Blogit - lapsiperhe

Lapselliset, onko joukossanne tunkeilija?

Ville Matilainen — Thu, 25 Sep 2014 11:14:13 +0000

Paikallaan junnaavissa vanhempainilloissa tulee minun olla hiljaa. Jalkapallokentän laidalla tulee minun tyynesti hyväksyä hyvä isä -verkoston epäreilu tuolileikki. Omanikäisteni sosiaalinen turvaverkko, minne katosit vanhemmuuteni myötä?

Melko tarkalleen neljä vuotta sitten oli syksy. Vanhempainilta oli venymässä kohta kolmannelle tunnille. Varsin rönsyilevän huutopalaverin perimmäinen aihe oli koulun tulevat myyjäiset ja luokan retkirahaston kasvattaminen. Sivulauseiden kautta poukkoiltiin kuitenkin jo lasten huonossa käytöksessä.

Aihe eskaloitui nopeasti. Eräs äiti käytti puheenvuoronsa johdattelemalla aiheen ensin ylä-asteikäisiin (hänellä oli sellainenkin kotonaan kiukuttelemassa), sitten lukioikäisiin (koska hän oli nähnyt heitä aamulla räkimässä bussipysäkillä), vielä kotona asuviin alle kaksikymppisiin (koska hän oli pikaruokaravintolassa joutunut kuuntelemaan sellaisten huutoa) ja lopulta vielä hänen työpaikalleen ilmaantuneisiin, kokemattomiin ja sopimattoman röyhkeisiin keltanokkiin.

Kiihtyvä polveilu päättyi osallistuvien vanhempien yhteisymmärrykseen siitä, että nuoret (noin yleisesti) ovat kyllä ihan oikeasti kelvottomia. Tätä korostettiin tahdissa nyökkäilyllä ja tarkennettiin adjektiiveilla laiska, flegmaattinen, epäkohtelias ja vielä sanakvartetilla: ”koskaan käyneet oikeissa töissä”.

Kiintoisaa, muistan tuumineeni, mutten sanonut mitään. Oma pohdiskeluni vei huomioni, enkä siis heti tajunnut että luokassa oli miellyttävän hiljaista. Johtopäätöksen esitellyt nainen tuijotti nyt minua pelästyneenä ja sai vieressä istuvalta naiselta ohjeita korvaan kuiskaamalla. Myös muut paikallaolijat vilkuilivat minun suuntaani varovaisesti.

Olin 24-vuotias ja lopulta ymmärsin nolostua ja punastua.

Oma moka, ettäs kehtaan

Tapahtumaketjun vaivautuneisuus johti kokouksen päättämiseen (”sovitaan nämä tarkemmin sitten sähköpostitse”). Oma vaivautuneisuuteni nousi kuitenkin vielä seuraavalle tasolle, kun tämä äänessä ollut nainen tuli käytävällä poistuessaan vielä henkilökohtaisesti (ja harmillisen kovalla äänellä) tarkentamaan, ettei hän tarkoittanut ”noilla nuorilla” tietenkään minua.

Uusioperheen poikani oli tuona syksynä aloittanut toisen luokan. Toinen poikani, itse siittämäni, ei ollut vielä vuodenkaan vanha. Opiskelin ja työskentelin myyjänä koulun ohessa. Häkeltymisestäni huolimatta onnistuin kuittaamaan äänekkään äidin kommentin sarkasmilla ja hieman mutisemalla jotain sellaista kuin ”niinhän me nuoret taidetaan olla”.

Myöhemmin pohdin asetelmaa tarkemmin. Luokan vanhempien keski-ikä pyöri neljänkympin jälkeisellä vuosikymmenellä. Omat vanhempani, poikieni isovanhemmat, olivat tuona vuonna täyttämässä viisikymmentä molemmat. Vaikka en adoptoimani pojan vauvavuosina ollut vielä kuvioissa mukana, oli minulla jo miltei vuoden verran kokemusta vauvankin hoidosta. Asuntovelallinen olin ollut jo nelisen vuotta, työntekijänä kuutisen. Koira oli, kissojakin. Ainut mikä minut erotti luokan stereotyyppisestä vanhemmasta, oli nuori ikäni.

