Blogit - fiktio

Sanoin kuvaamattomat rikokset

Liisa Lehmusto — Wed, 11 Mar 2009 15:41:15 +0000

Tosipohjaiset, nykypäivän ääriliikkeitä kuvaavat aiheet hiipivät fiktioelokuvaan. Venäläisistä uusnatseista kertova Russia 88 ja Napolin mafiaa kuvaava Gomorra ovat fiktiota, jotka kuvaavat hämmästyttävällä syvyydellä – jopa dokumentaarisuudella? – väkivaltaisia alakulttuureita.

Berlinalessa Panoraman ohjelmistossa esitetty venäläisen elokuvan Russia 88 päähenkilöitä ovat skiniporukan karismaattinen johtohahmo Blade (Petr Fedorov) ja hänen lapsuudenystävänsä Abraham (Mikhail Polyakov), joka tekee uusnatsikavereistaan elokuvaa. ”Glory to Russia”, Blade kehottaa sisartaan yhtymään tervehdykseen. ”Gloria Gaynor”, vastaa sisko, jota veljen puuhat eivät voisi vähempää kiinnostaa. Omassa porukassaan Blade on kuitenkin pomo. Ryhmä kokoontuu natsisymbolein koristellussa kellarissa, jossa Hitlerin kuvan saa nopeasti piiloon kääntämällä taustapuolelta esiin Putinin. Kokonaan käsivarakameralla kuvattu, ikäänkuin Abrahamin itsensä kuvaama elokuva seuraa ryhmän enemmän tai vähemmän järjestäytynyttä terroria maahanmuuttajia kohtaan, bileitä joissa soi äärioikeistolainen oi!-punk ja maastoleiriä, jossa treenataan fyysistä kuntoa ja pullistellaan. Natsi-ideologia ja muukalaisvihamielisyys ruokkivat toinen toisiaan. Pettyneet ja eksyksissä olevat nuoret miehet uppoutuvat mustavalkoiseen maailmaan, jossa syylliset erottuvat helposti joukosta ja ongelmat ratkeavat nyrkkiraudoilla.

Rossia 88 on fiktiivinen seurantadokumentti, joka ottaa kaiken hyödyn irti genreleikittelystä. Dokumentaarista vaikutelmaa luodaan esimerkiksi rakenteella: elokuva vaikuttaa pitkään juonettomalta, kunnes tarina saa dramaattisen käänteen. Aina katsoja ei todella voikaan tietää, mikä on totta, mikä fiktiota ja mikä niiden yhdistelmää. Tarinan sekaan leikatuissa katuhaastatteluissa fiktiiviset henkilöt Blade ja Abraham haastattelevat Moskovassa autenttisia vastaantulijoita, jotka yhtyvät ilomielin heidän iskulauseeseensa: ”Venäjä venäläisille, da, da”. Kun mielipiteet eriävät, haastattelu katkeaa lyhyeen. Turvakameranauhat pahoinpitelyistä voivat olla aitoja tai lavastettuja, mutta kuvat ovat joka tapauksessa surullisia.

Berlinalen-kävijöiden joukossa Russia 88 jakoi mielipiteitä. Joku oli katalogitekstin pohjalta odottanut puhdasta dokumenttia ja pettynyt, toinen piti tarinaa epärealistisena (!). Itse arvelen, että Russia 88 on itseasiassa parempi elokuva aiheesta, kuin mihin dokumentaristin olisi ollut edes mahdollista juuri nyt tehdä. Aiheen äärelle pääseminen olisi todella vaikeaa: tekijä olisi todennäköisesti jatkuvassa hengenvaarassa. Lopputuloksesta olisi pakko jättää pois osia osallisten suojelemiseksi. Russia 88 kertoo samasta maailmasta tehokkaasti ja liikaa koreilematta, ja sen realismi on käsinkosketeltavaa. Berlinalen katalogin mukaan elokuvan lavastaminen ja puvustaminen oli todella yksinkertaista, sillä ohjaajan oli helppo hankkia tarvitsemansa natsi-ikonografia ja rasistisilla lauseilla varustetut t-paidat venäläisistä nettikaupoista ja moskovalaisista putiikeista. Osa päähenkilöiden palopuheista on muokattu suoraan venäläisten äärioikeistolaisten keskustelufoorumeiden kirjoituksista. Aidon ja rakennetun raja alkaa nopeasti hälvetä, meillä marginaalinen ilmiö on itärajan takana hämmentävän jokapäiväinen.

