Blogit - teatteri

Maaseudun hervoton tulevaisuus

Penkkitaiteilija — Thu, 27 Nov 2014 14:48:38 +0000

Tarina sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen. Suomi on jaettu kahteen lääniin: etelään ja tyhjenevään pohjoiseen. Pohjoisessa on nälänhätä. Eläintilat ovat lopettaneet toimintansa, sillä eläimillä on samat oikeudet kuin ihmisilläkin. Ketään ei saa tappaa - ei ainakaan ilman kyseisen yksilön suostumusta. Julkiset rakennukset ja yhteiskunnan rakenteet rapistuvat, kunnat myyvät omaisuuttaan tuloja saadakseen. Vähän käytetyn terveyskeskuksen valokyltin saa kympillä. Maalle muuttaa vaihtoehtoväkeä elämänmuutoksen toivossa.

Tämä on se maailma ja tilanne, johon Maaseudun tulevaisuus -näytelmän yhdessä kirjoittaneet Leea ja Klaus Klemola paiskaavat uskomattoman joukon uskomattomia karaktäärejä. Kansallisteatterin ennakkonäytöksessä osa yleisöstä oli uutisten mukaan poistunut paikalta roisin kielen, nakuilun ja hurtin huumorin vuoksi. No, itse nauroin maha kippurassa sekä nakuilulle että kaikelle muulle roisiudelle & hurttiudelle, joita kieltämättä näyttämöllä riitti. Minusta Maaseudun tulevaisuus on kertakaikkisen riemukas, ilahduttava kokemus, ylistys ihmisen mielikuvitukselle, sadun vapaudelle. Tabuja ei ole. Puheet ja havainnot ovat suoria ja hävyttömiä.

Ja miten hyvältä kaikki näyttää! Lavastaja Erkki Saarainen on muuttanut Kansallisen suuren näyttämön upeaksi rappiokirkoksi, jonka katto nousee taivaisiin. Tuomas Lampisen puvustus on samoin fantastinen, eläinasut ovat tyylikkäästi eläimellisiä, täynnä hilpeitä yksityiskohtia.

Päähenkilö on entinen ruotsinlaivabändin rumpali nimeltä Maksimi, joka on ottanut haltuunsa hylätyn kirkon ja ryhtynyt lampuriksi. Klaus Klemola näyttelee jämäkästi Maksimia, joka koettaa elää niin kuin shamaanikurssilla löytynyt voimaeläimensä opettaa. Voimaeläin on pahaksi onneksi ihan tavallinen koni, 1970-luvun tähtitamma Charme Asserdahlin vähäisempi sukulainen Jarmo Asserdahl. Voimaeläin kyllä vie peräprutkulla alisiin ja ylisiin maailmoihin, mutta lopulta se haluaa vain näköispatsaan terveyskeskuksen pihalle. Jukka Puotila näyttelee Jarmo-hevosta koomisen korskeasti. Maalaisori on kyllä salskea – mutta sietämätön jankuttaja.

Vuotavan kirkon suojissa majailee myös juoppo lammas Hattara (holtittoman hyvä Sari Puumalainen), sekä kaikkialle kuseksiva, ruotsinlaiva-aikoja kaipaileva koira Bertil (Miko Kivinen). Kryptassa pidetään ompeluseurat, ja lopulta siellä asustaa puoli kylää. On läänintaiteilija (Olli Ikonen), jota hänen väkivaltainen hevosensa hakkaa. Ville Haapasalo näyttelee tuota hevosta, ja on roolissaan sävykkään hevosmainen ja tolkuttoman hauska. Paikalle tuppaa vaikka ketä: mm. rakkaudennälkäinen entinen kanttori (Pirjo Määttä), kolme säpäkkää nuorta pissis-tammaa, kukko, sekä eläimensä suutuspäissään hylkäävä naapurinisäntä Petri (Heikki Pitkänen). Hylätyn Laura-koiran (Karin Pacius) lohduton suru kirpaisee. Kari Vepsäkin piipahtaa helikopterilla hevoskuiskaamassa. Juha Varis esittää Vepsää sekä useita elikoita, joista hykerryttävin on hillitty, teetä siemaileva panomiespässi Oxford Down. Suosikkini kaikista eläimistä on, ehkä, Mari Turusen näyttelemä niskavuorelainen vuohi Malviina, isäntä-Petrin salainen rakastettu ja eläinten pätevä luottamusmies. Esitystä katsoessa tulee olo, että näyttelijöillä on itselläänkin hauskaa. Heidän antaumuksellista heittäytymistään leikkiin on suuri ilo seurata.

Kun poistuin teatterista, asematunnelissa käveli edelläni naisseurue, joka haukkui esitystä suorastaan nautinnollisesti. Heistä koko juttu oli päämäärätöntä, järjetöntä sekoilua. Eräs kollegani kertoi hymyilleensä koko esityksen aikana - yhden kerran. Pari muuta ystävääni taas jakoi oman riemuni. Maaseudun tulevaisuus on selvästi makuasia. Mutta järjetön esitys ei missään nimessä ole – se on olennaisten ja isojen kysymysten päälle rakentuva dystopia ja villi ajatusleikki. Kenen elämä on arvokasta? Millä ehdoilla? Kuinka pitkälle ystävyys kantaa? Kuinka suurta erilaisuutta pystymme sietämään? Kuka saa rakastaa ja ketä? Esitys on selvää jatkumoa Klemolan sisarusten suositulle Kokkola-trilogialle. Ainakaan ensi-illassa Maaseudun tulevaisuus ei tosin yltänyt aivan yhtä vimmaiseen intensiteettiin kuin em. trilogiasta näkemäni kakkososa Kohti kylmempää.

Loppukuva on upea. Mutta ei siitä sen enempää.

Kansallisteatteri: Maaseudun tulevaisuus. Käsikirjoitus Leea ja Klaus Klemola. Ohjaus Leea Klemola. Dramaturgit Rosa-Maria Perä ja Aina Bergroth. Lavastus Erkki Saarainen, puvut Tuomas Lampinen, valot Ville Toikka, äänet Miksa Koponen, video Petri Tarkiainen, naamiointi Jari Kettunen, ohjaajan assistentti Pipsa Enqvist. Rooleissa Ville Haapasalo, Olli Ikonen, Miko Kivinen, Klaus Klemola, Pirjo Määttä, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Mari Turunen, Juha Varis, Reetta Karhu, Anna Miettinen ja Isla Mustanoja. Ensi-ilta Kansallisteatterissa 26.11.2014.

Lainaus

Vallankumousta ei kahlita järjellä

Penkkitaiteilija — Fri, 14 Nov 2014 11:45:05 +0000

Vallankumous on jatkunut KOM-teatterin näyttämöllä kymmenisen minuuttia, kun ystäväni kuiskaa korvaani: "Olen ihan pihalla". Itse olen juuri saamassa juonenpäästä kiiinni, mutta kokemukseni on samankaltainen. Tämä vallankumous ei ala hyvin. Syy on selvä: raivostuttavan epäselvä puhe. Useampikin henkilöistä viäntää lavalla outoa savonsukuista murteentekelettä, josta ei ainakaan tämä Ylä-Savossa kasvanut katsoja saanut mitään tolkkua. Ja jos puhetta ei ymmärrä, on ihan sama, kuinka hyvin näyttelijät muuten näyttelevät.

