Tähtäimessä maraton uusimmat merkinnät RSS

Tähtäimessä maraton uusitaan maratonlähetyksenä

admin — Wed, 15 Feb 2006 13:35:45 +0000

Teija Peltoniemi kertoo, että Tähtäimessä maraton - tosi-TV-sarja näytetään vielä kerran uusintana putkeen yleisön pyynnöstä YLE Teemalla. Ohjelman blogi: blogit.yle.fi/tahtaimessamaraton

Tähtäimessä maraton Teemalla 19.2. klo 12:30 putkeen 3 tuntia juoksua ja hikeä

admin — Tue, 14 Feb 2006 16:09:00 +0000

Hei, vaikka maratonille on pitkä matka ja se kerran jo nähtiin, niin intoa juoksijoilla riittää. Yleisön pyynnöstä Tähtäimessä Maraton -sarjan kuusi osaa esitetään yhteen pötköön YLE Teemalla 19.2. klo 12:30 alkaen. Seuraa nyt keskittyen kuuden tavallisen suomalaisen valmentautumista maratonille asiantuntijoiden opastuksella. Matka kotisohvalta Venetsian maratonille ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Hikeä, rakkoja ja vastoinkäymisiä luvassa.

Kun ohjelma-sarjan näkee yhdeltä istumalta tai vaikkapa juoksemalta (aika moni meistä jaksaa juosta kolme tuntia) voi seurata mainiosti ihmisten kehitystä ja ongelmia.

Miten muuten maittaa juokseminen helmikuussa? Tarvitaanko erityistä varustusta? Minä juoksin mukavilla talvikengillä, lenkkarit olivat niin liukkaat. No, ei talvikengillä varmaan maratonia juosta. Voiko ylipäätään maratonia juosta talvisäässä ja onko siinä mitään järkeä?

Juostessa tapahtunutta

admin — Wed, 21 Dec 2005 09:35:27 +0000

Ajattelin tässä blogissani tarinoita joulua odotella leppoisista ja mukavista fiiliksistä ja myös vähemmän mukavista tilanteista, joita on lenkeilläni tapahtunut. Juoksuharrastus voi saattaa juoksijan hyvin monenlaisiin tilanteisiin. Kerron niistä muutaman.

Mieleeni on jäänyt kesältä 2002 yksi illan lenkki n. klo 19 aikaan Tampereen Kaupin Kuntokolmosella. Juoksin sellaista polun kohtaa, josta on hyvä näkymä Näsijärvelle. Aurinko oli laskemassa ja kultasi puhdasvetisen järven. Ilma oli tyyni, veneitä liikkui järven selällä. Tiedostin kuinka onnekas olin. Saan juosta sellaisessa ympäristössä, kuin koti ja kesämökki samassa paikassa – kodistamme on matkaa Kuntokolmoselle 60 metriä. Tunteesta innoissani lompsuttelin rinnettä alas kohti järven rantaa ja vedin tietoisesti happea sisääni oikein vetämällä vetäen.

Tuolloin Näsijärvi oli lempeänä. Mutta luonnossa on myös kova puolensa. Tämän sain kokea 9.10.2002 (ote juoksupäiväkirjastani):

”Kolme kierrosta Kuntokolmosta. Sitten menin uimaan, kello oli n. 20. Tuuli pohjoisesta ärhäkästi, se ei tuntunut niin kylmältä kuin mitä oli – viimeisen kierroksen vähän nopeampi vauhti oli toiminut suunnitelmani mukaan ja nostanut lämpöä suojaksi tuulta vastaan. Menin nopeasti veteen juoksukalsarit jalassa ja juoksupipo päässä. Pikapesun ja muutaman uintivedon jälkeen otin pipon pois ja tein pienen sukelluksen. Pipo takaisin päähän ja äkkiä pois vedestä. Kova tuuli oli kylmä märällä iholla. Nopea kuivaus. Kuivan paidan ja takin sain päälleni hyvin, mutta housujen laitto kosteisiin jalkoihin vei jo vähän aikaa. Myös sukkia tuhrasin jalkoihin. Kengännauhat jouduin solmimaan jo näköaistin varassa kun sormissa ei ollut tuntoa. Olin jo sullonut juoksuvehkeet laukkuun kun muistin, että pyörän avain on juoksutakin taskussa. Etsin avainta, joka ei tahtonut löytyä. Avainta en saanut normaalilla lihastunnolla avaimenreikään. Käänsin lukon kuntopolun valopylvääseen päin ja työnsin avainta lukkoon. Äkkiä hanskat käteen ja kotio. Käänsin sormet kämmentä vasten etteivät ne joudu olemaan yksin sormioissa. Ohjasin kämmentyvien varassa. Kun kotona tunto alkoi palaamaan käsiin, oli kipu ja pakotus niin suurta, etten voinut muuta kuin sanatta seistä paikoillani eteisessä ja ottaa tehokkaasti happea ja puhaltaa. Pirjo kysyi huolissaan, että ”mikä on”? Kipu oli niin kova, etten halunnut vastata vaan käyttää kaikki voimavarat itseeni. Tämä hard rock kesti n. 5 min. Kun lopulta pystyin kertomaan käyneeni lenkin jälkeen uimassa, Pirjo siihen sitten tokaisee, että ”noissa sun hommissa ei oo mitään järkee”. Vasta myöhemmin sanoin, että kuvittelik sää mun huvikseni tehneen sen - siis halunneeni kipua ja tuskaa!”

Kerran lenkillä vastaani juoksi vanha mies. Hän hymyili niin sydämellisesti, että katsoin hänen juoksuaan olkani yli ja olin vähällä juosta polulta ulos. Koskaan ei ole ventovieras ihminen hymyillyt minulle sillä tavoin. Kokiko vanha mies juoksijoiden välistä sympatiaa nähdessään, että juoksuperinne jatkuu? Vai oliko hyvä ja harmoninen tunne vallannut hänet? Samaisella polulla oli kerran koiran ulkoiluttaja. Vaikka kiersin heidät sopivan kaukaa, koira pääsi näykkäisemään minua kädestä. Se vihlaisi pikkuisen mutta ei vakavasti. Jatkoin juoksuani ja katsoin paheksuvasti miestä. Käteeni tuli pieni vuotava reikä.

Joskus juostessa tulee nälkä. Olin ollut vähällä ruualla ennen juoksua. Juoksin 15 km:n lenkkiä ja paluumatkalla, kun kotiin oli 8 km, minulle tuli aivan hillitön nälkä. Evästä ei ollut mukana, mutta koska oli syksy, tähyilin epätoivoisena polun pientareita josko sieltä löytyisi sieniä syötäväksi! Ei löytynyt (olen sienestänyt sen verran että erotan kyllä syötävät seitikeistä). Kerran lenkillä puusta pudota kumahti pienehkö otsa päähäni. Ajattelin, että hyvä meininki, metsä morjestaa!

Juostessa liikutaan ulkona ja ollaan konkreettisesti ja aktiivisesti yhteydessä ympäristöön. Juoksemisen kautta saadut kosketukset ovat hyviä ja arvokkaita kokemuksia ja avaavat olemassaolomme horisonttia. Erilaiset kokemukset, kunhan eivät vahingoita, ovat yksi osa elämän rikkaudesta, täysipainoisuudesta, lisäävät ymmärrystä omasta mielestämme ja kehostamme ja luonnon tärkeydestä. Ja lisäksi, mikseivät vahingoittavatkin kokemukset voisi tuoda rikkautta elämäämme, jos ne antavat jonkun uuden näkökulman asioihin, joihin ei muuten saisi yhteyttä?

