Blogit - kirjallisuus

Ystäväni kirja

Helmi — Fri, 14 Feb 2014 11:12:09 +0000

Ystävänpäivä lähestyy taas. Suomessa tämä on melko uusi ilmiö. Suomalaisessa ystävänpäivässä on toinenkin merkittävä ero amerikkalaiseen verrattuna. Nimittäin nimi. Valentine’s day suomennettaisiin jotakuinkin Amorin päiväksi – rakkautta ja romantiikkaa ja vaaleanpunaisia sydämiä. Rajatonta hempeyttä ja makean imelää mielistelyä.

Kaikki tämä on suomalaisuudelle vähän vieras käsite. Emme me sano ”mä rakastan sua” ystävämielessä. Sanomme: ”oot kiva”, ”oot just hyvä tyyppi”, ”tosi siisti jäbä” tai ”ihan ok”. Siksi en halunnut lähteä etsimään kirjoja, joissa olisi tällaista ällöttävää ylihempeyttä. Halusin kirjoja ystävyydestä. Silkasta ystävyydestä, sen puhtaudesta ja raikkaudesta.

Ensiksi mieleeni tuli vain kliseisiä esimerkkejä: L.M. Montgomeryn Anna-kirjat, Harry Potterit tai Veljeni Leijonamieli. Eikö nuorille ja aikuisille tarjota enää ystävyyttä, onko romantiikka täysin korvannut ystävän käsitteen? Kuitenkin ihmisillä tuppaa olemaan enemmän ystäviä kuin rakastettuja.

Tutkin valtaisaa kirjahyllyäni ja mieleni löi tyhjää. Eikö täällä tosiaan ole yhtään kirjaa, jossa vain ystävyys olisi pääsijalla? Mutta niitäkin löytyi.

Anna Mulle! (2004) on Irina Denezkinan esikoisnovellikokoelma. Denezkina on venäläinen nuortenkirjailija, joka on saavuttanut suurta suosiota niin Venäjällä kuin maailmallakin. Itse en tiennyt juuri mitään itänaapurimme nuorien arjesta, mutta nyt olen viisaampi. Novellikokoelmat eivät aina ole helppoja, mutta tässä kirjassa jaksojen lyhyys ei häiritse. Kantava teema – suorasukaisuus ja nuoruuden raikkaus puhaltaa läpi novellien. Ensimmäinen novelli kertoo tytöstä, joka rakastuu liian moneen ihmiseen ja jonka paras ystävä juoksee vain rikkaiden miesten perässä. Ystävykset vertailevat suhteitaan ja kahden tytön välinen ystävyys nousee mielestäni paljon tärkeämpään asemaan kuin romanttiset suhteet. Muissa novelleissa puhutaan enemmän rakkaudesta ja seksistä, mutta ensimmäinen novelli osuu kriteereihini.

Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin (1993) on kirjailijan ensimmäinen – ja paras – kirja. Sen prologi on yksi kaikkien aikojen parhaista. Kirja alkaa lauseella: ”Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden”. Kirja kertoo yhdysvaltalaisesta collegesta, jossa pieni opiskelijoiden sisäpiiri joutuu murhaamaan yhden ystävistään. Tasapainoilu oikean ja väärän, ystävyyssuhteiden kehittyminen ja draamankaari on tehty täydelliseksi verkoksi, eikä siitä voi takerrella itseään irti.

Poika raidallisessa pyjamassa (2006) on John Boynen romaani. Kirja kertoo saksalaisen upseerin pojasta Brunosta ja tämän ystävyydestä keskitysleirillä asuvaan samanikäiseen poikaan. Brunoa on varoitettu leirin ihmisistä, mutta aidan toisella puolella oleva poika pyjamassaan kiehtoo häntä kuitenkin. Ystävyys, jonka ei olisi pitänyt muodostua, muodostui silti.

Tietenkään ystävyys ei ole sidottu kirjallisuuteen. Satumaisia tarinoita ystävyydestä löytyy myös oikeasta elämästä. Hyvä esimerkki on japanilainen koira Hachiko. Sen isännän kuoltua koira palasi joka päivä seitsemän vuoden ajan odottamaan isäntäänsä juna-asemalle.

Hyvää ystävänpäivää, viettäkää se suklaan ja hyvien ystävien kanssa, kirjojen tai elokuvien tai perheen seurassa, miten nyt parhaaksi näette!

Helmi kirjoittaa Summerille ilmiöistä kirjojen ympärillä.

Lainaus

Historialliset kirjat pysäyttävät

Teemu Laaksonen — Wed, 11 Dec 2013 07:59:42 +0000

Kulttuuriosaston kirjallisuuskeskustelu osoitti, että vanhat suosikit Päätalon ja Linnan tapaan puhuttelevat edelleen. Ylipäätään niin kansakunnan, paikkakunnan kuin yksilönkin historia kiinnostaa suomalaisia. Studiovieraista runoilija Erkka Filander sanoi, että kamppaileminen kirjallisuuden vaikeutta vastaan sytytti hänet kirjoittamaan ja opettaja Penjami Lehto, että hänen minäkuvansa on syntynyt kirjojen ja kirjakeskustelujan kautta. Soittajat ja viestinkirjoittajat kertoivat, mikä lukukokemus pysäytti viimeksi.

marja liisa

Lauri Viidan Moreeni on teos, jota ei pysty kuvailemaan, se pitää lukea. Huimaa ajatusten virtaa tai paremminkin vyöryä, toisinaan menee lukijan järjen ulkopuolelle, mutta pitää hengästyttävässä otteessaan. Yleissivistävä veljesodan dokumentti ja kirvesmiehen käsikirja, tamperelaisen paikallishistoriallinen perusteos. Piilohuumoria ja surkuhupaisaa, ihmisen syviä vesiä, helmiä, esim. "makaa, kuin lammas taulussa". (Veret)pysäyttävä kirjallisuuskokemus, Viita!

Anneli Varkaudesta

Huovisen Konsta Pylkkäsen siniset ajatukset ja Kainuun sinisten vaarojen lumo osuu ja uppoaa aina!

