Blogit - docpoint

Dokumentaarisia elokuvia, kiitos!

Erja Dammert — Wed, 02 Mar 2011 08:22:46 +0000

Viimeiset viikot olen viettänyt Al Jazeeran sivuilla. Haluan tietää. On myös uuden uutukaista seurata reaaliajassa, kuinka vallankumous tapahtuu, tai pikemminkin
kuinka vallankumousten rypäs tapahtuu.

Kannoin tietokoneeni keittiöön ja olen myös tiskatessani seurannut uutisia. Jotakin kieroa tuntuu olevan siinä, että voin samaan aikaan tarkastella lasin puhtautta kuin joku toinen selittää sydänveri vuotaen omaistensa kuolemista. Näin on tietysti ollut aina ennenkin: turvassa olevat ihmiset ovat voineet etäältä kuunnella turvattomien ja hädänalaisten ihmisten huutoja. Aina on mahdollista myös sulkea väline, jos huuto käy liian kiusalliseksi. Tosin on vaikea sulkea nettiä, kun tunne tapahtumisten samanaikaisuudesta on niin voimakas. Uutiset ja netti näyttävät jotakin siitä, mitä juuri nyt tapahtuu tuolla maailmalla. Voin parhaan kykyni mukaan kokea ja ymmärtää.

Dokumentteja ei ole. Ne tulevat myöhemmin.

Niitä tarvitaan. Mikäli tämä arabimaailmassa tapahtuva turbulenssi ei muuta meidän valtioitamme tai mitenkään muuten erityisemmin vaikuta elämäämme, me unohdamme. Muutamassa vuodessa muistamme vain kaikuja. Ja muistettava on. Elämme samalla pallolla, elämme samaa historiaa. Dokumentit tulevat jälkijunassa, kertovat jo tapahtuneesta. Tarvitsemme niitä. Ne kertovat meille, mitä tapahtui ja miltä se kenestäkin tuntui. Sekin on kerrottava, mitä me emme nähneet ja kuulleet uutisissa. Okei, samaa iänikuista ihmisten taistelun ja vapauden historiaa, mutta jokaiselle sukupolvelle uutta ja omaa. Mikäli siitä ei kerrota, niin unohdamme. Dokumentit pitävät historian hengissä ja muistuttavat meitä siitä, että olemme suhteellisen samanlaisia ympäri palloa. Niitä on siis tehtävä ja näytettävä.

Siksi taannoin, monen minuutin empimisen jälkeen, halusin itsellenikin yllätykseksi docpointin taiteelliseksi johtajaksi. Nyt olen osa ketjua, joka tuo tähän maahan nähtäväksi elokuvia, jotka pitävät hereillä, ravistelevat, saavat meidät itkemään, nauramaan – tosin harvemmin – ja ajattelemaankin. Kauneutta ja kauheutta tarjolla. Niitä katsellaan yhdessä ja niistä voi puhua yhdessä. Dokumentteja pitää tehdä ja näyttää, koska ne aiheuttavat pakosti keskustelua. Kun keskustelemme, tiedämme, eikä meitä ei viedä kuin pässiä narussa. Jos tiedämme, voimme vaikuttaa – edes vähän – siihen, mitä tapahtuu.

Siksi siis: dokumentaarisia elokuvia, kiitos. Kaikenlaisia.

Lainaus

DocPoint kutsuu

Jari Sedergren — Mon, 24 Jan 2011 17:50:26 +0000

Tätä kirjoitettaessa stadissa pyryttää. Tulevalle viikolle on luvassa kaikenlaista säätä: pakkasta ja sohjoa. Onneksi on sisähommia, sillä Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPoint alkaa kymmenvuotisjuhlatunnelmissa. Festivaalin taiteellisesta johdosta vastaavan Erkko Lyytisen kätilöimä ohjelma on yhä suosittua termiä käyttäen mieletön.

Erkko Lyyttinen

Itse olen onnellisessa asemassa, koska olen nähnyt aiemmin monet festivaalielokuvista - vieläpä elokuvateattereissa. Niinpä talouskriisin asioita nerokkaasti käsittelevä Inside Job ja festivaalin päävieraan Stefan Jarlin uusin, kemikaalien vaaroista mukaansa tempaavasti viestittävä Submission kuuluvat jo koettuihin elämyksiin. Niin myös Teemu Nikin kotimaisen splatterin hauska ruumiinavaus Play God.

