EU ja muuttuva aika

Maija Elonheimo/Brysselin kone — Wed, 25 Mar 2015 10:45:46 +0000

Olisiko Suomen sittenkin aikoinaan kannattanut liittyä läheisempään yhteistyöhön muiden pohjoismaiden kanssa. Niin ei tehty, vaan sitouduttiin muita pohjoismaita tiiviimmin EU:hun. Kun tässä tilanteessa ja tässä nykyisenlaisessa EU:ssa nyt ollaan, niin looginen jatkumo meidän toiminnallemme olisi, että pyrkisimme sitten Saksan osavaltioksi. Näin toteaa Suomen ja pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma Helsingin yliopistosta.

Mutta mihin historian vaiheeseen nykyinen tilanne EU:ssa parhaiten vertautuu. Olemmeko me Suomessa nyt samanlaisessa tilanteessa kun 1940-luvulla, jolloin myös tukeuduimme Saksaan. Vai olemmeko me EU:ssa osin samassa tilanteessa kuin 1300-luvulla, jolloin hallitsijoiden valta oli heikkoa ja rosvoparonien valta isoa ja kansainvaellukset määrittivät tilannetta Euroopassa. Vai onko tilanne sama, kuin paavi vallan aikaan. Kansa kuuntelee eri maissa latinankielistä messuja ja kirkko kerää veroja Vatikaaniin. Nyt ihmetellään EU:n säädöksiä ja rahaa kerätään EU:n budjettiin.

Kuisman mukaan EU:n aiheuttama muutos on ollut niin nopeaa, että se on jo sinänsä hankalaa. Meidän on kestettävä kaikki se byrokratia, joka syntyy siitä kun eri jäsenmaiden yhteisten rahojen käyttöä valvotaan, eivätkä eri kansakunnat ainakaan vielä välttämättä luota toisiinsa. Silloin kaikkea rahankäyttöä pitää tarkkaan valvoa ja valvojaakin pitää valvoa jne. Meidän on nyt myös oltava valmiita siirtymään ympäri Eurooppaa siinä missä pääomat ja työpaikatkin ja integroitumaan näin nopeasti meille uusiin eurooppalaisiin kulttuureihin. Ja

Mutta mihin tämä kaikki johtaa? Historiallisesti ainakaan yhteisvaluutat eivät toistaiseksi ole olleet kovin pitkäikäisiä ja niskalenkin ottaminen markkinavoimista ei aina ole ollut kovin helppoa.

Lainaus

Passiin piirretty viiva

Jaana Semeri — Mon, 12 Oct 2009 10:17:17 +0000

Turvallisuus on...niin mitä se on? Suomalainen sanoisi todennäköisesti, että työ, terveys ja onnellinen perhe-elämä. Mutta oikeastaan käsitteelle löytyy tarkempi, henkilökohtaisempi sisältö vasta, kun turvallisuus jostain syystä horjuu.

Yhtenä päivänä amerikanvirolainen Christian käveli kiihtyneenä vastaan. Olin juuri ryntäämässä Toomemäen puiston halki ruokatunnille. Kielikeskuksessa ei ole kahvilaa, ja jos haluaa olla murhaamatta ketään iltapäivätunnilla – ihmisen mielihän menee vallan ilkeäksi, jos sokeritasapaino järkkyy – on syytä ravata keskikaupungille syömään maistuva pirukas tai juomaan hyvä cappuccino.

Christian on ryhmämme ujoista pojista se, joka ei oikeastaan ole ujo, ääneltään hiljainen ja valtavan eteerinen vain. Eikä hän yleensä ole kiihtynyt. Mutta nyt oli. Hämmästyin, sillä olin vasta ollut näkevinäni hänet luokassa. Mistä se tuohon jo ehti?

Christian oli kiihtynyt syystä. Schengen-sopimus oli heittämässä hänet yllättäen ja dramaattisesti maasta. Jostain oli soitettu kesken päivän ja sanottu, että Christian on ylittänyt oleskeluoikeutensa Virossa ja että olisi syytä tulla selvittämään asia tai hänet karkotettaisiin maasta.

Olimme molemmat ihan äimänä. Tai minä olin. Huomasin, että lentokenttien ja satamien Schengen-alueen merkit eivät olleet ikinä koskettaneet minua. Ja nyt tämä Amerikan lahja nuorelle Viron valtiolle, kiltti ja fiksu poika, joka halusi tutustua äitinsä isänmaahan, hänet oltiin heivaamassa rajan taa.

Mieleeni juolahti heti elokuvia: Inarritun Babel ja Moodyssonin Mammutti. Elokuvia! Minulle tämä tematiikka oli vain fiktiosta tuttua. Christianille, laillisesti maahan tulleelle, oli käydä melkein yhtä kaltoin kuin noissa filmeissä vain siksi, että hänen passissaan oli väärä merkintä. Kuitenkaan hän ei ollut hämmästynyt, järkyttynyt vain.

Hento on ihmisen laillisuuden ja laittomuuden raja, passiin piirretty viiva. Ja turvallisuus voi olla siitä viivasta kiinni, täälläkin.

Piret, nuori vironkielen opettaja kertoo toisen esimerkin turvallisuudesta. Hän oli perheineen matkalla Ruotsissa. Menivät Tukholman kautta Skåneen, jossa kiertelivät. Piret kertoi, että rakasti kaikkea sitä: kaunista, siistiä, vehmasta Ruotsin maaseutua. Ja Malmötä.

Ja sitten hän sanoi jotain, joka pani minut ajattelemaan. Hän kertoi, että hän oli suunnitellut etukäteen netin avulla, mitä tehdä Malmössä. Että missä syödä, käydä, missä liikkua ja miten. Että kun kaikki oli juuri niin, kuin netissä kerrottiin. Täsmälleen. Että miten turvallista se oli!

Minä en kyennyt siihen muuta toteamaan, kuin että sellaista on Ruotsissa. Mongertelevalla vironkielelläni en olisi pystynytkään parempaan. Mutta ei myöskään mieleeni juolahtanut tuolloin, että eihän Ruotsissakaan ole koko ajan ja kaikille yhtä turvallista. Olen niin pohjoismaalainen, että se, että raitsikat kulkevat sinne mihin pitää ja näyttely on avoinna silloin kun luvataan, että se on itsestään selvää.

Onhan se, meille, syntyperäisille, joilla on työpaikat. Ja voimassaolevat passit.

Ymmärsin miksi turvallisuus voi todellakin olla viivasta kiinni, kaikkialla, näinä levottomina aikoina.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Lainaus

Blogit - pohjoismaat

EU ja muuttuva aika

Passiin piirretty viiva