Vaikka aiheensa puolesta Russia 88:a voisi verrata muihin uusnatsikuvauksiin kuten vaikka australialaiseen Romper Stomperiin (”Miten sinusta tuli natsi?” Abraham kysyy Bladelta. ”Katsoin Romper Stomperin,” tämä vastaa.) tai American History X:n, elokuva muistuttaa kuitenkin todellisuudessa lähemmin italialaista Gomorraa, Roberto Savianon Napolin mafian eli camorran hämäräpuuhista kertovan samannimisen paljastuskirjan filmatisointia. Molemmat ovat tosipohjaisia fiktioita väkivaltaisista alakulttuureista, ja molemmissa keskiössä on päähenkilövetoisen tarinan sijaan kuvatun alamaailman sisäinen todellisuus.

Gomorra on kirjana hämmästyttävä tilinteko yhden miehen odysseijasta totuuden perässä. Napolilaistoimittaja Roberto Savianon sisäpiirikuvaus kartoittaa hengästyttävällä tarkkuudella rikollisjärjestön taloudelliset kytkökset ja niiden laajuuden. Mafian toimintatavat ovat niin häikäilemättömiä, että ne tuntuvat uskomattomilta. Miten voi olla mahdollista, että huippumerkkien sekä aidot että väärennetyt tuotteet syntyvät samoissa napolilaiskellareiden hikipajoissa – toisen erän mennessä kaupaksi kovemmalla katteella kuin toisen? Entä mitä pitäisi ajatella siitä, että Gomorra-elokuvan näyttelijöistä jo kolme viruu vankilassa mafiakytköksistä tuomittuina?

DocPointissa esitetty italialaisdokumentti Biutiful Cauntri toistaa Gomorra-kirjasta ja elokuvastakin tutun tarinan Italian läpimädästä jätehuollosta: tonnikaupalla ongelmajätettä valuu systeemin ohi mafian masinoimien pimeiden jätehuoltojärjestelyjen ja laittomien kaatopaikkojen kautta luontoon. Laitumilla dioksiini-myrkytyksen saaneet lampaat lakoavat maahan koivet kouristellen. Lammasfarmarin vaimo toteaa lakonisesti katastrofin laajuuteen turhautuneena syöneensä viimeisen kuuden kuukauden ajan saman eläimen maidosta valmistettua juustoa. Supermarketissa tuijotan epäuskoisena italialaista tuontimozzarellaa. Uskoa vaiko ei, nielläkö vai eikö niellä?

Sekä Gomorran että Russia 88:n maailmassa todellisuus on jälleen tarua ihmeellisempää – oikeastaan niin ihmeellistä, että siihen on jopa vaikea uskoa. Tarun muodossa ihmeellinen todellisuuskin tuntuu uskottavammalta – ja pelottavammalta.

Lainaus

Kuvitteellinen dokumentti

Esa Silander — Wed, 04 Mar 2009 15:28:55 +0000

Olen viime vuosina erikoistunut harmaalle alueelle, rikoksen ja kadonneitten maailmaan. Ei vanhene koskaan aloitti polun (Rauha Åke Lindmanin muistolle!) jota Kadonneet jatkoivat. Nyt on työn alla Rikoksen maailma, ehkäpä oudoin dokumenttisarja jonka koskaan olen suunnitellut ja käsikirjoittanut.

Mutta palataan alkuun, työtapojen erilaisuuteen. Tosi tarinat ovat oleellinen osa suomalaista dokumenttielokuvaa. Loistava kasvualusta varsinkin nuorille tekijöille, sillä arjen ja pienten asioiden kuvaaminen on mielestäni vaikeampaa kuin suurten vääryyksien paljastaminen. Kukapa meistä ei olisi halunnut tehdä Darwinin painajaista? (Vaan ovatko paljastusdokumentit meidän aikamme ”oopiumia kansalle”? Tärkeä aihe nostetaan esiin jotta se voidaan kuopata?)