Anonyymi

kirjat kerää pölyä hyi hyi, ihan yskittää

Karnanen Kuopiosta

Kari Hotakaisen kirjassa "Ihmisen osa" on huikea kirjoitus bussikuski "Bikosta" Parasta tekstiä mitä olen koskaan lukenut... ; )

Anonyymi

musta raamattu

Hannes

Meikäläisellä, "taskukirja" pöydällä, Tapion taskukirja, metsään liittyvä n, 650 sivua, välillä joutuu työhön liittyen lukemaan.

Karnanen Kuopiosta

Paljon hyvää juopotteluaikaa olen tuhlannut kirjoja lukemalla... ; )

Hannes

Meilläkin paljon kirjoja hyllyssä, luku innostus laantunut, sanomalehtiä tulee kolme kappaletta lisäksi ammattilehdet, ne kyllä yleensä "kerkeän" lukemaan.

Hannes

Ne kirjat mitä olen lukenut viimeksi on Lehväslaihon ja Tikkasen kirjoittamia.

Risto

Reinoltahan on "muutama opus" tullut. En ole kaupassa käynyt. Ilmestyiköhän tänä syksynä? "Korven Peura" on viimeisin, mikä hyllyssäni on.

Hannes

en kaikkia muista mitä hyllyssä on, Alakurtintie on ainakin uusimpia?

Risto

SS Bombata on hurjan harvinainen kirja. Se ei ole sotakirja. Itsehän Reino oli panssarimies, mutta romaanit usein kaukopartioista kertovia.

Esa Anttala kirjoitti myös kaukopartioista ja Uula Aapa. Niilo Lauttamus keskittyi kokemuksiinsa SS-joukoissa. Jossain vaiheessa ne kiinnostivat kovasti. Samoin suomalaiset dekkarit, varsinkin Harjunpäät; ovat hyviä.

Hannes

Matti Kososen, talvisodan tiedusteliat myöskin löytyy....

juu

ite luin viimeksi novellin nimeltä metsästyshaukka. nautin siitä monella eri tasolla

Itse luin novellin Pelkuri. Kirjoittajana Guy de Maupassant. Huikea stoori! Viimeisin suomalainen kirja jonka olen lukenut taitaa olla... Arto Paasilinnan Jäniksenvuosi. Suosittelen!

juu

jep sama

Harmaa Susi

Mannerheim, viimeinen kortti. Valtava määrä historian kirjoitusta. Teen muistiinpanoja tärkeistä asioista

hyviä näkökulmia täällä

s. oksasesta en tykänny

juu

mutta jos nyt puhutaan kirjallisuudesta suosittelen kirjaa: puna-armeijan nousu

Lainaus

Kirjojen lyhenevä elinkaari

Axa Sorjanen — Wed, 11 Dec 2013 07:49:55 +0000

Syyskauden viimeisessä Stradassa pohditaan syitä kirjojen yhä lyhyemmille myyntikausille.

Uusi kotimainen kaunokirja on täyteen hintaan myynnissä neljä-viisi kuukautta, sen jälkeen se putoaa alennuslaareihin. Jos painos ei sitä kautta lopu, nopeimmillaan jo vuosi ilmestymisestä loppupainos makuloidaan, eli tuhotaan.
Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että kannet revitään käsin irti jätteiden kierrärtystä koskevien määräysten vuoksi. Sen jälkeen sivut silputaan ja koko roska kärrätään kaatopaikalle.
Vain muutama nimekäs kirjailija ja tärkeimpien kirjallisuuspalkintojen voittajat säästyvät tältä armottomalta myllyltä.

Makulointi, kavereiden kesken makkelointi on osa isompaa vyyhtiä, johon vaikuttavat monet asiat.

Kirjojen saama julkisuus valtamediassa on vähentynyt rajusti kritiikkien määrän romahdettua viime vuosina. Nopeasti lisääntyvät kirjallisuusblogit eivät ole kaupallisesti onnistuneet täyttämään aukkoa. Perinteisen kulttuurijournalismin merkitys kirjojen myyntiin on sekin laskenut, viihteellisempi julkisuus on jatkuvasti yhä tärkeämpää. Keskeisimmän ostaja- ja lukijaryhmän tavoittavien naistenlehtien merkitys kasvaa koko ajan. Henkilöinä julkisuutta kiinnostavat ja siellä viihtyvät kirjailijat ovat etulyöntiasemassa.

Painokulujen halvennuttua on alalle tullut paljon uusia toimijoita, lähinnä pienkustantajia. Samalla myös omakustantaminen on yhä halvempaa. Kun vakiintuneet vanhat kustantajat ja muutama suurempi uudehko peluri jatkavat lähes entisellä julkaisuvolyymillaan, ilmestyy Suomessa kirjoja enemmän kuin koskaan. Lähes 2000 kaunokirjallista teosta vuodessa, siis enemmän kuin viisi päivässä. On itsestään selvää, että kaikille ei riitä julkisuutta, eikä viisi kirjaa päivässä voi nousta puheenaiheeksi tai ylittää julkisuuskynnystä.
Lukijalle nimikkeiden määrä ei ole ongelma, kuin korkeintaan siinä mielessä, että moni potentiaalisesti kiinnostava kirja jää huomaamatta. Sen sijaan kustantajille ja kirjoittamisella eläville kirjailijoille se on, tosi-tv -suomella, haastavaa.

Kirjakauppa-ala on viime vuosina keskittynyt nopeasti. Suurimman ketjun, Suomalaisen Kirjakaupan merkitys on kasvanut. Kun kahden merkittävän kustantajan, Otavan ja Liken, kanssa samaan Otava-konserniin kuuluva Suomalainen kirjakauppa on muuttanut liikeideaansa paperikaupan suuntaan ovat kirjojen myyntikanavat tosiasiallisesti vähentyneet.
Suomalaisen kirjakaupan tiimarisaation seurauksena elämme tilanteessa, jossa kirjoja ilmestyy enemmän kuin koskaan, mutta kunnon jakeluun pääseviä nimikkeitä on vähemmän kuin koskaan.
Otavaa ja Likeä lukuunottamatta suurtenkaan kustantajien, vakiintuneiden kirjailijoiden hyvät kritiikit saaneet kirjat eivät välttämättä pääse Suomalaisen myyntiin.

