olla samassa paikassa samaan aikaan enemmän kuin arkena, ja havainnot kumppanista eivät ole olleet pelkästään positiivisia.

Niko Jokinen kummastelee yhteisen ajan tuhoisaa vaikutusta. Hän lähti kotitilalta maatalouskouluun ja toi siltä reissulta mukanaan opiskelukaveri Saara Kässin, josta tuli Jokinen. Nikon puoliso, mutta myös työtoveri ja kumppani yhteiseen yritykseen.

Saara ja Niko ovat yhdessä miltei aina. Kumpikaan ei lähde tilan ulkopuolelle töihin, vaan tekemistä riittää aamusta iltaan molemmille. Työpaikka on myös koti, ja koti on myös työpaikka. Ns. tavalliset parit miettivät, mitä syödään tänään iltapalalla tai mitä tehdään viikonloppuna, mutta maatalousalan yrittäjillä on yhteistä pähkäiltävää myös isoissa työelämän ratkaisuissa.

Vetäytyvätkö he ammatillisen kaavun taakse? Vai ovatko samoja Nikoja ja Saaroja niin arkena kuin pyhänä? Valitsivatko he ensisijaisesti puolison vai työkaverin vai yrittäjän? Vai osaavatko maatilalla kasvaneet moisia erikseen toisistaan erottaakaan?

Aito, oikea kylämaisema

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 10:59:28 +0000

Kun ajattelet kylämaisemaa, mitä näet mielessäsi? Näkyykö kuvassa peltoa tai niitty? Onko sen takana järvi tai metsää? Onko mukana punainen aitta tai tupa, joka näkyy koivunoksan takana?

Olisiko sinun kylämaisemassasi tilaa tehtaalle? Ei millekään pikkupajalle, vaan valtavalle tehdasalueelle isoine rakennelmineen? Sellainen on osa Iso-Vimman kylämaisemaa Säkylässä. Kylällä toimii Suomen ainut sokeritehdas ja lisäksi siellä mm. pakastetaan vihanneksia suomalaisiin ruokapöytiin. Tehdas tietää töitä kyläläisille.

Näkyykö sinun mielikuvassasi valtatie? Sodankylän Sattasen halkaisee Valtatie 4 Rovaniemeltä kohti pohjoista. Sitä pitkin kulkevat päivittäin muun muassa Kevitsan kaivoksella töissä kulkevat sattaslaiset.

Suomalainen kylämaisema on muutakin kuin mansikkamaita, kuten Kalkkisissa, hiekkatietä, kuten Piojärvellä, järvenselkää, kuten Jänkäsalossa tai polveilevaa peltomaata kuten Luomassa. Maaseutu ei ole 50 vuotta vanha kotimainen elokuva kansallisromanttisine näkymineen. Tai on se sitäkin, mutta se myös muuttuu ajan myötä. Onneksi, sillä se on merkki elävyydestä. Ulkoilmamuseolla on paikkansa, mutta koko maaseutua ei sellaiseksi kannata pakastaa.

Kun työ valitsee tekijänsä – eikä päinvastoin

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 10:57:16 +0000

Janne Pihamaa on marjatilan poika Päijät-Hämeestä. Vanhemmat viljelivät mansikkaa ja työllisti se poikaakin jo kauan ennen ammatinvalintaa. - Ai mitä ennen? Lepaan puutarhakouluun lähtiessään Janne tiesi palaavansa kotitilalle vanhempiensa työtä jatkamaan. Mutta suuntaa hän ei arvannut.

Mansikanviljelijän painajainen on se, kun koko sato menetetään. Toiseksi pahin lienee se, kun marjoja tulee aivan valtavasti. Mansikoiden hinta laskee niin alas, että tulee halvemmaksi hylätä ne peltoon kuin lähteä poimimaan.

Mutta uusilla opeilla uusi isäntä ratkaisi mansikkapaljouden. Takana oli juuri koulussa käyty viinikurssi. Mansikat haettiin pellosta ja pantiin isoihin tankkeihin käymään viiniksi ja likööriksi. Nyt kilistäjiään odottavat pulloissa viime kesän mansikat. Nuori isäntä myhäilee tyytyväisenä.

Vieläkö mahtaa Pihamaan viinitila saada seuraavan jatkajan omasta perheestä? Ja mikä lienee se suunta, johon sitä silloin luotsataan?