Tapio Koski

Tähtäimessä edelleen maraton

admin — Tue, 13 Dec 2005 16:19:32 +0000

Olen kiitollinen siitä, että sain olla mukana tekemässä Tähtäimessä Maraton-ohjelmaa. Syitä on useita. On tavallan hauskaakin kun ihmiset tunnistava ladulla kypärämyssyn läpi "tuo oli siinä ohjelmassa", kuten Lapissa viime viikolla kävi.

Ohjelma oli tyylikkäästi toteutettu. Siinä oli faktaa ja elävää elämää. Se kunniooitti meidän osallistujien elämäärevittelemättä miltään asia, vaikka vuoden aikana paljon tapahtui.

Yksi positiivinen asia tuli oppimisen ja virheiden kautta. Jokainen meistä teki harjoittelussa virheitä. Osa enemmän ja osa vähemmän.

Kun kaikki on takanapäin ja olohuoneisiin on tulvinut hyvä informaatiota liikkumisesta, ollaan taas lähtöpisteessä. Olen aloittanu harjoittelun. Harjoituspäiväkirja meinasi kadota koneelta, mikä olisi ollut menetys. On tärkeää että liikkeet tulee dokumentoitua. Ilman historiaa on vaikea elää. Vaikka päiväkirjaa ei lukisikaan, joillekin sen olemasolo on tärkeää.

Nyt pyrin liikkumaan kuuden tunnin viikkomääriä 120 - 130 keskisykkeellä. Muutamia pitkiäkin lenkkejä on tullut tehtyä. Mottopna on että joka päivä yritän mennä, jotta ainakin neljänä päivänä menen. Viime viikko meni yli kymmenen tunnin. Edellinen seitsemän tunnin harjoituksilla.

Tähtäimessä minulla on edelleen maraton ja tavoitteena hyvä terveys, jonka avulla elämä on mahdollista saada balanssiin. Milloin ja missä sitten juoksenkin maratonin ei ole tärkeätä, vaan ase ettöä se on vielä periaatteessa mahdollista. Sairasvuoteella heti infarktin jälkeen se oli olennaista. Ja on edelleen.

Hannu

Tahdotko juosta?

admin — Fri, 09 Dec 2005 10:06:35 +0000

Mikä on tahdon merkitys juoksemisessa? Hannu kirjoitti blogissaan ”Hiki”, että ”liikuntaharrastuksen pointti ei ole liikkumisessa, vaan siinä miten saat itsesi liikkeelle paussin jälkeen. Miten saat itsesi vakuutettua, että nyt taas lähtee.” No, mielestäni liikuntaharrastuksen keskeisin idea on liikkumisessa. Ja toinen tärkeä pointti on Hannun mainitsema liikunnan säännöllisyys. Miten motivoitua liikkeelle yhä uudestaan, mistä löytää voimaa ja tahtoa? Jos huomaa pohtivansa tällaisia asioita, olisi hyvä pohtia myös tavoitteitaan. Keskivertokuntoilijalla ne eivät ole samanlaiset kuin kilpailijalla, jonka on tehtävä lujasti töitä huippukuntonsa saavuttaakseen ja ylläpitääkseen.

Juoksijan on tahdottava juosta, hänellä on oltava halu juosta. Tahdon voimaa käytetään silloin, kun ei olla motivoituneita juoksemaan. Tahdon voima voi saada käyttövoimansa tällöin esimerkiksi juoksijan itselleen asettamasta tavoitteesta tai ideaalista käsin. Voima ja motivaatio haetaan usein sen kautta, mitä itse ei sillä hetkellä olla. Motivaatio saavuttaa tavoite kasvattaa tahtoa. Kun juoksija pyrkii saavuttamaan tavoitteensa, hänen on kyettävä näkemään itsensä harjoittelevana. Hänen on kyettävä näkemään itsensä päämäärää kohti etenevänä ja siihen sitoutuneena juoksijana. On nähtävä, että harjoituksen avulla tavoitteen voi saavuttaa. Ellei tätä näe, harjoitus prosessina menetetään. Yhdellä raivoisalla ryntäyksellä tavoitetta ei saavuteta. Vasta tämän prosessin ymmärtämisen kautta voi tapahtua pitkäkestoinen ja säännönmukainen harjoittelu.

Juoksemaan lähtemisessä on joskus käytettävä tahtoa. Silloin kun halu ja motivaatio eivät riitä. Tällöin tahdonvoima auttaa ylittämään haluttomuuden ja innottomuuden luoman aukon harjoittelun jatkuvuudessa. Tahdonvoima liittyy siihen ymmärrykseen, minkä tietää pitkäkestoisen säännöllisen harjoituksen tuovan elämään. Hyvät juoksukokemukset innoittavat ja saavat haluamaan harjoitusta. Myös kokemus omasta kehityksestä ja kunnon paranemisesta antaa tahdonvoimaa.

Muisto aiemmista hyvistä lenkeistä antaa siis lisää pontta – sama pätee myös muihin lajeihin. Joskus lenkille lähtö on vaikeaa. Itselleni käy joskus näin. Mutta heti kun olen tien päällä, ymmärrän tehneeni oikean päätöksen. Siitä voisi vaikka kiittää itseään mutta se tuntuu jotenkin kornilta. Voinko todella kiittää itseäni tekemästäni ratkaisusta? Kuinka paljon olen ”oman onneni seppä” ja kuinka paljon itsestäni riippumattomien olosuhteiden tuote? Olenko vapaa tahtomaan mitä haluan? Onko tahtoni vapaa tahtomaan mitä haluan? Muistaakseni filosofi Spinoza kirjoitti, ettei ihmisellä voi olla vapaata tahtoa. Jos ihmisellä olisi vapaa tahto, sen pitäisi olla oman itsensä syy. Siis vapaan tahdon pitäisi syntyä itselähtöisesti. Mutta jos se on itsensä ulkopuolisten tekijöiden synnyttämä, se on riippuvainen ulkoisista olosuhteista ja niihin liittyvistä tekijöistä. Ja kuinka se voisi tällöin olla vapaa! Siispä kysyn, onko sohvaperunalla todellista vapaata tahtoa lopettaa perunalastujen syönti ja lähteä reippaalle kävelylenkille raittiiseen syysilmaan? Jos tahto on aiempien elämäntilanteiden riittävästi sitoma, ihminen ei kykene (vapauttamaan itseään) tahtomaan vapaasti. Kuinka paljon ihminen on tapojensa orja? Jos on, kannattaa valita ja tahtoa (sic!) itselleen hyviä tapoja. :-)

Tapio Koski

1000 päivän maraton aloitetaan ottamalla ensimmäinen askel

admin — Sun, 04 Dec 2005 09:20:03 +0000

Teija Peltoniemi lähetti terveisiä blogissaan Japanista, jossa juostaan lehtitietojen mukaan innokkaasti pitkiä matkoja. En tiedä liittyykö juokseminen japanilaisilla elämäntapaan vai mihin. Japanilaiset ovat omanlaisensa kansakunta. Mutta juokseminen on varmasti joillekin elämäntapa, ainakin ns. maratonmunkeille. Koska itse koin aikoinani erittäin mielenkiintoiseksi heidän käsittämättömän rankan juoksuharjoituksensa, kirjoitan siitä tässä blogissani (johon Peltoniemi antoi hyvän aasinsillan).