Kun kirjat lepäävät varastoissa, niistä tulee ongelma. Ennen kaikkea kustannusyritysten kirjanpitäjille. Verottaja vaatii varastojen arvojen kirjaamista taseihin. Samalla nykyisen tulkinnan mukaan kirjan arvon saa vähentää nollaan viidessä vuodessa 20 % tasaerin. Tämän vuoksi parina ensimmäisenä vuonna kirjat varastoissa rasittavat kustantajien taseita. Siksi silppuri kutsuu.
Neljännen vuoden jälkeen taas kirjan laskennallinen arvo on niin pieni, että se ylittää laskennalliset varastointikulut. Ja silloin on viimeistään aika makkeloida.
Käytännössä kaikki merkittävät kustantajat Likeä lukuunottamatta makuloivat myymättömät kirjat. Nykyään teoksia yleensä tarjotaan omakustannushintaan niiden tekijöille ennen hävittämistä. Tämä tarkoittaa kahden- kolmen euron kappalehintaa.

Tuhottaville kirjoille on etsitty myyntikanavia, mutta toistaiseksi mikään malli ei ole vetänyt kovin hyvin. Kirjatori-ketjun kautta joitain eriä saadaan myytyä ja Keskisen kyläkaupan halvat kirjaerät ovat juuri näitä teoksia. Ne eivät kuitenkaan pura varastoja. Antikvariaattien, divarien, pitäjät eivät yleensä innostu poistoeristä, sillä niistä saadaan huonompi kate kuin käytetyistä kirjoista ja yhden ja saman nimikkeen useiden kappaleiden myynti on työläämpää kuin perinteinen divarikauppa.

Ratkaisua on etsitty kehittyneestä painotekniikasta. Siitä, että kirjoja on taloudellisesti mielekästä painaa yhä pienempiä eriä. Ääritapauksessa jopa on demand -tyyppisesti kirja kerrallaan tilausten tullessa.

Alalla uskotaan, että nyt elätään murrosvaihetta ja jonkin ajan päästä e-kirjan läpimurto ratkaisee sekä elinkaari- että varastointiongelmat. Suomessa kuitenkin sähkökirja on lähtenyt myymään nihkeästi. Lähitulevaisuudessa, parin kolmen vuoden päästä sille ennustetaan 10-15 % markkinaosuutta, kun Iso-Britaniassa e-kirjan osuus on jo nyt 25 %.
Yksi syy on suomalaisten vahvoissa lukutottumuksissa, toinen lahjaksi ostettavan kirjan poikkeuksellisen suuri kaupallinen merkitys (joka näkyy alan yhtenä myyntikautena, reilussa kuukaudessa isänpäivästä jouluun tehdään euromääräisesti 40 % vuoden kirjamyynnistä) .
Lisäksi sähkökirjan nousemista jarruttaa painettua kirjaa kovempi alv. (24 % vs. 10 %).
Suomalaisten sähkökirjamarkkinoiden erikoisuus on vielä se, että vain kirjojen lukemiseen tarkoitetut Kindlen kaltaiset laitteet eivät ole lyöneet täällä läpi ja tulevat sähkökirjat tullaan myymään pääasiassa tabletteihin. Tämä ja laitteiden eri formaatit tekevät e-julkaisusta teknisesti monimutkaisempaa ja kalliimpaa.

Perjantaina 13.12. Yle TV1:ssä nähtävässä Stradassa aiheesta puhuvat Kritiikin uutisten päätoimittaja Aleksis Salusjärvi, kirjailija Jyrki Kiiskinen sekä Suomen kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho.

Tässä jo nyt heidän haastattelunsa leikkaamattomina kiinnostuneille:

Perjantaina nähtävä Strada päättää kahden ja puolen vuoden rupeamani sarjan toimittaja-ohjaajana.
Kiitän erinomaisia haastateltavia yhteistyöstä, tietäviä lähteitä merkittävistä keskusteluista, välillä kiihkeitäkin katsojia palautteesta ja toimituksemme työtovereita työtoveruudesta.
Ensi vuonna on uusien kujeiden aika.

Lainaus

Onko kirjoja liikaa?

Aleksis Salusjärvi — Sun, 08 Dec 2013 16:01:48 +0000

Suomi seisoo kirjailijoidensa harteilla. Sivistyksemme perustuu kotimaiseen kirjallisuuteen, joka on monipuolisempaa kuin milloinkaan aiemmin. Monien mielestä kirjoja julkaistaan jopa liikaa.

Kirjamyynti saavuttaa lakipisteensä joulukuussa, juuri näinä viikkoina. Kirjallisuus on paitsi suomalaisen kulttuurin kruununjalokivi myös ehtymätön runsaudensarvi. Suomessa julkaistaan vuosittain 13 000–14 000 kirjanimikettä. Tuotantoa leimaa kotimaisen kirjallisuuden vahva asema.

Kulunutta kirjasyksyä ovat värittäneet kirjakiistat. Proosaa on kutsuttu vessapaperiksi (SK 43/2013) ja runoutta on väitetty julkaistavan vasemmalla kädellä (Yle Kultakuume 4.10.) . Monen kirja-alan ihmisen mielestä kirjallisuutta julkaistaan liikaa.

Kasvaneen nimikemäärän ajatellaan aiheuttavan laadullista inflaatiota. Yksityiset ihmiset ostavat kirjoja vuosittain yli 20 miljoonaa kappaletta, ja näistä markkinoista kilpailee yhä useampi teos.

Kirjallisuuden profiili on kuitenkin kiinnostavampi ja monipuolisempi kuin moniin vuosiin. Laadullisesti kirjallisuus on tuskin milloinkaan ollut niin rikasta kuin se nyt on. Kirjastolaitosta pidetään niin ikään kulttuurimme kantavana rakenteena. Tuoreen tutkimuksen mukaan vain 5 % suomalaisista ei pidä paikkakuntansa kirjastopalvelua tärkeänä.

Kirjallisuuden laaja-alaisuudesta nouseekin esiin sen profiili. Mitä kaunokirjallisuus tekee meille? Miten kirjallisuus vaikuttaa identiteettiimme? Mikä merkitys kirjallisuudella on suomalaisuudelle? Kirjallisuus perustuu kokemukseen, sen vastaanottamine on siihen osallistumista: miksi tämä on meille niin tärkeää?

