Blogit - huume

Eettisen vastuun äärellä

Iikka Vehkalahti — Thu, 09 Sep 2010 07:46:02 +0000

Reindeerspotting-elokuvan päähenkilön kuolema oli odotettu vai odottamaton? Onko syytä arvioida elokuvaa ja sen vaikutusta Janin kohtaloon? Mikä on ohjaajan ja levittäjän – kuten Dokumenttiprojekti – vastuu ?

Olen monesti sanonut, että fiktion ja dokumenttielokuvan suurin ero on siinä, että dokumentissa ihmisten elämä ei pääty elokuvan loppuessa. Juuri tämä tekee eettisen vastuun dokumenttiohjaajalle niin keskeiseksi kysymykseksi.

Dokumenttiprojektin tuottajana olen poistanut elokuvien uusintalistalta kolme dokumenttia siksi, että päähenkilöiden elämäntilanne oli muuttunut niin merkittävästi, että dokumenttien näyttäminen uudestaan olisi vaikuttanut haitallisesti heidän elämäänsä. Yksi näistä kolmesta oli nuorisorikollisten elämästä kertova
”Näissä raameissa.” Tampereen Elokuvajuhlien voittaja, Mari Soppelan dokumentti on puolestaan odottanut esittämistään usean vuoden ajan. Syynä ei ollut niinkään elokuvassa mukana olleiden nostama syyteprosessi, vaan yhden elokuvassa mukana olevan henkilön reaktio.

Usean keskustelun ja ulkopuolisen antaman arvion mukaan elokuvan esittämisellä olisi voinut olla kohtalokkaita vaikutuksia hänen mielenterveyteensä. No, tilanne on muuttunut ja palkittu, hieno dokumentti esitettäneen hieman editoituna ensi vuoden lopulla.

Reindeerspottingin toteutusprosessissa esillä oli kolme eettistä kysymystä. Onko elokuva huumemyönteinen vai todellista huumevalistusta ? Kuinka totuudellinen ohjaaja on omasta asemastaan ? Ja ymmärtävätkö elokuvan henkilöt, mihin he ovat suostuneet?

( Steps For The Future-projektissa, jossa päähenkilöt olivat useimmiten HIV/AIDS tartunnan saaneita, päähenkilöille elokuvan mahdollisista seurauksista kerrottiin ulkopuolisten ammattilaisten toimesta. Yleensä dokumenttielokuvatuotannoissa ei tällaista menettelyä käytetä. Janin kohdalla voi kysyä, olisiko pitänyt ?)

Ensimmäisen kysymyksen osalta oma asennoitumiseni oli ( osin Steps For The Future sarjan kokemuksiin perustuen) selvä ja perustelin sitä KHO:lle monisivuisessa lausunnossa ( joka ei hyvin konventionaalisesti ajatteleviin” valistajiin” mitenkään vaikuttanut.) Reindeerspotting on äärimmäisen tärkeä elokuva huumeiden käytöstä ja sen seurauksista.

Elokuvan leikkausprosessia pitkitti se, että pitkään ohjaaja Joonas Neuvonen esiintyi kuin ulkopuolisena dokumenttiohjaajana kertomatta, että oli itse yksi huumeita käyttäneen porukan jäsenistä. Vasta, kun tämä jo ensimmäisestä raakaleikatusta versiosta haistettavissa oleva tosiasia oli tunnustettu, voitiin elokuvan peruspremissit asettaa paikalleen. Ja tämä kysymys oli esimerkiksi allekirjoittaneelle ehkä tärkein
eettinen ja dokumentin totuudellisuuden kysymys.

Elokuvan henkilöiden osalta kysymys oli etäisempi. Eikä vain siksi, että elokuvan kuvaamisesta oli kulunut viisi vuotta vaan myös siksi, että yhteys heihin oli epäsuora – tuotantoyhtiön ja ohjaajan kautta. Elokuvan henkilöiden osaltahan ei ole useinkaan kysymys siitä, ovatko he lupautuneet elokuvaan ja hyväksyvätkö he sen vaikka kuinka monella kirjallisella lapulla, vaan siitä vastuusta, mikä ohjaajan , tuottajan ja levittäjän
on tunnettava ammatillisen kokemuksensa kautta.