Maratonmunkit ovat Japanissa Hiei-vuorella eläviä buddhalaisia, joista jotkut suorittavat elämäntapaansa kuuluvan mietiskelyn lisäksi 1000 päivän maratonin 7 vuoden aikana – käytännössä matkanteko on taivaltamista ja hölkkäämistä. Matka on 38632 km (vaativampana 46572 km). 700 päivän jälkeen he suorittavat 9 päivän ankaran mietiskelyjakson ilman ruokaa ja unta. Vettäkin he saavat hyvin hyvin vähän.

Kun voimat ovat palanneet, aloitetaan jäljellä oleva 300 päivän harjoitus, joista seitsemäntenä vuotena 100 peräkkäisenä päivänä tehtävä 84 kilometrin harjoitus on raskain. Aikaa munkeilla menee vuorokaudessa 16-18 tuntia. Matkanteon apuna on päivittäin vaihtuva työntäjä, joka pehmustetulla sauvalla sopivasti työntäen helpottaa rasitusta jopa puolella. Apuna on myös tukijoukko, joka huolehtii munkin tarpeista kuten ruuan laitosta, vaatteista ja muista sen kaltaisista asioista.

1-3 vuosi: harjoitus on 100 juoksupäivää/vuosi, 30 km (40 km)/päivä (yhtenä päivänä vuodessa 54 km);
4-5 vuosi: 200 juoksupäivää/vuosi, 30 km (40 km)/päivä (yhtenä päivänä vuodessa 54 km);
6. vuosi: 100 juoksupäivää, 60 km/päivä;
7. vuosi: 200 juoksupäivää, joista ensimmäisen 100 päivän aikana 84 km/päivä ja toisen 100 päivän aikana 30 km (40 km)/päivä ja kerran 54 km.

Tällainen harjoitus on tietysti aivan mahdoton työssäkäyvälle juoksijalle. Tilanne vaatii erikoisolosuhteet kuten munkeilla ja ammatikseen juoksevilla on. Mutta jotain juoksemiseen liittyvästä henkisestä ulottuvuudesta maratonmunkkien harjoitus kertoo. Siitä voi saada jonkun mielekkään ja sopivan näkökulman myös omaan juoksemiseensa.

Mutta mitä munkit tavoittelevat? He tavoittelevat buddhalaisen perinteen ylintä tavoitetta, oman todellisen itsen löytämistä, perinteisesti sanoen satoria, valaistumista.

Stevens (ks. alla) kirjoittaa, että jossain vaiheessa harjoitusta munkki "herää egokeskeisestä horroksestaan". Munkki on saanut kosketuksen myötätuntoon ja ”sydämen viisauteen” (transcendental wisdom). Matkatessaan kylien ja kaupunkien halki hän tuntee myötätuntoa ihmisiä kohtaan ja säteilee iloa. Hän ei tee eroa oman itsensä ja muiden ihmisten auttamisen välille. Hän on saavuttanut tasapainon.

Lopulta munkki kokee tulevansa yhdeksi Hiei-vuoren kanssa. Se on luonnon palvomista (worship) ja ylistämistä koko mielellä ja keholla. Tämä kokemus laajenee koko maailmaan. Harjoituksen ilo on löytynyt. Jokainen olento, kasvi, kivi polulla syntyy joka päivä uudestaan. Kaikki on tulvillaan olemisen ja elämisen ihmettä ja riemua. Kaikki oliot säteilevät kuin jalokivi – tämä ei ole vertaus vaan koettu kokemus. Se on sekä visuaalinen havainto että kokemuksellinen riemu kaikkien olioiden olemisesta olemassa.

Eräs munkki kuvailee kokemustaan Stevensin sivulla 94 seuraavasti: "Gratitude for the teaching of the enlightened ones, gratitude for the wonders of nature, gratitude for the charity of human beings, gratitude for the opportunity to practice – gratitude, not asceticism, is the principle of the 1,000-day kaihoogyoo."

Eräs pitkään harjoitellut munkki Hakozaki sanoi nuorille munkeille, että jos he ajattelevat harjoituksessa olevan kyseessä kehon kiduttamisen (torture of the body) tai lihan alistamisen (subjection of the flesh), he tuhoavat harjoituksen. Harjoituksen tarkoitus on löytää elämän ilo. Eräs toinen munkki Sakai sanoi, että hänen harjoituksensa ”is to live wholeheartedly, with gratitude and without regret”. Harjoituksella ei ole alkua eikä loppua. Kun harjoitus ja arki ovat yksi, se on todellista buddhismia.

Maailmalla ovat yleistyneet äärimmäiset ultrajuoksut, joihin myös suomalaiset osallistuvat. Ultrajuoksija Janne Kankaansyrjä juoksi v. 2002 Lissabonista Moskovaan (Trans-Europe -juoksu). Matkan pituus on 5000 km, johon kului aikaa 2 kk 4 päivää. Juoksustaan Janne kertoo seuraavasti: "Kun on juossut kahdeksan tuntia päivässä kahden kuukauden ajan, henkinen paluu arkeen voi tuntua vaikealta. Juoksun kokemukset ja niiden taso olivat niin voimakkaita, että tavallinen elämä voi tuntua turhauttavalta. -- Henkistä puolta on lähes mahdoton selittää." (http://www.city.fi/lehti/article.php?id=898.)

Milloin liikunta on liiallista? Tietääkö sen viimekädessä vain itse? Vai lääkäri? Vaimo!? Ks. http://www.city.fi/lehti/article.php?id=898 ja varsinkin kommentit.

Hiei-vuoren munkeista on kirjoittanut kirjan John Stevens: The Marathon Monks of Mount Hiei. Boston: Shambala 1988. Netistä löytyy valtavasti informaatiota hakusanalla ”marathon monks”.

Tapio Koski

Juoksevatko japanilaiset maratonia?

admin — Tue, 29 Nov 2005 17:26:15 +0000

Terveisiä Tokiosta. Vasta neljäntenä päivänä näin miljoonakaupungissa ensimmäiset juoksijat. Harajukun viereisessä puistossa nuoret miehet juoksivat yhdessä ja kannustivat toisiaan huudoilla vauhtiin. Tätä en näe Suomessa.

Kaiken kaikkiaan juoksijoita oli vähän. Seuraavaksi niitä näin Keisarin palatsin lähellä. Ovatko syynä miljoonakaupungin saasteet, jotka ajavat ihmiset liikkumaan sisällä? Vai kiiruhtavatko aasialaiset hitaasti, ei itseään kiduttaen.

