Saako toimittaja hämmentyä?

Eve Mantu, kokouksen puheenjohtaja ja nuija — Thu, 25 Feb 2010 08:49:06 +0000

Toimittajalta odotetaan sanavalmiutta ja sitä, että me näillä pienillä jutuillamme teemme maailmasta selkeämpää paikkaa. Otamme selvää asioista, kysymme ja saamme vastauksia ja kaivamme taustatietoja ja muotoilemme tuon kaiken ymmärrettäväksi paketiksi.
Ja just tota mä oon yrittäny tehdä parikymmentä vuotta ja tuota teen varmasti jatkossakin, mutta tänä vuonna mä olen päättänyt kokeilla toisenlaista lähestymistapaa.

Tänä vuonna mä tutkin ja hellin hämmennystä, ja siihen on syynä tämä ohjelma, jolle kanava halusi antaa nimen Eve Mantu. Se on minun nimeni – ja mä koen tän niin, että mun täytyy yrittää olla jotakuinkin nimeni mittainen tässä ohjelmassa, siis yhtä iso ja yhtä pieni, yhtä fiksu ja yhtä hölmö, yhtä kypsä ja yhtä keskenkasvuinen, yhtä monimutkainen ja yhtä simppeli, yhtä sekava ja yhtä selkeä kuin mitä Eve Mantu on.

Tämä tuntuu aika pöljältä kun tämän sanoo, mutta ihminen Eve Mantu ei ole täysin sama kuin toimittaja Eve Mantu, ja tässä ohjelmassa mä yritän olla vähemmän toimittaja ja enemmän ihminen. Osittainhan nuo menevät päällekkäin, mutta eivät kaikilta osin. Jos mä yritän selittää sitä eroa, niin se vois mennä vaikka niin, että se toimittaja yrittää selventää asioita, ja kysyä, mutta se ihminen näkee mutkia, sivupolkuja, vaihtoehtoisia selityksiä ja monimutkaisuutta, ja se haluaa mieluummin keskustella.

Toimittajan pitäisi kyetä jäsentämään maailmaa. Mun tehtävä olisi löytää oleelliset asiat, ottaa niistä selkoa, muotoilla asia maukkaaseen ja ymmärrettävään muotoon ja tarjoilla se.
Mutta miten se tehdään, kun mieli on syvässä hämmennyksessä, kun ihmeelliset asiat hämmentää ja tuikitavalliset arkiset asiat – ne vasta hämmentääkin!
Niin kuin tänä aamuna, kun mä kävin kaupassa heti 7 jälkeen, siellä säntäili hymytön armeija virolaisia pakettiautokuskeja, olivattäyttämässä kauppojen vihanneshyllyjä. Mä olin ihan jaloissa siellä.
Tai romanialainen kerjäläisnainen, jonka mä näin nousevan autoon, jossa oli tummennetut lasit.
Tai sitten ihan niin jokapäiväinen ja läheinen asia kuin ekaluokkalainen, joka ei oikeastaan haluaisi mennä enää kouluun, vaan mieluummin pötköttelisi äitinsä vieressä ja kuuntelisi kun äiti lukee. Ja minä olen se äiti.

Onko noi tärkeitä asioita vai onko ne vain satunnaisia havaintoja pirstaleisesta maailmasta?
Mä sain viime viikolla moitteita siitä, että mä puhun mun ohjelmassani yhdentekevän pienistä asioista. Onko tää tämänpäiväinen semmoinen yhdentekevän pieni asia? Pitäisikö puhua maailmanpolitiikkaa tai budjettivajetta?

Lainaus

Hämmennyksen vuosi 2010

Eve Mantu, kokouksen puheenjohtaja ja nuija — Fri, 29 Jan 2010 12:20:21 +0000

Sain vuoden alussa oman ohjelman. Ihanaa ja kamalaa. Ihanaa siksi, että olen pitkään toivonut vapaampia käsiä. Kamalaa, koska nyt pitäisi tehdä se, minkä olen luvannut itselleni tehdä sitten joskus kun saan tilaisuuden.

Nyt pitäisi käyttää annettu aika hyvin, kunniaksi itselle ja elämälle. 45 minuuttia on iso viipale radiopäivää.

Mikä on tärkeää? Mistä haluan pitää ääntä? Millaiset asiat vaivaavat minua?

Yritän löytää sen suuren ja tärkeän pienestä ja arkisesta. Miksi en osaa jutella somaliäidin kanssa, joka seisoo edessäni kaupan jonossa? Osaisinko pitää seuraa kroonikkopotilaalle sairaalassa, kun vanhan ihmisen seurassa alan pelätä kuolemaa?

Etsin tänä vuonna siis sitä jotakin noloa ja kyvytöntä itsessäni. Ujostelua, kateutta, lammasmaisuutta, ennakkoluuloisuutta... Ja yritän olla säikähtämättä, kun hukkaan langanpään. On uskottava, että juuri niinä hauraimpina hetkinä (eli kun olen ihan pihalla, sanaton ja hämilläni) olen kaikkein eniten ihminen.

Lainaus

Blogit - hämmennys

Saako toimittaja hämmentyä?

Hämmennyksen vuosi 2010