Blogit - musiikki

Ylen musiikki- tai radiodraamatuotanto ei lopu eikä vähene

Ville Vilén — Wed, 25 Feb 2015 17:09:47 +0000

Ville Vilén on Ylen luova johtaja.

Kulttuurialalla on virinnyt huoli Ylen yhden rakennuksen purkusuunnitelmista Pasilassa. Liki 40 vuotta vanha talo sijaitsee tontilla, joka on kaavoitettu asuinrakentamiseen ja tämän vuoksi Yle joutuu maksamaan Helsingin kaupungille asuntotontin kiinteistöveroa.

Talossa sijaitsee kaksi musiikkistudiota ja kolme kuunnelmastudiota. Vanha talo vaatisi täydellisen peruskorjauksen.

Totean painokkaasti, että Ylen musiikkituotantojen ja kuunnelmien eli radiodraaman tekeminen ei lopu eikä vähene, vaikka kyseinen rakennus purettaisiinkin.

Jos rakennus puretaan, tekemiselle suunnitellaan ja etsitään uudet tilat.

Joistakin asiaan liittyvistä puheenvuoroista henkii toive, että rakennus pitäisi suurin piirtein museoida, koska moni musiikin legenda on nauhoittanut kyseisissä studioissa. Esitän vastakysymyksen: elääkö kulttuuri seinissä? Eikö Ylen ole syytä katsoa tulevaan ja hakea rohkeasti uusia ratkaisuja?

Ensin muutama sana draamasta.

Yle on ainoa merkittävä toimija, joka tekee radiodraamaa suomalaisille yleisöille. Tiesitkö, että Radioteatteri tekee vuosittain 20–23 ihan uutta kuunnelmaa?

Minusta on tärkeää, että radiodraama elää ja kukoistaa ja tavoittaa sen nykyisten ystävien lisäksi myös uusia yleisöjä.

Mitäpä jos Radioteatteri tekisi tuotantoja myös muualla kuin studiossa? Esimerkiksi dokumentti-draamaa lokaatioista, kenties keskeltä elämää? Mitäpä jos Radioteatteri mahdollistaisi uusien tuotantoyhtiöiden mahdollisuuden tehdä kuunnelmaa, jopa kuunnelmasarjaa? Mitä jos bändien tai artistien musiikkistudioissa syntyisi uutta radiomusikaalia?

Voisimmeko avata ovet radiodraamaan, ja uskoa, että sitä pystytään tekemään muuallakin kuin kelluvassa studiossa?

Nykyisen kokoinen kuunnelmatuotanto onnistuu yhdellä kokonaiskäyttöisellä studiolla, jossa on kaksi tai kolme äänityöpistettä. Kun radiodraaman tekeminen saa uudet tilat, sen voi nähdä myös mahdollisuutena.

Sitten musiikista.

Musiikkistudiot ovat 1970-luvun lopulta, jolloin Ylessä ajateltiin, että levytämme itse kaikenlaista musiikkia, koska Suomessa ei ollut saatavilla tarpeeksi monipuolista materiaalia. Halusimme tehdä lisäksi tasokkaita kantanauhoja ja soittaa niitä radiossa edullisemmin kertakorvauksella.

Tänä päivänä tilanne on täysin toinen. Ja musiikkituotannoille löytyy pääkaupunkiseudulta paljon laadukkaita ja erilaisia tiloja. Haluaisimme myös rakentaa Pasilan TV-studiotaloon musiikkistudion, jossa voi sekä äänittää että kuvata. Tätä suunnitellaan.

Viime vuosina Yle on toteuttanut isoja studiouudistuksia Pasilassa niin uutisissa kuin muutoinkin sekä Mediapoliksessa. Kaikista näistä meillä on hyviä kokemuksia, eikä ole mitään syytä epäillä, ettemmekö löytäisi hyviä ratkaisuja myös radiodraaman ja musiikkilähetysten tai -taltiointien tarpeisiin.

Ylen kivijalka ei voi olla muuttumattomuus. Tekemisen tavat ja tarpeet muuttuvat, samoin median ja sisältöjen käyttö. Kulttuuri elää ja saa uusia muotoja. Varmaa on, että kulttuuri ei elä seinissä eikä tahto sen tekemiseen ole seinistä kiinni.

Lainaus

Elämäni soundtrack ja menneisyyteni korvamadot

Ville Matilainen — Tue, 07 Oct 2014 10:59:36 +0000

Tämä tarina on henkilökohtainen. Se käsittelee musiikkia ja sen vaikutusta nuoreen mieleen, mutta myös musiikin avuja elämän ymmärtämiseksi. Tarina on pitkä ja silti siitä jää puuttumaan varsin paljon. Tarinassa käsitellään ehdottomuutta, mutta ainakin yritetään heittäytyä avarakatseiseksi. Saagan lopussa on vielä yllättävä käänne, joka liittyy räppiin.

Elokuussa 2001 aloitin lukion Espoon Viherlaaksossa. Koulu oli entuudestaan tuttu, koska olin käynyt yläasteen siellä. Lukiossa kaikki oli kuitenkin uutta ja vierasta. Jälkikäteen ajateltuna tuolloin alkanut luokattomuus oli ehkä elämän parasta aikaa. Vaikka minulla oli jo ala-asteella hyviä ystäviä ja yläasteellakin luokan sisällä puhallettiin yhteen hiileen, ei noilta ajoilta löytynyt ihmisiä, joihin näin aikuisiällä pitäisin yhteyttä.

Mutta lukiossa ystävyyssuhteitani vahvisti musiikki ja se alkoi samalla määritellä elämääni uusiksi.