En koe vielä nykypäivänäkään tarvitsevani tukea tilastoista, kun uskallan väittää olevani harvinaisen nuori vanhempi Suomessa, etenkin pääkaupunkiseudulla. Ikäisessäni ystäväpiirissä lienee nykyään yksi tai kaksi vauvaikäisen vanhempaa, mutta nyt lähestynkin jo kolmeakymmentä.

Tapauksessa voin syyttää vain itseäni, mitäs olen niin nuori vanhempi. Vieläpä tavalla, joka ei johdu esimerkiksi rikkinäisestä ehkäisyvälineestä. Eihei, meitsihän ryhtyi vanhemmaksi jopa korostetun omatahtoisesti uusioperheen muodostamisen myötä.

Epäsovinnaisuutta lisää se, että viihdyin toki 24-vuotiaana stereotyyppisesti (ja viihdyn edelleenkin) myös lapsettomien ystävieni seurassa harrastaen ja juopotellen. Samalla jouduin (ja joudun yhä) myös ajoittain olemaan pääsemättä ikäisteni rientoihin, koska lapset.

Eihän tällainen ole reilua? Minä se tunkeuduin tuohon tokaluokan geneeriseen piiriin heidän small-talkiaan hankaloittamaan.

On ne pallit mullakin laskeutuneet

Niin ikään neljä vuotta sitten olin myös tämän tokaluokkalaiseni jalkapalloseuran vanhempainillassa. Tuo palaveri toimitettiin kiitettävällä tahdilla ja vetäjillä oli homma hanskassa. Joukkueessa vasta aloittaneiden lasten vanhempia ohjeistettiin joukkuejärjestyksestä harjoitusvuoroineen ja peliaikatauluineen.

Koska lasten harrastus tuo väkisinkin vanhemmat toistensa seuraan, on vain sopivaa tutustua, jopa ystävystyä vanhempien kesken. Lisäksi tekosyitä lasten harrastusten ympäriltä on helpompi perustella vaikkapa vaimoille, jos joskus järjestetään esimerkiksi saunailta kuplahallin talkooporukan isille.

Tällaiset, periaatteessa joukkueen sisäiset tilaisuudet vaativat kokemukseni perusteella niihin osallistuvilta ainakin tarkkaavaisuutta ja samanmielisyyttä. Summa summarum: minua ei tällaiseen saunailtaan kutsuttu. Samalla minua ei kutsuttu kyseisen saunaillan kommelluksia myöhemmin käsitteleviin keskusteluihin kenttien laidoilla.

Ehkäpä en vain ollut nappulajengin illassa oikeaan aikaan tupakalla. Ehkäpä joku ajatteli tekevänsä minulle palveluksen jättämällä mainitsematta saunomisesta. Keskimääräiseen osallistujaan verrattuna olisin kuitenkin A vetänyt liian monta/liian vähän leukoja saunaterassin pyykinkuivaustelineessä, tai B juonut aivan liikaa/liian vähän kaljaa. Eihän minulla vielä tuolloin kasvanut edes parta kunnolla!

Stereotyypit pistää tyyppienkin silmään

Edellä kertomani tarinat paljastavat tietenkin omasta ihmisanalyysitaidostani täysin samanlaista vajavaisuutta mistä marisen itse kärsiväni.

Vanhempikin on vain ihminen. Erilaisia olemme ja epävarmuuksia löytynee aina ajoittain jokaiselta. Onko nuoremman vertaisen arvostelu tai arvottaminen oikeasti vain korvieni välissä kimpoileva kaipuu lapsettomien vuosieni huolettomuuteen? Entäpä jos minä olen muutaman vuoden päästä hän, joka vanhempainilloissa ottaa roolin toimia vanhempana oman lapsensa lisäksi myös kokemattomalta vaikuttaville vanhemmille?

Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että lapsellisuus on jokaiselle vanhemmalle varmasti ainutlaatuinen ja ajanjakson haasteet eivät tietenkään synny vain lapsesta. Pikku hiljaa sitä tajuaa, että minäkin muutun tässä ihan itsekseni.

Vajaa kuukauden päästä voin jo lainata parhaan ystäväni isän sanoja ja todeta, että ”enää kolmetoista vuotta kakkua jäljellä”. Kakun lusittuani olen jo 41.

Lainaus

Mitä mä prinsessapäivällä tekisin?

Eve Mantu, kokouksen puheenjohtaja ja nuija — Thu, 06 May 2010 07:39:56 +0000

Toivelistani:

1: siivooja

2: siivooja

3: siivooja

Mitä sinä toivot?

Lainaus

Millainen on hyvä isä?

Joona Haarala — Thu, 25 Feb 2010 08:43:57 +0000

Työmaallani Turun Radiossa keskustellaan tänään isyydestä. Millainen on hyvä isä? Kysytään asiantuntijaraadilta:

- Hyvä isä on sellainen, joka ajaa parran. (F, 5 vuotta)

- Wrooooom. Dinosaurus, katso isä! (J, 6 vuotta)

- Mmmmh (Vaimo jatkaa vauvan kanssa uniaan)

* * *

No olenko hyvä isä?

Nyt ensimmäisen yön jälkeen kolmen lapsen arjen pyörittäminen vaatii kärsivällisyyttä ja hermoja isältä ja tietenkin vielä enemmän äidiltä.

Aina hermot eivät pidä ja isä hermostuu. Tähän asti olemme kuitenkin poikien kanssa tehneet sovintohalit jokaisen riidan jälkeen. Lapset saavat ruokaa ja (melkein) aina on aikaa keskutella lapsen kanssa. Isää saa sanoa meillä myös tyhmäksi.

Ehkä olen ihan-ok-isä ja se saa riittää. Mutta nyt aamupalan tekoon ja sitten kauppaan! Syvällisempää isäkeskustelua käydään täällä:

yle.fi/alueet/turku/2010/02/mita_on_nykypaivan_isyys_1481220.html

Lainaus

Lisääntyminen on Yhdysvalloissa kallista puuhaa

Maarit Roiha — Wed, 06 Jan 2010 05:57:18 +0000

Rahattoman ei kannata hankkiutua raskaaksi Yhdysvalloissa, sillä lapsen tulo tietää aivan eri luokan menoerää kuin vaikkapa Suomessa. Sairausvakuutus kattaa parhaimmassa tapauksessa suurimman osan neuvola- ja synnytyskuluista, mutta todelliset menot alkavatkin vasta sen jälkeen. Jos hankit lapsia, olet omillasi.

Raskaana olevat naiset eivät jää Yhdysvalloissa useinkaan äitiyslomalle viikkoja ennen synnytystä, vaan töitä painetaan viimeiseen asti. Useimmilla äideillä on oikeus kolmen kuukauden äitiyslomaan, joka voi olla ainakin osittain palkatonta. Parhaimmat työpaikat kustantavat työntekijöilleen muutaman viikon palkallista vanhempainvapaata. Äitiyslomapäivien järjestäminen vaatii usein sumplimista ja neuvottelutaitoja. Tavallisesti äitiyslomaan käytetään kertyneitä vuosiloma- ja sairaslomapäiviä sekä mahdollisia ylityö- tai muita vapaita ja loppu pidetään palkattomana. Osavaltioiden välillä on eroja tässäkin asiassa, ja Kalifornia on ollut edelläkävijä tekemällä kuuden viikon palkallisesta äitiyslomasta lakisääteisen. Eri asia on sitten se, että kaikilla työpaikoilla ei lakeja pilkuntarkasti noudateta. Isyysloma on Yhdysvalloissa yhä harvinaisuus, ja pidempiä, palkattomia hoitovapaita voi pitää vain työnantajan suostumuksella.

