Blogit - parantuminen

Yksi hyppy muutti kaiken

Ystäväni hevonen — Sun, 04 May 2014 17:40:19 +0000

Kolme vuotta sitten Petran ja Zidannen maastoestetreenit saivat ei toivotun lopun, kun ratsukko meni ympäri esteellä. Petra jäi epäonnistuneen hypyn seurauksena hevosen alle ja loukkaantui vakavasti. Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen ratsukko harjoittelee taas tavoitteellisesti, mutta suuremmat maastoesteet ovat saaneet jäädä.

On ihan tavallinen heinäkuun viikonloppu vuonna 2011. Viikko ennen Niinisalon kenttäkisoja Petra ja Zidanne hiovat viime hetken hyppyjä Keravan maastoradalla. Takana on jo monta rutiinihyppyä. Valmentajan valvovan silmän alla ratsukko lähestyy toripöytää, joka on ylitetty ongelmitta useasti.

Juuri ennen estettä hevonen ottaa vielä yhden töpöaskeleen. Yhden askeleen liikaa. Zidanne jää etujaloista kiinni esteeseen, Petra lentää maahan esteen toiselle puolelle ja hevonen rysähtää Petran päälle.

Sen jälkeen Petran ensimmäiset muistikuvat ovat ensiapuasemalta. Vakavasti loukkaantunut Petra kysyy ensimmäisenä: "Miten Zidanne voi?"

Zidanne selvisi onnettomuudesta vain naarmuilla. Petran vammat olivat puolestaan vakavat.

"Zidanne hätääntyi tilanteesta niin, että se jäi hetkeksi piehtaroimaan päälleni, kun se ei tiennyt mihin suuntaan kääntyä. Sen seurauksena minulla murtui tosi paljon kylkiluita, selkänikamiin tuli murtumia ja keuhkoihin tuli ruhjeita. Lisäksi solisluuni meni ihan mäsäksi ja kaulavaltimoihini tuli repeämät."

Kaulavaltimoiden repeämisen vuoksi Petra jouduttiin laittamaan koomaan muutamaksi päiväksi, jotta paine kehossa tasaantui.

Herättyään sairaalassa Petra ei edes ymmärtänyt, kuinka pahasti oli käynyt.
"Kaikki sanoivat, että mieti miten huonosti olisi voinut käydä. En halunnut kuitenkaan ajatella pahinta vaan mietin, että luojan kiitos kenttäratsastuksessa on hyvät turvavarusteet."

Jo sairaalassa Petran mielessä oli vain yksi asia: hevosen selkään on päästävä takaisin niin nopeasti kuin mahdollista.

"Se, että halusin heti takaisin hevosen selkään, kertoi mielestäni siitä, että en ollut traumatisoitunut onnettomuudesta kovinkaan pahasti."

Jo kuukauden päästä onnettomuudesta, vastoin kaikkia lääkärin ohjeita, Petra nousi takaisin satulaan.

"Ensimmäisellä kerralla olin selässä viisi minuuttia ja Zidannesta pidettiin koko ajan kiinni. Sille hymylle ei näkynyt loppua, kun pääsin takaisin hevosen selkään."

Parantuminen vei kuitenkin paljon enemmän aikaa. Sairasloma töistä kesti puoli vuotta.

"Onnettomuus on jättänyt sen verran jälkiä, että selkäni on vähän jäykkä ja ratsastaessa toiseen kierrokseen on vaikea käyttää toista jalkaa. Kaulavaltimoiden repeämän vuoksi kävin seurannassa 1,5 vuotta. En voi tulla raskaaksi moneen vuoteen, koska kaulavaltimoiden vaurioit eivät kestäisi siitä aiheutuvaa painetta. Myöskään mitään suuria pään retkahduksia ei saisi enää tulla."

Ensimmäisen kerran Petra hyppäsi rataesteitä yli vuoden jälkeen onnettomuudesta. Ensimmäisiin kenttäkisoihin Petra osallistui vasta viime kesänä.

"Äiti sanoi onnettomuuden jälkeen, että en saa mennä enää ikinä kenttää. Olen kuitenkin helppo suostuttelemaan", naurahtaa Petra.

"Menimme muutaman tutustumisluokan viime kesänä ja ne menivät ongelmitta."

Sitten Petra yritti palata kentän helppoon luokkaan, jossa ratsukko oli kilpaillut aikaisemmin.

"Tärisin pelosta, kun olin lähdössä kisoihin. Oma pää ei yksinkertaisesti kestänyt ajatusta helpon maastokokeesta. Loppujen lopuksi kiellätytin ulos rataesteillä."

Nyt Petra on ainakin toistaiseksi haudannut ajatuksen helposta luokasta.

"Helppojen radoille en varmaan palaa, ainakaan Zidannen kanssa. Nyt keskityn kouluratsastukseen ja rataesteisiin. Mielenvirkistykseksi voidaan käydä joskus treenaamassa maastoesteitä."

"Keravalla en ole hypännyt onnettomuuden jälkeeen. Jos menisin joskus vielä saman esteen, jolla onnettomuus kävi, tekisin siitä päässäni varmaankin isomman kuin se oikeasti on."

Kenttäratsastuksen lopettaminen kokonaan ei ole missään vaiheessa kuitenkaan ollut vaihtoehto.

"Se tunne, kun olet tehnyt virheettömän maastoradan on jotain niin upeaa, että en onnettomuudenkaan jälkeenkään voisi kuvitellakkaan luopuvani kenttäratsastuksesta kokonaan."