Vähitellen Lauri Maijalan ohjaama ja Juha Siltasen kirjoittama tarina "Sisar Huttusen ihmeellisestä elämästä" alkaa kuitenkin vetää mukaansa. Sen verran kiehtovaa tarinaa se kertoo. Ja kiehtova on päähenkilökin, muotiliikkeen pitäjä ja saarnaaja Sisar Josefiina Huttunen.

Näytelmä kuvaa lyhyttä, kiihkeää, kaoottista, mystistä juonnetta Suomen historiassa neiti Huttusen kautta. Hän intoutui mukaan Jean Boldt -nimisen juristin johtamaan kristillis-kommunistiseen liikkeeseen, jonka toiminta huipentui Nikolainkirkon valtaukseen kesäkuussa 1917. Sen tavoitteena oli vallankumous, Suomen ja koko maailman. Pirkko Hämäläinen elää Sisar Huttusen kohtaloa täysillä heittäytyen. Hän on säntillinen kauppias ja seuraavassa väläyksessä hurmahenkinen puhuja, ja vilpitön ihminen kaikessa mitä tekee. Mutta se kieli! En saa Hämäläisenkään puheesta joka hetki selvää. Toisaalta - huomaan miettiväni, että ymmärtääkö Huttunen itsekään mihin on sekaantunut, ymmärtääkö näkyjään, joiden vallassa saarnaa.

Pekka Valkeejärven Jean Boldt on kiivas aatteen mies, joka tarvitsee valovoimaista Huttusta ja toisaalta uskollisia apureita. Hän on vakavasti sairas, ja on viimeisillä voimillaan päättänyt mullistaa maailmanjärjestyksen. Hän vetää puoleensa toimettomia, nälkäisiä, kurjia ja hulluja.

Tämän verran saamme tietää Suomen vuodesta 1917: on maailmansota, on valtavia poliittisia intohimoja, on valtatyhjiö. On sellainen historian hetki, jolloin jokin aika on päättymässä, mutta uusi aika ei vielä ole alkanut. Välitila on otollinen karismaattisille puhujille, mielikuvituksellisille pyrkimyksille. On työttömyyttä. On palavaa uskonnollisuutta. On tavallista arkea, kaupantekoa, rakkautta.

Historialliset tapahtumat välittyvät katkelmien kautta, enemmän tunnelmina kuin faktoina. Ylätason kerronnalle muodostaa mielentilatutkimus, jossa Suomen ensimmäinen psykiatrian professori ja Jean Sibeliuksen veli Christian Sibelius yrittää ottaa selkoa Josefiina Huttusesta. Onko neiti rikollinen vai hullu? Juho Milonoffin pidätellyn maanisesti näyttelemä professori istuu katonrajassa pienessä kopperossa, jonka sälekaihtimien raosta hän zoomailee Huttusen tarinaa. Hahmo tuo esitykseen hienosti ajankuvaa. Freud ja kumppanit vielä kehittelivät teorioitaan, ja nykykatsannosta käsin prykiatrit olivat lähinnä mielivaltaa käyttäviä poppamiehiä.

Vallankumous kuulostaa hyvältä, livebändi soittaa mullistusten rytmissä. Markku Pätilän lavastus ja Niina Pasasen puvut ovat upeita, KOM-teatterin näyttämö näyttää pitkästä aikaa ihan uudelta. Esityksen alussa Johannes Holopaisen (mikä ihmeellinen laulaja-tanssija-näyttelijä!) esittämä kommunisti-työmies Aarne Kanerva haaveilee menevänsä sirkukseen lämmittelemään, ja koko näyttämö on kuin punaisten verhojen ja lamppurivien rajaama sirkusmaneesi. Vuorotellen kukin roolihahmoista astuu valoihin esittämään numeronsa.

Väliajalla juttelen ystävieni kanssa. Yksi ei pidä lainkaan, ei ymmärrä, mitä on nähnyt. Toinen tykkää paljon - hän toteaa, että on nykytaiteen suurkuluttajana kehittänyt vankan "käsittämättömän sietokyvyn". Minä keikun siinä keskellä. Toisaalta sirpaleinen rakenne, joka pyyhältää tapahtumasta toiseen, viehättää. Puhetta vain on niin paljon, uuvuttavan paljon sanoja, joista en saa selvää.

Toisella puoliajalla vallataan Nikolainkirkko. Yhtäkkiä siellä ovat kaikki vallankumoukset. On talonvaltaajia, on Pyssy Riot naamioineen, Jäähyväiset aseille soi, kaikki laulavat oman lempilaulunsa, Hectoria, Euphoriaa, mitä vain, ovat hetken rohkeita yhdessä. Tulee tunne siitä, että sielultaan vallankumoukset ovat samanlaisia - ainakin niihin kuuluu samoja asioita. Kuten tunne yhteenkuuluvuudesta, ja laulu. Jean Boldt sanoo jotenkin niin, että se joka yrittää voittaa vallankumouksen järjellä, epäonnistuu. Katsojat usutetaan mukaan kumoukseen. Toinen puoli saa laulaa Suvivirttä, toinen Kansainvälistä. Sama kilpalaulanta käytiin iltakuudelta 17. kesäkuuta vuonna 1917. Seuraavana aamuna vallankumous muserretaan, pakkovallalla, kuten tapana on.

Tarina jatkuu. Suomi sotii sisällissotaansa. Kaikki ampuvat, kaikki kaatuvat, ja ampuvat taas kertakaikkisen hienossa kohtauksessa. Vallankumous on lopullisesti ohi, kun Jean Boldt kuolee. Sisar Huttunen vapautetaan mielisairaalasta, tulee kevät, katsomon ylle valuu savua, valo sokaisee silmät. On kaunista. On jotenkin lohdutonta. En lopulta tiedä pidinkö esityksestä. Vaikuttava kokemus tämä KOMin laulava Vallankumous yhtäkaikki oli.

KOM-teatteri: Vallankumous. Teksti Juha Siltanen. Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala.
Lavastus Markku Pätilä, puvut Niina Pasanen, valot Petri Tuhkanen, maskeeraus Leila Mäkynen, musiikki Joel Mäkinen, äänisuunnittelu Jani Rapo, ohjaajan assistentti Riikka Oksanen.
Rooleissa Pirkko Hämäläinen (vier.), Johannes Holopainen (vier.), Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Niko Saarela, Eeva Soivio ja Pekka Valkeejärvi.
Muusikot: Joel Mäkinen, Jiri Kuronen ja Mila Laine. Ensi-ilta KOM-teatterissa

Lainaus

Olipa ihana juttu

Penkkitaiteilija — Fri, 17 Oct 2014 12:43:07 +0000

Nyt tulee paljon adjektiiveja! Ryhmäteatterin Supernaiivi on nimittäin mainio esitys, hauska, vikkelä, lämpöinen ja viisas. Tiina Lymi on dramatisoinut ja ohjannut esityksen Erlend Loen samannimisen hittiromaanin pohjalta. Itse en ole lukenut kirjaa – luultavasti teatterielämyksen eduksi. Monesti on nimittäin käynyt niin, että teatteriesitys on kärsinyt siitä, että alkuteos on ollut tuoreessa muistissa. Etenkin jos kyseessä on komedia. Huumori kun perustuu paljolti yllätyksiin.