Täkäläinen työelämä ei ole toisin sanoen tottunut pitkiin äitiyspoissaoloihin eikä muihinkaan vanhempainlomiin. Tätä kuvastaa sekin, että äidiksi tulevalle ei useinkaan hankita sijaista. Äidin irtisanoutuminen työstä lapsen synnyttyä ei ole sekään harvinaista. Suomeen verrattuna Yhdysvalloissa on huomattavasti enemmän perheitä, joissa vain toinen puoliso käy töissä, ja toinen, yleensä äiti, on jäänyt kotiin hoitamaan lapsia.

(Kuva: Tom Corcoran)

Jos jompi kumpi vanhemmista haluaa hoitaa lapsia kotona, on työssä käyvän parasta tienata hyvin. Lapsilisiä ei ole, eikä valtio tue lapsen kotona hoitamista. Päivähoito on yleisesti ottaen kallista. Päiväkotien hinnat vaihtelevat, mutta monet niistä maksavat tuhansia dollareita kuussa. Päiväkotimaksuista saa sentään verohelpotuksia. Kunnallisia päiväkotejakin on olemassa, mutta ne on tarkoitettu lähinnä kaikkein vähävaraisimpien perheiden lapsille. Pelastus voivat olla lähellä asuvat isovanhemmat. Yksinhuoltajaäideillä on lähes poikkeuksetta tiukkaa.

Rahanmeno jatkuu lapsen kasvaessa. Parhaimmat koulut ovat lähes poikkeuksetta yksityisiä, ja yksityiskoulujen lukukausimaksut ovat yleensä korkeita. Peruskoulusta tulee helposti tuhansien dollarien menoerä vuodessa. Jos julkisella peruskoululla on hyvä maine, ovat sen lähellä sijaitsevien asuntojen hinnat tavallisesti pilvissä, sillä monet lapsiperheet haluavat muuttaa alueelle. Eli vaikka lapset pääsisivätkin hyvään kouluun ilmaiseksi, joutuu asumisesta usein maksamaan tuplasti.

Moni nuori tähtää lukion jälkeen yliopistoon, ja niiden lukukausimaksut liikkuvat usein vähintäänkin tuhansissa dollareissa. Opiskelijoille tarkoitettuja opinto- ja asumistukia ei ole, joten lukukausimaksut ja elinkustannukset on katettava muilla keinoin. Vanhempien säästöt ja lainat ovat opiskelijoiden työnteon ohella usein ainoa rahoitusvaihtoehto. Lahjakkaimmat saavat stipendejä, mutta niitä ei riitä läheskään kaikille tarvitseville.

Monet yhdysvaltalaispariskunnat harkitsevat ja suunnittelevat lasten hankintaa erittäin tarkkaan. Olen törmännyt täällä alempaan keskiluokkaan kuuluviin ihmisiin, jotka ovat sanoneet, ettei heillä yksinkertaisesti ole varaa hankkia lapsia. Toisaalta kyse on pitkälti siitä, mitä haluaa lapsilleen tarjota. Välillä kuitenkin ihmettelen, miten köyhät amerikkalaiset ylipäänsä uskaltavat lisääntyä. Toinen ihmetyksen aiheeni on, ettei vanhempainlomien ja päivähoidon ongelmia nähdä täällä suurempana tasa-arvokysymyksenä. Sitä se kuitenkin on, sillä kohtuuhintaisten vaihtoehtojen vähyydestä kärsivät erityisesti naiset.

Kuuntele Kalifornian Oaklandissa perheineen asuvan Lotta Weckströmin kokemuksia lapsiperheen arjesta Yhdysvalloissa:

Lainaus