Lainaus

Enkelien apua perhosen siivin

Irene Nadén — Fri, 09 Nov 2012 15:31:25 +0000

Ystäväni Ulla pesi eilen ikkunoita ja yhden ikkunan edessä roikkuva Tiffany-perhonen muistutti häntä eräästä vierailusta luonani. Hänen oli pakko soittaa, elää asia uudestaan.

Vuosia sitten Ulla tuli luokseni, tai oikeastaan hain hänet, koska hän oli syvässä masennuksessa ja voimakkaalla lääkityksellä. Hän, jos kuka, on aina ollut positiivinen ja sydämestään muita auttava henkilö. Ja nyt hän makasi sohvallani vailla elämäntahtoa apaattisena. En ollut koskaan nähnyt Ullaa sellaisena.

Tunteja kului ja näin hänen tuijottavan lasiperhosia olohuoneeni ikkunassa, hän ei jaksanut oikein edes puhua. Olin hänen vierellään enimmäkseen hiljaisuudessa, rukoilin hänelle apua ja tunsin henkimaailman läheisyyden voimakkaana.

Laitoin laatikostani sinisen lasiperhosen hänen laukkuunsa salaa, siunasin sen ja yhdessä henkimaailman auttajien kanssa latasimme parantavaa energiaa perhoseen. Tajusin, että perhonen oli ainoa asia, mikä kosketti häntä.

Ulla kertoi myöhemmin:

”Menin kotiin ja huomasin lasiperhosen laukussani. Jaksoin juuri ja juuri nousta ripustamaan perhosta ikkunaani, mutta se putosi käsistäni ja hätäännyin täysin: Vielä tämäkin, PERHOSENI MENI RIKKI!

Lasiperhonen kuitenkin säilyi ehjänä ja tajusin, että minäkin voin eheytyä – tämä on merkki enkeleiltä. Se oli käännekohta, lähdin paranemaan. Lasiperhonen huokui hyvää energiaa, muistutti kauneudellaan ja hauraudellaan enkelien ja auttajien voimasta.”

Irene on yksi suomen tunnetuimmista meedioista. Hän kertoo tässä blogissa omista kokemuksistaan ja siitä miten muut suhtautuvat hänen ajattelutapaansa.

Lainaus

Sikamainen tauti ja ihmeparantuminen

Jaana Semeri — Wed, 16 Dec 2009 06:58:44 +0000

Kävelin yhtenä iltapäivänä kaupasta asunnolle. Minibussin perästä iski silmiin seuraava mainosteksti: Kas on ka ilus ahter? Lähe trenni! Eli onko takapuolesikin muka kaunis? Lähdepä treenaamaan!

No huh huh. Kylläpä pitääkin treenata, kun täältä takaisin joudun. Sen verran on ahteri kaunistunut mittasuhteiltaan koulun penkillä ja asunnolla ja bussissa istuessa. Tuntuu, että olen istunut suurimman osan ajastani Virossa. Mutta pian oli tämä asia pieni murhe, sillä sairastuin, jäin haigeks. Tarkemmin sanoen: sain Sen.

Siitä ei täällä ihmisten kesken puhuta isoon ääneen Sen oikealla nimellä. Julkisuudessa on jo alettu Sitä käsitellä, mutta ei lasketa leikkiä, ei jutella kadulla. Olemme ihanan taikauskoisia, me rationaalit pohjoisten leveyspiirien asukit. Ja virolaiset erityisesti, sillä täällähän kansanuskomukset ovat voimissaan. Nukkuvaa karhua jne...

En tietenkään ole käynyt verikokeessa, mutta kyllä se Sitä oli. Tarkistin lääkäritutulta. Inhottava tauti. Kesti minulla vain viisi päivää tosin, mutta mitään en sitten kyennytkään tekemään niinä viitenä päivänä. Onneksi olin kaverin luona kylässä Tallinnassa, joten ei tarvinnut yksin ahdistua patjan pohjalla. Toisaalta en päässyt myöskään Tallinnassa pyörineen, PÖFFin eli Pimede ööde filmifestivali lukuisiin, hyviin elokuvanäytäntöihin...

Ei voinut muuta kuin yrittää nukkua. Eihän kunnon flunssassa yleensäkään voi, ja se tuntuu yleensä hyvältä. Mutta tämän kanssa ei tuntunut. Yskitti ja särki joka paikkaa ja koska en jostain syystä saanut kuumetta, eivät flunssalääkkeetkään tuntuneet missään. Välistä kyllä hikoilin kuin malariapotilas ja toisinaan taas oli kunnon kylmänhorkka. Ja päivät olivat niin pitkät.

Tuli sitten itsenäisyyspäivä. Olin juuri matkannut takaisin Tarttoon ja oli aika halju olo. Olin jo miettinyt miten toimia seuraavan päivän kokeen kanssa, että mitäs jos en jaksa lähteä könyämään koululle. Päätin kuitenkin juoda kupposen hyvää espressoa pressanlinnan vastaanoton kunniaksi. Minullahan näkyy täällä sentään TV1.

Ja kuulkaa, kun olin istahtanut epämukavaan mutta ainoaan tv-tuoliini kahvikupponen kädessä, aloin heti voida paremmin eli hakkasin terveks saama. Koin ihmeparantumisen. Tauti loppui yhtä yllättäen kuin alkoikin. Ehkäpä juuri siitä syystä näyttivät kansakunnan kerman leningit tänä vuonna minusta kovinkin kauniilta ja kantajilleen sopivilta.

Juolahti mieleen tässä taas se ahteri. Varsinkin, kun sairastaessa selkä tietenkin kipeytyi ja ahteripuolen ikävästi jomottava piriformislihas. Mietin, että ensi töikseni kotomaassa pidän kaunistumisviikot bjuudinädalad ja lähen trenni.

Jotain hyvää Siitäkin...

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Lainaus