Ja tällöin se, että dokumentin ohjaaja on yksi päähenkilöistä – ei ulkopuolinen ”hyväksikäyttäjä” – vaikutti ainakin allekirjoittaneeseen arvioitaessa suhtautumista henkilöiden asemaan elokuvassa. Ohjaaja oli yksi ”heistä” ei yksi ”meistä”, hänellä voi olettaa silloin olevan myös normaalia suurempi hyväksyntä dokumentilleen henkilöiden taholta.

Miten Reindeerspotting sitten vaikutti päähenkilön elämään? Olisiko elokuvan tekemättä jättäminen muuttanut Janin elämän suunnan parempaan ? Mahdollista, mutta pahassa kierteessä hän oli. Olisiko elokuva voinut muuttaa hänen elämäänsä parempaan? Mahdollista, mutta ilmeisesti näin ei tapahtunut.

Enkä tiedä, kuinka moni elokuvan nähneistä välitti, miten Janin elämä sujuu. Voi olla, että ainakin median haaskalinnut tulevat välittämään nyt enemmän, hänen kuolemansa jälkeen.

Lainaus

Reindeerspotting vs. maailmanloppu

Kim Finn — Tue, 27 Apr 2010 12:38:51 +0000

Websterin Katastrofin aineksia –dokumentista piti tulla varma hitti. Sen markkinoinnissa elokuvan kerrottiin käsittelevän ilmastonmuutosta ja klassisen ydinperheen taistelua sitä vastaan. Elokuvasta ei kuitenkaan tullut aivan sellaista menestystä, kuin oli perustellusti odotettu. Ongelmallista oli nimittäin se, ettei elokuva tosiasiassa kerro ilmastonmuutoksesta, se on elokuvassa ainoastaan väline käsitellä sen todellista aihetta: keski-ikäisen miehen kuolemanpelkoa.

Tuosta aiheesta elokuva onkin erinomainen, se esittää uskottavasti ja kouriintuntuvasti sen kaaoksen, mitä omaan kuolevaisuuteensa herääminen voi miehellä aiheuttaa. Se kuvaa hauskasti ja nokkelasti prosessia, jossa kuolevainen yrittää epätoivon vimmalla jättää maailmaan jälkensä ja ylittää siten elämänsä rajat. Se paljastaa ne psyykkiset rakenteet, jotka ajavat hakemaan elämäänsä merkitystä aina yhtä lohdullisista maailmanloppufantasioista ja new age –filosofiasta. Ja siinä nähdään läheltä, minkälaista hämmennystä tuo omituinen käytös aiheuttaa ympäristössä.

Ongelma oli siinä, että yleisö ei ollut varautunut tähän. Yleisö halusi (pseudo)tieteellistä tosi-tv:tä, jollaisena elokuva oli markkinoitu. Ja kuolemanpelko on aihe, josta on helppo tehdä komediaa, mutta sitä ei ole välttämättä niin helppo katsoa. Webster tuli onnistuneeksi siinä, missä taide, filosofia ja uskonto eivät oikeastaan koskaan onnistu; hän kertoi keräämälleen yleisölle jotain, jota yleisö ei halunnut kuulla. Transgressiivisen taiteen tekijät kiehuvat varmasti kateudesta.

Samantyyppinen fundamentaalinen virhetulkinta on piinannut myös Reindeer Spottingia, joskin tulos on ollut päinvastainen. Elokuvan on markkinoitu kertovan huumehelvetistä ja ”valistavan” huumeiden vaaroista, vaikka tosiasiassa se kertoo ihmisen kukoistuksesta. Katsoja menee elokuviin luullen kohtaavansa kauhistuttavan ja etäännytetyn ihmiselämän irvikuvan, johon voi peilata itseään ja tuntea jumalaista ylemmyyttä. Yllättäen mitään sellaista ei tulvikaan silmille, vaan katsoja pääseekin kohtaamaan ihmisen, josta on kovin helppo pitää ja jota on helppo ymmärtää. Tuo yllätys on perin nautinnollinen.