Sain katsella Supernaiivin kipuilua tyhjyyden, tylsyyden ja tarpeettomuuden tunteidensa kanssa - ilman aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ylermi Rajamaa on täydellinen roolissaan Supernaiivina, 25-vuotiaana journalismin opiskelijana, joka on täysin hukassa, jo aikuinen, mutta silti lapsi. Mikään ei tunnu miltään. Perhe on henkisesti kauempana kuin universumin kaukaisin tähti. Tyttöystävää ei ole, kaikki mittarit elämässä näyttävät nollaa. Todellisuus pysyy jotenkuten kasassa vain laatimalla loputtomia listoja. Rajamaa on luonteva, herkkä, hömelö, huvittava, ja silti uskottava ahdistuksessaan.

Muutenkin Supernaiivissa näytellään herkullisesti. Ryhmäteatterin näyttelijät ovat tottuneet vaihtamaan tulipalokiireellä koomisesta tyypistä toiseen, ja Tiina Lymin ohjaus ottaa tuosta kokemuksesta ilon irti. Robin Svartström on esimerkiksi eskarilainen Börre, tapsarautavaaramaisen vakaa vaari ja lipevä bisnesmies-isoveli - kaikki kokonaisia, täysiä ihmisiä. Teatterissa mukana ollut ystäväni hämmästeli nimenomaan tätä: miten helppo olikaan hyväksyä Svartströmin olevan milloin pikkupoika, milloin vanha mies. Minna Suuronen naurattaa muun muassa kolmena erilaisena äitinä, ja varsinkin Supernaiivin sisäisenä Albert Einsteinina, joka näyttää nuorelle miehelle olemassaolon valtavuuden. Anna-Riikka Rajanen on hurmaava koomikko, suorastaan pirskahteleva monissa rooleissaan. Rajasen nauravainen Lise on niin valloittava tyttö, että häneen ihastui varmasti Supernaiivin lisäksi vähintään puoli katsomoa.

Videoita käytetään ketterästi synnyttämään erilaisia tiloja: on kyseessä sitten avaruus tai New York. Videopuhelut, googlehaut, musiikkivideot ja muut piirtyvät seinille luontevana osana päähenkilön elämää. Esitys saa taitavasti ja suorastaan fyysisesti kiinni ajan suhteellisuudesta. Siitä, miten erilaiselta aika eri tilanteissa, eri ihmisille tuntuu. Ja siitä, miltä tuntuu, kun itse on eri ajassa ja rytmissä kuin maailma ympärillä.

Minusta sekä ohjauksesta että näyttelijäntyöstä henki tämän pöhkön ihmislajimme syvä tuntemus. Ja mikä parasta: loppu on onnellinen. Mutta ei imelä.

Ryhmäteatteri: Supernaiivi. Ohjaus ja dramatisointi Tiina Lymi
Lavastus ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori, valosuunnittelu: Tomi Tirranen, äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen, videosuunnittelu Ville Vierikko, maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen. Rooleissa Ylermi Rajamaa, Minna Suuronen, Robin Svartström, Anna-Riikka Rajanen, Ville Vierikko. Ensi-ilta Ryhmäteatterissa 9.10.2014. Esityksiä 20.12.2014 saakka.

Lainaus

Suku ja seitsemän huonetta

Penkkitaiteilija — Tue, 14 Oct 2014 11:21:47 +0000

Esityksen jälkeen kirjasin nopeasti ylös päällimmäiset vaikutelmat: ”Selittelemätön. Avoin. Kerroksellinen”. Myllyteatterin 10-vuotista taivalta juhlistava Tapaus Gaala näyttäytyi minulle runona, joka on paperin sijaan kirjoitettu näyttämölle.

Miira Sippolan kirjoittama ja ohjaama Gaala kertoo asioista, joista teatterissa usein kerrotaan: perheestä ja suvun historiasta. Näyttämöllä nähdään taiteellinen äiti kaksine tyttärineen, uskovainen vanhapiikatäti, perheyritykselle kaiken uhraavat isoisä ja isoäiti, ja suomenhevostaan ohjaava paappa. Kaiken keskellä Jeesus kantaa ristiään. Juonta ei ole. Sen sijaan on vahvoja hetkiä. On monen sukupolven muistoja, laulua, tanssia, kavioiden kopsetta. Yhdellä tasollaan Gaala on sukutarina. Se on nimensä mukaisesti myös juhla, jonne kaikki nämä sukulaiset on kutsuttu.

Toisen tason muodostaa 1500-luvulla eläneen nunnan, Avilan Teresan (Pilvi Hämäläinen), näky ihmisen sisällä olevista seitsemästä huoneesta. Sukuhistorian väläykset etenevät arvoituksellisen nunnan ohjailemina huoneesta toiseen. Suorittamisen huone, yksinäisyyden huone, kontrollin huone, ja niin edes päin, viimeisenä kirkkauden huone. Näkyyn sisältyy hieno ajatus: ihmisen tulisi löytää tiensä kohti sisintä huonetta, löytää sisällään hehkuva timantti. Sillä on mahdollista juosta läpi elämänsä tajuamatta koskaan, kuka oikeasti on.

Gaalan lumoavan kaunis, resuinen, itäeurooppalaisen nukketeatterin mieleen tuova estetiikka on puolalaisen Łukasz Trzcińskin käsialaa. Hän on suunnitellut puvut, lavastuksen, sekä kaikessa mukana kulkevat ihmisen kokoiset nuket, roolihahmojen kaksoisolennot, tai ehkä sielut. Äärimmäisen hellässä kohtauksessa roolihahmot silittävät näköisnukkejaan, kuin pitäisivät vihdoinkin sisimmästään huolta.

Ohjaaja Sippola istuu itse näyttämöllä, lasten karusellissa. Hän tarkkailee hiljaa tapahtumia, puuttuu välillä vaivihkaisesti johonkin tilanteeseen. Ehkä hän on se lapsi, jonka muistoja ja mielikuvia nämä ovat, jonka näkökulmasta suvun vaiheita avataan? Niin kuin Sippola käsiohjelmassa kirjoittaa: ”Siellä minä odotan, muistojeni huoneessa. Ilman heitä minua ei olisi.” Minua viehätti suuresti tämä lapsen katse. Täti on yhtä kuin kuuma kaakao ja askarteluhetket. Vanha paappa on mielikuvissa hiljaa, hän valjastaa itsensä kuin hevosen, ja askeltaa pellolla hirnahdellen. Hahmo nosti mieleeni vanhan valokuvan, ainoan, jonka olen koskaan nähnyt oman äitini papasta. Kuvassa isopappani on pellolla, totta kai, suomenhevosensa kanssa. Isoisiäni en koskaan saanut tavata. Paapan hautajaiskohtauksessa muistin oman pikkutytön ikäväni.