Voiko laiska asua kylällä?

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 10:55:26 +0000

Voiko laiskuuteen taipuvainen yksilö edes haaveille maallemuutosta? Kyllä hirvittää, eikä ihan vähän, kun kyläläiset ympäri Suomea kehuvat aikaansaannoksillaan. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Eskola Kannuksessa.

Kaksi vuotta on talkoilla rakennettu pienoismallia 1960-luvulla puretusta metsärautatiestä. 14-metrinen rata maisemoidaan vanhan kyläkoulun yhteen luokkahuoneeseen kaikkien kylällä vierailevien ihmeteltäväksi. Koulurakennuksen kyläyhdistys vastikään osti itselleen ja aikoo kunnostaa tyhjilleen jääneen talon jälleen käyttökelpoiseksi. Viime kesänä luokkahuonetta jo kunnostivat eskolalaiset nuoret, jotka kyläyhdistys palkkasi kesätöihin.

Rahat tulevat Keski-Pohjanmaan suosituimmasta kesäteatterista. Sitäkin pyöritetään harrastajavoimin. Sen paremmin näyttelijät kuin lipunmyyjät kuin eivät rahaa vaivojensa korvaukseksi nosta. Äänistä ja valoista huolehditaan ilmaiseksi. Ainut, jolle maksetaan palkkaa, on ohjaaja. Talkoilla on rakennettu pysyvä näyttämö ja katsomokin katetaan joka kesä sateen ja paahteen varalta. Väliaikakahvit keitetään tietysti talkoilla ja pullat on leivottu valmiiksi jo kotona.

Vanha veturitalli on kunnostettu kylätaloksi ja jopa rukoushuone on rakennettu kyläläisten voimin. Mitä tahansa joku kyläläinen keksii, se tuntuu toteutuvan. Uskomatonta, miten eskolalaisia tekijöitä ja osaajia löytyy aina. Kyläläisiä kun on kaikkiaan noin 400. Puuttuuko joukosta vielä yhden taidon osaaja – laiskottelija?

Päivää ja kiitos

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 10:52:24 +0000

Harmi, ettei Luomassa ole kauppaa, kirjastoa tai edes kioskia. En osaa kuvitellakaan, millainen harmi se on kyläläisille itselleen. Minä olisin halunnut leikkiä turistia ja asioida kouluruotsillani.

Ulkomaanmatkalla tuntuu mukavalta osata paikallista kieltä edes sen verran, että pystyy sanomaan ainakin päivää ja kiitos. Olisin halunnut sanoa ruotsiksi päivää ja kiitos.

Mutta mitä jos kaupan myyjä tai kirjaston virkailija olisikin kysynyt minulta jotain ruotsiksi? Yllättävä tilanne, johon en olisi voinut harjoitella lausetta etukäteen. Miten ne prepositiot menivätkään? Pitikö sanoa på kväll vai i kväll?

Tapaamani luomalainen Maria Höglund - vai pitäisikö sanoa bobäckiläinen, kun kyseessä on yksi kylän ruotsinkielisistä asukkaista - lohduttaa, että ei sen niin väliä, vaikka kielioppi ei osuisi kohdalleen. Illalla kuin illalla! Hän jopa antoi luvan jättää koko preposition pois. Kyllä kaikki ymmärretään, kun halutaan!

Huh. Mikä ällistyttävä huojennus! Kouluvuosieni ruotsinopettajani ankara katse haalistuu mielessäni. Ei se haittaa, meneekö ihan oikein. Kyllä ymmärretään! Sitä paitsi Luoma olisi turvallinen paikka harjoitella: puolet kylän reilusta tuhannesta asukkaasta on suomenkielisiä. Voisin siis hädän tullen vaihtaa takaisin suomen kieleen.

Arki-Suomi ja Mökki-Suomi

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 10:43:26 +0000

Hei! Haluaisitko ylikalliin kopperon liian ahtaasti rakennetusta kaupungista? Vai tilaa ja avaruutta sielulle ja silmänruuaksi järvenselkää? Nyt niin trendikästä downshiftausta on tehty vuosikymmeniä, mutta se ei ole enää kaikkien mieleen.