Ja kaiken huipuksi katsoja pääsee mukaan täysin ainutlaatuiselle tripille yhden ihmiselämän ylittämättömiin huippuhetkiin. Kamera tunkeutuu luontevasti niihin näkymättömiin nuoren mielen maisemiin, jotka kaikki tunnistavat, mutta joita normaalisti on mahdoton dokumentoida uskottavasti. Janin elämän ensimmäinen ulkomaanmatka on hänen henkilökohtainen Sininen Laguuninsa ja Brokeback Mountaininsa; Jani matkaa rakastettunsa (Subutex) kanssa lempeiden välirikkojenkin kehystämää matkaa pitkin Eurooppaa ja tuntee ensimmäistä kertaa todella elävänsä. Ja tuo lapsenkasvoisen nuorukaisen riehakas elämänjano tarttuu väkisinkin katsojaan. Yleisön edusmiehenä on kameran takaa mustasukkaisena muriseva ohjaaja, mutta huikeassa finaalissa, jossa Jani etenee parisuhteessaan ylimmälle tasolle eli heroiiniin, tuo murina menettää lopulta merkityksensä.

Ei ole väliä, onko Janin paratiisifantasia, eli haave keskinkertaisesta ja normaalista elämästä, koskaan toteutumiskelpoinen tai toisiko se toteutuessaan minkäänlaista onnellisuutta edes mukanaan. Merkitystä on vain sillä, että juuri tuossa, juuri tuolloin, Jani elää ja kokee tuon fantasian voimallisena, ja ohikiitävän hetken ehkä uskookin siihen. Ja vain sillä on merkitystä. Ja elokuva loppuu, ennen kuin laskut alkavat.

Elokuvan voima on sen minimalismissa. Katsoja saa aika pitkälti itse kuvitella menneisyyden ja tulevaisuuden Janille. Ja vaikka kuinka yrittäisi uskotella itselleen kamankäytön hirveyttä, intuitiivisesti ymmärtää, että tässä todistetaan yhden elämän avainhetkiä. Edeltävä elämä ei ole kovin hääppöistä ollut eikä odotettavissakaan ole ihmeitä, mutta juuri nyt kaikki on kohdallaan. Sen kai pitäisi olla jotenkin surullista, kotona kun odottavat vankilakierre ja muut inhottavat ongelmat, eikä yhteisen pyhän moraalimme mukaan onnellisuutta saisi ruiskuttaa kemikaaleina suoraan suoneen (paitsi tietenkin, jos tuon onnellisuuden on terveyskeskuslääkäri erikseen määrännyt). Mutta todistamamme näytelmä on kuitenkin oudolla tavalla vapauttava ja se antaa toivoa. Pääsimme jakamaan Janin kanssa nuo kukoistuksen hetket, ja tuon ohikiitävän onnenhuuman haluaa Janille suoda, sen verran vilpittömin mielin hän päästää meidät lähes pelottavan lähelle itseään.

Eikä elokuvan välittämässä onnellisuudessa ole sitä irvokasta falskiutta, mitä tämäntyyppisissä kuvauksissa normaalisti on; kun tuore isä itkeä tihrustaa rajatonta onnellisuuttaan, nuo ylisanat ovat aina pelkästään naurettavia, eivät koskaan mitään muuta. Reindeer Spottingissa ihmiselämä ei ole typerää onnellisuusteatteria, se on totta.

Reindeer Spotting ei ole siis elokuva huumeista, se on elokuva elämästä. Ehkä paras elokuva tuosta aiheesta, mitä tässä maassa on koskaan tehty. Se on elokuva, jonka jokainen dokumentaristi olisi halunnut tehdä, samalla ymmärtäen, ettei olisi kuitenkaan osannut. Se haastaa, viihdyttää ja auttaa ymmärtämään. Siksi se menestyy. Ja siksi se on niin vaarallinen.

Lainaus

Katsojia pilvin pimein I

Iikka Vehkalahti — Tue, 27 Apr 2010 06:52:56 +0000

Mietimme eilen pienellä porukalla Reindeerspottingin tuottajan Oskari Hutun kanssa elokuvan menestystä. Koska dokumentti on eittämättä kerännyt enemmän katsojia kuin mitä kukaan osasi odottaa ( vaikka hyvistä katsojaluvuista oltiinkin varmoja).

Siis miksi ?

