Blogit - toinen maailmansota

Eiran tarina - Lotaksi kaatuneiden kokoamiskeskukseen 18-vuotiaana

Seija Aunila — Tue, 29 May 2012 11:20:45 +0000

Eira Laalahti oli vain 17-vuotias, kun hän liittyi isänsä luvalla Lotta-liikkeeseen. Messukylässä asunut Eira ehti juuri täyttää 18 vuotta, kun Talvisota puhkesi. Sodan puhjettua Eira oli Ruotsissa kieltä opiskelemassa. Hän olisi voinut jäädä naapurimaahan, mutta halusi palata Suomeen.

Eiran isä työskenteli kunnan palopäällikkönä. Perhe ei käynyt työväen riennoissa, vaan oli ennemminkin uskonnollinen. Vaikka perheessä ei puhuttu politiikkaa, niin Eira sai tuntea vielä sisällisodan kahtia jaon punaisiin ja valkoisiin, kun pikku pojat huutelivat kylällä hänen peräänsä: lahtari!

Lääkintälotaksi viikon kurssilla

Eiran lottataival alkoi lääkintälottakurssilla, joka kesti viikon verran. Jo ennen sotaa Eira kuljetti mukanaan olkaluokkua, jossa oli: kaksi mitellaa (kolmioliinaa), pahvisia lastoja, sterilointijauhetta, vahakangas 80x80 cm, haavasidettä, selstoffia (puuvanua), hiilihengityssuoja, tulitikkuja ja kynttilä sekä kynä ja muistilehtiö.

Vaatetuksena Eiralla oli yksi lottapuku. Muut vaatteet olivat Eiran omia. Koska kankaista oli pulaa, niin sodan loppuvaiheessa lottapuvut tehtiin puuvillan sijaan sillasta.

Talvisota vei lääkintälotta Eira Laalahden kaatuneiden huoltoon. Kaatuneen mukana pyrittiin omaisille toimittamaan myös sotilaan mukana ollutta omaisuutta muistoksi. Eira muistaa erityisesta tapauksen, jossa hän toi perheelle kaatuneen isän rintamalla mukana olleet esineet. Paketissa oli oli isän kello, joka annettiin perheen vanhimmalle pojalle. Muisto oli arvokas, koska harvalla pojalla oli kello sodan aikana.

- Kun Talvisota päättyi 13.3.1940, niin ihmiset olivat helpottuneita, Eira muistelee. Loput nostettiin salkoon, mutta iloa kesti vain puolipäivää. Kun kovat rauhan ehdot luettiin, niin liput laskettiin puolitankoon.

Kaatuneiden huollossa olleiden lottien työ ei kuitenkaan päättynyt välirauhaan. Kaatuneiden omaisuutta toimitettiin perheille vielä talvisodan jälkeenkin.

Jatkosota vei rintamalle rajan tuntumaan

Jatkosodan alettua Eira sai litteran, jossa luki Parikkala, sieltä hän jatkoi edelleen Rautjärvelle. Eiran tehtävä oli kaatuneiden kokoamiskeskuksessa aivan kuten talvisodassakin.

- Saat varautua, että nukut vainajien kanssa, Eiraa varoiteltiin.

Rintamalla lotat nukkuivat mm. tyhjien tallien lattioilla. Eira muistelee kuinka heille annettiin tyhjät paperisäkit ja sanottiin, että täyttäkää heinillä ja etsikää lato, missä voitte nukkua. Lakanat tai tyynyt olivat luksusta, joita eivät lotat komennuksellaan käyttäneet.

Peseytymään lotat pääsivät läheisiin järviin, joita yleensä oli komennuspaikkojen tuntumassa.

Veret pestiin pois ja pantiin arkkuun

Työtä kaatuneiden kokoamiskeskuksessa Eira kuvaa arkisesti.

- Sotilaat putsattiin, veret pestiin pois ja miehet laitettiin lähetyskuntoon.