Eteläkarjalaiset jänkäsalolaiset ovat huolissaan saarensa ja lossinsa tulevaisuudesta. Saaressa on parikymmentä vakiasukasta. Alimmillaan, ennen sähköjen ja lossin tuloa vuonna 2005 jäljellä oli enää viisi ympärivuotista jänkäsalolaista.

Moni mökkiläinen haluaisi muuttaa saareen kokonaan, mutta kapuloita rattaisiin kyläläisten kokemuksen mukaan panee Ely-keskus. Sen mielestä pitäisi asua tiiviisti ja tehokkaasti kaupungeissa.

Lappeenrannasta on 20 kilometriä Jänkäsaloon, ja lauttamatka Jussilansalmen yli vielä kaupan päälle. Ympärillä sinistä Saimaata, rannoilla vihreää metsää. Tällaisesta maisemasta turisti on valmis maksamaan paljon.

Vapaa-ajankäyttöönkö Jänkäsalon saari lopuilta jääkin? Ja puoli Suomea. Onko väistämätöntä, että työt tehdään ja talvet asutaan tiiviisti kaupungissa ja Mökki-Suomi on pimeä ja autio? Kunnes koittaa kesä ja kaupunkilaiset ruuhkauttavat tiet ja lauttajonot päästäkseen hetkeksi hengähtämään?

Sillan takana kaikki on toisin

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 10:22:17 +0000

Matkalla kohti Kustavin Salminiittua, vähän ennen kylätielle kääntymistä, avautuu huikaiseva näkymä. Tie nousee ylös sillalle, jonka alta mahtuvat purjeveneetkin. Meri kimmeltää kummallakin puolella ja sillalla tuntuu kuin leijuisi puolivälissä taivasta. En voi olla henkäisemättä ihastuksesta. Japanissa puhutaan kauniin näkymän katsomisesta maisematerapiana ja oivallan: tätä se on!

Melkein puolen kilometrin pituinen Kaitaisten silta yhdistää kaksi saarta Suomi-neidon lounaisessa hameenhelmapitsissä. Se myös erottaa kaksi maailmaa.

Ihmismieli rakentaa tutuille kulkureiteille omia rajapyykkejä. Tietyssä kohtaa aivot naksahtavat työasioista, arjesta ja velvoitteista vapaalle. Tästä alkaa loma tai oma aika. Kustavin 10 000 mökkiläistä kokee vapauden tunteen takuulla Kaitaisten sillalla.

Mutta niin kokevat myös siellä asuvat ja työtä tekevät ihmiset. Kyläkauppaa, -baaria ja huoltoasemaa vuodet ja viikot ympäriinsä pyörittävä Sirkka-Liisa Järvelä pukee sen sanoiksi: Täällä ei pipo kiristä. Sillan toisella puolella meininki on totisempaa.

Missä aukeaa sinun henkinen rajasi rennompaan elämään?

Lapsia tiellä

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 09:31:03 +0000

Asfaltoitu suora tie vie hetkessä ja melkein huomaamatta kylän läpi. 80 kilometrin tuntivauhdissa vilahtaa muutama talo silmänurkassa. Ajatuskaan kylän ja kyläläisten elämästä ei ehdi tajuntaan asti, kun matka jatkuu ja ollaan jo toisaalla.

Tällaisia kyliä on Suomessa lukematon määrä. Ajatuksen ne ansaitsevat. Ja jarrua ohi pyyhkäisevästä autosta.

Juttelen kahden kolmikymppisen sattaslaisen Tanja Variksen ja Riika Ylitalon kanssa. He ovat käyneet kylän omaa koulua. Molempien luokalla oli aikoinaan alle kymmenen oppilasta. Molempien luokkakavereita on jo kuollut. Ja muilta luokilta myös. Jo kouluaikana.

Koululaisia jää auton alle kylän poikki sukeltavalla valtatie 4:llä. Se on yksi kylää kuvaava piirre. Tuntuu karmaisevalta. Tanja ja Riikka ovat huolissaan kohta koulutiensä aloittavista lapsistaan. Toiseen päähän kylää on sentään saatu alikulkutunneli, mutta se ei vielä kaikkia pelasta.

Kun seuraavan kerran olen suhahtamassa autolla jonkun kylän poikki, toivon totisesti, että en suhahdakaan. Tietä saattaa juuri samalla hetkellä ylittää yhtä lailla omiin ajatuksiinsa uppoutunut lapsi, menossa kouluun tai kaverin luokse.