Vaikutteeton ja välinpitämätön aste

Ensimmäinen omistamani musiikkiäänite oli vuoden 1990 Turtles-elokuvan soundtrack C-kasetilla. Toinen kasettini oli New Kids on the Blockin Step by Step, jonka vein ala-asteella luokan levyraatiin.

Tuon ikäisenä en kuitenkaan juuri kuunnellut musiikkia. Musiikkia kuulin, kun vanhempani sitä soittivat. Tuolloin olin myös musiikin kuuntelijana varmasti rehellisimmilläni. Jos pidin jostain kappaleesta, pidin siitä, koska pidin sitä. Siinä kaikki.

Saatoimme joskus kuunnella ala-astekaverin luona Metallicaa. Niin ikään ala-asteella nauhoitimme myös toisen luokkakaverin kanssa mankalla ajan suurimpia hittejä radiosta (siellä oli mm. Spice Girlsiä).

Elämäni ensimmäisen CD:n sain 8-vuotislahjaksi enoltani. Levy oli vuoden 1993 hittikokoelma, joka oli osa tällaisia yli kymmenlevyisiksi venyneitä kokoelmalevysarjoja. Taisin kuunnella levyä kyseisillä syntymäpäivilläni ja ehkä muutamia kertoja sen jälkeen. Vain levyn aloittanut kappale jäi mieleeni. En tiedä kuuntelinko levyä koskaan edes kokonaan, mutta tuon aloituskappaleen tahdit muistan edelleen. Luulen, että pidin kappaleesta.

Kokemukseni musiikista ei vaikuttanut elämääni mitenkään. En ollut kavereiden kanssa musiikin takia. Vaikka perustimme Metallica-kaverini ja pikkuveljeni kanssa lastenmusiikkia esittäneen bändin (Fröbelin palikoiden hengessä kai), oli silloinkin yhdessä tekeminen tärkeämpää kuin mikään musiikkiin viittaava. En yksinkertaisesti tarvinnut musiikkia elämääni.

Tragedia vai mahdollisuus? Kysymys, jota en koskaan lukiossa esittänyt, vaikka se soi repeatilla

Lukiota edeltävänä kesänä olin kuullut samassa taloyhtiössä asuneen kaverin luona kappaleen, joka jäi päähäni. Bändistä tai siinä soittavista muusikoista en tiennyt mitään, mutta kappaleesta pidin.

Latasin biisin MP3-soittimelleni ja kuuntelin sitä kesällä, muun muassa toisen ystäväni kesämökillä. Soitimme tuota biisiä käydessämme kalassa, heinähatut päässä, pelastusliivit yllä ja virvelit kourissa.

Kappale oli Hanoi Rocksin Tragedy.

Lukion alkaessa kouluumme tuli paljon uusia nuoria. Yksi heistä vaikutti hieman ujolta. Olimme muistaakseni koulun aloitusviikolla odottamassa pihalla uskonnon tunnille pääsyä, kun jostain rohkaistuneena menin kysymään tältä uudelta kaverilta mitä musiikkia hän yksinään siellä nurmikon reunassa kuunteli. Kundi kertoi kuuntelevansa Hanoi Rocksia.

Tiesin vain tuon yhden kappaleen, mutta saimme siitä sopivasti tunnin alkuun asti kestävän keskustelun ja ainakin tutustuimme.

Ehkä puolta vuotta–vuotta myöhemmin olin jo Vantaalla, tämän lukiopihan reunassa tapaamani kundin kaverin vessassa. Olin kiihtyvässä nousuhumalassa ja sudin ripsiväriä jo aiemmin kajalilla tummentamiin silmiini.

Tuo ilta myös päättyi omalta osaltani vessaan — Helsingin Vaasankadulla sijainneen Stella Star Clubin miestenhuoneeseen. Tämä lukioystäväni löysi minut rock-keikan jälkeen sieltä nukkumassa pöntöllä.

Fanittamani vaarallinen ja dekadentti musiikki alkoi näkyä meikattujen kasvojeni lisäksi pukeutumisessani ja asenteessani. Elämäni aikatauluun se sopi hyvin, koska olin lukiolainen. Juopottelua tapahtui ja viikonloppuöinä ei huvittanut olla kotona. Ennen kaikkea, stereoissani soi sex, drugs ja rock ’n roll!

Ylilyöntejäkin tuli ja lisäbonus oli pahennus, jota pystyin herättämään omissa vanhemmissani pelkällä pukeutumisellani tai muutamalla mustalla viivalla silmieni ympärillä.

Epäreiluilla silkkihanskoilla läpsin poskille

Suhteeni musiikkiin kasvoi noina lukiovuosina harppauksin. Uskonnon tuntia edeltäneestä tapaamisesta sain itselleni sydänystävän, samalla löysin oman sydänmusiikkini. Halusin tietää musiikista enemmän ja halusin kuunnella sitä lisää. Lisäksi olin äärimmäisen genretietoinen. Tuo genre oli rock, lukioikäisen Villen määrittelemä hard-sellainen.

Tämä tarkoitti, että olin kaikkea muuta musiikkia kohtaan vähintäänkin välinpitämätön. Joskus innostuin suorastaan vihaamaan ja halveksimaan kehnona pitämääni musiikkilajia tai jotain yksittäistä artistia.

Rap, varsinkin suomenkielinen, sai inhostani leijonanosan. Todellisuudessa en koskaan edes vaivautunut paremmin tutustumaan Suomi-räppiin, pidin sitä vain välittömästi huonona. En suostunut hyväksymään räppiä edes musiikiksi: ”Siinähän puhutaan. Ei lauleta!” Mahtavaa argumentointia.