Tapaus Gaalan näyttelijät ovat huimia persoonallisuuksia kaikki. Topakka äiti (Kaisa-Liisa Logrén) hyppelehtii ympäriinsä ja hokee: en ole sotaihminen. En ole gaalaihminen. En ole… Tyttäret ovat erilaisia niin kuin siskot usein ovat: toinen sisko (Paula Koivunen) on keimaileva ja tanssiva söpöliini, toinen (Kaisa Niemi) taas on poikamainen älykkö. Uskovainen täti (Niina Tamminiemi) pääsee hilpeään ekstaasiin jumalansa kanssa. Kun isoisän (Jaakko Kiljunen) puhelin pirahtaa, koko perheen on vaiettava. Ja kun bisnes kaatuu, huutaa mies riipovasti tuskaansa. Taustalla isoäiti (Idalotta Backman) raataa ja raataa, pitää kaikkea pystyssä. Yoko Takeda säväyttää itäsaksalaisena konemestarina, ja vaikuttava näky hän on Jeesuksenakin, vaikka hahmo jäi minusta jotenkin irralliseksi.

Eniten minua kosketti Timo Ruuskasen paappa. Olisin voinut katsella hänen hevosellista kopsutteluaan loputtomasti. Toinen ikimuistoinen hahmo on tanssija-sirkustaiteilija Henna Kaikulan tuntematon sotilas. Miten käsittämätön fysiikka Kaikulalla onkaan! Sotilas on kuin elävä nukke, hän hoippuu ja kaatuilee ja taipuu hämmästyttäviin asentoihin, ja onnistuu samalla liikuttamaan hauraudellaan.

Aina ei ollut selvää, miten suvun tapahtumat ja nunnan huoneet liittyivät toisiinsa, ja aivoja alkoi kiristää yrittäessäni tajuta näyttämötapahtumien ajatuksellisia yhteyksiä. Meinasin uuvahtaa, esitys tuntui turhan runsaalta. Mutta lopulta kun pystyin päästämään irti ymmärtämisen pakosta, annoin periksi ja katselin vain, alkoivat kuvat puhutella. Muistoni lähtivät virtaamaan. Niistä syntyi esityksen kolmas taso. Teatterikokemuksesta kasvoi henkilökohtainen ja intiimi.

Myllyteatteri: Tapaus Gaala.

Konsepti, teksti ja ohjaus Miira Sippola. Dramaturgia Titta Halinen. Lavastus, esineiden valmistus, pukusuunnittelu Lukasz Trzcinski, äänisuunnittelu Joonas Outakoski, valosuunnittelu Ville Mäkelä. Rooleissa Jaakko Kiljunen, Paula Koivunen, Kaisa-Liisa Logrén, Timo Ruuskanen, Niina Tamminiemi, Kaisa Niemi, Yuko Takeda, Idalotta Backman, Henna Kaikula ja Pilvi Hämäläinen.

Ensi-ilta Kokoteatterissa 10.10.2014. Esityksiä 14.11.2014 saakka.

Lainaus

Samastuisitko kaksineuvoiseen matoon?

Penkkitaiteilija — Wed, 01 Oct 2014 11:23:28 +0000

Alussa nainen synnyttää. Hän repeää ja häneen sattuu. Yksi esiintyjä on tuo arka nainen, toinen on tehokkaan viileä kätilö, kolmas keikkuu isossa metallitähdessä röyhelöhaalari yllään. Hän esittää synnyttäjän repeytyvää vaginaa. Vaivaannuttavaa? Ei, vaan reipasta ja hauskaa.

Nykysirkusta ja teatteria yhdistelevän esityksen nimi on taiteellishämärästi Punainen uni. Nimestä ei juuri ymmärrä mistä jutussa on kyse. Esitys ei nimittäin ole yhtään hämärä, vaan suora ja avoin, täynnä lämmintä huumoria, sekä isoja ja pieniä havaintoja ihmisenä olemisesta. Punaisen unen ovat tuottaneet Reunaryhmä ja Versus Circus –nimiset seurueet. Näyttämöllä on kolme naista, jotka eläytyvät erilaisiksi naisiksi, äideiksi ja lapsiksi, apinoiksi ja madoiksi. He kietoutuvat köysiin, lakanoihin ja toisiinsa, taiteilevat katon rajassa, pitävät luentoja, tanssivat, puhuvat.

Esityksen ala-otsikko on ”tarinoita joita ei kerrota”. Ja siitä esityksessä on kyse. Työryhmä on paneutunut miettimään, millaisia kertomuksia ihmisenä ja naisena olemisesta meille tarjotaan olemisemme malleiksi. Itselleni mielenkiintoisinta antia oli havainto siitä, miten me ihmiset valitsemme tarkoin, mihin eläimiin kertomuksissamme samastumme. Eläinten käytöksellä kun on perusteltu usein sitä, mikä ihmisessä on ”luonnollista”: kuten vaikka naisten hoiva- ja keräilyviettiä, miesten petollisuutta, johtajuutta tai kilpailuviettiä.

Punainen uni tarjoaa kekseliäästi kerrotuissa kohtauksissa ajatusleikin - mitä jos ihminen etsisikin omaa kuvaansa bonobo-apinoista, jotka nautiskelevat vapaasta seksistä naaraiden johtamassa laumassaan? Tai värysmadoista, jotka ovat kaksineuvoisia, kunnes valitsevat sukupuolensa rajun penismiekkailun päätteeksi. Hävinnyt miekkailija muuttuu naaraaksi, jonka on tuotettava jälkeläisiä. Se on työlästä puuhaa. Ihmekös kaikki värysmadot olisivat mieluummin uroksia.

Mainio oli myös kumihanskamiiminä toteutettu jatkokertomus itseään loputtomasti peilailevista naisista. Kaksi naista osaa hienona naisena olemisen taidon, kolmas ei onnistu millään. Aina hänellä on väärät välineet. Esiintyjät ehdottavat päinvastaista tarinaa: ”Olipa kerran nainen, joka ei koskaan verrannut itseään toisiin naisiin.” Kohtaus lapsiaan topakasti kasvattavasta äidistä koskettaa. Äiti yrittää hyvää, mutta tulee välittäneeksi maailmasta kuvan pelottavana paikkana, jossa on turha haaveilla suuria: älä unelmoi, ettet pety. Monet esityksen pikku tarinoista ovat tunnistettavia ja tosia, jotkut ehkä liiankin tuttuja - olisin kaivannut vielä rohkeampaa ja raisumpaa ajattelua.

