Blogit - oscar

Oscar-ehdokkaat

Iikka Vehkalahti ja Tue Steen Müller. — Sat, 20 Nov 2010 08:30:39 +0000

Dokumenttielokuvien Oscar-ehdokkaiden ensimmäinen lista on julkistettu. Nimekkäimpiä eurooppalaisia ei listalle valittu. Mutta mukana on mm. erinomainen Enemies Of People ja omat roponi laitan Waiting For Superman- dokumentille USA:n koulutusjärjestelmästä.

The long-awaited Short List of feature-length documentaries in consideration for Academy Award nomination was finally released, and here are the lucky 15:

Client 9:The Rise and Fall of Eliot Spitzer (Dir.: Alex Gibney; ES Productions LLC)
Enemies of the People (Dirs.: Rob Lemkin, Thet Sambath; Old Street Films) (PHOTO) Exit through the Gift Shop (Dir.: Banksy; Paranoid Pictures)
Gasland (Dir.: Josh Fox; Gasland Productions, LLC)
Genius Within: The Inner Life of Glenn Gould (Dirs.: Michele Hozer, Peter Raymont; White Pine Pictures)
Inside Job (Dir.: Charles Ferguson; Representational Pictures)
The Lottery (Dir.: Madeleine Sackler; Great Curve Films)
Precious Life (Dir.: Shlomi Eldar; Origami Productions)
Quest for Honor (Dir.: Mary Ann Smothers Bruni; Smothers Bruni Productions)
Restrepo (Dirs.: Tim Hetherington, Sebastian Junger; Outpost Films)
This Way of Life (Dir.: Thomas Burstyn; Cloud South Films)
The Tillman Story (Dir.: Amir Bar-Lev; Passion Pictures/Axis Films)
Waiting for ‘Superman' (Dir.: Davis Guggenheim; Electric Kinney Films)
Waste Land (Dir.: Lucy Walker; Almega Projects)
William Kunstler: Disturbing the Universe (Dirs.: Emily Kunstler, Sarah Kunstler; Disturbing the Universe LLC)
The final five, along with three to five films from the Documentary Short Subject Short List, will be announced Tuesday, January 25, 2011.

Several candidates, that have been talked about, especially in Europe, were not selected, like Laura Poitras The Oath, the two Frederick Wiseman films La Danse and Boxing Gym, Janus Metz Armadillo and Joonas Berghäll’s Steam of Life.

http://www.documentary.org/node/20571

Lainaus

Slummi on slummi

Vinod Mehta — Thu, 12 Mar 2009 21:41:22 +0000

However many Oscars India might collect, we should never lend
legitimacy and romance to scars which should make us hang our heads in
shame ...

At the risk of sounding like a party-pooper, may I inject a note of
realism into the wild celebrations accompanying Slumdog Millionaire’s
victory at the Oscars? I yield to no one in my admiration for the
film, its cast, its audacity, its screenplay, its sympathetic
portrayal of the lovely kids of Dharavi. In the early ’70s, the late
Louis Malle made a documentary for the BBC called Phantom India.

The documentary won numerous awards but was banned by the government because it told the truth, i.e. showed how desperately poor and wretched and unequal the country was. Before that and since, the middle class has been extraordinarily sensitive to Indian poverty being showcased to "foreigners" for awards. Recall Satyajit Ray’s Pather Panchali, down to Aravind Adiga’s The White Tiger.

So, what’s changed with Slumdog Millionaire? As far as exploitation of poverty goes, Danny Boyle is up there with Katherine Mayo’s Mother India, which Gandhiji dismissed as a "drain inspector’s report". Why is the English-speaking elite going gaga, heaping extravagant praise?
Beginning with the President to the PM to the leader of the Opposition to the Shiv Sena boss, it seems everyone wants a piece of the Slumdog
pie. Could this unexpected triumph on Sonia Gandhi’s watch boost the
Congress election prospects?

These are weighty questions best set aside. What disturbs me about the
Oscar achievement is the collateral fragrance it spreads around our
mushrooming slums. We are told Dharavi is a slum of vibrancy,
enterprise, the triumph of the human spirit and a model of
inter-communal living. Another collateral boon: superpower India has
at last come to terms with its penury. It is comfortable with its
poverty. If you will pardon my French, that’s bullshit!

Slums, whatever artistic gloss you put on them, are ugly, dark,
squalid, crime-infested locations—a sign of a failed state rather than
a shining one. However many Oscars India might collect, we should
never lend legitimacy and romance to scars which should make us hang
our heads in shame. There is nothing nice about a slum, even a
five-star one like Dharavi, and the Indian state must avoid flirting
with the myth that a slum is a beautiful place, inhabited by beautiful
people doing beautiful things—an example to the rest of the country of
how hard work and honest toil can make the rags-to-riches story
possible.

In fact, Slumdog Millionaire should remind us of what we try to
obscure and sanitise with pretty words. Already, our rulers with
votebanks in mind, have, to an extent succeeded in making us accept
the existence of slums as an inevitable consequence of urbanisation
and globalisation. Slumdog Millionaire could further tranquilise our
sensibilities to the distress and despair right under our nose.