Mutta ongelmia festarisuunnitelman laatimisessa riittää. Monet oheistapahtumat ulkomaalaisvieraineen, kutsuvierasnäytännöt ja ensi-illat bileineen, festariklubit, kirjanjulkistamiset ja aina tärkeä vapaaehtoinen verkostoituminen - tämän voi lukea miten haluaa - vievät aikaa elokuvilta, varsinkin jos liha on heikko ja sää kamala.

Festivaali on pääsarjansa myötä kotimaisen elokuvan juhlaa ja juhlan kunniaksi tarjolla on myös kymmenen kotimaista klassikkoa, joista jokainen on testattava joko muistin vahvistamiseksi tai käsityksen saamiseksi. Winners ja Bestsellers tarjoaa maailman festareiden taattua parhaimmistoa. Toivottavasti saan aikaa sarjalle Fusion Doc, jossa esitettävät elokuvat yhdistävät dokumenttielokuvan ja fiktion kerrontakeinoja. Siinä on monta ennen näkemätöntä helmeä. Mykkäelokuvamusisointiin olen lipun jo saanut. Tavataan festivaaleilla.

Lainaus

Ei tavallinen dokkaripäivä

Jari Sedergren — Wed, 22 Sep 2010 12:06:53 +0000

Tämä päivä, keskiviikko, ei ole tavallinen dokumenttielokuvapäivä Helsingissä. Mutta ei se harvinaista ole, ettei elokuvan tutkija repeä kaikkialle. Vaikka mieli tekisi sanoa kyllä, on sanottava toisinaan myös ei.

Aamupalaveri, josta emme edes tulosvastuun aikoina pidä pöytäkirjaa, oli kuten joka aamu Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa eli KAVAssa tutkijakollega Ilkka Kippolan kanssa. Meillä on paljon yhteistä. Höyläämme raameja dokumenttielokuvan sodanjälkeisiä vuosia käsitteleviin historiateoksiin. Ensimmäiset neljäkymmentä vuotta
tulivat esitellyksi vuosi sitten ilmestyneessä järkäleessä, uudet vuosikymmenet näillä näkymin 2012 ja loput seuraavana vuonna.

Haastattelemme uutta kirjaa varten dokumentaristeja. Huomenna vuorossa on Lasse Naukkarinen. Digitaalinauhuriin on otettava varapatterit, kun hänellä on niin pitkä ja menestyksekäs ura. Lassen töitä on ehdolla myös Docpointin äänestyksessä, jonka perusteella rakennetaan ensi tammikuuksi esityssarjaa. Esivalitulta äänestyslistalta puuttuu vaikka mitä klassikkoja. Sen verran olen jutussa mukana, että niistä voi valittaa vaikka tämän jutun kommentteihin – DP:n sivuilla kommenttimahdollisuutta ei ole.

Mutta teemme Ilkan kanssa myös sarjaa arkiston aarteista Kavan teatteriin Orioniin. Tämän päivän näytöksessä valkokankaalta puhutellaan erityisesti korvaa, sillä syksyn ensimmäinen esitys keskittyy erityisesti urheilusta tuttuihin selostajiin lyhytelokuvassa.

Koska illan show oli jo aamulla kunnossa, päivittelimme päivän monia tapahtumia. Totesimme lautaselta kahvia ryystäessä hieman pettyneenä, että Helsingin Sanomat oli ohittanut Orionin esityksen tänään maininnatta. Elokuva oli kyllä muuten esillä. Elokuvafestivaali Rakkautta ja anarkiaa (R&A) oli saanut sijaa, ja päivän menoissa
mainittiin Sakari Toiviaisen ja Kari Uusitalon toimittama teos Mika Waltarista elokuvien käsikirjoittajina.

HS:n televisiosivuilla esiteltiin oikein perusteellisesti päivän mehevä dokkari, Jouko Aaltosen Kongon Akseli.Yksi kiintoisa ulottuvuus muuten mukavasta kirjoituksesta puuttui. Elokuvasta käy hyvin ilmi, kuinka paikalliset asukkaat eivät suinkaan ole innostuneita, vaan jopa vihamielisiä kohdatessaan vaalean kuvausryhmän mustan Afrikan keskellä. Näin sen viime vuonna DocLoungen näytöksessä ja jouduin kommentoimaankin sitä sadan katselijan eteen aivan yllättäen, vanhaa poliittista termiä käyttäen "laskuvarjomiehenä".