Kirjallisuus ilmenee yleensä keskittymisenä, mahdollisuutena matkustaa toiseen maailmaan, samastua toisiin ihmisiin ja havaintoihin. Suomalaisessa kirjallisuudessa rakentuu omanlaisensa maailmansa, mutta minkälainen se on?

Ensi vuoden kirjallisen maailman suurtapahtuman, Frankfurtin kirjamessujen, teemamaa on Suomi. Suomalaiset kirjallisuuspiirit haluavatkin, että kirjallisuutemme löydetään maailmalla kunnolla. Mikä meissä kiinnostaisi saksalaisia ja intialaisia?

Esikoisrunoilija Erkka Filander, 20, keskeytti lukion tullakseen kirjailijaksi. Hän voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon teoksellaan Heräämisen valkea myrsky. Runoilijuus on hänelle perustava koko olemuksen läpäisevä asia. Kirjallisuus on hänelle ennemmin elämänpolku kuin uravalinta.

Yläkoulun äidinkielenopettaja ja kirjabloggari Penjami Lehto käyttää huomattavan osan vapaa-ajastaan kirjallisuudesta kirjoittamiseen ja sen merkitysten pohtimiseen. Häntä arvostetaan perusteellisena lukijana ja kirjallisuuskeskustelijana. Mikä saa hänet heittäytymään kirjallisuuden maailmaan?

Kulttuuriosasto kysyy, miksi kirjallisuus on niin tärkeää. Mikä lukukokemus on viimeksi pysäyttänyt sinut?

Suora lähetys, Yle Radio Suomi tiistaina 10.12. kello 19.06

Lainaus

Kirjaviennin hämärät luvut

Axa Sorjanen — Fri, 27 Sep 2013 15:23:00 +0000

Miten kirjallisuutta viedään maailmalle?

Yksinkertaistaen kolmella tavalla:
Suurilla kustantamoilla on omat tähän keskittyvät foreign rights –osastonsa, jotka periaatteessa edustavat kaikkia kustantamon kirjailijoita.
Sen lisäksi Suomessa on viime vuosina alkanut yksityinen agentuuritoiminta, jolloin agentti periaatteessa voi edustaa ketä tahansa kirjailijaa.
Lisäksi muutamalla suomalaisella kirjailijalla on ulkomainen, useimmiten ruotsalainen agentti tai agentuuri.

Vuonna 2013 ajatus siitä, että olisi olemassa merkittävää julkista tukea saava vientiala, jolta ei saa kattavia tilastoja vientimääristä tai talouden lukuja, tuntuu mahdottomalta. Kirjallisuuden viennissä tilanne on kuitenkin tämä. Mitään virallisia tai koottuja lukuja ei ole.

Yleisradion toimittaja Seppo Puttonen puuttui ansiokkaasti tähän ongelmaan ja kokosi ensimmäistä kertaa kaikilta alan toimijoilta luvut ja iski ne Excel-taulukkoon. Viikko sitten saatu tulos oli huikea, jos eri tahojen antamia lukuja uskoo, on suomalaisesta kirjallisuudesta tehty vuosina 2010-2013 1 446 käännössopimusta ulkomaalaisten kustantamojen kanssa.
Tuo luku on niin kuitenkin suuri, ettei siihen tunnu uskovan yksikään alalla toimiva. Yleinen arvio oli, että todellinen lukema liikkuu 750-1000 sopimuksen välillä.
1446 ei ole uskottava luku, vaikka ottaa huomioon sen, että kustannussopimuksen solmimisesta kestää vuosi tai kaksi ennen kuin ulkomainen kustantaja saa kirjan julkaistua.

Suuntaa voi hakea alan keskeisen toimijan, suomalaisen kirjallisuuden vientikeskuksen FILIn luvuista ja arvioista. FILI kertoo tukevansa vuosittain noin 200 käännöstä ja arvelee, että tuo määrä kattaa 70-80 prosenttia kaikista muille kielille käännetyistä suomalaiskirjoista. Siis paitsi kaunokirjallisuudesta, myös tietokirjallisuudesta, lastenkirjoista ja jopa elämäntapaoppaista.
FILIN luvuista laskemalla päästään hieman yli tuhanteen sopimukseen vertailujakson 2010-2013 aikana.
Uusimmat sopimukset eivät välttämättä näy FILIn arviossa, mutta tämäkään ei selitä lukemien eroja.

Muista kulttuuribisneksen aloista poiketen kirjallisuudessa ostetaan erittäin harvoin tyhjiä optioita teoksiin, siis tehdään käännössopimuksia, jotka eivät johda julkaisuun. Joten tälläkään seikalla ei voi selittää annettujen lukujen määrää.

Lukuja tarkastellessa näyttäisi siltä, että kustannussopimuksiksi on kirjattu muutakin kuin kirjoja, mm. kirjojen kansia koskevia sopimuksia. Tätä seikkaa on mahdotonta tarkistaa, koska luvut eivät ole virallisia, eivätkä alan toimijat suostu niitä juuri selventämään.

Miksi vientiä työkseen tekevät antavat julkisuuteen lukuja, joita ei edes heidän omassa piirissään pidetä uskottavina? Ehkä kiillottaakseen kilpeään ja antaakseen omasta toiminnastaan todellista paremman kuvan. Ehkä myös ajaakseen omia etujaan.
Kustantamojen foreign rights –osastojen työntekijöiden etu on saada oma toimintansa näyttämään tehokkaammalta kuin se ehkä onkaan. Alalta on viime vuosina irtisanottu poikkeuksellisen runsaasti väkeä: jos työpaikka lähtee alta, ei uutta alalta välttämättä löydy.
Kirjallisuusagentuurit taas ovat Suomessa kohtuullisen uusia toimijoita, jotka raivaavat tilaa itselleen.

Vielä rumemman kuvan antaa eräs kustannusalan keskeinen vaikuttaja, joka täräytti suoraan: ”kustannusalalla kaikki julkinen puhe perustuu valehtelemiseen”.