Rockissa oli toki aivan riittävästi sisäistämistä ja tutustumista. Tuskinpa minulla olisi edes ollut aikaa millekään räpille. 2000-luvun alkupuoliskolla kahdeksankymmentäluvun innoittama ”tukkahevi” ja ”meikkibändibuumi” sattui samalle hetkelle, kun todella innostuin musiikista. Rockista tuli jälleen näyttävää ja bändien ulosanti oli kutkuttavan vaarallista. Turmelukselle oli tilausta lukio-Villen lisäksi myös levylistoilla.

Pohjoismaiset rock-bändit tulivat minulle tutuiksi viikonloppuisin livenä (iltani eivät aina päättyneet miestenhuoneisiin) ja arkena levyillä (vähintään lainattuina tai poltettuina). Parhaat bändit tulivat Ruotsista. Backyard Babies, The Hellacopters ja Hardcore Superstar olivat lukiovuosinani 2001–2004 jopa eräänlaisia vakiovieraita Helsingin klubeilla.

Suomalainen The Flaming Sideburns oli live-villitsijänä silkkaa mahtavuutta. Ja sitten oli tietenkin uusi, vuonna 2002 comebackin tehnyt Hanoi Rocks, jota käytiin katsomassa aina kun oli pikkuriikkinenkin mahdollisuus. Kesäfestarit olivat oma lukunsa.

Samassa rock-buumissa nousseet kotimaiset meikkibändit saivat minulta kuitenkin usein jopa räppiin verrattavan tylyn kohtelun. Lovex ja Uniklubi olivat paskaa, koska ne kopioivat niitä minulle oikeita yhtyeitä. Ja toinen niistä lauloi vielä suomeksi!

Pienen poikkeuksen teki Negative, joka taisi olla ensimmäisiä 2000-luvulla läpimurron tehneistä kotimaisista meikkibändeistä. Sarjassaan ensimmäinen sai hyväksyntäni, mutta asiaan vaikutti myös se, että Negativen laulaja, Jonne Aaron, oli yhden kaveripiiriläiseni serkku.

2000-luvun rock-suosikkieni johdattamana ahmin rokkia myös 1980-luvun alkuperäisedustajilta,

70-luvun glam-rokkareilta,

ja edelläkävijäpunkkareilta.

Jos ei musiikki uponnut, niin sitten tarina. Tarkemmin ajateltuna tarinat musiikin takana olivat usein tärkeämpiä kuin yksittäiset kappaleet.

Pitempi tukka, enemmän järkeä?

Nyt 28-vuotiaana olen kuunnellut todella paljon musiikkia, laidasta laitaan. Pidän nykyisin kovasti myös suomenkielisestä musiikista, iskelmistä progeen ja siedän räppiäkin. Lukioajan musiikkimakuni ehdottomilla edustajilla on kuitenkin aina tärkein paikka sydämessäni. Musiikin avulla on vain niin helppo palata noihin kajalin reunustamiin muistoihin. Usein pelkkä tutun kappaleen käynnistäminen riittää.

Reilu vuosi sitten, kesällä 2013, sain tilaisuuden syöksyä hetkeksi takaisin nuoruuteni mutkan kautta. Kyseessä olivat kolmekymmentävuotisjuhlat, merihenkiset naamiaiset, joihin en mitenkään keksinyt persoonallista asua.

Pitkän surffailun jälkeen koin musiikin kuuntelun avulla (jälleen kerran) valaistumisen ja keksin asuni. Lopulta saavuin helteiseen Arabianrantaan pukeutuneena ja meikattuna norjalaisen death punk -yhtye Turbonegron Happy-Tomiksi. Siinä sitten toivottelin virnistellen hyviä syntymäpäiviä.

Ehkäpä olisi virkistävää kokeilla tuota ainakin aika ajoin uudelleen? Meikkejä voin lainata vaikka vaimolta, ei tarvitse enää pihistää mutsilta. Ja vaikka annoin tukkani lukiossa rehottaa, taitaa se tätä kirjoittaessa olla jo pitempi kuin koskaan silloin.

Ehkäpä muistoihin on jopa liian helppo palata vain kuuntelemalla sitä musiikkia. Mitäpä jos veisi nostalgianhakuisuuden pidemmälle? Meikit, kledjut ja aggressiot, mutta olisiko loppuosoite jälleen kerran se miestenhuoneen vessa?

Jos ei muuta, niin ainakin saisin varmistuksen sille, että yhden ajanjakson oli hyvä päättyä osaltani lukioon.

“Now I’ve reached that age, I’ve tried to do all those things the best I can”

Pitkä tarina ansaitsee loppuanekdootin ja työnantajani ansaitsee maininnan. Tarinan alussa kertomani synttärilahja-CD:n aloituskappaleen arvoitus nimittäin valkeni minulle viime vuonna.

Syksyllä 2013 kasasimme Elävässä arkistossa arkistomateriaalia 90-luvulta Yle Teeman Retrolissun ysärit -tv-sarjaan. Projektin aikana törmäsin täysin varoittamatta ranskalaiseen lapsimuusikko Jordyyn ja hänen vuoden 1993 hittikappaleeseensa Dur dur d'être bébé.

Tuottajamme selvitti Jordyn tarinan taustoja ja tajusin vihdoin löytäneeni kappaleen ja esittäjän tuolle ensimmäiselle omalle CD-muistolleni. Samalla sain tietää, että Jordy oli silloin 8-vuotissynttäreilläni ollut minua kolme vuotta nuorempi ja samalla maailman nuorin sooloräppäri.

Siis tuo biisi, minkä tahdit vielä täysi-ikäisenäkin soivat välillä varoittamatta päässäni, on ainakin jonkinlaista räppiä!