Minä ja ystäväni poistuimme punavuorelaisesta kellariteatterista hyväntuulisina, uusia ajatuksia mukanamme. En voi olla huokaamatta: voi näitä pieniä ryhmiä. Tätäkin showta on käsiohjelman mukaan ajateltu ja tehty neljän vuoden ajan. Ensi-illassa paikalla oli kuusi katsojaa. Toivottavasti sympaattinen ja raikas esitys löytää yleisönsä.

Reunaryhmä ja Versus Circus: Punainen uni. Dramaturgia ja ohjaus Hanna Ryti. Teksti Hanna Ryti ja työryhmä. Koreografia ja akrobatiakoreografiat työryhmä. Valot Veera Koskivaar, videot Aino Ojanen. Esiintyjät: Aino Ojanen, Mia Lindholm, Mia Silvennoinen ja Veera Koskivaara.

Esityksiä 5.10.2014 asti Höyhentämöllä.

Lainaus

Retro-Vanja

Penkkitaiteilija — Sat, 20 Sep 2014 19:19:47 +0000

Olipa mielenkiintoista nähdä kaksi näin erilaista Vanja-enoa. Kanssakatsojien puheista päätellen Kaupunginteatterin yleisöstä moni oli minun laillani ollut edellisenä iltana Kansallisteatterin katsomossa. ”Se oli raaka, keskeneräinen. Vanjasta oli tehty pelle. Uusi nykykielinen suomennos ei osunut mihinkään”, kommentoi joku katsoja väliajan kahvijonossa Kansallisteatterin ensi-iltaa. En voisi olla enempää eri mieltä.

Unkarilaisen Támas Ascherin Kaupunginteatteriin ohjaama Vanja-eno oli itselleni kohtuullisen omituinen kokemus - mutta ihan myönteinen sellainen. Ihan siksi, että en edes muista, milloin olisin nähnyt näin perinteistä teatteria. Oli lystikästä istua katsomossa ja äimistellä realistisia huoneita aitoine huonekaluineen, kuunnella kuinka sade ropisee ikkunan takana, kärpäset surisevat, koira haukkuu, auto starttaa. Ja ihan totta, kuinka hassua: näytösten välillä näyttämön eteen vedettiin verhot! Siellä pystytettiin uusi lavastus katsojien silmiltä piilossa! Nykyteatteriin tottuneelle katsojalle tämä kaikki oli suorastaan piristävää. Ensi-illassa mukana ollut ystäväni kuvasi esitystä ”retro-Vanjaksi”.

Teatteri, joka on kerronnaltaan näin konventionaalista, ei tarjoa muotonsa puolesta haastetta katsojalle. Esityksen lumo nojaa kokonaan näyttelijöihin. Onneksi Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä näytellään enimmäkseen hyvin. Suurimman vaikutuksen tekivät konkarit Esko Salminen ja Tiia Louste. Salminen tekee professorista omahyväisen, hienostelevan despootin ja lellipennun, jonkinlaisen suuren vauvan. Kuten lääkäri Astrov tokaisee: hänen kihtiään on hoitamassa koko Venäjä. Katsomo ulvahteli naurusta professorin parkuessa kipeitä jalkojaan. Tiia Louste puolestaan näyttelee Vanjan äitiä kuin kulmikkaasti elehtivää elävää muumiota. Mahtava hahmo! Oikein odotin, että hän käpsähtäisi taas näyttämölle silmät ammollaan hämmästyksestä.

Martti Suosalo tekee idealisti-kyynikko-lääkäristä maanläheisen, perijäyhän tyypin. Suosalon Astrov on helppo kuvitella puuntaimia istuttamaan. Santeri Kinnusen Vanja ei minusta oikein nouse esityksen keskushenkilöksi. Hän on arkinen ja väsynyt kaveri, jonka raivo laantuu nopeasti. Hänen rakkautensa kauniiseen Jelenaan jää piiloon. Tämä Vanja, jos joku, on oman elämänsä sivuhenkilö, ja surullinen hahmo juuri siksi. Anna-Maija Tuokon Jelena on ihastuttava mutta pinnallinen nainen, joka säihkyy viileänä kuin koru eleganteissa leningeissään ja taidokkaissa nutturoissaan. Iida Kuninkaan Sonja on puettu piiaksi, hänestä puuttuu kaikki sensuellius. Sonja on tavallinen, yksioikoinen kunnon tyttö, ja sellaiseksi jää. Jelenan ja Sonjan tyttömäinen juopottelukohtaus on yksi näytelmän parhaita hetkiä. Siinä kumpikin nainen saa vähän irrotella.

Yleisö vaikutti loppukiitosten hetkellä onnelliselta, ja aplodit olivat lämpimät. Tämä oli taiten tehtyä, sovinnaista vanhanajan teatteria, ja esitystä voi kyllä suositella sellaista rakastavalle. Mutta tiivistetään näiden kahden Vanja-enon erot vaikka näin: Kansallisteatterin Vanjan biitti oli hurja ja sävyt synkkiä, yönmustia. Kaupunginteatterissa tyydyttiin lempeään tunnelmointiin, kotoisaan vaaleanruskeaan.

Helsingin kaupunginteatteri: Vanja-Eno. Teksti Anton Tšehov, suomennos Teemu Kaskinen. Ohjaus Támas Ascher. Lavastus Zsolt Khell, puvut Györgyi Szakács, valosuunnittelu Risto Heikkerö, äänisuunnittelu Mauri Siirala. Naamiointi Tuula Kuittinen ja kampaukset Maija Sillanpää. Rooleissa Santeri Kinnunen, Esko Salminen, Martti Suosalo, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas, Pekka Huotari, Tiia Louste, Marjut Toivanen ja Matti Olavi Ranin. Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 18.9.2014.

Lainaus

Kaikki mitä ihmisestä voi sanoa

Penkkitaiteilija — Thu, 18 Sep 2014 13:22:10 +0000

Ensimmäisen puoliajan päättyessä oloni on sähköistynyt. Tuijotan ahdistunutta Jelenaa näyttelevää Krista Kososta, joka seisoo rampissa vesisateen valuessa pitkin kasvoja. Ajattelen: Tšehov sanoo näytelmissään kaiken, mitä ihmisestä voi sanoa. Niin se vain on. Siellä ne ovat, minunkin pelkoni, estoni, naurettavuuteni, epäonnistumiseni, häpeäni, unelmani, kaipaukseni. Pienuuteni ja suuruuteni.

Tämä viikko on Helsingissä suuri Tšehov-viikko: keskiviikkona tuli ensi-iltaan Kansallisteatterin Vanja-eno, jonka on ohjannut Paavo Westerberg. Torstaina on vuorossa kaupunginteatteri, ja unkarilaisen Támas Ascherin tulkinta samasta näytelmästä.