Maratoonarin syrävvika

admin — Tue, 29 Nov 2005 15:48:20 +0000

Se on kuulkaa ihmeellistä tuo terveys. Kun se pettää, pettää moni muukin asia. Se miksi nykyihminen saa yleisimmin infarktin, johtuu siitä, että on yleisesti hyväksyttävää laittaa ittensä liian ahtahalle. Infarktilla on monia syitä. Perinnöllisyys on aika tärkeä syy, mutta elintavoista on syytä pitää huolta. Koutsien viesti, että maratoonarin pitää olla balanssisa koskee meitä jokaista.
Maraton -projektin aikana tullut pumppuvaurio varmaan pysäytti monia katsojiakin miettimään omaa elämäänsä. Toivon ainakin niin.Enhän minä mikään poiekkava ihminen ole siinä suhteessa. Hyvin tavallista hektistä hja työntäyteistä maalaiselämää viettävä hullu. Kun minua laitettiin ambulanssiin, tilanne ei ollut lavastettu. Olin sitä mieltä, että autenttinen tilanne hätkähdyttää. Halusin oman esimerkkini voimalla herätellä muitakin. On kauheata huomata että on saamassa sydänkohtausta. Kun pumppu vaurioituu, on kuin koko maailma romahtaisi radaltaan.
Kuntoilu, eikä maratonikaan ole poissuljettu asia kun pumppu vaurioituu. Mutta asian kanssa on elettävä toisella tavalla. Minulle vaurio oli sikäli positiivinen juttu, etä se oli vasta varoitus. Monen elämä on katkennut vastaavaan pysäykseen.Saan kiittää lääkäriäni Jussi Jouppilaa viisaudesta, jonka ansiosta teimme kliinisen rasitustestin.
Sydänvika on minun tapauksessani häiriö, johon on itsellä mahdollisuus vaikuttaa. Esimerkiksi Tanjan miehen Pacificion tilanne oli toinen. Syövän pysäyttäessä, ei voi muuta kuin toivoa että ei olisi liian myöhäistä.
Ettei vain kukaan luule, että sain terveyshaittaa maratonharjoittelusta, voin vakuuttaa että säilyin hengissä lähinnä parantuneen fyysisen suorituskyvyn ansiosta. Treeni jatkuu edelleen liki päivittäin. Olen hyvin motivoitunut. Olen kiitollinen. Mennyt vuosi on ollut opettavainen. Tästä on hyvä jatkaa edelleen. Solmin lenkkitossut liki joka päivä. Viikossa pyrin kuuden seitsemän tunnin harjoitusmääriin.
Mitä huonompi jätkä, sen kovempi reeni.

Hannu - Tähtäimessä Maraton

Juokse mielesi ja kehosi edestä

admin — Mon, 28 Nov 2005 08:22:25 +0000

Jatkan aiemmissa blogeissani tärkeäksi katsomani kestävyysjuoksun mielen ja merkityksen pohdintaa ja aukikirjoittamista. Filosofien tarkastelutavan merkityksestä vakuuttuneena ajattelen sillä olevan painoarvoa.

Juoksemisen mieli ja merkitys eivät paljastu juoksemattomalle. Juoksemattoman silmä näkee ja korva kuulee mutta ymmärrys ei voi eikä pysty saamaan otetta itse asiasta. Kestävyysjuoksun mieli paljastuu konkreettisen juoksemisen kautta.

Muistan tilanteen opiskeluajoiltani 1980-luvun loppupuolelta, kun olin käymässä isäni luona Oulussa. Olin juuri oppinut taiji’ta (ns. kiinalainen aamuvoimistelu), jota päätin esitellä hänelle - isä oli entinen Kestilän Kisa-Veikkojen nyrkkeilijä. Taiji-liikket ovat kamppailutaitoliikkeitä. Liikkeet tehdään hitaasti hengityksen tahdissa. Taiji on kuin hidastettua kamppailua. Isä ei varmaankaan ollut moista ennen nähnyt. Hän tuumasi, että ”lopeta tuo, naapurit näkevät” (tein liikesarjaa olohuoneen ikkunan edessä). Hän lienee ajatellut, mitä ihmiset ajattelevat, kun näkevät oudon kaltaista haahuilua hänen asunnossaan – silloinhan hänkin tulisi leimatuksi oudoksi yms. Kun en lopettanut (en enää 27-vuotiaana totellut isääni), hän veti verhot ikkunan eteen!

Pelkkä juoksemisen katsominen ja kuuleminen eivät voi tuottaa sisäistä kokemusta, joka auttaisi ymmärtämään mistä itse asiassa on kyse ja mikä on sen mieli – itsestään selvää tämän pitäisi olla, mutta käytäntö osoittaa ettei ole. Jos kestävyysjuoksua kritisoidaan ilman omakohtaista juoksemista, on
se sama, kuin arvostelisi ruokia pelkän ruokalistan lukemisen perusteella ilman että maistaisi ruokia. Ehkä tällainen kritiikki ja lähestymistapa ovat seurausta rationaalisuuden harhasta, josta niin usein – olisiko oikein sanoa – länsimaista perinnettä syytetään. Ilmiöitä pyritään ymmärtämään järjen avulla, mikä on toki ollut tuloksellista kuten ihmiskunnan historia osoittaa. Mutta ilmiöitä, joita pyritään ymmärtämään ja haltuunottamaan, on niin monenlaisia ja olemukseltaan niin erilaisia, että kaikkiin ei saa niiden ”todellista olemusta” vastaavaa ymmärryssuhdetta (pelkästään järjen avulla).

Jope Ruonansuu sanoo osuvasti ”ajattele ite”. Hyvä ohjenuora kestävyysjuoksun ymmärtämisen suhteen voisikin olla ”ajattele ite, tee ite”. Eli käytännössä, tee ite, ajattele ite, tee ite, ajattele ite jne. jatkuvana prosessina. Tällöin tekemisen (juoksemisen) kautta saadaan omakohtaisia kokemuksia, joita ajatellaan, ja kasvaneen ymmärryksen avulla harjoitellaan taas (ja mahdollisesti laadukkaammasta lähtökohdasta käsin). Tämä on jatkuva dialektinen prosessi (tai hermeneuttinen kehä), jossa oma toiminta antaa ymmärrykselle todellista ja konkreettista ymmärrysainetta, jonka perusteella saa pelkkään silmään ja korvaan perustuvaa ymmärrystä todellisemman otteen itse asiasta.

Tänään on 28 marraskuuta. Ulkona sataa räntää, ilma on sumuinen ja harmaa, maa on loskainen. Lähden 10 km:n lenkille muutaman tunnin kuluttua. Juoksen Petsamosta kuntopolkua Niihaman majalle ja takaisin.