Onni on, että osaan nykyisin olla sinut näiden menneisyyteni korvamatojen kanssa.

PS. Lisäksi on turvallista tiedostaa, että minkäänlainen saavuttamani ymmärrys ei kuitenkaan tule koskaan muuttamaan joskus 24-vuotiaana tajuamaani tosiasiaa, että Led Zeppelin rules! Kaikki muu on vain ylimääräistä plussaa.

Kuuntelin tätä blogia kirjoittaessani kaikkien tarinassa mainittujen artistien musiikkia ja kokosin ne tälle soittolistalleAiheetta liipaten, voit tutustua täällä Elävän arkiston koosteeseen, jossa todetaan nuorisomusiikissa olleen AINA jotain vikaa.

Lainaus

Yle ravitsee suomalaisen musiikin elinvoimaa

Ismo Silvo — Tue, 01 Jul 2014 12:57:49 +0000

Ismo Silvo on Ylen julkaisujohtaja.

Säveltäjien ja sanoittajien Elvis ry:n toiminnanjohtaja Aku Toivonen kirjoittaa tuohtuneena Ylen ohjelmatoiminnan ja suomalaisten musiikin tekijöiden suhteesta (Selvis 2/2014).

Erityisen ärtynyt hän on Ylen käyttämästä katalogimusiikista tv-ohjelmien yhteydessä. Hänen mielestään Yle pettää lupauksen kotimaisen kulttuurin tukemisesta.

Tuohtuneena kirjoittaessa tosiasiat usein unohtuvat. Todellisuus ja asioiden oikea laita katoavat intoilun alle, faktat vääristyvät ja menee mittakaavan taju. Näin on nyt käynyt valitettavasti Toivosellekin. Näitä faktoja olisi voinut saada Elviksen kattojärjestöltä Teostoltakin.

Aate jota Toivonen ajaa – kotimaisen musiikkikulttuurin tukeminen – on hieno. Julkisen palvelun Yle ajaa sitä samaa.

Koko Ylen vuosittain saamasta julkisesta rahoituksesta 90 % menee kotimaisen kulttuurin ja sisällön tekemiseen ja sen jakeluun kaikkien saataville. Rahallisesti tämä on yli 400 M€. Viime vuosina Ylen panostus kotimaiseen kulttuuriin on kasvanut sekä absoluuttisena summana että suhteellisena osuutena Ylen kuluista. Yle taitaa tosiasiassa olla ainoa merkittävä kansallinen toimija, joka voi todistaa lisänneensä panostuksiaan kotimaiseen kulttuuriin viime vuosina. Sen toki teemme mielellämme ja tehtävämme mukaisesti.

Ja sitten musiikkipanostuksista. Nekin ovat kasvaneet. Vuodesta 2011 kuluvan vuoden 2014 sopimukseen verraten oikeusmaksut musiikin tekijöille ovat kasvaneet 2,1 M€. Kasvua maksuihin on kolmessa vuodessa tullut liki viidennes!

Toki luvussa on mukana ulkomaisille oikeuksien omistajille suoritetut maksut, mutta kasvu suomalaisille tekijöille on yhtä suuri. Erityisesti tällä kasvulla saadaan lisättyä radiokanavilla soitettua kotimaisen musiikin määrää niin, että kotimaista musiikkia soi kanavillamme tänä vuonna 2014 yhteensä noin 18 000 tuntia. Tämä on viimeiseen tv-maksuvuoteen 2012 verrattuna noin 2000 tuntia enemmän. Eli soitamme nyt noin 5 tuntia enemmän suomalaista musiikkia joka päivä.

Toivosen ärtymyksen erityisenä kohteena on television katalogimusiikki. Ylelläkin on sopimus Epidemic Soundsin musiikin käytöstä tv-ohjelmien yhteydessä. Tämän sopimuksen arvo on jokseenkin sadasosa siitä, mitä Yle maksaa kotimaisille musiikin tekijöille, ja vain murto-osa siitä lisärahakakusta, jonka Yle on suomalaisille musiikin tekijöille viime vuosina kohdistanut. Mittakaavaltaan kyse ei siis ole lainkaan ”suomalaisen kulttuurin ulkoistamisesta” tai ”näivettämisestä” kuten Toivonen pelkää.

Katalogimusiikki on yksi nykymaailman keino musiikin käyttöön silloin, kun musiikki ei ole tv-ohjelmassa sisällöllisesti tai ilmaisullisesti merkittävässä roolissa, kuten useissa asia- ja ajankohtaisohjelmissa. Katalogimusiikilla ei tavoitella autenttisen musiikin syrjäyttämistä ohjelmissa, jossa musiikki on olennainen sisällön osa.

Valitettavasti suomalaiset musiikin tekijät eivät ole tuoneet tällaisia vaihtoehtoja mediayhtiöiden tarjolle. Voisivatko hekin kehittää uusia ratkaisuja ja tuotteita?

Ilokseni voin kuitenkin todeta, että Ylen ja musiikin tekijänoikeusjärjestöjen kesken on tällä hetkellä tulevaisuuteen katsova, uudenlaisia ratkaisuja etsivä yhteistekemisen henki. Molemmilla puolilla on tavoitteena suomalaisen musiikkikulttuurin elinvoima ja läsnäoleva rooli suomalaisten arjessa ja juhlassa. Ylellä ei ainakaan ole yhtään sellaista tulevaisuusskenaariota, jossa suomalaista musiikkia ajettaisiin alas.