Tätä hän perusteli sillä, että julkisuuteen annetut myyntiluvut eivät useinkaan ole todellisia. Jo kotimaassa menestyksiä liioitellaan, toisaalta kaikki runsaasti myydytkään kirjat eivät näy täkäläisillä bestseller –listoilla. Vaikeammin hahmotettavilla vientimarkkinoilla meno on vielä railakkaampaa.
Koska kaikki ovat jo vuosikymmeniä kaunistelleet lukujaan, on tästä tullut alan tapa. Mikäli omaa toimintaa ei hieman kaunistele ulospäin, vaikuttaa kilpailijoita huonommin menestyvältä.
Julkisuuteen päätyvien lausuntojen tavoitteet ovat markkinoinnillisia.

Tässä kohtaa meidän kulttuuritoimittajien on syytä katsoa peiliin.
Kustannusalan viestit uutisoidaan varsin kritiikittömästi, usein jopa lapsellisen innokkaasti. Maailmanvalloitusuutisia revitään jo siinä vaiheessa kun todellisuudessa ulkomaille otetaan ensimmäisiä haparoivia askeleita. Puhutaan läpimurroista, vaikka ei edes määritellä mitä todellinen läpimurto maailmalle tarkoittaa.

Perinteisesti kulttuuritoimittajat Suomessa ovat sisältöjen ammattilaisia, joilla on usein syvä rakkaussuhde seuraamaansa kulttuurin alaan.
Osaaminen taloudellisella puolella saattaa olla ohutta, samoin kulttuuripolitiikan tai alan taustalla olevien rakenteiden. Monia toimittajia nämä asiat eivät edes kiinnosta. Pahimmillaan kulttuuritoimittajat ovat kulttuurin pikku sotilaita, jotka näkevät kulttuurin itsessään niin arvokkaana, että eivät lähde tarkastelemaan kriittisesti siihen liittyviä rakenteita tai ilmiötä.
Tämä ei ole pelkästään suomalainen ilmiö, vaan kansainvälisesti käydään kovaakin alan sisäistä keskustelua kulttuurijournalismin tilasta.

Kirjallisuuden uutisoinnissa kriittisyyden ja analyyttisyyden vaatimus on kova, sillä uutisten lähteitä ovat lähes aina alalla työskentelevät. Siis ne, joiden leipä on kiinni uutisoitavista asioista. Millään journalismin lohkolla tällaista tahoa ei pitäisi hyväksyä kovin luotettava lähteenä.

Kustantajien ja agenttien vastahakoisuutta lukujen kertomiseen perustellaan kahdella asialla: kustantajien liikesalaisuuksilla ja sillä, että luvut ovat kirjailijoiden yksityisasioita. Toisaalta myös nähdään tarve avoimemmalle toiminnalle. Kirjallisuusagentti Elina Ahlbäck toivoikin avoimia ja luotettavia lukuja, korostaen niiden merkitystä viennin kehitykselle.

Onko puutteellisissa ja vääristellyissä luvuissa sitten joku ongelma, johon tulisi puuttua?
On, alan keskeinen toimija FILI saa rahoituksestaan 80 % Opetusministeriön jakamista veikkausvoittovaroista. Julkista rahaa saavan tahon toiminnan tuloksellisuutta on voitava arvioida riittävistä ja luotettavista luvuista.
Lisäksi kustannusalaa välillisesti tuetaan normaalia 24 % arvonlisäverokantaa huomattavasti matalammalla 10 % alv:llä. Sekin asettaa vaatimuksia toiminnan läpinäkyvyydelle.

Omalta osaltaan FILI onkin viimein korjaamassa tilannetta, siltä valmistuu joulukuussa ensimmäinen virallinen selvitys, jossa tehtyjen käännössopimusten määrä lasketaan.
FILIn tulevassa selvityksessä on kuitenkin yksi paha puute. Se käy läpi vain sopimusten määrää, ei myytyjen kirjojen määrää tai toteutunutta rahavirtaa.
Sopimukset näyttäytyvät tällaisessa tilastossa samanarvoisina, on kyse sitten satojen tuhansien tai satojen kirjojen painoksista.

Vääristellyistä ja puutteellisista luvuista kärsivät lopulta suomalaiset kirjailijat ja suomalainen kirjallisuus. Kun luotettavaa tietoa ei ole saatavissa, ei kirjailija voi tietää kuinka pätevä taho häntä edustaa tai kuinka hyvin hänen etujaan valvotaan.

Kustannusala on nopeassa murroksessa, siksikin kirjailijoiden olisi saatava mahdollisimmman luotettavaa tietoa itseään koskevien päätösten tueksi.
Esimerkkinä voidaan nostaa verkkokauppa Amazonin kustannusyksikkö Amazon Publishing, jonka toiminta ja sopimukset ovat herättäneet laajaa kansainvälistäkin keskustelua sen sopimusten ehdoista ja edullisuudesta.

Haastattelussani Sofi Oksanen arvosteli Amazonin toimintaa kovasanaisesti, kun taas mm. Leena Lehtolaiselle Amazon –sopimuksen neuvotellut agentti Elina Ahlbäck kehui kustantamon toimintatapoja.

Haastattelussa Sofi Oksanen tuulettaa muutenkin reippaasti ja moittii suomalaisen vientiosaamisen tasoa ja alan ihmisten ammattitaitoa sekä alan toimijoiden riittämättömiä resursseja.

Taustakeskusteluissa nouseekin esiin rumia tarinoita. Kirjailijoiden mahdollisuuksia eri maissa on tuhottu väärillä kustantajavalinnoilla ja huonoilla käännöksillä. Ongelmien edessä on usein oltu neuvottomia.
Ikävän yleinen tarina on se, että aidosti kansainväistä kiinnostusta herättänyt kirjailija saa kirjan tai kaksi ulkomaisille kustantajille, mutta tämän jälkeen kiinnostus vähenee, eikä parin kirjaa myöhemmin ulkomaisia kustantajia enää löydy.
Syitä epäonnistumisiin on monia, mutta yleisimmät lienevät huono käännös ja väärä kustantajavalinta.
Tilanteissa, joissa kirjailijan edustajan pitäisi pystyä puskemaan asiakkaan puolesta entistä rajummmin, on todistettavasti annettu liian usein periksi.

