Blogit - huijaukset

Tapaus Enkeli-Elisa muuttui henkiseksi jaakobinpainiksi ja haudattiin Elävään arkistoon

Ville Matilainen — Thu, 19 Jul 2012 12:24:25 +0000

Elävän arkiston kesätoimittaja Ville Matilainen vierailee blogissamme ja kirjoittaa kesän kohutuimmasta tarinasta.

Heinäkuun 7. päivä, avasin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen. Sillä kertaa tiesin mitä halusin liitteestä lukea. Olin aiemmin aamulla saanut Hesarin nettilehdestä esimakua siitä, mitä tuleman piti.

Puolisen tuntia myöhemmin olin valmis (niin, olen hidas lukija ja luultavasti myös liikutan huuliani samalla kun luen), eikä Enkeli-Elisa ei ollut enää tuntematon minulle.

Vai oliko?

Onko Enkeli-Elisan tarina totta? Oliko Elisa ollut olemassa? Oliko Elisa koskaan kenenkään tuttu? Nuo ajatukset täyttivät mieleni. Uteliaisuuteni ei kuitenkaan herännyt siihen, mistä Enkeli-Elisassa oli ennen Kuukausiliitteen juttua ollut kysymys. En pohtinut koulukiusaamista. En vaivautunut lukemaan kevään uutisointia tapauksesta. Ehei. Pureskelin nopeasti ja nielin; sellaisenaan. Tämä on huijausta. Tuo kirjailija pani monia halvalla. Tuntui, että tämä tapaus oli nyt tärkeää.

Miksi se oli tärkeää vasta nyt? Ehkä koulukiusatun työtön tarina ei vain ollut itseäni lähellä. En ole itse kärsinyt koulukiusaamisesta, enkä niin ikään osaa samaistua kenenkään viisitoistavuotiaan tytön elämään. Ehkä olen vain ajallemme ominaisesti muuttunut kyyniseksi, eivätkä satunnaiset itsemurhauutiset liikuta minua suntaan tai toiseen.

Ennen kaikkea, luulen, että tarina tällaisenaan – paljastettuna huijauksena – kiehtoi ammatillisessa mielessä. Lisäksi tällä tarinalla oli selvät kasvot. Ne mitkä keväiseltä tarinalta puuttuivat. Samat kasvot, mutta kuitenkin erilaiset: Minttu Vettenterän kasvot.

Vähänpä saivat sympatiaa osakseen he jotka Elisan tarinaan olivat aiemmin tarttuneet. Tunsin jopa salaa mielihyvää siitä, etten ollut törmännyt aiheeseen aiemmin. Sehän olisi voinut tehdä minusta yhden heistä, huijatuista. Ne typerykset. Minua ne eivät saaneet.

Yhtä nopeasti kuin Enkeli-Elisasta tuli heinäkuun puheenaihe, muuttui tapaus koko kansan kritiikkikeihääksi journalismia kohtaan. Virheitä oli tehty, se oli selvää. Journalistin ohjeet sitä ja toimittajien laiskuus tätä. Ettäs kehtasivat!

Viikkoa myöhemmin päätimme julkaista Enkeli-Elisaa käsittelevät Ylen ohjelmat Elävässä arkistossa.

Katso Elävässä arkistossa: Tapaus Enkeli-Elisa

Tallenteita katsellessani (niin, näin ne silloin ensimmäistä kertaa) yritin pohtia tapausta ensikatselijan näkökulmasta. Oli häpeällistä tajuta, että aihe, jota keväällä tuotiin esille koulukiusaamisen vastaisesta näkökulmasta, ei ollut minua kiinnostanut.

Henkinen jaakobinpainini meni lopulta niin pitkälle, että tunsin itseni A huonoksi ihmiseksi ja B kaksinaismoralistiksi. Aikomukseni oli siis laskea nettiin ne ohjelmat, jotka aikanaan liikuttivat niin monia ihmisiä ja silloin hyvästä syystä. Nyt julkaisun takana ei ollut sama hyvä syy. Ainoa syy julkaista, oli tarjota mahdollisuus ohjelmien näkemiseen niille, jotka eivät ohjelmia olleet aikanaan katsoneet. Heille muille, joita ei silloin kiinnostanut, mutta nyt varmasti kiinnosti.

Toinen syy julkaisuun oli tietenkin nähdä kuinka monta klikkausta (lue katsojia) artikkeli tulee valmistuttuaan saamaan. Toimittajan työtähän tässä tehdään, selittelin itselleni. Mutta onko klikkiarvo ainoa millä on tässä työssä arvoa?