Kansallisteatterissa nähdään mahtavasti näyteltyä, visuaalisesti komeaa teatteria. Samovaari on vaihtunut termospulloon, ja ohjaaja Westerberg on kääntänyt tekstin osuvasti nykykielelle. Markus Tsokkinen on suunnitellut korkeuksia kurottelevan, rapistuvan kartanon, jonka mustissa sokkeloissa asukkaat etsivät ja pakenevat toisiaan ja itseään. Ollaan osittain nykyajassa – mutta lopulta tulkinta on silti alkuteokselle uskollista, psykologisesti kipeän tarkkaa Tšehovia. Jokainen roolihenkilö on kokonainen ihminen tuskineen, haaveineen, lukkoineen. Tässä ohjauksessa tunteita ei totisesti pidätellä. Ja mikä parasta: tekstin poimuihin piilotettu kirpeä huumori on onnistuttu kaivamaan esiin.

Tilanne näytelmässä on tämä: jossain kaukana korvessa on maatila, jota pitää pystyssä aikamiespoika Vanja siskontyttärensä Sonjan kanssa. He ovat vuosikymmenten ajan antaneet kaiken tilan tuoton tytön isälle, kuuluisalle professorille. Itselleen he ovat ottaneet vain hiluja. Nyt professori on muuttanut maalle uuden nuoren vaimonsa kanssa, ja arki on suistunut kaaokseen. Kukaan ei tee töitä, kukaan ei nuku, vodka virtaa, kaikki rakastuvat vääriin ihmisiin, kaikkia kuristaa tunne elämän valumisesta hukkaan.

Kristo Salminen on vaikuttava Vanja. Alussa näemme lössähtäneen, kyynisen, pian viisikymppisen miehen, joka ryyppää, syö ja pilkkaa säälimättä itseään ja muita. Tarinan edetessä Vanjan ahdinko ryöpsähtää esiin: hän tajuaa pilanneensa elämänsä. Hän kaivaa aseen esiin ja on murhata sisko-vainaansa miehen. Salminen ilmaisee ja elää läpi tämän kaiken upeasti.

Jokaista näyttelijää pitäisi kehua erikseen. Emmi Parviainen tekee Sonjasta taitavan tulkinnan maanläheisenä, vähän kömpelönä luonnonlapsena. Hänessä olisi niin paljon rakkautta, jota ei kukaan huoli. Eero Aho kipuilee kiihkeänä Astrovina, ainoana näytelmän henkilönä, joka koettaa toteuttaa ihanteitaan. Astrovin tuska metsien tuhoutumisesta on tiukasti tätä päivää, piikki osuu suoraan nykyihmiseen. Krista Kosonen on näyttävä, kolea Jelena, nainen, joka elää käpertyneenä tylsään vankilaan, jonka on itse itselleen pystyttänyt. Loppupuolella Jelenan kuori alkaa rakoilla, ja katsojakin pääsee lähemmäs häntä. Seela Sella tuo näyttämölle lämmintä hehkua vanhana lastenhoitajana. Terhi Panula tekee napakan roolin Vanjan haaveilevana äitinä, joka ei tajua toisten ahdingosta mitään. Seppo Pääkkösen Teleginin tragedia on olla mies jonka nimi unohtuu. Hän antaa katsojille monet hersyvät naurut. Heikki Nousiainen tekee professorista varsin sympaattisen vanhuksen. Hän elelee omissa aatemaailmoissaan, ja aiheuttaa tuhoa läheisissään tajuamatta miksi.

Luulen, että muistan nämä ihmiset pitkään. Niin tosilta he tuntuivat. Mutta jostain syystä kokonaisuus ei kuitenkaan antanut minulle suurta emotionaalista elämystä. Välillä esityksen intensiteetti sai pulssin nousemaan, välillä seurailin tapahtumia etäältä. Lopusta pidin kovasti. Professori vaimoinen pakenee synnyttämäänsä myrskyä, Vanja ja Sonja tarttuvat tilikirjoihin ja alkavat töihin. Hetkessä on jotain kaunista ja totta. Kuinka selkeää onkaan elää, jos löytää edes jostain, edes hetkeksi, tunteen tarkoituksesta.

Kysyin ystävältäni, montako tähteä viidestä hän antaisi tälle Vanja-enolle. Hetken miettimisen jälkeen hän sanoi: kolme ja puoli. Samoilla linjoilla olen itsekin, ehkä antaisin vähän enemmän, sellaiset neljä miinus. Jännittävää nähdä, mitä parin tunnin päästä alkava Kaupunginteatterin tulkinta saa Vanja-enosta irti.

Kansallisteatteri: Vanja-eno. Anton Tšehovin alkuteoksesta suomentanut Paavo Westerberg yhteistyössä Eva Buchwaldin kanssa. Ohjaus Paavo Westerberg.
Lavastus Markus Tsokkinen, puvut Pirjo Valinen, musiikki ja äänet Sanna Salmenkallio, valot Pietu Pietiäinen. Rooleissa Eero Aho, Krista Kosonen, Heikki Nousiainen, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Seppo Pääkkönen, Kristo Salminen ja Seela Sella. Ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 17.9.2014.

Lainaus

Vain tämä hetki. Ei tulevaisuutta.

Penkkitaiteilija — Tue, 16 Sep 2014 11:32:51 +0000

Koko-teatterin täpötäydessä katsomossa on hilpeä, odottava fiilis. Tuntuu, kuin olisi rokkiklubilla eikä teatterissa ensinkään. Yleisön joukossa näkyy irokeeseja, tatuointeja, mustaa nahkaa, vahvoja meikkejä. Lavalla on kaksi miestä farkuissa ja kulahtaneissa t-paidoissa. Lisäksi tarvitaan vain rummut, kitara ja mikrofoniteline, jossa roikkuu nahkarotsi. Ja keikalta tuntuu itse esityskin, nimeltään Täynnä elämää. Jyrki Pylväksen kirjoittama ja Perttu Leinosen ohjaama show kertoo Jyri Honkavaarasta (1960-1997), joka nousi 1970-luvun lopussa hetkeksi maineeseen Ratsia-yhtyeensä kanssa.

Sorina salissa hiljenee, kun miehet tarttuvat soittimiin, ja vetäisevät ensimmäisen biisin: ”Ne sanoo sä oot toivoton, mut sullon jotain mitä niil ei oo: tämä hetki ja tulevaisuus!” Noissa sanoissa kiteytyy esityksen aihe ja sen herättämä päällimmäinen tunne: nuoruuden riemukas uho - jota leikkaa haikeus tuhlatusta elämästä, liian lyhyestä lennosta. Tulevaisuudesta, jota ei tullutkaan.

Tarina alkaa vuodesta 1976, Pihtiputaalta. Honkavaara on pikkykylän 16-vuotias Johnny Rotten, joka kulkee sonnustautuneena mustaan nahkatakkiin ja rautakaupasta ostettuun kettinkiin. Biisit nauhoitetaan kasetille kaverin iskän kelanauhurilla, kannet rustataan tussilla. Lehtijuttujen pohjalta kirjoitettu esitys kertoo Ratsian ja Honkavaaran tarinan niin kuin bändi- ja koulukaverit sekä muut läheiset sen näkivät. Näyttelijä-muusikot Tomi Alatalo ja Antti Laukkarinen esittävät kaikkia näitä vaihtuvia puhujia, ja tekevät sen rouheasti, vilpittömästi, konstailemattomalla punk-asenteella.