Tapio Koski

Hiki

admin — Thu, 24 Nov 2005 21:20:22 +0000

Huh !
Hikoilu on hienoa. Hiki on merkki fyysisestä tasapainosta. Fyysisen tasapainon seurauksena on hyvä olo eli henkinen tasapaino. Uin äsken 2650 m. Olen ollut liikkeellä taas liki joka päivä. Omaan tahtiin nautiskellen. Tähtäimsessä Maraton ohjelman suurin anti taisi tulla ohjelman teon jälkeen: Pysyvä liikkumisen himo. Yllättävän huomion tein tänään: Liikuntaharrastuksen pointti ei ole liikkumisesssa, vaan siinä miten saat itsesi liikkeelle paussin jälkeen. Miten saat itsesi vakuutettua, että nyt taas lähtee.
Ohjelman teon aikana opin konkreettisesti, miten aikuisen pitää liikkua. En ole enää se kloppi jonka pitää ohittaa joka mummu ja vaari. Olen oppinut, että jos mummu menee ohi, liikun todennäköisesti sopivan hitaasti.
Nyt on taas isojen poikien nukkumaanmenoaika. Vaimo sammuttelee taas kohta valoja ja kloppi pienentää stereoista volyymia. Toivottavasti tämä bloki tuloo läpi. Turhaan eileen kirijootin ku se ei tallentunu. Kattotahan ny... Hannu

Onko juoksemisen filosofia turhaa

admin — Mon, 21 Nov 2005 09:11:35 +0000

Niin tai onko juoksemisen filosofiasta kirjoittaminen turhaa? Olen koettanut kirjoittaa blogeissani selkokielellä kirjani ajatuksia juoksemisesta, mutta kommentteja on tullut vain muutama. Itse koen kestävyysjuoksun hyväksi ja tärkeäksi kehon ja mielen hyvinvoinnin kannalta. Mutta onko niin, että pelkkä juokseminen sinällään riittää ja ettei juoksijoilla ole tarvetta kirjoittaa ja puhua asiasta? Ja onko ylipäänsä liikunnanfilosofia turhaa? Vai liittyykö tämä itse filosofian vierastamiseen? Nähdäänkö filosofia arjelle vieraaksi?

Itse filosofina ja yhteiskuntatieteilijänä katson, että filosofia liittyy myös kaikkeen arkipäiväiseen ja ettei se ole vain ”elämälle vieraiden” ajatusten pohdintaa. Filosofiahan tarkoittaa alkuperäisen merkityksensä mukaan viisauden rakastamista. Ja yksi viisauden rakastamisen ymmärtämistapa on nähdä se liittyväksi hyvään elämään – ja siis ihmisten jokapäiväiseen konkreettiseen elämään. Kuinka taapertaa oma rajallinen elämä syntymästä kuolemaan mielekkäästi ja tuntien elävänsä täysipainoisesti ja (minun mielestäni) tästä ainoasta elämästä nauttien, muita vahingoittamatta, elämää kunnioittaen.

Mitä mieltä muut ovat? Ainakin Runner’s Worldin päätoimittaja Amby Burfoot, Bostonin maratonin voittaja v. 1968, katsoo tekstilläni olevan merkitystä (lähetin englanninkielisen esittelyn kirjastani hänelle, jossa kerroin myös projektistani kääntää se englanniksi – kysyin myös häneltä, onko vastaavaa tehty aiemmin). Hänen sanoin:

> I don't know of anyone who has done this in English, certainly
> not to your depth. I hope you will have much success bringing this project to the
> English language. -- I VERY MUCH want you to succeed in this project. It is
> unique, wonderful, and important.

Näin siis Amby Burfoot. Olen vieläkin, monen kuukauden jälkeen, suuren innoituksen vallassa ja vakuuttunut juoksemisen filosofian puhumisen ja kirjoittamisen tärkeydestä.

Tapio Koski

Onko juokseminen moderni itsekidutuksen muoto

admin — Thu, 17 Nov 2005 08:19:41 +0000

Käsittelin edellisessä blogissani juoksemisesta kirjoittamisen ja puhumisen merkitystä. Tällä on oma merkityksensä juoksukulttuurissa. Kun juoksemisen tuottamia elämyksiä ja kokemuksia käsitteellistetään, myös juoksemattomat voivat saada niistä jonkinlaisen otteen – vaikka syytä onkin tässä yhteydessä muistaa vanha zeniläinen sananlasku, että kuuta osoittava sormi ei ole kuu! Tämä tarkoittaa siis sitä, että sanat eivät ole itse koettu kokemus vaan ainoastaan osoittavat käsitteellisen luonteensa mukaisesti koettuun. On eri asia laittaa itse käsi kuumalle levylle kuin lukea kuvaus siitä.

Kirjassani käsittelen pitkien juoksumatkojen tuottamien kokemusten luonnetta, niiden esiintymistä, käsitteellistettävyyttä ja ilmaisemista. Monet juoksun tuottamat kokemukset ovat arkikielellä ilmaistavissa, vaikka monet kokemukset tai monien kokemusten luonne, jäävät tiedostamatta. Näitä "piiloon" jääneitä kokemuksellisia tasoja filosofit ja juoksijat eivät ole tutkineet ja analysoineet filosofisesti ja juoksijan kokemusten ja niiden merkittävyyden näkökulmasta. Tällainen on muun muassa ilon kokemus, joka lienee tuttu pitkiä matkoja juosseille. Ne ihmiset, jotka eivät itse juokse, voivat katsoa tämän johtuvan esimerkiksi juoksijan persoonallisuudesta, siitä että "hän on iloinen ihminen”. Kokemuksista ehkä puhutaan juoksijoiden kesken. Näissä keskusteluissa eivät ole kuitenkaan juoksemattomat läsnä, jolloin kyseinen aspekti/ulottuvuus jää tuntemattomaksi. Näin heidän ymmärryksensä juoksemisesta jää ohueksi. Tarkoitan sitä, että vain juoksemalla voi saada omakohtaisia kokemuksia juoksemisesta. Jos tämä puuttuu, suhde juoksemiseen muodostuu vain käsitteellisesti. Ohueksi jääneestä ymmärryksestä J.P. Roos kirjoittaa nettikirjassaan "Maratonmiehen elämä" seuraavasti:

"Matkakirjassaan Amerikka ranskalainen esseisti Jean Baudrillard käsittelee juoksemista yhtenä amerikkalaisuuden keskeisenä piirteenä. Hänelle juokseminen on täysin käsittämätön modernin itsekidutuksen, itsemurhakäyttäytymisen ja kuoleman tavoittelun, vapaaehtoisen orjuuden ja jopa aviollisen uskottomuuden uusi muoto. Kuola suusta valuen, silmät tyhjinä ja omaan sisäiseen lähtölaskentaansa keskittyneet juoksijat edustavat Baudrillardille ihmislajin rappiota, maailmanlopun tunnelmaa. Vähän samoja sävyjä voi löytää muun muassa Antti Eskolan juoksemista koskevista lyhyistä maininnoista hänen puhuessaan inhoten hölkkääjistä. Olen tavannut sekä Baudrillardin että Eskolan ja tiedän, että he todella tappaisivat itsensä jos he lähtisivät juoksemaan (tosin Eskola on tietääkseni aloittanut rauhallisen lenkkeilyn!). Baudrillardin ja Eskolan käsitykset ovat kuitenkin mielenkiintoisia, sillä ne kuvaavat hyvin miten väärä kuva ulkopuolisilla voi juoksemisen symbolisista merkityksistä olla. Varsinkin kärsimysteema on täysin vailla pohjaa: juokseminen on päinvastoin yksi modernin yhteiskunnan ruumiillisen ja henkisen itsensäkehittämisen ja nautinnon muotoja, kevyestä sosiaalisesta yhdessäolosta puhumattakaan! Enkä ole nähnyt vielä yhtään kuolaavaa tai vaahtosuista lenkkeilijää (talvella nenä saattaa tosin valua). -- Juokseminen on hauskaa ja nautinnollista puuhaa, kunhan sen ensin oppii."