Konkreettisesti suurin ongelma Enkeli-Elisa -aiheessa oli pelko sen esille tuomisesta. Ajattelin, että teen karhunpalveluksen ohjelmantekijöille, jotka varmasti keväällä kyseisiä ohjelmia tehdessään – ja kenties edelleen – uskoivat tekemisiinsä ja halusivat tuoda esille aidosti tärkeän aiheen.

Kuitenkin, Elävä arkisto jos mikä on luotu näitä tapauksia varten. Sisältö, jota julkaisemme, on aina valmiiksi tehtyä ja lähes poikkeuksetta jo aiemmin julkaistua. Elävä arkisto ei journalismin vanhassa merkityksessä luo, se toimittaa ja muistaa. Aineistoa pitää voida käsitellä omien aikojensa ilmiöinä, olivat ne 60-luvulta tai vain viime keväältä.

Katso Elävässä arkistossa: Pyörivät Pulterit Yyterissä 1965

Lainaus

Tunkio jätettiin kääntämättä

Martti Backman — Mon, 27 Apr 2009 10:03:20 +0000

Aika ajoin toimitustamme pyydetään kertomaan, mitä kuuluu sille ja sille aiheelle, jota käsiteltiin MOT:issa joskus menneisyydessä. Toive on ymmärrettävä. Meitä itseämmekin kiusaa se, että valitettavan harvoin pääsemme päivittämään vanhoja aiheitamme. Miten tarina on edennyt sitten ensilähetyksen, onko kukaan puuttunut ongelmiin, millaisin tuloksin? Ja niin edelleen.

Syyt huonoon seurantaan ovat käytännöllisiä. Tarinan uudet käänteet ovat usein niin vähäisiä, että ne eivät riitä uuteen puolen tunnin tv-ohjelmaan. Niin sanotuissa makasiiniohjelmassa (A-studio, A2, Suomi Express) päivitys olisi helpompaa, mutta MOT:n konseptissa olemme sidotut antamaan yhdelle aiheelle 30 minuutin käsittelyn. Ainakin toistaiseksi.

Mutta ”Haamukoulutuksessa” on kerrankin käsillä jatkotarina, jossa on kylliksi ulottuvuuksia ja kerroksia vaikka pidempäänkin ihmettelyyn.

Vuonna 2004 esitetty raportti työllisyyskoulutuksesta nostatti poikkeuksellisen runsasta ja kiihkeää palautetta. ”Juuri samanlaista humpuukia oli meidänkin koulutuksemme, ja samanlaisilta vaikuttavat kouluttajien metkut täälläkin”, kuului palaute yhdenmukaisena eri puolilta maata.

Työttömät kokivat huutolaista muistuttavan asemansa työllisyyskoulutusmarkkinoilla nöyryyttävänä, ja konsulttien bisneksen heidän kustannuksellaan raivostuttavana.

Ohjelman teossa paljastui, että poliitikot, virkamiehet ja yksityiset konsultit muodostivat symbioottisen kolmion, yhteisine etuineen. Työttömien edut tallautuivat tämän piirin jalkoihin.

Poliitikot työnsivät työvoimahallinnolle rahaa, jotta nämä puhdistaisivat sillä työttömyystilastoja. Virkamiehillä oli rahaa enemmän kuin he pystyivät säällisesti kuluttamaan. Luotettavista, ammattitaitoisista kouluttajista oli pulaa. Raha pakotti virkamiesten ranteita, joten konsulttien tasovaatimuksista tingittiin. Alalle tungeksi helpon rahan houkuttamana kaikenkarvaista bisnesmiestä, joiden valvontaan virkamiesten voimat tai tahto eivät riittäneet.

Myöskään poliitikoilla ei ollut kiinnostusta valvoa, että työllisyysrahat olisi käytetty tehokkaasti. Tärkeintä oli, että kurssille ajettu työtön oli pois työttömyysluvuista. Ja tärkeää oli myös suojata demareille tärkeän ”aktiivisen työllisyyspolitiikan” kirkasta kilpeä.

Kun ihmetellään, miksi kaikki suurella kohulla aloitetut väärinkäytösepäilyjen viranomaistutkinnat niin poliisissa kuin syyttäjäportaassakin lopulta kuivuivat kokoon, on asiaa katsottava tätä triangelitaustaa vasten.

En väitä, että työvoimahallinto olisi voinut suoralla vaikutuksellaan saada aikaan sen,
että poliisi teki asiassa nollatutkimuksen tai että syyttäjä niin paikallistasolla kuin valtakunnansyyttäjän virastossakin jätti epäillyt rikokset syyttämättä ristiriitaisin perustein.