Lainaus

Taituruutta, ei taikuruutta

Telma Peura, Ylen siisti kesäduunari, Klassinen musiikki — Mon, 30 Jun 2014 03:48:07 +0000

Tää ei voi olla viimeinen perjantai, viimeinen viikko. Ei vaan voi. Sehän oli ihan eilen, kun mä ekaa päivää kävelin Ison Pajan ovista sisään, ja kaikki tuntui niin isolta! Oikeastaan kaikki täällä on tosi isoa ja vauhdikasta vieläkin, mutta mä olen vaan jo ehtinyt tottua siihen mukaan, mustakin on kasvanut isompi.

Mulla ja Saaralla on ollut niin monipuolinen kesäkuu kuin vain olla voi. Tämän viimeisen viikon kruunasi se, kun päästiin suoraan lähetykseen Kultakuumeeseen. (Enkä edes sönköttänyt yhtään!) On ollut tosi mahtavaa tehdä omaa juttua radioon ja ihan hullua, kuinka paljon aikaa siihen menee. Meidän seitsemänminuuttinen pätkä dystopiakirjallisuudesta oli melkein viikon työn tulos! Ja ammattilaiset ne tuottaa täällä tunnin ohjelman päivässä.

Kuumottelua ennen suoraa lähetystä Kultakuumeessa.

Mä myös ihailen sitä yleissivistystä, jota kaikilla yleläisillä on. Vaikka me Saaran kanssa ehdotettais täällä Kultakuumeessa vaikka mitä aihetta, heti varmaan tulee toimittajille haju siitä, mitä haetaan ja ainakin pari nimeä mieleen, keitä juttua varten vois haastatella. Plus vielä tietenkin kaikki se radiotyön pohdinta. ”Joo, se on ihan hyvä vaihtoehto, mutta tää toinen kyllä puhuu paremmin, siitä saisi mielenkiintosemman jutun.” Ja musta alkaa editointivaiheessa tuntua, että mä itse kyllä puhun niiiiiiin huonosti ja änkytän ja nielen kaikki sanat, en keksi haastatteluvaiheessa mitään selkeetä kysymystä.

Yksi parhaista asioista on myös ollut Ylen ihanat ihmiset. Kaikki ovat suhtautuneet meihin kesäduunareihin iloisesti ja antaneet meille hienoja juttuja tehtäväksi. Meillä on ollut aika vapaat kädet juttuaiheiden keksimisessä. Se on toisaalta ollut vaativaa mutta toisaalta innostanut eteenpäin. Haastatteleminen on avannut paljon uusia näkökulmia omaan ajatteluuni. Soitan itse pianoa, ja siksi oli kivaa päästä haastattelemaan pianisti Nazig Azeziania, ja kirjojen suurkuluttajana oli mahtavaa päästä haastattelemaan kirjailija Siri Kolua. Minä kun luulin, että olen jo ajatellut dystopiakirjallisuutta kaikilta puolilta..

Musiikkitalosta tuli yksi kuukauden kiintopisteistä – tällä kertaa ohjelmassa Sibeliusta.

Saaran kanssa meistä on muodostunut tosi hyvä tiimi. Ollaan tehokkaita ja rikastetaan toistemme kirjoitustyylejä ja – tärkeintä tietenkin – meillä on ollut hauskaa keskenämme. En olisi arvannut, kuinka paljon vitsejä toimitusten seinille on kiinnitelty ja kuinka paljon inside-juttuja ihan mun ja Saarankin välille on syntynyt kuukaudessa.

Työelämä, se on monelle nuorelle haamu. Ei enää mikään kummitus sängyn alla, jonka saisi vaan helposti karkotettua laittamalla valot päälle. Työelämä on pakko uskaltaa kohdata. Ilman kokemusta ei saa töitä, mutta ilman töitä ei saa kokemusta. Apua! Siksi on ollut ihan supersiistiä päästä tänne Ylelle kesätöihin. Mä olen oppinut paljon ja oon nyt niin monta kokemusta rikkaampi, etten sitä olisi vielä kuukausi sitten aavistanut. Oon nähnyt, kun toimittajat tekee töitä niin radio-, tv- kuin nettipuolellakin ja tajunnut, ettei se vaadi ihmeitä. Että kyllä se juttujen kirjoittaminen on ihan kirjoittamista, ja itsekin oon Saaran kanssa päässyt monta juttua tässä kuussa tekemään ja julkaisemaan. Mulle on realisoitunut se, että musta voisi vaikka tulla toimittaja, ei siinä vaadita taikatemppuja!

Näitä näköaloja tulee ikävä!

Lainaus

Sukellus syviin tunteisiin

Pekka Laine, musiikkitoimittaja — Tue, 06 May 2014 08:00:13 +0000

Pekka Laine on Ylen musiikkitoimittaja. Hän on yksi rakastetun ja useasti palkitun Iskelmä-Suomen tekijöistä. Pekan teksti on julkaistu myös Ylen vuosikertomuksessa 2013.

Pidin alusta asti iskelmää aika ylittämättömänä dokumenttisarjan aiheena. Jos haluaa peilailla suomalaisen populaarimusiikin eriskummallista evoluutiota maamme lähihistoriaan, iskelmää palkitsevampaa teemaa on vaikea kuvitella.

Iskelmä-Suomi oli antoisa ja työläs rupeama, joka tuntui tärkeältä tehdä. Loistava ammattilaiskopla kuvaajasta leikkaajaan ja äänimiehestä arkistotoimittajaan oli kertomassa merkityksellistä tarinaa. Halusimme osoittaa, että iskelmä on paljon enemmän kuin ylimalkaisesti oletamme sen olevan. Halusimme herättää ajatuksia puhumalla musiikinlajista, jota yleensä pidetään kaikesta ajatustoiminnasta vapaana vyöhykkeenä. Halusimme tutkia historiaa tunne edellä.