Käänne tapahtuu vuonna 1979, kun Ratsia voittaa Rockin SM-kisojen uuden aallon sarjan. Tehokkaassa sikermässä bändi kiitää Tavastialta Provinssirockiin ja Saapasjalkarockiin ja ties mihin pikku kinkereille. 185 keikkaa vuodessa. Yllätyn kun tajuan, että tunnen melkein kaikki kuultavat laulut: Lontoon skidit. Täältä tulee yö. Täynnä elämää. Yleisöstä aistii ilon, joka syntyy vanhojen biisien kuulemisesta. Tekee mieli kuulla lisää.

Jo vuonna 1981 Ratsia hajoaa. Stoori jatkuu katkelmina, väläyksinä, sillä ne ovat ainoa mitä tiedetään. Jyri Honkavaara juuttuu versioimaan Kirkan Leijat-hittiä. Kukaan ei ymmärrä miksi. Hän perustaa uusia bändejä, mutta Ratsia-ajan suosioon ei ole paluuta. Esitys on täynnä musiikkia, joka vie sinne, missä päähenkilön mieli liikkuu. Honkavaara käyttää viinaa, huumeita ja lääkkeitä, hän katoaa maailmasta. Hän putoaa parvekkeelta sekavissa oloissa, sairastuu, lihoo, ei tunnista ystäviään. Soittokaverit ovat päässeet elämässään eteenpäin: yksi kerrallaan he kertovat, missä näkivät Honkavaaran viimeisen kerran. Halikossa huoltoasemalla, metrossa, baarin nurkassa. Katsoja saa kuvitella, mitä apeitten väläysten välillä tapahtuu.

Kerronnan keinoja on tässä esityksessä tasan kaksi: suora puhe, ja vielä suorempi soitto. Hetkittäin esitys pysähtyy jutusteluksi. Mutta esiintyjien innostus ja energia on vastustamatonta. Ja rosoinen kotikutoisuus on yhtä aiheen kanssa. Tämä on oli ensimmäinen teatteriesitys, jonka tahdissa olisin halunnut tanssia.

Circus Maximus: Täynnä elämää. Balladi Jyri Honkavaarasta. Käsikirjoitus Jyrki Pylväs, ohjaus Perttu Leinonen. Valo- ja äänisuunnittelu Jere Kolehmainen. Rooleissa Tomi Alatalo ja Antti Laukkarinen. Ensi-ilta oli Koko-teatterissa Helsingissä 2.5.2014.

Esitys on kiertueella lokakuussa 2014. Aikataulut löytyvät osoitteesta http://taynnaelamaa.tumblr.com.

Lainaus

Palsasta, paljaasti

Penkkitaiteilija — Mon, 08 Sep 2014 19:52:32 +0000

Kello on puoli neljä aamuyöstä. Esitys on juuri päättynyt. Olen niin uuvuksissa, että tuskin jaksan nostaa käsiäni aplodeihin. Mutta mitä väsymyksestä: näin tämä kuului nähdä.

Kyse on Kristian Smedsin ja Rosa Liksomin ”Keskiyön Kansallisteatteriin” yhdessä kirjoittamasta esityksestä nimeltä Palsa – ihmisen kuva. Aluksi katsojat viedään Kansallisteatterin näyttämölle, jonka hämärään on rakennettu yksinkertainen lavastus. Pieni lava, muutama kynttelikkö, peltiämpäreitä, mikorofoni, maatuskoita joilla on pääkallo kasvojen paikalla. Näyttämö rullaa ympäri lähes taukoamatta. Palsa kertoo tarinaansa, niin kuin hän sen näki. Katsojan silmien eteen pyöritetään taiteilijan houreet, riemunhetket, kuristavat muistot, vapauttavat matkat maailmalle - ja yhä uudestaan paluu kotiin, kylmään Kittilään. Palsalla on omakuva nimeltä ”Euroopan synkin”. Esitys ei silti ole pelkästään synkkä. Julkeat ja pähkähullut kohtaukset saavat tuon tuosta purskahtamaan nauruun. Tunnelma öisessä katsomossa on hyvä.

Näyttämöllä on kolme ihmistä. Ohjaaja Smeds on Kalervo Palsa. Aina Bergroth makaa näyttämöllä bikineissä ja ruumiillistaa sen, miten Palsa näkee naisen. Timo Kämäräinen on uskomaton yhden miehen orkesteri, joka soitollaan luo vaihtuvia tunnelmia, tukee ja kommentoi tarinaa.

Palsa näyttäytyy lamauttavan ujona miehenä, joka häpeästä piittaamatta koettaa siirtää maalauksiinsa kokemaansa. Palsan huumori on sysimustaa, aiheet paljaita ja ahdistavia: isänmurha, äidin kaipuu, kyvyttömyys lähestyä elävää naista, loputon masturbointi, perversiot, yksinäisyys, pahuus, juopottelu, harhat, viha taidekriitikoiden taidepuhetta kohtaan. Ja kylmimpänä kaikista: kuolema. Mikään ei todellakaan ole pyhää - paitsi taiteen rehellisyys. Palsa koettaa juoda itsensä hengiltä. Hän koettaa hakata laudanpätkästä esiin aina vaan uusia kuvia. Onnistumista juhlitaan ryyppäämällä viikkotolkulla. Vaikein hetki on se, kun täytyy lopettaa juominen, ja aloittaa jälleen työt.

Palsan maalaukset ja sarjakuvat vääntyvät kohtauksiksi. Taiteilija kulkee hirttoköysi kaulassa. Hän hiihtää kylmässä huoneessa, sauvoo läpi pitkän yön kohti Kittilää. Tex Willer fantasioi raiskaavansa taidekriitikon. Puukon terä hivelee paljasta ihoa. Palsa pilkkasi ja piiskasi maailmaa, taidemaailmaa ja itseään taiteessaan, ja niin tekee tämä esityskin.

Mutta miksi Smeds on itse näyttämöllä? Parin ystäväni mielestä näytelmä kärsii siitä, ettei pääroolissa ole ammattinäyttelijää. On totta, että Smedsin ilmaisu on hetkittäin paasaavaa tai kulmikasta. Mutta minua se ei haitannut. Päinvastoin: ratkaisu tukee kerrottua. Palsa laittoi itsensä täysillä likoon taidetta tehdessään. Smeds tekee samoin eläytyessään Palsan hahmoon. On yritettävä, mitä se sitten vaatiikin, välittää rohkeasti oma näkemys maailmasta. Ja juuri tämä on esityksen aihe.

Esityksen lopussa Smeds puhuu – tai esittää puhuvansa – omana itsenään. Hän kertoo ihailleensa kauan kaukaa näitä pohjoisen suuruuksia: Palsaa, Vilho Lampea, Rosa Liksomia, Timo K. Mukkaa, Särestöniemeä. Nyt, Smeds toteaa, hän tohtii vihdoin sanoa olevansa osa samaa joukkoa, niin taiteen kuvastoltaan kuin käsityksessään siitä, mitä vaatii olla taiteilija.

