Blogit - vanhemmuus

Lapselliset, onko joukossanne tunkeilija?

Ville Matilainen — Thu, 25 Sep 2014 11:14:13 +0000

Paikallaan junnaavissa vanhempainilloissa tulee minun olla hiljaa. Jalkapallokentän laidalla tulee minun tyynesti hyväksyä hyvä isä -verkoston epäreilu tuolileikki. Omanikäisteni sosiaalinen turvaverkko, minne katosit vanhemmuuteni myötä?

Melko tarkalleen neljä vuotta sitten oli syksy. Vanhempainilta oli venymässä kohta kolmannelle tunnille. Varsin rönsyilevän huutopalaverin perimmäinen aihe oli koulun tulevat myyjäiset ja luokan retkirahaston kasvattaminen. Sivulauseiden kautta poukkoiltiin kuitenkin jo lasten huonossa käytöksessä.

Aihe eskaloitui nopeasti. Eräs äiti käytti puheenvuoronsa johdattelemalla aiheen ensin ylä-asteikäisiin (hänellä oli sellainenkin kotonaan kiukuttelemassa), sitten lukioikäisiin (koska hän oli nähnyt heitä aamulla räkimässä bussipysäkillä), vielä kotona asuviin alle kaksikymppisiin (koska hän oli pikaruokaravintolassa joutunut kuuntelemaan sellaisten huutoa) ja lopulta vielä hänen työpaikalleen ilmaantuneisiin, kokemattomiin ja sopimattoman röyhkeisiin keltanokkiin.

Kiihtyvä polveilu päättyi osallistuvien vanhempien yhteisymmärrykseen siitä, että nuoret (noin yleisesti) ovat kyllä ihan oikeasti kelvottomia. Tätä korostettiin tahdissa nyökkäilyllä ja tarkennettiin adjektiiveilla laiska, flegmaattinen, epäkohtelias ja vielä sanakvartetilla: ”koskaan käyneet oikeissa töissä”.

Kiintoisaa, muistan tuumineeni, mutten sanonut mitään. Oma pohdiskeluni vei huomioni, enkä siis heti tajunnut että luokassa oli miellyttävän hiljaista. Johtopäätöksen esitellyt nainen tuijotti nyt minua pelästyneenä ja sai vieressä istuvalta naiselta ohjeita korvaan kuiskaamalla. Myös muut paikallaolijat vilkuilivat minun suuntaani varovaisesti.

Olin 24-vuotias ja lopulta ymmärsin nolostua ja punastua.

Oma moka, ettäs kehtaan

Tapahtumaketjun vaivautuneisuus johti kokouksen päättämiseen (”sovitaan nämä tarkemmin sitten sähköpostitse”). Oma vaivautuneisuuteni nousi kuitenkin vielä seuraavalle tasolle, kun tämä äänessä ollut nainen tuli käytävällä poistuessaan vielä henkilökohtaisesti (ja harmillisen kovalla äänellä) tarkentamaan, ettei hän tarkoittanut ”noilla nuorilla” tietenkään minua.

Uusioperheen poikani oli tuona syksynä aloittanut toisen luokan. Toinen poikani, itse siittämäni, ei ollut vielä vuodenkaan vanha. Opiskelin ja työskentelin myyjänä koulun ohessa. Häkeltymisestäni huolimatta onnistuin kuittaamaan äänekkään äidin kommentin sarkasmilla ja hieman mutisemalla jotain sellaista kuin ”niinhän me nuoret taidetaan olla”.

Myöhemmin pohdin asetelmaa tarkemmin. Luokan vanhempien keski-ikä pyöri neljänkympin jälkeisellä vuosikymmenellä. Omat vanhempani, poikieni isovanhemmat, olivat tuona vuonna täyttämässä viisikymmentä molemmat. Vaikka en adoptoimani pojan vauvavuosina ollut vielä kuvioissa mukana, oli minulla jo miltei vuoden verran kokemusta vauvankin hoidosta. Asuntovelallinen olin ollut jo nelisen vuotta, työntekijänä kuutisen. Koira oli, kissojakin. Ainut mikä minut erotti luokan stereotyyppisestä vanhemmasta, oli nuori ikäni.