Mutta sen sijaan pidän mahdollisena, että työvoimahallinnon johdonmukaisesti viestittämä epäiltyjen virka- ja avustusrikosten vähättely ja penseys niiden tutkimiseen, on voinut syödä poliisin työmotivaation. Kun kerran rikosten asianomistajatkaan eivät myönnä joutuneensa rikoksen uhriksi, niin ei ole ihme, jos poliisikin kääntää vähäiset tutkintavoimansa muiden rikosten suuntaan.

Eräs Uudenmaan TE-keskuksen virkamies sanoi sen minulle suoraankin, kun ihmettelin, miksi virasto antoi periksi ja maksoi ilmeisen perusteettoman laskun konsulteille:

”Täällä katsottiin, että sitä tunkiota ei kannattanut lähteä tonkimaan yhtään enempää”.

Lainaus

Pitääkö Rolexin olla Rolex?

Renny Jokelin — Mon, 15 Dec 2008 15:20:30 +0000

Suomen viime vuosien painoskuninkaisiin kuuluvalta Ilkka Remekseltä tulee joka vuosi uusi kirja ulos yhtä varmasti kuin joulu, useimmiten kaksikin kirjaa vuodessa. Ilkka Remestä ei kuitenkaan ole olemassa.

Tai on toki olemassa henkilö, joka esiintyy kirjailija Ilkka Remeksenä, ja joka on kirjoittanut Remeksen nimeä kantavat teokset. Kirjailija Ilkka Remes myös esiintyy ahkerasti julkisuudessa, mutta hänen passissaan ei kuitenkaan lue Ilkka Remes.

Tämä samainen Remes on varmaan hakenut ja saanut opetusministeriöltä kirjastoapurahoja ja ehkä muutakin tukea. Hakemusten allekirjoittaja ei voi olla Ilkka Remes, vaan tuossa passissa oleva oikea henkilö. Tässä on kaikki oikein.

Finlandialla palkittu Pirkko Saisio on kirjoittanut sekä omalla nimellään että Jukka Larssonin nimellä. Kaikki apurahat hän kuitenkin on hakenut Pirkko Saision nimellä. Tässä on ainakin osa oikein.

Sen sijaan tämän illan MOT:ssä kuvattu toiminta ei voi olla oikein - siis se, että kirjailija (Ritva Sarkola) kirjoittaa toiselle (Tuula Sariola) kirjoja, jotka myydään lukijoille tämän toisen nimellä, vaikka hän ei olisi kirjoittanut kirjoihin riviäkään. Näin Sarkola-Sariola -kaksikko teki 20 vuoden ajan. Vielä vähemmän oikein on se, että toinen (Sariola) on hakenut ja saanut kirjastoapurahoja ”luovaan taiteelliseen työhön”, jos hän ei ole sitä tehnyt.

Näin päätti myös Helsingin käräjäoikeus lokakuun lopussa, kun Sariola ja Sarkola olivat ensin tunnustaneet kaiken. Käräjäoikeus kuitenkin päätti, että Tuula Sariola oli jollakin tavalla osallistunut kirjojen tekemiseen, ideoimiseen tai tekstin käsittelemiseen eli tavallaan luovaan työhön. Asia eteni edelleen hovioikeuteen, johon valitusaika päättyi tänään 15. joulukuuta.

Sariolan ja Sarkolan petkutus ei ehkä ole kovin järisyttävä synti. Dekkarit sentään on useimmiten kirjoitettu ajan tappamiseksi. Niitä lukiessa monen mielestä lienee samantekevää kenen nimi kirjan kannessa on. Onhan jopa väitetty, että huijauksia on tapahtunut ns. vakavammassakin kirjallisuudessa: kirjoittiko esimerkiksi Shakespearen tai Brechtin kirjoja ainakin osittain ihan muut kuin William tai Bertold itse.

Periaatteessa on kuitenkin olennaista, että kirjan ostaja ja lukija sekä tukirahoja jakava viranomainen tietävät kuka tuotteen on valmistanut. Eihän ole myöskään samantekevää tuleeko Rolexin kello ns. Rolexin kellosepältä vai Kiinan maaseudulla olevasta ”Rolex-pajasta”. Tai tuleeko Parman kinkku Parmasta.

Ihmeellistä tässäkin tapauksessa on se, että kukaan ei muka 20 vuoden aikana huomannut mitään. Kirjailijoiden lähipiirissä ja kirjojen tekemisen vaikutuspiirissä on ollut vähintäänkin kymmeniä ihmisiä.

Renny Jokelin
Toimittaja, MOT

Lainaus