Kun siirryttiin asemasodan vaiheeseen Eira lähti suorittamaan kesken jääneitä opintojaan kauppaopistoon. Muutkin lottia lähti takaisin kotirintamalle. Lotat kulkivat yhdessä joukko-osastojen kanssa. Erikoista tilanteessa oli se, että lotat eivät päässeet sotilaskoteihin eikä joukko-osastojen mukana ollut kanttiineja.

Häväistyspuheita sodan jälkeen

Sodan jälkeinen kirjoittelu sulki sekä sotaveteraanien että lottien suut. Moni sotaveteraani ei puhunut sodasta perheelleen mitään.

- Kukaan ei puolustanut lottia, niistä jopa tehtiin huonoja naisia. me oltiin kyllä vähän hyljeksittyjä, vaikka minä en koskaan peitellyt sitä, Eira muistelee.

Sodan vaikutuksista itseensä Eira ei osaa sanoa. Koko sodan ajan huomio kiinnittyi vain taisteluun Suomen puolesta.

Rintamalotan tarina, Elävä arkisto

Lotta Svärd antoi nimensä Suomen maanpuolustusnaisille, Elävä arkisto

Lue ja kuuntele lisää Talvisodasta

Lainaus

Kadonnutta aikaa etsimässä

Jaana Semeri — Thu, 26 Nov 2009 06:57:28 +0000

Marcel Proust kirjoitti romaanisarjaansa kadonneesta ajasta lähes ikuisuuden. Q-teatteri esittää näköjään paraikaa siitä tulkintaa nimellä Jälleenlöydetty aika. Nimi on loistava, mutta en ole esitystä nähnyt, joten en osaa sanoa, miten hyvin se vastaa tulkintaa.

Täällä Virossa osa nuoren valtion sivistyneistöstä etsii myös kadonnutta aikaa, aikaa ennen toista maailmansotaa. Ja tällä en nyt tarkoita niitä, jotka haikailevat suursuomalaisittain soitellen sotaan. Tarkoitan syvästi isänmaallisia, mutta samalla monenlaiseen kansainvälisyyteen vähitellen kasvavia ihmisiä.

Siis sellaisia, jotka käsittävät, ettei kansainvälisyys tarkoita vain mahdollisuutta pukumiehille lennellä ympäri maailmaa. Tai vain sitä, että ulkomaiset yhtiöt rakentavat kolkkoja palatseja täynnä ylellisyystavaraliikkeitä Tallinnaan. Tai vain sitä, että virolaiset pääsevät sotimaan NATO-joukoissa maailman kriisipesäkkeisiin.

Tarkoitan nuorehkoja, fiksuja ihmisiä, joiden sukulaisia on karkotettu Siperiaan toisen maailmansodan jälkeen. Ja joiden sukulaisten ja vanhempien ystävien henkinen selkäranka yritettiin nujertaa monin muin tavoin ahdasmielisessä Neuvosto-Virossa. Sellaisia kuin ystäväni Piret, viron kielen ja kulttuurin opettaja.

Piret tekee kovasti työtä ymmärtääkseen täällä vuosikymmeniä valtaa pitäneitten (neuvosto)venäläisten ajan olevan nyt todella ohi. Hän yrittää oppia että, vaikka hän kuuluu sukupolveen, jonka aikana Viroa venäläistettiin ankarasti, tänne siirrettyjen lapset eivät ole vastuussa isiensä teoista.

Tai pikemminkin isiensä johtajien.

Vielä niin myöhään kuin 1970-luvun lopussa päätettiin Moskovassa, että Piretin sukupolvi on se virolainen sukupolvi, josta tulee ensimmäinen venäjänkieleen äidinkielensä vaihtava joukko. Venäjää opetettiin silloin Virossa todella intensiivisesti. Samaan aikaan – siis vasta 1970-luvun lopulla! – Viroon siirrettiin satojatuhansia venäjänkielisiä. Maahan jossa oli miljoona asukasta.