Dokumenteissa on aina kysymys todellisuuksista, pienistä tai suurista. Siinä suhteessa dokumentaristit ovat aitoja taiteilijoita, aitoja ääniä kuorossa, että heidän on yleensä valittava äänilajinsa eivätkä he näin pysty tavoittamaan kaikkia vaikka kuinka haluaisivat. Toinen hallitsee eeppisen maailmanparantamisen ja viihtyy julkisuudessa, toinen uskoo elämän pieniin ilmiöihin, intiimiyteen.

Itselläni on ollut ilo muutaman kerran yrittää tuota intiimiyttä Tosi tarinan raameissa. Prosessi on aina ollut hyvin mielenkiintoinen ja erilainen suuriin hankkeisiin verrattuna: ei valmiita käsikirjoituksia, paremminkin visioita ja toiveita. Ratkaisevaksi on muodostunut se kohtaako ihmisen vai ei, löytääkö aidon tarinan vai näytellyn. Toden vai valheen, tai lievemmin: illuusion?

Kun dokumentin keskushenkilönä on yksi ihminen on oleellista löytää hänen aito persoonallisuutensa. Se ei aina ole se mitä hän itse itsestään kuvittelee. Se näytelty minä saattaa jopa olla kiinnostavampi, mutta silti se on hylättävä! Työtapana tämä merkitsee seikkailua jossa on pantava peliinitsensä. Ihmissuhdetta siis? Kyllä, mutta jo kapaloihinsa päättymään määrättyä.

Väitän: tapa tehdä rehellisesti pientä on vaikeampaa kuin suurten linjojen veteleminen. Kun kaikki on tehty ja suunniteltu valmiiksi viimeistä kuvaa myöden ei yllätyksiä sisällön suhteen tule. Kun liikutaan intuitiolla kaikki tiivistyy hetkessä ja on ohi samassa ajassa ja (toivottavasti) kamera silloin kävi.

Rikoksen maailma on kuusiosainen TV2:n tilaama harmaan alueen dokumenttisarja, joka jatkaa siitä mihin rikosaiheiset elokuvat, romaanit ja monet dokumentit yleensä lopettavat: henkirikoksen motiivi ja syyllinen on selvitetty, elämä jatkuu.

Me kysymme jatkuuko se. Ja millaisena. Kaikki mitä sarjassa kerrotaan on totta. Kaikki on keksittyä. Olen hämmästynyt paradoksi tuottamasta lopputuloksesta sellaisena kun sen nyt näen kun kaikki on vielä kesken. Voiko dokumentti olla täysin fiktiivinen? Tätä kysyn itseltäni nyt ja vastauksen saan ensi kesänä kun sarja esitetään TV2:ssa

Lainaus

Uutistyön nostalgiaa Uutishuoneella, dystopiaa Mediavirrassa - entä tässä päivässä?

Tuija Aalto — Sun, 22 Feb 2009 20:55:55 +0000

Oletko seurannut kylmän sodan aikaiseen Yleisradion uutistoimitukseen sijoittuvaa Uutishuonetta? Entä 8-osaista asiafiktiota Suomi vuonna 2030? Jos Uutishuoneen kuvaamassa ajassa oltiin poliittisten ideologioiden vallassa, niin Suomi Vuonna 2030:n uutistoimituksen Mediavirta2 - kanavalla uutisia tehtiin härskisti katsojan tunteita manipuloimaan pyrkien. Parin jakson vaikutelmani oli, että Suomi vuonna 2030:n uutistyö ja - tarjonta olisi kuitenkin yllättävän vähän muuttunut tämän päivän maailmasta.

Henkilöiden tasolla juoni sisälsi kummassakin kilpailua ammatillisesta asemasta ja näkyvyydestä, pätemistä ja suorittamista ja suhteita työkavereihin.

Valokuvaaja kiinni ja putkaan, Kuva: viima

Mitkä teemat nousisivat tätä aikaa kuvaavan sarjan kärkeen? Jos minä olisin käsikirjoittamassa, viimeiset kymmenen vuotta kiihtynyt talouskasvu-, kilpailukyky- ja innovaatiopuhe olisi ainakin pinnassa, samoin terrorismin vastainen taistelu ja muu turvallisuuspuhe.

Mitä tämän päivän teemoja te käsikirjoittaisitte hypoteettisen Nyysfiidi2009 - ohjelman jaksoihin?

Lainaus