I too celebrate the success of Slumdog Millionaire. Pity about the slums.

Lainaus

Slumdog ja nuoramies.

Iikka Vehkalahti — Mon, 23 Feb 2009 10:33:15 +0000

Intialaiseen, kekseliääseen mutta keskinkertaiseen kirjaan, perustuva Danny Boylen ohjaama Slumdog Millionaire on erinomaisesti kuvattu ja leikattu elokuva, jossa Hollywood ja Bollywood lyövät kättä toisilleen. Toteutuksessa on monta asiaa, josta myös dokumenttielokuvan tekijä voisi ottaa oppia.

Mutta kyseessä ei ole suuri elokuva, vaan hyvin koottu pakkaus tarkoitettuna mainstream-kulutukseen. Kirjan perustarina (slummipojan voitto elämän-kokemuksellaan Haluatko miljonääriksi kisassa) ei ole riittänyt elokuvan peruskanteeksi, vaan päälle on liimattu rakkaustarina, joka puolestaan kerrotaan Bollywoodin perinteitä länsimaisiksi muokaten, läpi koko elokuvan.

Ongelma on, että vaikka kuvaus on erinomaista, leikkaus samoin ja A R Rahmanin musiikki jälleen mukaansatempaavaa ja Anil Kapoor häikäisevä tv-pelin isäntänä, elokuva jättää kylmäksi pinnallisuudessaan. Nähdessäni elokuvan vain muutaman kilometrin päässä Aasian suurimmasta slummista, helposti kyynelehtivä mieleni liikahti vain silloin, kun kaikki Intian köyhät katsoivat elokuvassa televisiosta sankarinsa viimeistä ottelua inhottavaa tv-hostia vastaan.

Mutta samanaikaisesti, miksi dokumenttielokuvan tekijät eivät käytä yhtä vapaasti mielikuvitustaan kuvauksissa ( kohtaukset Taj Mahalissa on kuvattu Canonin still-kameralla, sellaisella joita jokainen voi kaupasta ostaa). Suuri osa toimintakohtauksista puolestaan kynänpään kokoisella kameralla, jonka liikkuvuus on melkoinen.

Irrottelemista, musiikin rohkeaa käyttöä, energiaa, rakenteellista monitasoisuutta, kaikkea sitä mitä dokumenttielokuvassakin usein kaipaa on Slumdogissa, jospa vain henkilöhahmot ja rakkaustarina olisivat todellisia eikä tuotantolaskelmointia.

Man on the Wire – dokumenttisarjan Oscar-voittaja – antaa puolestaan toisenlaisen opetuksen. Festivaaliyleisöjen suosikki ja mm.Tanskassa elokuvateattereissa katsojia kerännyt dokumentti ei ole välttämättä elokuvataiteen merkkiteos, mutta erittäin hyvin tehty ja hyvin televisioon sopiva.
Syksyllä 2007 valmisteilla olevasta elokuvasta lähetettiin minulle viestiä, mutta kun en lähtenyt Sheffieldin dokumenttielokuvafestivaaleille enkä Sundance- festivaalille tammikuussa 2008 jäi ennakko-osto tai osto dokumentista tekemättä.

Ja niinpä kävi, kuten on käynyt eräiden muidenkin tuotantojen osalta, eli olemme yrittäneet turhaan jo pitkään ostaa elokuvaa ohjelmistoomme. Turhaan, koska:
dokumentti siirtyi tuottajalta levittäjälle, jota kiinnosti ennen kaikkea kaikkien oikeuksien (myös elokuva- ja dvd-oikeuksien ) myyminen eteenpäin ja kun Pohjoismaiden oikeudet oli myyty uudelle levittäjälle, oli elokuvan maine kasvanut jo niin paljon, että tämä ei puolestaan halunnutkaan myydä elokuvaa ennen Oscar-palkintojen jakoa ( koska hinta nousee ja Dokumenttiprojektin lisäksi muutkin ovat kiinnostuneita).

Eli muutamalla tuhannen euron mahdollinen ennakko-osto on vaihtunut pitkäksi ja turhauttavaksi ostoprosessiksi, jossa huonoimmassa tapauksessa elokuvan hinta on kasvanut niin suureksi, että jää ehkä Dokumenttiprojektilta ostamatta.

Eli opetus- josta minä ja perhe ei pidä – pitäisi matkustaa riittävästi ja löytää verkostojen kautta tulevat suurtuotannot mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja hankkia ne Ylelle ennakko-ostoilla ( kuten Why We Fight, Taxi To The Dark Side, Darwins Nightmare, Stranded, .. etc..) vaikka sitten joskus ennakko-osto ei mestariteokseksi osoittautuisikaan.

Muuten Joe Davidow ja Epidem olivat Man on the Wire leffan päähenkilön
Philippe Petitin kimpussa jo parikymmentä vuotta sitten. Joen ohjaamassa
ja Epidemin tuottamassa dokumentissa ” Kadulla” Philippe kertoo saman tarinan kuin Oscar-voittajassa.Joen dokumentissa Philippe on yksi New Yorkin monista katutaiteilijoista.

Lainaus