Hieman myöhemmin hän toteaa samassa luvussa:

"Sekä aamu- että yöjuoksussa on oma suuri viehätyksensä. Juokseminen hiljaisessa kaupungissa auringon juuri noustessa on unohtumaton kokemus, samoin kuin juokseminen tyhjillä kaduilla asfaltin kiillellessä katuvaloissa. -- Mutta täytyy myöntää, että juoksemisen viehätys ei löydy aivan heti. Useimmat tuntemani hölkkääjät valittavat usein kuinka tylsää juokseminen on ja kuinka he tekevät sitä suorastaan vastoin tahtoaan, vain koska ajattelevat nukkuvansa paremmin tai laihtuvansa tai sen sellaista. Kuitenkin voin vakuuttaa, että jossain vaiheessa useimmat juoksijat kuitenkin myös löytävät juoksun nautinnon, keveyden, helppouden, vauhdin, yhdistettynä mukaviin maisemiin ja kivoihin juoksupolkuihin. -- Vain se joka ei harrasta juoksua, kuvittelee että juoksu on yksitoikkoista, aina samanlaista. -- Juokseminen on kaiken kaikkiaan äärimmäisen monimuotoista toimintaa ja sen oppii todella vasta pitkän harjoittelun jälkeen."

Mitä se kertoo juoksemisesta ja siihen liittyvistä erilaisista tasoista, kun Jean Baudrillardin ja Antti Eskolan kaltaiset viisaat miehet, ajattelun tunnustetut ammattilaiset, suhtautuvat kestävyysjuoksuun edellä kuvatulla tavalla? Onko kysymys todella siitä, että juoksemattomat eivät kykene pelkän havaitsemisen ja ajattelun perusteella ymmärtämään niitä juoksemisen tuottamia monimuotoisia elämyksiä ja kokemuksia, joita juokseminen tuottaa? Näin olen taipuvainen ymmärtämään.

Olemassa on monenlaisia ihmisiä ja heillä monenlaisia kokemuksia. Ja mitä enemmän ihminen harjoittaa kehoaan ja mieltään, sitä syvempiä ja ei-tavanomaisia kokemuksen tasoja hän voi löytää. Sellainen ihminen, joka ei ole juossut pitkiä matkoja, puhumattakaan ultramatkoista, ei voi ymmärtää pitkien harjoitusten tuomia kokemuksia – hän voi jopa kieltää niiden olemassaolon ja katsoa ne mielikuvituksen tuotteiksi, joilla ei ole mitään tekemistä tavallisten ihmisten kokemusten kanssa. Ainakaan hän ei voi ymmärtää niitä kokemuksellisesti. Tamperelainen ystäväni filosofi Timo Klemola kirjoittaa uusimmassa kirjassaan ”Taidon filosofia, filosofin taito”, että ihmistutkimuksessa päähuomion on saanut tavanomainen kokemus, poikkeukselliset kokemukset on jätetty huomioimatta. Hän jatkaa, että

"ei ole katsottu lähemmin uskonnollista kokemusta tai vaikkapa luovan taiteilijan kokemusta luomishetkellä. Nämä kokemukset paljastaisivat toisen näkökulman puhuttaessa esimerkiksi kehon ja mielen suhteesta tai ihmisen kokemuksen mahdollisuuksista yleensä. Luulemme helposti, että voimme ymmärtää -- (tällaisen, TK) kokemuksen luonnetta, vaikka meillä ei itsellämme olisi siitä mitään kokemusta. -- Kyse on sensitiivisyydestä, sisäisestä kokemuksesta, joka saavutetaan harjoituksen avulla. Käytän kontemplatiivisen kehon käsitettä vastaavassa mielessä. Se on keho, joka on käynyt läpi erilaisia kehon sisäistä kuuntelua edellyttäviä harjoituksia ja näin avannut sellaisia kokemuksen mahdollisuuksia, jotka eivät paljastu helposti harjaantumattomalle keholle."

Tapio Koski

Toisen valmennettavan mietteitä

admin — Sat, 12 Nov 2005 14:46:03 +0000

Tässä Erja maratoniohjelmasta. Minulle pääseminen tähän harjoitteluun, tv-ohjelman tekoon ja lopulta Venetsiaan juoksemaan oli ehdottomasti vuosien 2004-2005 kohokohta. Olin haaveillut jo parinkymmenen vuoden ajan maratonille osallistumisesta, ja uteliaisuuttani ilmoittauduin ehdokkaaksi. Valintaprosessi kesti koko kesän 2004, ja kun sain kuulla että minut oli valittu, ajattelin että pakko on nyt mukaan mennä, vaikka peruakin olisi siinä vaiheessa vielä voinut; tämmöinen tilaisuus tulee vain kerran elämässä. Tuntui, että tästä voi seurata vain hyvää: kunnon kohoamista alkuperäisestä rapakunnosta, tutustumista kiinnostaviin ihmisiin ja tv-ohjelman tekoon.

Pääsin harjoittelun alkuun. Ensimmäiseksi oli 20 minuutin sauvakävely sykkeellä 120. Nyt jo naurattaisi noin rauhallinen aloitus, mutta siinä tilanteessa se oli oikea. Kyllä valmentajat Lasse ja Enska osasivat ammattinsa.

Huumorilla katselen esiintymistäni tv-ohjelmassa. Kokonaisuushan tuossa on tärkein. Alussa mietin sitäkin, että saankohan minä tv:hen kuvattuna sanaa suustani, kun olen pohjimmiltani ujo; ihmiset yleensä näyttävät siellä niin luontevilta. Mutta matkan varrella tähänkin tottui, kun ohjaaja Elina ja kuvaaja Pasi osasivat kyllä käsitellä meitä, ammatti-ihmisiä kun ovat.

Miksi kirjoittaa kestävyysjuoksemisesta

admin — Thu, 10 Nov 2005 11:36:54 +0000

Kirjoitan tätä blogia kestävyysjuoksemisesta. Miksi kirjoittaa kun voi juosta? Mikä on kirjoittamisen merkitys? Mihin juoksija tarvitsee käsitteitä? Ehkä siihen, että kykenee myös käsitteellisesti ymmärtämään – fiksusti sanottuna ottamaan haltuun – juoksussa kokemaansa.

Pitkänmatkanjuoksu tuottaa monenlaisia elämyksiä ja kokemuksia, joille kaikille ei ole arkikielessä selkeitä käsitteitä. Varsinkin sellaiset kokemukset, jotka ovat eksistentiaalisia luonteeltaan. Ne liittyvät oman olemassaolon ja maailman kokemiseen. Nämä kokemukset voivat koskettaa juoksijaa hyvin syvällisellä tavalla, pysäyttää ja ikään kuin avata silmät näkemään asiat uudella tavalla. Voi löytää itsensä maailmasta ja omasta elämästään uudella tavalla. Yksi parhaista kokemuksista lienee se, että kokee ”tulevansa kotiin” omassa elämässään. Tämä eksistentiaalinen kotiinpaluu rauhoittaa ja tekee mielen levolliseksi. Asiat ovat hyvin, elämä kantaa ja voi keskittyä tekemään elämässään parhaansa.