Televisioiden ja radioiden ääressä taisi aika moni silmäkulma kostua. Samoin kävi meille tekijöille. Iskelmä on syvien tunteiden musiikkia.

Iskelmä-Suomi antoi yleisölle mahdollisuuden sukeltaa mielenmaisemaan, joka on samalla kertaa sekä nostalgisen tuttu että yllätyksellinen.

Mielestäni Yleisradion tehtävä on kertoa suomalaisuuden kannalta keskeisiä tarinoita yhä uudelleen ja kysyä samoja perimmäisiä kysymyksiä. Keitä olemme? Miksi olemme sellaisia kuin olemme? Oma julkisen palvelun missioni on puida näitä kysymyksiä tekemällä mahdollisimman laadukkaita musiikkiohjelmia.

Iskelmä-Suomi on musiikin juhlaa
Iskelmä-Suomi toi Yle Teemalle uuden katsojaennätyksen

Iskelmä-Suomi

radiossa henkilökuvia, 40 osaa, Yle Radio Suomi, 340 000 kuuntelijaa
tv:ssä dokumentteja, 10 osaa, keväällä Yle Teemalla, uusintana kesällä Yle TV1:ssä, tavoite 100 000, toteuma 540 000 katsojaa
verkossa ohjelmat Yle Areenassa ja Iskelmä Suomi -sivustolla taustamateriaalia, haastatteluja, soittolista sekä helmiä ja harvinaisuuksia Yle Elävässä Arkistossa
kohderyhmä: 30–44-vuotiaat, tavoitti parhaiten: yli 45-vuotiaat
kirja ja tallenteet: Iskelmä-Suomi – kymmenen tarinaa kaihosta, kilometreistä ja iskelmästä, toim. Pekka Laine + 14 cd-levyä (Warner Music)

Yleisöltä

"Monet kauniit muistot palautuu mieleeni tämän ohjelman myötä."
"Maanantaista on tullut suosikkipäivä ja sit kavereiden kanssa spekuloidaan!"
"Tällaisten ohjelmien takia Yle-veroa ei niin paljon keljuta maksaa. Hyvin tehdyt haastattelut keskeisiltä alan vaikuttajilta antoivat todella mielenkiintoista tietoa alan taustoista. Hienot vanhat filminpätkät sekä itse musiikki veivät tällaisen Suomi-iskelmän tahdissa kasvaneen vanhahkon rokkarin takaisin aikaan, jolla on ollut vahva henkilökohtainen merkitys."
"Nosti oikeanlaisen Suomi-ylpeyden pintaan ja taas oikein odottaa kesää että pääsee Suomen ja iskelmä-Suomen maisemiin ajamaan peltojen välissä keskikesän yönä."

Lainaus

Ismo Alangon leikkaamaton haastattelu

Axa Sorjanen — Wed, 13 Nov 2013 11:57:15 +0000

Ismo Alanko oli vain 19-vuotias kun Hassinen kone nousi lähes yhdessä yössä huipulle 1980.
Sen jälkeen hän on tehnyt komean ja taiteellisesti kunnianhimoisen uran.
Tänä syksynä Ismo lähtee elämänsä ensimmäiselle taiteilijajuhlakiertueelle, 33 1/3 vuotta kestäneen ammattilaisuransa kunniaksi.

Stradassa Ismo nähdään perjantaina 15.11.2013, tässä kuitenkin hänen haastattelunsa leikkaamattomana.

Lainaus

Laskuvarjo auki

Tuula Sarotie — Mon, 19 Aug 2013 11:59:19 +0000

Tuula Sarotie on RSO:n intendentti.

Radion sinfoniaorkesterin kahdeksas taiteellinen johtaja aloittaa työnsä tänä syksynä. Ensimmäinen sopimuskausi kestää kolme vuotta ja sisältää minimissään vuositasolla kymmenen konserttiviikkoa, levytys- ja kiertueperiodeja sekä kokonaisvastuun orkesterin taiteellisesta toiminnasta. Tervetuloa ylikapellimestari Hannu Lintu!

Orkesterin ja kapellimestarin välillä vallitsee tavattoman herkkä ja jännittävä vuorovaikutussuhde. Siinä kristallisoituu kaikki, mikä johtamisessa yleensäkin on keskeistä, paitsi että tilanne on suorempi, alastomampi, inspiroivampi – ja joskus julmempi kuin missään muualla.

Luulen osan yleisöstä kuvittelevan, että konsertissa kapellimestari nousee lavalle ja alkaa viuhtoa käsillään, ja sitten levy alkaa soida. Kuitenkin suuren orkesterin konsertti on täynnä energiaa, taiturisuorituksia, intohimoa ja vaaroja. Hienon lopputuloksen takaa saumaton johtajan ja joukkueen yhteispeli, huipputaitavien pelaajien toinen toisiaan inspiroiva, kommunikoiva, joskus pelastavakin hereilläolo. Parhaimmillaan tästä syntyy lumous ja yleisön hurmio.

Kapellimestarin rooli on toki keskeinen. Hänen vaikutusvaltansa on suorastaan diktatorinen hänen pitää ymmärtää mitä säveltäjä on tarkoittanut: musiikin tempot, sävyt, fraseeraus ja dynamiikka ovat hänen valintojaan.

Erinomaisella orkesterilla on kuitenkin oma tahto ja oma taso. Se tuntee musiikin tyylikysymykset, se on ylpeä ja hyväksyy vain huippusuorituksia vaativan kapellimestarin. Hyvä orkesteriharjoitus voi olla mestarikurssi mille tahansa työyhteisölle: vankka osaaminen, keskinäinen luottamus ja pitäytyminen olennaiseen ovat täälläkin avainkysymyksiä.