En koe vielä nykypäivänäkään tarvitsevani tukea tilastoista, kun uskallan väittää olevani harvinaisen nuori vanhempi Suomessa, etenkin pääkaupunkiseudulla. Ikäisessäni ystäväpiirissä lienee nykyään yksi tai kaksi vauvaikäisen vanhempaa, mutta nyt lähestynkin jo kolmeakymmentä.

Tapauksessa voin syyttää vain itseäni, mitäs olen niin nuori vanhempi. Vieläpä tavalla, joka ei johdu esimerkiksi rikkinäisestä ehkäisyvälineestä. Eihei, meitsihän ryhtyi vanhemmaksi jopa korostetun omatahtoisesti uusioperheen muodostamisen myötä.

Epäsovinnaisuutta lisää se, että viihdyin toki 24-vuotiaana stereotyyppisesti (ja viihdyn edelleenkin) myös lapsettomien ystävieni seurassa harrastaen ja juopotellen. Samalla jouduin (ja joudun yhä) myös ajoittain olemaan pääsemättä ikäisteni rientoihin, koska lapset.

Eihän tällainen ole reilua? Minä se tunkeuduin tuohon tokaluokan geneeriseen piiriin heidän small-talkiaan hankaloittamaan.

On ne pallit mullakin laskeutuneet

Niin ikään neljä vuotta sitten olin myös tämän tokaluokkalaiseni jalkapalloseuran vanhempainillassa. Tuo palaveri toimitettiin kiitettävällä tahdilla ja vetäjillä oli homma hanskassa. Joukkueessa vasta aloittaneiden lasten vanhempia ohjeistettiin joukkuejärjestyksestä harjoitusvuoroineen ja peliaikatauluineen.

Koska lasten harrastus tuo väkisinkin vanhemmat toistensa seuraan, on vain sopivaa tutustua, jopa ystävystyä vanhempien kesken. Lisäksi tekosyitä lasten harrastusten ympäriltä on helpompi perustella vaikkapa vaimoille, jos joskus järjestetään esimerkiksi saunailta kuplahallin talkooporukan isille.

Tällaiset, periaatteessa joukkueen sisäiset tilaisuudet vaativat kokemukseni perusteella niihin osallistuvilta ainakin tarkkaavaisuutta ja samanmielisyyttä. Summa summarum: minua ei tällaiseen saunailtaan kutsuttu. Samalla minua ei kutsuttu kyseisen saunaillan kommelluksia myöhemmin käsitteleviin keskusteluihin kenttien laidoilla.

Ehkäpä en vain ollut nappulajengin illassa oikeaan aikaan tupakalla. Ehkäpä joku ajatteli tekevänsä minulle palveluksen jättämällä mainitsematta saunomisesta. Keskimääräiseen osallistujaan verrattuna olisin kuitenkin A vetänyt liian monta/liian vähän leukoja saunaterassin pyykinkuivaustelineessä, tai B juonut aivan liikaa/liian vähän kaljaa. Eihän minulla vielä tuolloin kasvanut edes parta kunnolla!

Stereotyypit pistää tyyppienkin silmään

Edellä kertomani tarinat paljastavat tietenkin omasta ihmisanalyysitaidostani täysin samanlaista vajavaisuutta mistä marisen itse kärsiväni.

Vanhempikin on vain ihminen. Erilaisia olemme ja epävarmuuksia löytynee aina ajoittain jokaiselta. Onko nuoremman vertaisen arvostelu tai arvottaminen oikeasti vain korvieni välissä kimpoileva kaipuu lapsettomien vuosieni huolettomuuteen? Entäpä jos minä olen muutaman vuoden päästä hän, joka vanhempainilloissa ottaa roolin toimia vanhempana oman lapsensa lisäksi myös kokemattomalta vaikuttaville vanhemmille?

Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että lapsellisuus on jokaiselle vanhemmalle varmasti ainutlaatuinen ja ajanjakson haasteet eivät tietenkään synny vain lapsesta. Pikku hiljaa sitä tajuaa, että minäkin muutun tässä ihan itsekseni.

Vajaa kuukauden päästä voin jo lainata parhaan ystäväni isän sanoja ja todeta, että ”enää kolmetoista vuotta kakkua jäljellä”. Kakun lusittuani olen jo 41.