R&A:n dokkaritapaus on tänään esitettävä Janus Metzin Armadillo, josta Iikka Vehkalahti kirjoitti Dokblogiin jo Cannesin festivaalin yhteydessä toukokuussa. Koska olen ajan hermolla, tiedän että Dokumenttiprojekti näyttäisi esittävän sen lähinnä facebook-ryhmäläisistä koostuvalle yleisölle tänään Elokuvasäätiössä.
Sivusilmällä katsoin eilen, että ohjaaja Janus Metz oli aiheesta televisiohaastattelussa, mutta Ylen Areenan haku ei sitä äsken yrittäessäni tavoittanut – mikä lienee ollut kanava päällä. Metz ei varmaankaan ole paikalla paneelissa, jossa elokuvasta keskustellaan. Mutta nyt on niin, että sinne en mene. Kun en ehdi vaikka haluaisinkin.

Omassa talossakin tapahtuu: Teuvo Puron mykkäelokuva Meren kasvojen edessä (1926) on restauroitu ja esitetään iltapäivällä Kavan teatterissa, kaupungin uusimmassa esitysteatterissa Kino Tuliossa henkilökunnalle. Tietysti tänään. Mutta ähäkutti, näin tämän varhaisen "kauhuelokuvan" jo keväällä Turun Suomalaisen elokuvan festivaaleilla.

Ennen kuin lähden tästä Orioniin, kerrottakoon, että näinä päivinä järjestelimme Sauli Pesosen kanssa matkaa Oulun elokuvakeskuksen dokkaritapahtumaan lokakuussa, Tieteen ystävien seuraan täällä Helsingissä on pyydetty lokakuun alussa ja ensi viikolla on yliopistolla elokuva- ja televisiotutkimuksen dosentuurihakemukseni julkinen osio, opetusnäyte, jonka pidän sodan katsauksista.

Dokumenttielokuva ei siis elämästä lopu tekemällä sitä mitä teen. Kirjoittelen näistä kokemuksista ja ajatuksista jatkossa tänne Dokblogiin. On aivan erityisen toivottavaa, että lukijat kommentoisivat.

Lainaus

Docpointissa

Aija Salovaara — Thu, 28 Jan 2010 20:57:32 +0000

Docpointin avajaispäivänä Free Cinema-keskustelutilaisuudessa pohdittiin syitä suomalaisen elokuvan kurjuuteen. Järjestäjät (joukko Taikin opiskelijoita) esittelivät ehdotuksia rakentamansa ns. paskapyörän välityksellä. Pyörän osiot koostuivat mm. tämäntyyppisistä vaihtoehdoista:

- laiskat tekijät - katkerat kriitikot
- huono koulutus
- rahanahneet levittäjät
- tyhmät rahoittajat
- tyhmä yleisö

Varsinainen kokouskutsu sisälsi seuraavan pamfletin:

"Hävettää olla suomalainen. Elokuvia tehdään imaginääriselle suurelle kotimaiselle yleisölle ja jälki on sen mukaista. Vikaa etsitään vuoron perään katkerista kriitikoista, jotka pilaavat kotimaisten elokuvien mahdollisuudet, rahoittajista, jotka yrittävät pelata varman päälle ja samalla tappavat luovan prosessin, tuottajista, jotka eivät luota tekijöihin. Kaikki odottavat niin uutta Kaurismäkeä kuin Jeesuksen toista tulemista. Nyt loppui paskanjauhanta! Vanhojen asenteiden itseään toteuttava profetia ei johda ulos sisäsiittoisen katkeruuden suosta! Elokuvia on tehtävä ihmisille, ei "suomalaisille".

Hyvistä lähtökohdista ja näppärästä rekvisiittasta huolimatta tilaisuus jäi melkoisen latteaksi. Pientä värinää syntyi ainoastaan tuottaja Markus Selinin ja Säätiön Kaisu Iston välille. Selin julisti, että säätiö tekee tuottajista laiskoja jakamalla 800 000 euron avustuksia vasemmalle ja oikealle. Näin tuottajien ei tarvitse vaivautua panostamaan elokuvan sisältöön ja laatuun riittävästi vakuuttaakseen useita rahoittajia, koska ses:n ja televisiokanavan sopimukset saatuaan tarvittava rahoitus on jo kasassa. Kaisu Isto ei tietenkään ollut samaa mieltä.
Yksi katkerasti väärinymmärretty taiteilija julisti, että kotimainen elokuva on liian tuottajakeskeistä, tuottaja hyppii ohjaajan nenille. Markus Selin ja ohjaaja Dome Karukoski tyrmäsivät väitteen.
Seminaari käytiin loppuun ruotsalaistyylisellä hys-hysillä. Siitä huolimatta on ehdottoman hienoa ja tärkeää, että tälläisiä tilaisuuksia järjestetään, että kyseenalaistetaan olemassaoleva, pohditaan mahdollisuuksia ja tarpeita muutokseen. Jos kukaan paikalla olleista ei tullutkaan hullua hurskaammaksi, keskustelua jatkanee kukin tahollaan ja jokunen uusi siemen saattaa alkaa itää.