Karismaattinen Hannu Lintu nauttii laajaa kansainvälistä arvostusta ja sopii Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestereiden kunniakkaaseen jatkumoon. On ollut ilo suunnitella RSO:n tulevaa toimintaa hänen kanssaan ja olen varma, että voimme tarjota yleisölle vahvoja konserttielämyksiä.

Hannu Lintu on kunnianhimoisella tavalla ottanut vastaan Yleisradion orkesterin erityishaasteet ja saamme pian nähdä, miten hän laittaa itsensä peliin myös tv-ruudussa esimerkiksi uudenlaisissa, suorissa konserttilähetyksissä Yle Teemalla ja myöhemmin Sibelius-juhlavuodelle taltioitavissa ohjelmissa.

Hannu Lintu kirjoittaa: "Musiikin kaikkien tasojen ymmärtäminen on mahdotonta niin meille esittäjille kuin kuulijoillekin. Ennen kaikkea se on tarpeetonta: tärkeintä on lähestyä kaikkia sävellyksiä avoimin mielin ja korvin, seikkailun hengessä. Amerikkalainen säveltäjä ja muusikko Frank Zappa kiteyttää osuvasti epärationaalisen asenteen välttämättömyyden: mieli on kuin laskuvarjo: se on syytä pitää auki".

Toivon, että suomalaiset kokevat orkesterin omakseen ja lähtevät "laskuvarjo auki" seuraamaan RSO:n ja Hannun Linnun ensimmäistä yhteistä konserttikautta 2013–14.

Lainaus

Unohtakaa Bieber, tulevaisuuden pop-tähdet luodaan virtuaalisesti!

Taneli Vatanen — Mon, 29 Apr 2013 08:15:34 +0000

Niin tieteiskirjallisuus, televisio kuin Hollywood ovat käsitelleet aiheena virtuaalisia tähtiä - täysin digitaalisia luomuksia, usein aidon tekoälyn saattelemana. Jälkimmäinen todennäköisesti pysyy tulevaisuuden visiona vielä pitkään, mutta keinotekoisia tähtiä löytyy jo nykypäivästä.

Varhaisimpia esimerkkejä on vuosituhannen vaihteessa perustettu Gorillaz - bändi, jonka nimelliset jäsenet ovat kaikki animaatiohahmoja - myös bändin live-keikoilla:

Gorillazin taustapiruina hääräilee kuitenkin aitoja muusikoita, joten itse musiikin puolesta bändi ei poikkea mitenkään normaalista. Jo hieman toista maata on viime vuonna Coachella-musiikkifestivaalilla "haudan takaa" esiintynyt virtuaalinen Tupac Shakur. 3D-mallinnuksella toteutettu Digi-Tupac myös räppäsi ainakin osittain digitaalisesti luodulla äänellä. Virheellisesti monet ajattelevat, että lavalla nähty Tupac olisi hologrammi, mutta todellisuudessa tekniikka perustui vanhaan optiseen illuusioon - siitäkin huolimatta lopputulos on sangen vaikuttava:

Virtuaali-Tupac perustui kuitenkin todelliseen henkilöön. Vielä astetta pidemmälle menee vuonna 2007 'syntynyt' Hatsune Miku, täysin digitaalinen luomus niin ulkonäön kuin äänenkin perusteella. Japanilaisen Yamahan kehittämään Vocaloid-teknologiaan perustuva Miku syntyi Crypton Future Median neronleimauksesta - mitä jos digitaaliselle äänisyntetisaattorille annettaisiin kasvot? Kansa ihastui Mikuun, ja pian YouTube ja Nico Nico Douga (Japanin suurin videosivusto) alkoi täyttyä käyttäjien tekemistä Miku-sävellyksistä.

Mikun valtava suosio perustuukin pitkälti yhteisöllisyyteen. Crypton Future Media ei tarkoituksellisesti kehittänyt Mikulle persoonaa, jolloin se jäi fanien ja käyttäjien vastuulle. Mikun persoona ja musiikki ei siis ole minkään yksittäisen tuotantoyhtiön sanelema, vaan Miku on käytännössä yhteisönsä muovaama. Tässä mielessä Mikua voi siis pitää jopa aidompana pop-tähtenä kuin monia verta ja lihaa olevia, joiden imago ja musiikki on tarkasti mietitty suljettujen ovien takana tapahtuvissa tuottajakokouksissa!

Hauskana yksityiskohtana Mikun menestyksen takana on myös pieni yhteys Suomeen. Miku-tulkinta suomalaisen Loituman kappaleesta Ievan Polkka keräsi huikeat määrät katsojia. Mikun luonut Crypton sanoikin, että video on erinomainen esimerkki Mikun monipuolisesta potentiaalista. Videolla nähdystä purjosta (joka on perua Loituma Girl -meemistä) onkin tullut yksi Mikun 'tavaramerkeistä', jota nähdään niin fanien luomissa teoksissa kuin valotikkuina Mikun live-keikoilla.

Miku on siis kiistatta ison nimen tähti. Loppuunmyytyjä live-konsertteja, tuhansia ja taas tuhansia sävellyksiä, esiintymisiä TV-mainoksissa sellaisten pikkutekijöiden kuin Justin Bieberin ja Lady Gagan ohella... ei hassummin virtuaaliselta luomukselta! Hyvät naiset ja herrat, tulevaisuus on täällä jo tänään.

Lainaus

Musiikkituottajan metsästys jatkuu...

Jyri Kataja-Rahko, Ohjelmapäällikkö , YleX — Sun, 07 Apr 2013 17:29:57 +0000

YleX etsii musiikkituottajaa. Klikkaa hakemus auki, aikaa 28.4. saakka.