Lainaus

Voisitko sinä olla kuristajaäiti?

Heidi Tetri — Fri, 06 May 2011 10:31:26 +0000

Viime päivinä, näin sopivasti äitienpäivän alla, ovat mediaa kohisuttaneet lasten pahoinpitelytapaukset. Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että äiti tekee tällaista lapselleen? Ja mitä kirjoittelevatkaan asiasta he, joilla ei omia lapsia ole?

Kaikki lähti liikkeelle, kun 20-vuotias äiti rokotuksesta seuranneen kahden päivän itkun päätteeksi kuristi lastaan niin, että tämä meni veltoksi. Pysyvä aivovamma ja sokeushan siitä muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle syntyi.

Ensimmäisenä asiaa Facebookissa jakoivat lapsettomat ihmiset. Kauhisteltiin, miten tuon ikäisellä kakaralla (ilmeisesti äidin fyysiseen ikään viitaten) voi olla edes lapsia. Tai että missä lienee neiti ollut kun peruskoulussa puhuttiin ehkäisystä? Äitiyden taitoja arvosteltiin voimakkaasti.

Äidin teko oli uskomaton ja anteeksiantamaton, mutta näinä tasa-arvon päivinä on syytä kysyä, mikä oli isän osuus asiaan. Onko myös lapsen 29-vuotias isä henkisesti kypsymätön isäksi? Ja eikö ehkäisy kuitenkin ole molempien asia? Mutta eniten kummastuttaa, eikö isällä ollut mahdollisuutta ilmoittaa viranomaisille jo aiemmin, että kaikki ei ole kunnossa. Vauvaa oli ainakin lehtijutun mukaan ensin ravisteltu ja vasta kahden päivän päästä oli tapahtunut kohtalokkaampi kuristaminen.

Alkujärkytyksestä selvittyäni ryhdyin pohtimaan asiaa syvemmin. Nainen kantaa lasta sisällään yhdeksän täyttä kuukautta, siis 280 päivää eli 3/4 vuotta. Itse äitinä tiedän, että tuo aika voi olla hyvinkin rankkaa; sallittujen ruoka-aineiden luettelo on karsittu minimiin, kehostasi on tullut kaikkien yhteinen, tuntemattomilla tädeilläkin on oikeus kosketella pyöristynyttä vatsaasi ja pahimmassa tapauksessa lapsi vielä katkoo kylkiluusi potkuillaan, kuten itselleni kävi. Nämä kuukaudet äiti muodostaa suhdettaan tulevaan lapseensa. Synnytyksestä en edes puhu, mutta hemmetti sentään, ei sen jälkeen kyllä kukaan täysijärkinen lastaan vapaaehtoisesti ja tarkoituksenmukaisesti vahingoita.

KATSO: Äiti älä lyö

Lasten hoitaminen, vaikka vain yhdenkin, on rankkaa. Tämän tapauksen vauva oli monta päivää levoton ja äidillä oli varmasti hätä lapsestaan. Lapsen jatkuva huutaminen, varsinkin jos äiti ei tiedä mikä on hätänä, hermostuttaa ja turhauttaa. Haluat auttaa, mutta et tiedä miten voit sen tehdä. Lapsettomille vertailutilanteeksi: huomaat kaupungilla kaatuneen dementoituneen vanhuksen, joka selittää tarinaa sodasta, etkä tiedä hänen tautidiagnoosiaan. Vanhus itkee talvipakkasessa vähissä vaatteissa vailla henkilöllisyystodistusta eikä hädältään pysty kertomaan nimeään tai kotiaan. Huolesi on kova, mutta et tiedä mitä pitäisi tehdä.

Tilanne vanhuksen kanssa kestäisi oikeasti vain hetken, ennen kuin pelastusviranomaiset olisivat paikalla. Mutta kuvittelepa olevasi tilanteessa montaa päivää, niin kuin tämä äiti vauvansa kanssa joutui olemaan. Miksei siis kukaan auttanut nuorta äitiä tuossa tilanteessa? Olisiko kuristaminen jäänyt tekemättä, jos isä olisi kysynyt sukulaisilta, voisivatko nämä hoitaa muutaman päivän itkuista vauvaa? Mikäli tällä perheellä ei ollut sukulaisia lähettyvillä, olisiko joku ystävä tai hyvänpäiväntuttu voinut tulla avuksi?