Välikevennyksenä alan ongelmista kertokoon suurimpiin toimijoihin kuuluvan WSOYn netistä ladattava katalogi. Kolmen tärkeimmän vientitapahtuman eli Lontoon, Göteborgin ja Frankfurtin kirjamessujen keskellä katalogi on vanhentunut osoitteita ja yhteystietoja myöten: http://media.wsoy.fi/img/fictionkatalogi.pdf

Kaiken tämän kritiikin keskellä pitää korostaa sitä, että suomalaisen kirjallisuuden vienti maailmalle on kiistatta kasvanut viime vuosina. Se on vääristellyistä luvuista huolimatta tosiasia.
On myös mahdollista, joidenkin arvioiden mukaan jopa todennäköistä, että vienti kasvaa todella voimakkaasti lähivuosina.

Suurimmat odotukset liittyvät ensi vuoteen, jolloin Suomi on Frankfurtin kirjamessujen teemamaa. Omina teemamaavuosinaan mm. hollantilainen ja islantilainen kirjallisuus onnistuivat murtautumaan maailmalle.
Frankfurtin messuprojektin kulisseissa kuitenkin taistellaan. Neljän miljoonan euron budjetilla toteutettavan hankkeen koordinointia hoitavaa FILIä moititaan siitä, että se toimii tosiasiallisesti tapahtuman tuottajana ja on ottanut itselleen päätösvallan hankkeessa.
Mm. kustantajat haluaisivat omat ehdotuksensa ja ideansa paremmin esille.
Kirjailijat taas toivoisivat budjetin voimakkaampaa kohdistamista tapahtumaa varten tuotettaviin käännöksiin.

Yhdestä asiasta kaikkien ongelmien keskellä eri tahot ovat kuitenkin yhtä mieltä. Kaiken perusta on kunnossa. Suomalainen kirjallisuus on tasoltaan korkeaa, kansainvälisen vertailun kestävää ja monipuolista.
Vahva kirjallinen perinteemme elää ja voi hyvin. Kotimaisten markkinoiden myyntiluvut ovat pieneksi maaksi huomattavan korkeita.

Tätä kirjoitusta, Stradassa tänään Yle TV1:ssä 21.30 ja yhteistyössä Ylen Uutisten kanssa tehtyä uutisjuttua varten haastattelin kirjailija Sofi Oksasta ja kirjailija Antti Tuomaista, joiden kohdalla on tässä esitettävä se varaus, että molempia edustaa sama agentuuri, ruotsalainen Salomonsson. Lisäksi haastattelin FILin johtajaa Iris Schwanckia ja Suomen suurinta yksityistä kirjallisuusagentuuria johtavaa Elina Ahlbäckiä.
Oksasen, Tuomaisen ja Schwanckin haastattelut ovat nähtävissä leikkaamattomina Yle Areenassa. Linkit löytyvät tämän kirjoituksen alapuolelta.

Näiden lisäksi kävin suuren määrän taustakeskusteluja. Tässä joukossa oli useampia kansainvälisesti julkaisseita kirjailijoita (myös muita kuin romaanikirjailijoita), kustantamojen edustajia, muita alan keskeisiä vaikuttajia ja alaa seuraavia toimittajia. Lisäksi keskustelin yhden kohtuullisen menestyneen ja suomalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneen ulkomaalaisen kirjailijan kanssa.

EDIT: Elina Ahlbäckin haastattelu poistettu linkeistä 28.9.2013

Stradan juttu aiheesta tästä

Yle Uutisten jutun nettiversio tästä

Alla kaikki haastattelut leikkaamattomina:

Lainaus

Kari Hotakaisen haastattelu leikkaamattomana

Axa Sorjanen — Mon, 02 Sep 2013 08:06:32 +0000

Kari Hotakaisen uusin romaani, Luonnon laki ilmestyy 7. syyskuuta. Se pohjautuu osin Hotakaisen omiin kokemuksiin, hän loukkaantui kaksi vuotta sitten vakavassa auto-onnettomuudessa.

Stradassa Hotakainen nähdään perjantaina 6.9.

Tässä jo nyt koko Kari Hotakaisen haastattelu leikkaamattomana.

Lainaus

Jari Tervon Esikoinen on kirjoittajansa rakkain teos

Axa Sorjanen — Thu, 29 Aug 2013 09:31:14 +0000

Tapasin viime viikolla Jari Tervon ennen Stradan kuvauksia, Ylen Studiotalon tupakkapaikalla. Hän oli selvästi jännittynyt. Se ei ole ihan tavallista Jari Tervolle.
-Oletko jo lukenut Esikoisen? Piditkö siitä, hän kysyi.

Vastasin, että olen lukenut ja että pidin. Että pidin oikein paljon. Se ei ollut imartelua. Esikoinen on komea kirja.
Kerroin myös, että kirjan rakenne aluksi suorastaan hämmensi.
Jari Tervoa kovasti muistuttavan kertoja-Jarin päiväkirjamerkinnät 1970-luvun alun Rovaniemeltä tempasivat mukaan, mutta rinnakkaistasojen, 1600-luvulle ja viime vuosisadan valun vallankumouksiin sijoittuvat toisessa ajassa ja toisessa todellisuudessa kulkevat tarinat, herättivät reaktion 'mitä helvettiä'.
Kirjan edetessä rinnakkaisjuonet motivoituivat, mutta viimeisille sivuille asti olisin heivannut ainakin toisen kevättulvaiseen Ounsasjokeen häiritsemästä.
Kunnes aivan viimeisillä sivuilla Tervo, teknisesti taiturimaisesti, palmikoi tarinat yhteen ja palkitsee lukijansa. Jonka osaksi jää häpeillä hätäistä mieltään.

Vaikka Jari Tervo kielsi meitä käyttämästä ilmaisua 'Tervo palaa Rovaniemelle', on Rovaniemelle paluu Esikoisen suurin vahvuus. Kieli on jämäkkää kuin pohjoisen routa. Lauseet ovat niukkoja, mutta ilmaisevat enemmän kuin niiden sanat suoraan kertovat.
Tarina on koskettava, jopa herkkä, mutta sentimentaalisuuteen Tervo ei sorru hetkeksikään.

Esikoinen on lähes dokumentaarisella tarkkuudella kirjoitettu kuvaus nuoren pojan elämästä 1970-luvun alussa. Detaljit ja historian tapahtumat luovat tukirakenteen, johon kirjan juoni kiinnittyy. Minut samaan aikaan lapsuutta eläneenä, lähes käsin kosketeltavana vyöryvä historia tempaa mukaansa. Ehkä nuoremmille polville Tervon yksityiskohtien virta voi olla uuvuttava.

