Sää on mielentila

Mira Sharma — Fri, 04 Oct 2013 11:13:05 +0000

Syksy on kaunis. Puiden eriväriset lehdet saavat hymyn kasvoilleni ja kirpakka tuuli herättelee aamuhorroksessa olevia aivojani. On myös toisenlaista syksyä, sitä harmaata ja masentavaksikin luonnehdittua. Vettä tulee ja aamun pimeydessä aivot ovat entistä enemmän horroksessa.

Syksyllä ihminen saa olla sitä mitä on. Ketään ei moitita syksyllä siitä, jos hän on yrmeä ja valittaa synkkää säätä, sillä hän saa seurassa kuin seurassa aikaan kanssavalittajien kuoron. Syksystä nauttivien koen olevan alakynnessä tämäntyyppisissä keskusteluissa, ja usein meillä ei ole heittää pöytään kuin kliseiksi muotoutuneet lausahdukset sohvan nurkassa nyhjöttämisestä kynttilän valossa.

Todellisuudessa syksystä nauttivia on kahta eri tyyppiä. Juuri näitä viltin alle käpertyjiä ja sen lisäksi kadulla vastaan porhaltava tarmokas syysihminen. Energiaa pursuava tarmokas henkilö on kenties saanut akkunsa ladattua kesällä ja syksyn tullen janoaa elämäänsä muutoksen tuulia. Muutos voi olla uusi harrastus, uusi työpaikka, uusi koti tai mikä tahansa asia, pääasia että se on uusi.

Aamuisin työmatkalla vaihdan bussia Pasilan rautatieaseman kohdalla. Ruuhka-aikana busseihin änkeytyminen on yhtä itsensä asettelua, jos pidän tolpasta kiinni, kyynärpääni osuu kanssamatkustajan naamaan, jos taas en pidä kiinni murjon äkkijarrutuksen sattuessa takanani seisovan lapsen ja tämän äidin. En silti ole ärtynyt. Tänään aamulla bussipysäkillä ollessani katselin ympärilläni olevia ihmisiä älypuhelimeni sijaan. Yllätyksekseni heistä yksikään ei näyttänyt erityisen ärtyneeltä tai hytissyt kylmissään. Monen naisen kaulaa suojasi muhkea kaulahuivi ja usea mieskin oli lämpimin vaattein varustautunut. Miksi kenenkään sitten olisi pitänyt näyttää ärtyneeltä? Ehkä siksi että minun maailmassani suurin osa suomalaisista vihaa syksyä. Tai kuten osa heistä ilmaisee ”Syksy on ihan ookoo silloin kun ei sada vettä.” Vesisade, pyh sanon minä, jo usean vuoden ajan on ollut sosiaalisesti hyväksyttävää käyttää kumisaappaita myös kaupunkioloissa.

Kuulen ympärilläni voivottelua ja vihapuhetta syksystä alituiseen, onko jollakin todella ollut niin mahtava kesä, että pelkästään sään vaihtelu voi saada ihmisen kertakaikkisen surkeaksi?

Syksy on oivaltamisen aikaa, vasta tänään oivalsin oman syksyni alkaneen. Siksi tämä blogiteksti syntyi vasta tänään, vaikka muinoin koin syksyn orjallisesti alkavan aina syyskuun alkaessa. Kirpeä tuuli, villasukat kengissä ja punottavat posket olkoon tulevaisuudessakin merkkinä minulle syksyn alkamisesta.

Itse en pidä keväästä, silloin vasta koiran kakka lemuaa ja sulalumi peittää maan, mutta se onkin asia erikseen ja silloin on haastavampaa saada kanssavalittajien kuoroa kasaan.

Tästä teen päätelmän, että todellisuudessa lapset ovat ainoat suomalaiset, jotka eivät sorru säästä valittamiseen. Yleensä lasten leikit sujuvat säässä kuin säässä, ainoa rajoittava tekijä voi olla leikkikentän laidalla varpaitaan kipristelevä ja hytisevä aikuinen.

Lapset aidosti nauttivat kaikista neljästä vuodenajastamme. Tasan kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyi lastenohjelma ”Myttö ja syksy”. Valloittavassa animaatiossa Myttö nauttii syksystä, vaikka siihen kuuluukin tuulta ja sadetta. Yhtäkkiä myös ystävä on vieressä.