Muistakaamme äitejä (ja isejä) ja heidän jaksamistaan ihan ympäri vuoden, ei vain toukokuun toisena sunnuntaina. Ojennetaan auttava käsi aina kun näemme jonkun sitä tarvitsevan ja mikä tärkeämpää, ei arkailla pyytää apua silloin kun sitä tarvitsemme! Ehkä muutaman päivän levolla tämänkin tapauksen äiti olisi jäänyt ilman linnatuomiota ja lapsi vaille aivovauriota.

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja jaksamista tärkeässä ja läpi elämän jatkuvassa haastavassa tehtävässä! Ja iloa heille, jotka saavat olla tukemassa tätä tärkeää tehtävää.

KATSO: Ilman palkkaa

Katso mitä kaikkea äitienpäivään liittyvää löytyy Elävästä arkistosta!

KATSO: Synnytyksen jälkeinen masennus

Lainaus

Äitien helmasynnit

Eve Mantu - piikikäs nalkuttaja ja takakireä huumorintajuton suorittaja — Wed, 27 Apr 2011 07:58:19 +0000

Äiti sairastuu helposti vahvuuteen. Hän pätee perheellään ja nostaa rimaa aina ylemmäs. Äiti takertuu lapsiinsa ja elää heidän kauttaan. Utelee seurusteluasioita, vihjailee vauvatoiveista ja marisee "kun te ette IKINÄ käy".

Äiti ei itse saanut nuorena tehdä mitään. Hänen piti tyytyä vähään. Hän ei ole toteuttanut syvimpiä unelmiaan, koska hänestä tuli äiti.

Äiti kehuu tyttärelle poikaa ja pojalle tytärtä. Roolipeli etäännyttää perheenjäsenet toisistaan, eikä äiti koskaan opi aidosti tuntemaan omia lapsiaan.

Eron jälkeen äiti syyllistyy kostonhimoisuuteen ja kohtuuttomuuteen. Äiti manipuloi lapsiaan.

Nettikeskusteluissa tuuletetaan lapsuusmuistoja:

Kun äiti on kantanut, synnyttänyt ja kasvattanut, onko sitä ikuisessa kiitollisuudenvelassa siitä? Kyllä minun mielestä samaan pakettiin kuuluu myös äidinrakkaus ja eväiden antaminen omaan itsenäiseen ja tasapainoiseen aikuiselämään tai muuten äidin tehtävä on jäänyt vähän puolitiehen. Varsinkin, jos pakettiin liittyy vielä henkistä alistamista tai väkivaltaa, on äiti suorastaan epäonnistunut tehtävässään. Itse en voisi antaa itselleni koskaan anteeksi, jos kohtelisin omaa lasta niinkuin äitini on kohdellut...

Lainaus

Jaettu vanhemmuus: sinä leikität, minä tuon leivän?

Ari Welling — Sun, 13 Jun 2010 15:19:24 +0000

Uskon, että tämän isäblogimme jonkinlainen salainen tarkoitus on sanoa: “isä se on on vanhempi siinä missä äitikin, samassa veneessä ollaan”.

Olen aiemmin kirjoittanut tänne ministeri Wallinia mukaellen siitä, miten isille pitäisi saada lisää isyyslomaa. Yritämme tällä blogilla piiloviestimällä todistaa, että isille lasten kasvatus on ihan yhtä tärkeä osa elämää kuin äideillekin.

Pakko se silti on myöntää, että vähemmistöön me isät jäämme. Viikko sitten olin perheeni ja ystävieni kanssa maanmainiossa Seikkailupuistossa Turun Kupittaalla. Lapset juoksentelivat kirkuen vesisuihkun alle ja sieltä pois. Ihan piruuttani laskin lasten ympärillä hyörivät vanhemmat. Yksitoista äitiä, ei yhtään isää! Luit oikein: äitejä 11, isiä pyöreä nolla.

Helposti voisi tietysti ajatella, että poissaolevat isät olivat töissä ja ympärilläpyörivät äidit puolestaan mammalomalaisia. Väärin. Kello oli kuusi illalla, joten tämäkään selitys ei päivänvaloa kestä.