Esikoisen päähenkilö muistuttaa suuresti samannimistä, lähes samanikäistä Jari Tervoa, Rovaniemeltä. Pikkutarkka kuvaus, aikakausi, päähenkilön murrosikä ja monet hänen kokemuksensa tuovat mieleen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan, etenkin sen ensimmäisen osan. Kysyttäessä Tervo kielsi edes lukeneensa Knausgårdia. Mikä olikin viisas vastaus.

Jari Tervo ei itse suostunut arvoimaan, onko Esikoinen hänen paras kirjansa. Hän sanoi olevansa ainoa jäävi koko maailmassa arvioimaan teostaan.

Minä en ole jäävi, mutta en uskalla silti sanoa, onko Esikoinen Tervon paras. Pirun lähellä sitä se ainakin on. Jos se ei ole paras, en tiedä mikä olisi.

Jari Tervon haastattelu nähdään Stradassa 30.8.2013.
Tässä on koko jutun raakamateriaali leikkaamattomana. Tervo kertoo, että Esikoinen on hänelle rakkain hänen omista kirjoistaan.

Lainaus

Kirjat löysivät lukijansa

Timo Harakka — Mon, 05 Mar 2012 08:42:31 +0000

10 kirjaa vallasta -kilpailu ratkesi viikonloppuna, kun Henna sai yhdistettyä kymmenen kirjaa kymmeneen lukijaan. Tietä ratkaisuun raivasivat ansiokkaasti Maarit (6 oikein -palkinto) ja Marsa (8 oikein -palkinto). Kauneimmat kiitokset kaikille osallistuneille!

Aivan loppusuoralla saimme ikävän tiedon, että Pirkko K. Koskinen on estynyt osallistumasta Macbeth-jaksoomme. Onneksi näyttelijä Elina Knihtilä lupautui tilalle. Elina esitti ansiokkaasti Macbethiä, siis herra Macbethiä, Q-teatterin lavalla 2008.

Tässä siis koko ensi kesän torstai-iltojen valtakirjasarja - kirjailijan mukaan aakkosjärjestyksessä:

Margaret Atwood: Orjattaresi, vieraana City-lehden päätoimittaja Maria Pettersson
William Golding: Kärpästen herra, vieraana kehitysministeri Heidi Hautala
René Goscinny-Albert Uderzo: Asterix ja Caesarin lahja, vieraana Elokuvaasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina, vieraana MTV3:n vastaava päätoimittaja Merja Ylä-Anttila
Veikko Huovinen: Veitikka, vieraana näyttelijä-muusikko Olavi Uusivirta
Franz Kafka: Oikeusjuttu, vieraana Euroopan komission varapuheenjohtaja Olli Rehn
Väinö Linna: Tuntematon sotilas, vieraana valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailas
Amelie Nothomb: Nöyrin palvelijanne, vieraana Kansallisoopperan tuleva taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi
George Orwell: Eläinten vallankumous, vieraana kasvatustieteen professori emeritus Kari Uusikylä
William Shakespeare: Macbeth, vieraana näyttelijä Elina Knihtilä

Lainaus

Pääpalkinto on lähellä

Timo Harakka — Fri, 17 Feb 2012 13:26:15 +0000

Päivitys 2.3.: Yhdistä lukija ja kirja -kilpailu on aivan loppumetreillä. Paras tulos on kahdeksan oikein, eli vain kaksi kirja-lukijaparia on vaihdettava päittäin. Pääpalkinto odottaa nopeaa ja nokkelaa!

Valtakirjat on nyt valittu

Saimme valppailta lukijoilta satamäärin ehdotuksia ensi kesän sarjaan 10 kirjaa vallasta. Kaunis kiitos!

Kirjo oli riemastuttava. Totta on, että Vaahteramäen Eemeli on väkevä kuvaus 1800-luvun patriarkaatista, jossa isä käyttää valtaansa ja lukitsee pitelemättömän poikansa vajaan vuolemaan puu-ukkoja – ja tästä rasavillistä itsestään tulee aikanaan kunnanvaltuuston puheenjohtaja, kuten Astrid Lindgren muistuttaa.

Totta on, että Tenavissa Tellu ensin kiusaa Jaska Jokusta ja sitten terapeuttina kerää uhriltaan rahatkin. Totta on, että Linnan Pohjantähti on paikoin yhtä kafkamainen kuin Kafkan Linna.

Totta on sekin, että Raamatulla ja keittokirjoilla on käytetty paljon valtaa – mutta tälläkin kertaa pitäydymme kaunokirjallisuuteen.

Kutsuimme ohjelmasarjaan kymmenen tunnettua suomalaista yhtä laajalta säteeltä kuin aina ennenkin. Heitä yhdistää vain lukuinto ja heittäytymisen rohkeus. Eräät valtiaat osoittavat myös kiitettävää itseironiaa...

Vieraamme poimivat ehdotuksista omansa: joko vanhat suosikkinsa, tai kysymyksiä herättäneet, tai jopa uudet tuttavuudet. Uskallan väittää, että yhdistelmät ovat yllättäviä ja herkullisia.

10 kirjaa vallasta lupaa ensi kesän torstai-iltoihin mielenkiintoisia yhteentörmäyksiä!

KIRJAT

Margaret Atwood: Orjattaresi
William Golding: Kärpästen herra
René Goscinny – Albert Uderzo: Asterix ja Caesarin lahja
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
Veikko Huovinen: Veitikka
Franz Kafka: Oikeusjuttu
Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne
George Orwell: Eläinten vallankumous
William Shakespeare: Macbeth

VIERAAT

A: Heidi Hautala, kehitysministeri
B: Pirkko K. Koskinen, entinen apulaisoikeusasiamies
C: Irina Krohn, Elokuvasäätiön toimitusjohtaja
D: Lilli Paasikivi, Kansallisoopperan tuleva taiteellinen johtaja
E: Maria Pettersson, City-lehden päätoimittaja
F: Olli Rehn, EU-komission varapuheenjohtaja
G: Raimo Sailas, valtiovarainministeriön valtiosihteeri
H: Kari Uusikylä, kasvatustieteen professori
I: Olavi Uusivirta, näyttelijä-laulaja
J: Merja Ylä-Anttila, MTV3:n vastaava päätoimittaja

Julistamme kilpailun: yhdistä kirja ja lukija. Tehtävä ei todellakaan ole helppo, mutta annan matkan varrella lisää vihjeitä.