Tänään taas Encountersissa viisi suomalaista pitkää dokumenttielokuvaa esiteltiin kansainvälisille rahoittajille ja levittäjille (Claire Aguilar (ITVS) Yhdysvalloista, Peter Jäger (Autlook Filmsales) Itävallasta, Esther van Messel (First Hand Films) Sveitsistä,Greg Sanderson (BBC) Iso-Britanniasta ja Anne-Laure Negrin (ARTE) Ranskasta).

Tuottajat ja ohjaajat esiintyivät edukseen ja ovat kaikki kovan luokan ammattilaisia. Mutta ne aiheet. Aamupäivän aikana nähtiin esittelyt itsemurhasta, muukalaisvihaajanaapurustosta, rovaniemeläisistä huumenuorista ja lasten huostaanotosta kertovista elokuvista. Ainoa esittely, joka ei sopinut ihan samaan kategoriaan, oli Mika Koskisen Red Forest Hotel (elokuvaa kuvataan Kiinassa). Kyllä nousisi Suomibrändin rakentajilla tukka pystyyn!

Tätäkö se sitten on, tämä meidän Suomi? Jos oikein hakemalla hakisi, löytyisiköhän täältä susirajalta jotakin positiivista, onnellista ja jopa kevyttä (ei ole mielestäni välttämättä synonyymi pinnalliselle) kerrottavaa?

Lainaus

Docpoint taputettiin alkaneeksi

Aija Salovaara — Wed, 27 Jan 2010 21:40:29 +0000

Miesten vuoro sai Docpointin avauselokuvana eilen illalla huikeat aplodit. Osa yleisöstä nousi ylös tekemään kunniaa elokuvan ohjaajille ja päähenkilöille, joista suuri osa oli myös paikalla. Taputus jatkui koko lopputekstien ajan ja vielä paljon niiden jälkeenkin. Oli upeaa todistaa nuo hetket. Olin onnellinen tekijöiden ja kaikkien elokuvaan osallistuneiden puolesta. Yhteinen, jaettu tunne yleisön ja tekijöiden kanssa nosti elokuvan loppukohtauksen aiheuttaman liikutuksen kolmanteen potenssiin.

Katsoin Biorexissä samaan syssyyn vielä Erik Gandinin ohjaaman Videocrazyn. Italian television ja valtion liideri Berlusconi ja hänen ympärillään pyörivät groteskit muovinaamairvikuvahahmot saivat yleisön tirskumaan. Mietin, olenko kauhean tosikko, kun minua useimmat elokuvan kohtauksista ahdistivat niin, etten pystynyt nauramaan. Kun teatterista poistuessani ajattelin tuota julkisuudenpalvonnan, rahan, vallan, showtyttöjen pyllynpyörityksen/nuolennan ja sutenöörien maailmaa muistin kohtauksen Gabriele Muccinon elokuvasta Ricordati di me (2003). Elokuvassa television showtytöksi haikaileva perheen tytär ja pikkuveli keskustelevat:

Veli: Valentina, sano mitä ihan oikeasti ajattelet minusta? Miltä minä näytän ulkopuolelta?
Sisko: Kyllä sinä sen tiedät.
Veli: No sano vielä.
Sisko: Ajattelen, että olet mitäänsanomaton ja ilmeetön. Kun puhut, kuulostaa siltä kuin sinulla olisi tiskirätti suussa eikä siitä saa mitään vitun selvää. Et peseydy ja pukeudut kuin säälittävät vasemmistolaiset, kun koko maailma menee ihan toiseen suuntaan. Näin ajattelen sinusta.
Veli: Ei mitään muuta?
Sisko: Ei, tämä oli tässä.

Lienee minunkin tyytyminen haisevaan vasemmistolaisuuteeni.

Lainaus