Katso Elävässä arkistossa: Myttö ja syksy

Lainaus

Astrologinen syksy

Jaana Semeri — Fri, 02 Oct 2009 08:57:37 +0000

Virossa vuodenajat vaihtuvat täsmällisesti, astrologiset vuodenajat siis. Tänä vuonna siirryttiin kesästä syksyyn viime viikon keskiviikkona, 18 minuuttia vaille keskiyön. Kyllä kyllä, lehdessä luki, ja ainakin täältä Tartosta katsoen astrologiassa piilee totuuden siemen: ilm on külm.

Astrologinen syksy on suomalaiselle vähän outo asia. Niin kuin television iloisen asialliset horoskoopit sääennusteen yhteydessä. Virossa on kuitenkin vanhat perinteet tähtien totuudelle. Saarenmaalle putosi jo 2700 vuotta sitten - vai oliko se ennen ajanlaskumme alkua? No kauan aikaa sitten - meteoriittiparvi ja kun omin silmin voi käydä katsomassa Kaalin meteoriittijärven silmää, onko ihme, jos tähtiinkin on alettu tuijotella.

Astrologia osui nappiin ainakin tänä vuonna. Ilma kylmeni kerrasta ja paikallisen lankaliikkeen hyvistä valikoimista löytyneet ihanat lankakerät muuntuvat toivottavasti kohtuunopeasti erilaisiksi lämmikkeiksi.

Kielikeskuksen luokassa on nimittäin viileää. Opettajat ja muut paikalliset eli kohalised kyllä liikkuvat vielä kesäisen kevyissä vetimissä, mutta me ulkomaalaiset, välismaalased, keräännymme istumaan vierekkäin, toisistamme lämpöä
hakemaan.

Tartu on küll ilus sügisel, kaunis syksyllä. Hyvin hoidettujen puistojen komeat puut varistavat arvokkaasti lehviään ja itse kunkin koulutiet peittyvät vaahteranlehtiin. Loppukesän viimeiset kukat tuoksuvat ja ilta hämärtyy jo seitsemältä. Jotenkin vuodenajat ja luonto ovat lähellä täällä, ikivanhassa kaupungissa.

Vai johtuisiko tämä olo virolaisten lähes ylikorostuneesta luonto- ja kotiseututunteesta? Keskustelutuntieni vetäjäkin, nuori opettaja Piret, toteaa jo toisella tunnilla tutun lauseen: eesti keel on eesti meel eli kieli on virolaisen olemisen ja ajattelun ydin.

Kieleen liittyy vahvasti oma maa ja luonto. Yleisin sukunimi on maan yleisin puulaji: Tamm.

Piret kertoo, että hänellä on poika nimeltä Kaur. Juuri kun olen alkanut pohtia kauriin ja kaurin samankaltaisuutta, tapaamme kahvilassa nuoren miehen, joka on Piretin entinen kolleega ja myös nimeltään Kaur. Suuri on hämmästykseni, kun Piret toteaa, että kaur on vesilintu!

Emme kumpikaan tiedä mitä kaur voisi olla englanniksi ja vasta sanakirja minulle kertoo, että kyseessä on kuikka. Niin, se tyyppi, joka jokaisessa suomifilmissä ja monessa mainoksessa haikeasti moikaa kesäyön sylissä...

Jotenkin se on kaunis ajatus: poika nimeltä Kaur Suomenlahden
eli Läänemeren tällä puolen ja se iänikuinen kuikka uikuttamassa siellä Suomessa.

Alkaneen syksyn kunniaksi taidan tänään katsoa virolaisen Veiko Õunpuun elokuvan Sügisball eli syysjuhlat, jonka YLEn Teema-kanava esitti jokin aika sitten. Kurssimme kirjatoukka - voi miten hän on sen näköinenkin! - tšekkiläinen Jiri tosin totesi, että Sügisball on tyypillinen skandinaavinen taide-elokuva. Tämän jälkeenhän se onkin sitten ihan pakko katsoa!

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Lainaus

Blogit - vuodenajat

Sää on mielentila

Astrologinen syksy