Varmasta yksi keskeisiä syitä on K-18 päätös ja halu sekä tarve nähdä, miksi elokuva on K-18 ja reflektoida omaa näkemystään tähän päätökseen. ” Ei se niin shokeeraava ollut, kuin odotin”, oli ensimmäinen tekstiviesti, jonka sain nuorelta katsojalta ensi-iltaesityksen jälkeen.

Tietysti aihe, huume – Suomessa edelleen arka, tabu ja jatkuvaa keskustelua herättävä – on attraktiivinen.

Edelleen myös siksi, että juliste Nikoa muistuttavine poroineen ja huumeneuloineen, ei viestinyt suinkaan raskaasta ja synkästä huumevalistuselokuvasta, vaan jostain muusta, auttoi ylittämään kynnyksen: menenkö katsomaan huume-elokuvaa.

Samaa henkeä vei eteenpäin myös elokuvan traileri – josta en todellakaan ollut innostunut - , jota katsottiin etukäteen YouTubessa melkoisia määriä.

Ja ehdottomasti mys se, että avausjuttu lehdistössä ( Veli-Pekka Lehtosen artikkeli Hesarissa) oli kallion kapakassa aamuvarhain tehtynä viskiä ja olutta pöydässä luonteisena luomassa myyttiä ainutlaatuisuudesta, erilaisuudesta jopa vaarallisuudesta. Suusta suuhun tarina lähti vahvasti liikkeelle. ( On vain niin, että yksi hyvä lehtijuttu on parempi kuin 20 keskinkertaista tiedottamisessa ja markkinoinnissa).

Omaa tukeaan eliokuvan hyväksynnälle antoi Dokumenttiprojekti Goes Cionema trailerit, joita ajettiin TV 2:ssa jopa prime time aikoihin ja mm. Kalle Kinnusen Suomen Kuvalehden nettisivuille kirjoittama ylistävä arvio. Arvostettu meinstreammedia ja underground nuorisoviestintä puhalsivat samaan hiileen.

Ja loppujen lopuksi ja kaikkein vahvimpana tekijänä. Elokuvan täytyy jollakin asteikolla koskettaa katsojia, saada katsojan puhumaan siitä ystävilleen tavalla, joka saa mylös hediät elokuviin. Reindeerspotting ei ole huono elokuva. Siitä voidaan varmasti nähdä eri puolia ja nähdä se eri tavalla. Moni muistaa päähenkilön hyvin aidolla äänellä asettaman toivomuksen vaimosta, kahdesta lapsesta ja pienestä mökistä. Toiveena pakopaikka Joulumaasta.

Ja kun puhutaan elokuvan laadusta on syytä mainit se työ, jonka Jukka Nykänen konsultoivana leikkaajana teki, jotta elokuva löysi sen draamallisen kaaren, joka sillä nyt on.

Aivan keskeinen merkitys minusta on myös siinä, että pitkällisen väännön jälkeen elokuvan ohjaaja tuli mukaan itse elokuvaan ( vaikka vain tekstiplansseilla) siinä asemassa mitä hän todellisuudessakin oli.

PS. Reindeerspotting on kerännyt lyhyessä ajassa yli 30 000 katsojaa ja näillä näkymillä jatkaa vahvasti myös lähiviikkoina eli siitä tulee Suomen katsotuin dokumentti koskaan.

Lainaus

Kaliforniassa on helppo pössytellä laillisesti

Maarit Roiha — Thu, 12 Nov 2009 07:33:32 +0000

Nykyinen asuinkaupunkini San Francisco on tunnettu pilven pössyttelystä. Jo hipit polttelivat mielellään marihuanaa tai viralliselta nimeltään kannabista. Kannabis on kaupungissa edelleen vahvasti läsnä, ja sen yrttinen tuoksu leijailee tuon tuosta vastaan kaupungin kaduilla. Sen haistaa toisinaan hississä, usein bussin vierustoverista ja välillä tuoksu pelmahtaa kadulta auki jääneen ikkunan kautta sisälle asuntoon.

Jos alkaisin polttaa pilveä, tekisin sen ehdottomasti täällä. Kaliforniassa on nimittäin erittäin helppo pössytellä laillisesti. Menisin johonkin kaupungin useista kannabisklinikoista ja valittaisin stressiä, päänsärkyä tai jotain muuta tavallista vaivaa. Lääkäri kirjoittaisi minulle oitis suosituksen, ja voisin sitä näyttämällä ostaa kannabisapteekista haluamiani kannabistuotteita.