Tätä taustaa vasten on helppo käsittää virolaisten suorastaan intohimoinen suhde kieleensä ja sen vaalimiseen. (Monikon partitiivin monimutkaisuudesta kiinni pitämistä en kyllä tästäkään huolimatta ymmärrä! No, leikki leikkinä.) Ja jotenkin voi käsittää sen, että venäläiset lähes pakotetaan puhumaan viroa. Siis korostan: voi jotenkin käsittää, saada aru mutta melko mahdoton on ymmärtää mõista.

Piret opettaa lääketieteellisessä tiedekunnassa viroa. Hän kertoo, että vasta nyt hänellä on ensimmäinen tummaihoinen opiskelija, vasta nyt ensimmäinen hunnutettu. Ja Piret kertoo, miten hienoja ihmisiä Venäjältä tulee tänne opiskelemaan. He eivät tietenkään tiedä mitään Viron kohtelusta ja kohtalosta toisen maailmansodan aikana. Ja silti, kun hän puhuu heidän kanssaan venäjää, jota puhuu mieluusti, hän ei voi olla miettimättä kieltä miehittäjien kielenä.

Ennen toista maailmansotaa Viro oli kuitenkin luontevasti monikulttuurinen valtio. Piret kertoo, että vuonna 1925 täällä annettiin ns. kulttuuriautonomialaki, joka takasi vähemmistöille mm. oikeuden omiin kouluihin. Niinpä Virossa oli ruotsinkielinen autonominen vähemmistö (osin perua jo ajalta ennen Ristiretkiä), suuri balttisaksalainen vähemmistö (joka oli vuosisatoja hallitseva kansanosa Virossa), elinvoimainen juutalaisvähemmistö ja vanhaa perua oleva venäläisvähemmistö.

Vuonna 1935 nämä kaikki vähemmistöt elivät täällä kantavirolaisten kanssa. Sitten tuli sota. Hitler määräsi balttisaksit omiin joukkoihinsa. Neuvostovallan myötä ruotsalaisvähemmistö pakeni Ruotsiin, ja vanhavenäläiset tapettiin lähes kaikki neuvostovastaisina. Saksalaisten tultua juutalaiset vietiin keskitysleireille ja tuhottiin.

Vuonna 1945 Viro oli sitten lähes kokonaan "virolainen". Piret sanoo: kymmenessä vuodessa tämä oli täysin toinen maa ja valtio.

Kielet kantavat sielun vammoja. Esimerkkinä Piret kertoi pienen tapahtuman Tarton torilta.

Tartossa on oivallinen tori avaturg, josta kannattaa ostaa ainakin vihannekset ja juurekset. Piret oli ostamassa kurkkuja vironvenäläiseltä pariskunnalta. Aksentista sen kuulee, minäkin jo. Puhuttiin viroa, niin kuin tapana on. Piret vaihtoi kuitenkin jostain syystä miehen kanssa venäjään. Vaimo tökki miestä kylkeen ja komensi tätä puhumaan viroa, "kun rouva on virolainen", mutta Piret vain jatkoi venäjäksi. Ja kun hän totesi, että hänestä on hauska puhua venäjää, pariskunta äimistyi ihan mykäksi. Virolainen, joka haluaa puhua venäjää!

Keskustelimme pitkään Piretin kanssa. Tulin niin surulliseksi kaikesta tästä. Ja samalla iloiseksi. Ajattelin, että tässä on Viron mahdollisuus. Piretin kaltaisissa kunnon ihmisissä, joilla on ajatuksellista, tekoihin perustuvaa, inhimillistä vaikutusvaltaa.

Kun heitä tulee lisää, saattaa kadonnut aika ollakin "jälleenlöytynyt". Ja Tallinnassa asuva suomalainen Irjakin saattaa saada jonkun virolaisista ystävättäristään seuraksi paikalliseen venäläiseen teatteriin. Nyt eivät Irjan tuttavat suostu astumaan jalallakaan sinne, venäläiseen taloon!

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Lainaus