Sellaisia kokemuksia, jotka eivät ole arkipäiväisiä ja tavallisia ja joita kaikki ihmiset eivät koe, voi olla vaikea käsitellä rationaalisen käsitteellisen ajattelun tasolla. Niihin ei pääse oikein käsiksi. Ja lisäksi ne voivat tuntua niin henkilökohtaisilta ja läheisiltä ettei ole tarvettakaan alkaa keskustelemaan niistä muiden kanssa. Mutta monesti ne voivat hämmentää. Tarkoitan esim. sellaista kokemusta, jossa egon rajat hämärtyvät, oma minuus/identiteetti ei tunnukaan enää itsestään selvyydeltä. Tällöin ihminen kysyy itseltään: Kuka minä olen? Mikä minä olen ja mikä on paikkani maailmassa, koko maailmankaikkeudessa? Nämä ovat olleet ihmiskunnan historiassa ja henkisissä itsetuntemukseen pyrkivissä perinteissä (joita tutkii ns. perenniaalinen filosofia) aina kysyttyjä kysymyksiä. Jokainen ihminen kysyy nämä kysymykset tavalla tai toisella itseltään.

Katson että juoksemisesta kirjoittamisen ja keskustelemisen merkitys on siinä, että pystyy tekemään kokemaansa itselle ikään kuin läpinäkyvämmäksi. Pystyy käsitteellistämään kokemaansa jotta voi sitä tietoisessa ymmärryksessään pähkäillä ja suhteuttaa ymmärrykseensä maailmasta. Kun juoksija kytkee omat kokemuksensa muiden juoksijoiden/liikkujien vastaaviin kokemuksiin ja kulttuurisiin näkemyksiin liikunnan merkityksistä ja arvoista, ymmärtää mielestäni enemmän juoksemisestaan ja sen merkityksestä itselle ja ihmiselle ylimalkaan. Ajattelen, että kun juoksija tiedostaa tavoitteensa ja tavat miten päämäärään pyrkii, mitä se sitten ikinä onkaan, osaa sovittaa tekemisensä itsensä näköiseksi. Tällöin juoksija osaa paremmin kuunnella itseään (siis käymänsä dialogin ja parantuneen itseymmärryksen johdosta) ja harjoitella mielekkäästi.

Juoksusta kirjoittaminen ja keskusteleminen sekä juoksun filosofinen tutkiminen on järkevää ja mielekästä juuri tämän vuoksi. Ja kirjoitan siksi tätä blogia – ja kirjoitin siksi myös kirjani – koska tällainen keskustelu ja kirjoittaminen palvelevat juoksijoita ja tulevia juoksijoita ja edistävät juoksukulttuuria.

Tapio Koski

Valmennettavan mietteitä

admin — Mon, 07 Nov 2005 17:42:37 +0000

Kirjoitan tätä, kun kaksi kuudesta jaksosta on jo esitetty Teemalla. Tuntuu muutenkin oudolta katsoa omaa kuvaansa televisiosta, mutta omassa tapauksessani päällimmäinen tuntemus on kauhu - tuoltako todella näytin viime syksynä? Olimme juuri saaneet murskauutisen sairaalasta; lääkäri kertoi, että tuolloin 38-vuotias mieheni sairastaa pitkälle levinnyttä keuhkosyöpää, jonka ennuste on erittäin huono. En ollut tajunnut, että henkinen romahdus näkyi silloin kasvoistani ja koko olemuksestani noin selvästi. Toisaalta oman itsen näkeminen toi mieleeni jo unohdettuja tunteita, tai totta puhuen unohdettuja epätunteita, asioita, jotka yritin aktiivisesti työntää maton alle ja kuorruttaa epärationaalisella toiveajattelulla ja perusteettomalla kyllä tämä tästä hoituu -uskottelulla. Ja ai niin, määrätietoisella lenkkeilyllä.

Juostessa on vaikea pitää ajatuksia koossa; vaikka haluaisi aktiivisesti pohtia jotakin, palapeli ei jotenkaan vain hahmotu kunnolla, tai hahmottuu jonkin aikaa, mutta hajoaa ennen kuin kokonaiskuvaa ehtii tajuta, saati sitten, että sen saisi painettua mieleensä. Niin ainakin minulle usein käy. Se on kovin harmillista, jos tarkoitus on lenkkeilyn avulla saada omaa vapaa-aikaa tärkeiden asioiden jäsentämistä varten. Mutta harmien unohtamisessa tulos on päinvastoin myönteinen; vaikeatkin asiat katoavat juostessa mielestä ja ainakin välillä ajatuksiin tulee miellyttäviäkin huomioita; välkkyvä järvenpinta, raikas ilma, juoksun keveys... Harjoituksen jälkeen olo on uupunut, tuntuu siltä, että on tehnyt jotain konkreettista ja hyödyllistä. Sellainen tunne on harvinaista herkkua elämäntilanteessa, jossa huono uutinen seuraa toistaan ja positiivisen asenteen vakassa on enää rippeet jäljellä.

Kulunut syksy ja talvi olivat perheelleni rankkoja. Juokseminen oli minulle vaikeina aikoina tärkeä henkireikä ja maratonille tähtääminen antoi tarvittavan etapin ja motivaation jaksaa ainakin syksyyn asti. Harjoituspäiväkirjan sarakkeet täyttyivät vähitellen ja toivat tullessaan lokakuun. Nyt Venetsia on historiaa ja uudet haasteet odottavat. Niitäkin kohti etenen määrätietoisen rauhallisesti, päivä kerrallaan.

Tanja

Kuumeisena maratonilla

admin — Mon, 07 Nov 2005 08:38:54 +0000

Kohtasin Maisematiemaratonilla 8.9.2001 hieman kuumeisen juoksijan.

Kun haulikolla oli ammuttu lähtölaukaus ja matkaa oli taitettu pari kilometria, antauduin jutteluun yhden juoksijan kanssa. Hän oli n. 40-vuotias mies, joka sanoi lähteneensä juoksemaan vaikka oli hieman kuumeessa! Jonkin ajan kuluttua hän lisäsi vauhtia ja katosi näkyvistä.

Noin 20 km:n kohdalla tiellä makasi mies maassa. Aikaisempi kuumeinen mies makasi tihkusateessa tiellä. Hän sanoi tunteneensa itsensä väsyneeksi ja halusi levähtää hetkisen. Hän kertoi, että koska oli kerran tullut maksaneeksi osallistumismaksun, oli vähän niin kuin syytä juosta koska muuten raha ”menisi hukkaan”. Koska mies tuntui olevan OK, jatkoin matkaani - juoksijoiden perässähän tulisivat kohta huoltojoukot.

Siis hei! Estää pari sataa markkaa menemästä hukkaan mutta vaarantaa samalla terveytensä. En tiedä oliko hänellä syynä rahan ”säästäminen” vai oliko hän niin motivoitunut juoksemaan, ettei voinut päästää irti motivaatiostaan juosta.