Oikea Palsa kuoli keuhkokuumeeseen. Palsa-näytelmässä roolihahmo nimeltä Smeds asettuu ruumisarkkuun, koska haluaa päästää päiviltä sen taiteilijan, joka on ollut, ja etenkin kaiken häpeän jota on tuntenut. Arkusta pamahtaa esiin iloinen mies, joka on saanut oivalluksen. Taidetta ei tarvitse tehdä, jos ei huvita.

Kansallisteatteri: Palsa - ihmisen kuva. Teksti Rosa Liksom ja Kristian Smeds. Ohjaus ja visualisointi Kristian Smeds, musiikki Timo Kämäräinen, valot Pietu Pietiäinen, äänet Heidi Soidinsalo. Rooleissa Kristian Smeds, Timo Kämäräinen ja Aina Bergroth.

Esitykset Kansallisteatterissa 22.11.2014 asti.

Lainaus

Mitä kohti ponnistelee Jumalan rakastaja 2013?

Penkkitaiteilija — Mon, 18 Aug 2014 09:27:20 +0000

”Itserakkaus – Itse Rakkaus!”

Ryhmäteatterin 1980-luvun kulttinäytelmä koki uuden tulemisensa viime syksynä Kokkolan kaupunginteatterissa, jonne sen toteuttivat dramaturgi Jussi Moila ja ohjaaja Sakari Hokkanen. Nyt helsinkiläisillä oli viimein tilaisuus nähdä Jumalan rakastaja 2013, kun kokkolalaiset saapuivat pumppaamaan rautaa Korjaamon Stage-festivaalille. Esityskertoja oli vain kaksi, ja katsomo oli täysi.

Näytelmä kertoo Juska Paarmasta, joka on kateissa elämänsä kanssa. Paarma heittää vaimonsa pihalle, työtä ei ole, eikä jumalakaan puhu Juskalle, vaikka lahkolaistuttavat kuinka rukoilisivat hänen puolestaan. Juska löytää tarkoituksen elämälleen punttisalilta. Hän haluaa tulla Michelangelon Daavid-patsaaksi.

Olen liian nuori, jotta olisin nähnyt Ryhmiksen Jumalan rakastajaa, mutta jotain hajua minulla siitä on. Ohjasin vuonna 2007 tv-dokumentin Ryhmäteatterista, ja pääsin katsomaan kohisevaa vhs-taltiota Arto af Hällströmin alkuperäisestä ohjauksesta. Hurjalta se näytti, maaniselta. Kari Väänänen sanoi silloin haastattelussa, että Juska Paarman rooli oli hänelle käännekohta. Väänänen kertoi heittäytyneensä niin syvälle rooliinsa, että oma mielenterveys alkoi heittää. ”Se rooli rupesi määräilemään mun elämää. Mä en pystynyt erottamaan arkielämää ja Juska Paarmaa. Se ei ole hyvä juttu, se riitti mulle.”

Nyt Juska Paarmaa näytteli Mikko Virtanen. Hän on syntynyt 1980-luvulla, ja esityksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa Virtanen kertoo jumaloineensa lapsena Stallonea ja muita ajan muskelisankareita. Suhde kehonrakennukseen on näillä tekijöillä kahtalainen. Toisaalta bodaus naurattaa, tuntuu pösilöltä. Toisaalta ohjaaja Hokkanen tunnustaa, että tuntee lajia kohtaan pimeää vetovoimaa.

Tämä ristiriita välittyy katsojille. 1980-luvun hitit pauhaavat, alttaritaulussa välähtää Rockyn kuvia. Suhde lihasten jumalointiin on osin ironinen ja huvittunut, esityksessä on traagisen seassa keveyttä ja naurua. Mutta silti: esityksen voima on rauta joka nousee. Näyttelijät nostavat oikeita painoja, vetävät itsensä oikeasti sippiin. Katsomo tuijottaa hiljaa aina vaan uusia sarjoja urakoivia miehiä.

Ja näin kävi: Jumalan rakastajaa katsoessa alkoi tehdä mieli mennä punttisalille.

Jumalan rakastajan itserakkaus sopii täydellisesti tähän omakuvia vilisevään aikaan. Punttisalilla käyminen on taas muotia. Salil eka salil vika. Mutta itselle tuli tunne, että nyt näytelmässä bodataan eri syistä. 1980-luvun individualismin sanotaan olleen vastareaktiota 1970-luvun yhtenäiskulttuuriin ja pakkokollektiivisuuteen. Nyt tuntui siltä, että kehoaan rääkkäävä Juska keskittyy Daavidiksi tulemiseen, jotta ei hukkuisi. Pirstoutuneessa todellisuudessa ainoa asia, joka pysyy tukevasti miehen otteessa, on rautatanko. Ja siihen hän takertuu. Aikojen muutos näkyy siinäkin, että 1980-luvulla bodarien proteenidieetti oli pienten piirien puuhastelua. Nykyään karppaaminen, hiilarien välttely ja muut erikoisruokavaliot ovat koko kansan hupia.

Nykyhetkeen päivitetyssä esityksessä lihasten kasvusta postaillaan tietysti myös feisbuukkiin. Penkkipunnerusvideoita ja muskeliposeerauksia faneille!

Seppo Merviä näyttelee kerrassaan mahtavasti kolme rooliaan: hän on Juskan kaksoisolento, hän on Leso, kaikista kovin bodari, sekä Juskaa houkuttava muotitaiteilija. Peilikuva, haastaja ja seksiobjekti samassa paketissa! Pia Andersson tekee hienot roolit kivikasvoisena bodari-blondina sekä bilehilepimuna. Juskan ainoaa ystävää näyttelevä Jarmo Perälä tuo mukanaan vanhenevan miehen tragediaa: hän yrittää pysyä nuorten jannujen mukana, harmaantuvista hiuksista ja liikakiloista viis.

Ohjaaja Hokkanen käyttää musiikkia tehokkaasti. Kun Juska Paarma nostaa yksin painoja, kaikuu pimeydessä tuttu laulu: ”Täällä Pohjantähden alla on mun kotomaani”. Suru tuntuu katsomossa asti. Oma ruumis on ainoa koti, jonka Juska tuntee.

Kokkolan kaupunginteatteri: Jumalan rakastaja 2013. Teksti Jussi Parviainen - Jussi Moila. Ohjaus Sakari Hokkanen. Lavastus Salli Kari, puvustus Mirjami Saarni, valaistus Veli-Matti Ersta, ääni Anna Moriwaki. Rooleissa Mikko Virtanen, Seppo Merviä, Tuomo Kemppainen, Jarmo Perälä, Pia Andersson ja Irina Parviainen. Ensi-ilta oli Kokkolan kaupunginteatterissa 21.9.2013.

Stage-festivaali Korjaamolla 13.-24.8.2014.

YLE Teeman Tekijänä: Sini Pesonen -ohjelmassa kerrotaan Kokkolan kaupunginteatterin johtajasta. Teatterissa harjoitellaan paraikaa näytelmää Jumalan rakastaja 2013.

Lainaus