Uusi musiikki on yksi YleX- kanavan avainasioista. Uuden musiikin aamu- ja iltavuoro ovat avainasemassa, kun esitellään uutta musiikkia radioyleisölle Suomessa. Ohjelmien juontajat ovat lajinsa valioyksilöitä. Ohjelmien tuottaja pitää langat käsissään ja paketin kasassa. Kaava on siis loppujen lopuksi melko simppeli. Kaikki palaset ovat kohdallaan, resepti ja aineksetolemassa - vain tuottaja puuttuu.

Etsimme alkuvuonna uutta tuottajaa ja haun ensimmäinen erä olikin tiukka. Mutta urakka jatkuu, eli vielä emme löytäneet sopivaa tyyppiä. Siis nimenomaan sopivaa tyyppiä. Hakijoita oli paljon ja hakemukset lupaavia, mutta papereiden lisäksi homman pitää toimia myös käytännössä ja persoonatasolla.

Kun miettii YleX:n musiikkiohjelmien tasoa, menestystä ja arvostusta, niin voisi kuvitella, että hommaan vaaditaan yli-ihminen. Mutta ei, kyllä meille riittää ihan normaali ihminen, joka innostuu uudesta ja ymmärtää lähetysvirtaradion tekemisen ydintä.

Tarjolla on aitiopaikka populaarimusiikin ja -kulttuurin areenalle. Kokonaisuus saattaa kuulostaa isolta haasteelta ja vastuulliselta tontilta - sitä se onkin, mutta emme edes haaveile löytävämme tyyppiä, joka osaa ja tietää jo kaiken...tuskin sellaista on olemassakaan, koska tällä alalla mikään ei ole koskaan valmista ja kukaan ei ole täydellinen. Luvassa on siis loputon, mutta erittäin mielenkiintoinen ja innostava maraton. Nykyinen tuottaja Jani Kortti kertoo videolla, mitä homma pitää sisällään.

Jos musiikkiohjelmien tuottajan pesti on juuri se, jota olet aina halunnut ja josta olet salaa haaveillut, niin nyt kannattaa toimia - tällaisia tilaisuuksia ei liian usein ole tarjolla!

Lainaus

Näin kauniisti soivat lerppuasema, tulostin ja askelmoottori

Olli Sulopuisto — Wed, 26 Sep 2012 11:46:57 +0000

Musiikin alkuperästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta ainakin luuhuiluilla soiteltiin jo 40 000 vuotta sitten. Lienee todennäköistä, että ennen kuin tehtiin instrumentteja, musiikkia luotiin kaikennäköisillä vekottimilla: kepeillä, kivillä, omilla raajoilla.

Joten kenties ei pitäisi ihmetellä sitä, että nykyihminen haluaa vääntää melkein laitteen kuin laitteen soittimeksi. AV:in-blogin mukaan IBM:n tulostimia väärinkäytettiin luovasti jo vuonna 1966, jolloin niillä soitettiin She’ll Be Comin’ ‘Round the Mountain. Soivat teslakäämit ovat jo niin tuttuja, että niistä riittää pelkkä maininta.

YouTube on pullollaan videoita (kodin)koneista, joista on tehty instrumentteja. Super Marion tunnaria surisuttava askelmoottori on hellyyttävä, koska se on niin yksinkertainen – simppeli melodia soi nuotti kerrallaan. Musiikkihan on vain ääniaaltoja, kaikki liikkuvat esineet synnyttävät ääntä ja jos liikkeen nopeutta voi säätää, myös äänenkorkeutta voi säätää. Eipä siihen muuta tarvita.

Soittimiksi muunnettujen koneiden viehätys liittyy mielestäni siihen, että niitä ei ole varsinaisesti tarkoitettu soittimiksi. Videot havainnollistavat ilmiötä erinomaisesti, sillä aluksi vain näemme laitteet, mutta emme vielä tiedä, mitä ne tekevät. Kun lerppuasemien lukupäät sitten alkavat nytkyttää edestakaisin ja biisi pojahtaa soimaan, reaktiona on hämmennys: näyttää tutulta mutta kuulostaa vieraalta.

Itse asiassa soivat levyasemat ovat niin tuttu juttu, että sellaisen rakentamiseen ei vaadita enää edes kummoisia taitoja. (d)iskette (O)rgan ja Moppy ovat ohjelmia, jotka tekevät lerppuasemista MIDI-soittimen. Ei muuta kuin koskettimisto kiinni ja jammailemaan.

Tarvitaan siis kovempaa kamaa. James Houstonin Radiohead-cover Big Ideas (Don't Get Any) on orkestroitu Sinclair ZX Spectrumille, matriisitulostimelle, skannerille ja kovalevyille. Se kuulostaa kiinnostavalta jo yksin siksi, että kovalevyjen sirinä muistuttaa erehdyttävästi Thom Yorken laulua. Ei siis ole menty siitä, missä aita on matalin.

Myös Jeri Ellsworthin Commodore 64:stä rakentama basso on kiehtova vekotin. Se säilyttää hienosti sekä alkuperäisen laitteen ulkonäön (joskin C64-logoa piti lyhentää) ja äänen, sillä se käyttää SID-piiriä ikään kuin basson efektipedaalina.

Jännää sinänsä, että ei-instrumentteja tunnutaan käytettävän pääasiassa tutun musiikin soittamiseen. Olisiko sitten niin, että askelmoottorin ääni tuntuisi epämusikaaliselta, jos sillä esitettäisiin modernia säveltaidetta, eli siis tarvitaan helposti tunnistettava melodia muuttamaan meteli musiikiksi?

KUVA: Luke Jones (CC BY 2.0)

Lainaus