Itsestäni olen huomannut, että on todella vaikeaa päästää irti harjoituksestaan – siis yhdestä tai joistakin harjoituksista – jos siihen on vakaasti sitoutunut. Huomasin tämän ensi kerran kun olin ollut flunssassa ja oloni oli hieman hutera ja koin itseni toipilaaksi. Harjoittelin tuolloin kuntosalissa 2 krt/viikko ja tein yhdellä kertaa kaikki lihasryhmät läpi – muistaakseni n. 10 lihasryhmää, 3 toistoa kussakin. Aikaa tähän kului pari tuntia. Olin tottunut ”vääntämään” motivoituneena ja intensiivisesti aina harjoituksen loppuun saakka. Tuona kertana jotenkin havahduin lukemaani ja kuulemaani ajatukseen, että sairaana tai toipilaana ei ole hyvä harjoitella. Sain tehdä itseni kanssa lujasti töitä, jotta pystyin vähentämään harjoitustani tuolla kerralla 50% normaalista. Kuulostelin ja otin kontaktia fyysiseen ja henkiseen vireystilaani ja päätin tehdä siis hyvin kevyen harjoituksen. Tämä tapa on minulla käytössä kaiken muunkin liikunnan suhteen. En jätä harjoitusta totaalisesti väliin ellen todella koe olevani siinä kunnossa. Luotan paljon sisäiseen kokemukseeni ja itsetuntemukseeni jonka perusteella päätän miten harjoittelen. Tällä koen jotenkin estäväni itseäni luiskahtamasta harjoittelemattomuuden kierteeseen, josta voi tulla helposti itseään vahvistava negatiivinen toimintatapa. Tämä liittyy jo ensimmäisessä blogissani mainitsemaani ajatukseen, että ei saa tehdä liikaa eikä vaatia itseltään liikoja – varsinkaan silloin, kun tavoitteena on vireämpi mieli ja hyvä terveys eikä lähitulevaisuuden kilpakoitos. Kun en ole optimaalisessa iskussa ajattelen lähteväni harjoittelemaan kevyemmin. Mutta jos harjoituksen aikana (siis silloin kun olen terve enkä toipilas) tulee energinen olo ja hyvä fiilis ja tarve harjoitella ankarasti, silloin teen sen. Kun omaan harjoitteluun tulee rimakauhu, se ns. syö miestä. On mielestäni parempi asennoitua harjoittelemaan kevyesti (ja sitten mahdollisesti harjoituksen aikana nostaa intensiteettiä) kuin omaksua asenteeksi ja tavoitteeksi joka kerralla 110 %:nen suoritus. Tällöin huonossa tapauksessa harjoitus jää kokonaan suorittamatta eikä saa osakseen kevyenkin harjoituksen tuottamaa energiaa ja positiivista kehomieltä. Tämä on tietysti elämäntapaharrastelijan tekstiä, mutta minähän olen elämäntapaliikkuja.

Tapio Koski

Maratonille on 960 km

admin — Thu, 03 Nov 2005 13:38:14 +0000

Näin sanoi yksi kaverini eilen keskiviikkona 2.11. Hän oli juossut maratonin edellisenä viikonloppuna Maarianhaminassa.
Ajallisesti Arvi (42 v.) pääsi tavoitteeseensa eli alle 4 tunnin. Se on ensikertalaiselta hyvin - paikat olivat kestäneet. Tämä tarkoittaa siis sitä, että hän oli osannut juosta itseään kuunnellen. Itse laitoin ensimmäiselle maratonille tavoitteeksi alle 5 tuntia. Tämä onnistui yksinjuoksunakin.

Siis matka maratonille oli Arvin tapauksessa 960 km, pyöristettynä n. 20 viikkoa jos juoksee 50 km/viikko. Tämä on lyhyt aika mutta Arvi onkin harrastanut kamppailulajeja aktiivisesti pari vuotta (karaten oranssivyö). Ymmärrykseni mukaan valmistautumisajassa on suuria vaihteluja ihmisten kesken. Ennen ensimmäistä maratoniani harjoittelin tavoitteellisesti – vaikka olin hyväkuntoinen ja terve koko ajan – noin 9 kk. Ajatukseni oli, että en lähde tien päälle ”itkemään”. En halunnut lähteä raakileena koettamaan onneani vaan halusin olla varma että pystyn sen tekemään. Vaimoni veli ei ollut juossut yhtään yli 20 km:n lenkkiä ennen ensimmäistä maratoniaan. Siksipä juoksun loppu olikin hänellä yhtä tuskaa ja kävelyksi oli pantava.

Onko pitkänmatkanjuoksu ja maraton ylitse muiden, kysyy Peltoniemen Teija blogissaan? Pitkänmatkanjuoksu on halpa ja hapekas. Mutta onko maraton yliarvostettu? Uskon että terve ihminen voinee suorittaa sen reilun vuoden harjoittelulla, joka ei ole pitkä aika. Esim. karatessa Suomessa mustan vyön suorittaminen vie 4-10 vuotta – ja tämä edellyttää vähintään 3-4 kertaa 90 min harjoitusta viikossa.

Minusta kestävyysjuoksu on erittäin hyvä liikuntamuoto, kunhan osaa kuunnella itseään, antaa itselleen aikaa, olla itselleen lempeä ja ymmärtäväinen. Jos ajattelee harrastavansa juoksemista suurin piirtein koko loppuikänsä, ei ole mielekästä juosta kilpaurheilijamaisesti, aikaa vastaan tapellen yhä parempiin suorituksiin pyrkien, koska tavoite ei ole parin vuoden päässä tai seuraavat olympialaiset. Niin kuin Fred Rohe, joka on kirjoittanut kirjan ”Zen and Running” sanoo, ”do not overdo, underdo”. Fred neuvoo mieluummin hiljentämään vauhtia ja rasitusta kuin ”ylittämään” itsensä. Näin pystyy juoksemaan pitempään eikä juoksemiseen tule ”rimakauhua”, sitä että koko ajan pitäisi pystyä parempiin suorituksiin. Ja koska ihminen ei aina ole vahvimmillaan eikä mielen vire aina parhaassa mahdollisessa iskussa, moni lenkki saattaa jäädä väliin tai juokseminen loppuu kokonaan. Olen kokenut, että mitä pitempiä matkoja juoksee, sitä parempia fiiliksiä saa.

Tapio Koski

Maratonille on pitkä matka?!

admin — Mon, 31 Oct 2005 13:40:18 +0000

Tähtäimessä maraton –ohjelma käynnistyi viime perjantaina. Saamme seurata tavalllisten ihmisten valmentautumista vaativaan koitokseen. Juoksu vaatii kuntoa ja kilvoittelua oman pään kanssa. Maratonilla näitä seikkoja testataan todella tosissaan.

Liikunnalla on hyviä terveysvaikutuksia mutta onko juoksu ja edelleen maraton ylitse muiden? Onko niiden tekeminen tie mielen hiljentymiseen ja tasapainoon? Tästä aiheesta kirjoittaa filosofi Tapani Koski Juoksemisen filosofia -kirjassaan.

Pitääkö juosta pitkään että saa aikaan läsnäolon tunteen ja pääsee kosketuksiin sisimmän olemuksensa kanssa? Voiko sen saavuttaa lyhyemmässäkin suorituksessa tai jollain muulla lajilla?

Niin tai näin, liikunta tekee hyvää. Juoksu saattaa johtaa oikein harjoiteltuna maratonille. Samalla oppii elämänhallintaa ja tulee vahvemmaksi. Luulen, että fyysinen harjoittele vahvistaa myös henkisesti - pinna venyy.

Tässä blogissa seurataan Tähtäimessä maraton -ohjelman etenemistä. Mitä arvelet, onko sinusta maratonille oikein valmennettuna?

Teija Peltoniemi ja Jukka-Pekka Heiskanen, ohjelman tuottajat