Kyse ei siis olisi oikeasta reseptistä, vaan pelkästä paperinpalalle käsin kirjoitetusta suosituksesta. Koska suositus on pelkkä epävirallisen näköinen paperilappu, voisi luulla, että suosituksia väärennetään. Väärennettyihin kannabissuosituksiin ei kuitenkaan juuri törmää, sillä virallinen suositus on niin helppo saada, ettei väärentämiseen ole tarvetta. Ellei sitten ole erittäin kovassa rahapulassa. Suosituksesta joutuu nimittäin pulittamaan keskimäärin sadasta pariin sataan dollaria ja niiden tehtaileminen onkin kannabisklinikoille hyvä bisnes. Suurin osa lääkäreistä ei suosituksia kuitenkaan kirjoita, sillä läheskään kaikki eivät usko kannabiksen universaalisti hyviin vaikutuksiin. Lääkekannabista on käytetty perinteisesti kivunhoitoon, ja sillä perusteella se täällä aikoinaan laillistettiinkin.

Seuraavaksi pitäisi löytää kannabisapteekki. Kaliforniassa se ei ole ongelma, sillä täällä on satoja kannabista myyviä apteekkeja. Muualla maassa myyntipisteitä on huomattavasti harvemmassa. Tämä johtuu osaltaan siitä, että lääkekannabiksen käyttö on laillista Kalifornian lisäksi vain kahdessatoista muussa osavaltiossa.

Jos en haluaisi pilata keuhkojani kannabista polttamalla voisin nauttia vaikkapa kannabisleivoksen kahvin kera. Kannabista nimittäin myydään vaikka minkä näköisinä naksuina ja raksuina, jopa pulverina. Jos päänsärkyni ei hellittäisi ja päättäisin jatkaa kannabiksen käyttöä, kannattaisi minun ehdottomasti hankkia kannabiskortti. Se antaisi minulle virallisen luvan paitsi ostaa, myös pitää hallussani kannabista omiksi tarpeiksi.

Lääkekannabis laillistettiin Kaliforniassa viime vuosikymmenellä ja siitä on kehittynyt merkittävä bisnes. Yhä useampi kalifornialainen haluaisi myös ryhtyä kannabisapteekkariksi, sillä liittovaltion huumepoliisi ei enää ratsaa myyntipisteitä. Pilveä itsekin nuorempana poltellut presidentti Obama nimittäin lopetti huumepoliisin kannabisapteekkeihin tekemät iskut niissä osavaltioissa, joiden omat lait sallivat apteekkien toiminnan. Myyntipisteiden olemassaolo on edelleen ristiriidassa liittovaltion lakien kanssa mutta ne saavat siitä huolimatta toimia rauhassa.

Kaliforniassa keskustellaan myös kannabiksen laillistamisesta viihdekäyttöön. Nyt lama-aikana asiaa perustellaan verotuloilla, joita sen myynnistä voitaisiin saada. Kaikki lisätulot olisivat kieltämättä tervetulleita pahoissa talousvaikeuksissa kamppailevalle osavaltiolle. Kannabisvero ei kuitenkaan saisi olla liian korkea, sillä muuten laillisesti myytävä kannabis ei pystyisi kilpailemaan katukaupan hintojen kanssa.

Moni viihdekäyttäjä hankkii kannabiksensa kadulta, eikä sen laadusta ole aina takeita. Jos myynti laillistettaisiin ja hinnat olisivat katukaupan hintojen tasoa, ostaisivat ihmiset kannabiksensa luultavasti laillisesti ja laatua olisi helpompi valvoa.

Porttiteorian kannattajien mielestä kannabiksen käyttö johtaa helposti vahvempiin aineisiin siirtymiseen. Niin tai näin, kannattaa kannabiksesta puhuttaessa kysyä, miksi alkoholi ja tupakka ovat laillisia päihteitä. Alkoholi aiheuttaa esimerkiksi väkivaltaista käyttäytymistä ja tupakka koukuttaa erittäin nopeasti. Kannabista polttelevat harvemmin hakkailevat mummoja tai rähinöivät nakkikioskijonossa.

Kuuntele sanfranciscolaisten mielipiteitä kannabiksesta:

Lainaus