Laittakaa arvaukset liikkeelle – palkinto ja kunnia odottavat voittajia kisan kaikissa loppuvaiheissa.

Ja kommentoikaa: mitkä valinnat osuivat oikeaan, mitkä tärkeät valtakirjat puuttuvat listalta? Entä keneltä vieraalta odotatte eniten?

Lainaus

Romaanit kertovat rahasta – ja meistä

Timo Harakka — Tue, 31 May 2011 10:02:55 +0000

Ensi maanantaina (6.6.) se sitten alkaa: kesäisten maanantai-iltojen 10 kirjaa rahasta. Ja yleisin kysymys on sama kuin neljä vuotta sitten, jolloin teimme ihanan Anna Kortelaisen kanssa ensimmäisen osan kirjasarjasarjaa, 10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa.

Miksi fiktio, eikä fakta?

Moni ihmettelee, miksi keskustelemme romaaneista, fiktiosta, emmekä käsittele tietokirjoja, tutkimuksia ja pamfletteja – jotka ovat vaikuttaneet vallankumouksellisesti niin historiaan, tieteeseen kuin talousajatteluun.

Miten "maailmaa mullistaneista kirjoista" voi sivuuttaa Isaac Newtonin Principian, Charles Darwinin Lajien synnyn tai Karl Marxin Pääoman? Miten voi puhua rahasta ilman Adam Smithin Kansojen varallisuutta, J.M. Keynesin Yleistä teoriaa – tai Karl Marxin Pääomaa?

Vastaus on, tälläkin kertaa: ihan kiusallaan.

Kesällä 2007 muistutimme ihmisiä kertomuksen voimasta. Romaani ei ole vain rantapäivän rekvisiittaa, vaan voi kuohuttaa ihmisiä kiivaisiin väittelyihin, mielenosoituksiin, oikeustaisteluihin, lakimuutoksiin, kapinoihin – jopa sotiin. Kyllä, sotiin: Setä Tuomon tupa, Harriet Beecher-Stowen suht sentimentaalinen sepite, iski kipinää Yhdysvaltain sisällissotaan 1860-luvulla.

Tänä kesänä olemme sitä mieltä, että kertomakirjallisuus kertoo rahan voimasta ja viettelyksestä, rikastumisen haaveesta, talouden pakkovallasta ja vapauttavasta vaikutuksesta – kukaties koskettavammin, kouraisevammin, tarkkanäköisemmin, kauaskantoisemmin kuin asiateksti.

Siksi 10 kirjaa rahasta, 10 kertomusta ihmisestä.

Kirjallisuus ja talous eivät hevin kuulu yhteen. Mutta mikseivät?

”Talouden rooli kaunokirjallisuuden traditiossa on niin ilmeinen, keskeinen ja laajalle ulottuva, että on oikeastaan yllättävää, että se jää niin usein huomiotta”, kummastelee Tiina Käkelä-Puumala, joka on toimittanut yhdessä Sari Kivistön kanssa erinomaisen, painotuoreen kokoelman Kirjallisuus ja talous antiikista nykyaikaan.

”Kuinka usein kirjallisuudessa itse asiassa käsitelläänkään sellaisia aiheita kuin perinnönjakoa, velkasuhteita, varkautta, rikkautta tai köyhyyttä, ostamista ja myymistä sekä niihin liittyviä sopimuksia?”

Silti kirjallisuus pyrkii pitämään välimatkaa talouteen; tuotannon ja markkinoiden maailma ei saisi hipaistakaan taiteen pyhää luomistyötä. Toisaalta kirjailijat lausuvat pontevia mielipiteitään taloudesta paljon innokkaammin kuin yritysjohtajat nykykirjallisuudesta. On asiaankuuluvaa, että Jari Tervo arvostelee Nokian johtoa, mutta täysin sopimatonta, että Olli-Pekka Kallasvuo kritisoi Koljattia.

Eräät kovan luokan yritysjohtajat, saneeraajat ja muutospiiskurit sekä koko kansantaloutta vahtivat korkeat virkamiehet eivät uskaltaneet tulla ohjelmaamme, ”koska eivät ymmärrä kirjallisuutta”. Talous kunnioittaa kulttuuria enemmän kuin kulttuuri taloutta.

Ohjelmassamme puhuvat kuitenkin kirjojen lukijat, kokijat, eivät kirjallisuuden tutkijat. Kiinnostavaa on, että talouselämän valtiaista haasteen ottivat vastaan Suomen vaikutusvaltaisimmat naisjohtajat: vuorineuvos Maarit Toivanen-Koivisto ja miljardisijoittaja Eläke-Tapiolan toimitusjohtaja Satu Huber.

Ja lopuksi se olennaisin kysymys. Miksi juuri nämä kirjat?

Honoré de Balzac: Ukko Goriot (1835) - Sauli Niinistö (6.6.)
Maria Jotuni: Rakkaudesta (1907) - Anna Puu (13.6.)
Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot (2007) - Alf Rehn (20.6.)
Thomas Mann: Buddenbrookit (1901) - Maarit Toivanen-Koivisto (27.6.)
Pentti Haanpää: Noitaympyrä (1931) - Juha Hurme (4.7.)
Tom Wolfe: Turhuuksien rovio (1987) - Aki Riihilahti (11.7.)
Fjodor Dostojevski: Pelurit (1867) - Satu Huber (18.7.)
Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies (1994) - Jari Sarasvuo (25.7.)
Don DeLillo: Cosmopolis (2003) - Susanna Kuparinen (1.8.)
Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri (2008) - Ville Wahlbeck (8.8.)

Ovatko nämä juuri ne palkitsevimmat, rikkaimmat kertomukset?

Mitä olisi pitänyt ottaa mukaan? Mikä olisi pitänyt jättää pois? Miksi? Ota kantaa!

10 kirjaa rahasta -sarjan esittely

Lainaus