Niin se vain on, hyvät isäkollegat: paljon on meillä varaa parantaa.

http://seikkailupuisto.turku.fi/

Lainaus

Lapsuus on liian arvokasta aikaa jätettäväksi lasten käsiin

Eve Mantu, kokouksen puheenjohtaja ja nuija — Fri, 19 Mar 2010 10:40:43 +0000

Otsikon poimin Carl Honorén pian ilmestyvästä kirjasta Perhe paineessa?

Kirjassa Honoré kannustaa - ei vaan VAATII meitä vanhempia jättämään lapset rauhaan.

"Kun aikuiset ryöstävät lapsuuden, lapset jäävät paitsi niitä asioita, jotka antavat ihmiselämälle sen rakenteen ja merkityksen: pieniä seikkailuja, salaisia retkiä, vastoinkäymisiä ja kommelluksia, mahtavaa anarkiaa, yksinäisyyden hetkiä, jopa kyllästymistä."

Nykylapsuus on hailakkaa. Siitä puuttuu vapaus olla oma itsensä.

Tapaan Carl Honorén maanantaina. Haastattelen häntä ensi torstain ohjelmaani Yle radio 1:een. Tuskin maltan odottaa!

Lainaus

Tyssääkö ura perheen perustamiseen

Ari Welling — Thu, 25 Feb 2010 22:17:29 +0000

Kuten Joona jo blogissamme totesikin, keskusteltiin YLE Turun Radiossa tänään isyydestä. Aika lailla huvittuneena kaivoinkin postilaatikostani toimittajien ammattilehden Journalistin, jonka kannessa komeilee vauva. ”Lapsi tuo leivän ja vaivan” otsikoi ammattiaviisimme. Eli on tämä isyys nyt jotenkin tapetilla muuallakin, myös muissa toimituksissa.

Journalistin ”lapselliset toimittajat” –juttuun on haastateltu useita pienten lasten vanhempia, niin isiä kuin äitejäkin. Toinen on luopunut vakipaikastaan ja siirtynyt freelanceriksi, toinen tekee lyhennettyä työviikkoa. Yksi juttua varten haastatelluista vanhemmista toteaa, että ”on tässä lasten myötä saanut haudata urakehityshaaveet”, toinen myöntää, ettei hae kiksejä työelämästä vaan lasten kanssa olemisesta.

Kelpo kooste mielipiteistä niiltä isiltä ja äideiltä, jotka ovat kenties uhranneet hurjimman nousu-uransa, ainakin osittain tai joksikin aikaa. Itsekin uskon kuuluvani tähän porukkaan.

Jäin kuitenkin kaipaamaan samaan juttuun edes yhtä sellaista uraisää tai –äitiä, joista aina kohutaan. Nämäkin jutun ilmeiset mallivanhemmat toteavat jatkuvan syyllisyyden vaivaavan. Syyllisyys siitä, ettei sittenkään pysty antamaan lapsilleen tarpeeksi aikaa. Mitähän tästä kaikesta ajattelevatkaan ne uraohjoukset, jotka senkun porskuttavat - oli sitten kotona iltasadun lukijaa odottamassa pieni lapsi tai ei.

Netti on hieno juttu, sillä olit sitten toimittaja tai et, voit lukea Journalistin artikkelin tästä linkistä. Uskon että juttu herättää ajatuksia, joten suosittelen lukemista.

http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2010/04/artikkelit/kah...

Lainaus

Mitä välii??!?

Eve Mantu, kokouksen puheenjohtaja ja nuija — Thu, 11 Feb 2010 12:02:26 +0000

Yök. Jokainen teinin kanssa elävä tietää, miten RAI-VOS-TUT-TA-VA on uhmakkaan katseen ja velton ryhdin kera tarjoiltu mitävälii.

Voisimmeko me aikuiset edes joskus vastata: Hmm, nyt kun sen kysyit, niin eipä mitään. Ei mitään välii. Annetaan olla. Ehtiihän sen myöhemminkin.
Laiska teini voi joskus olla myös perheen mielekkyyskonsultti, joka kysyy tärkeitä kysymyksiä ja pysäyttää loputtoman toimitettavien asioiden vyöryn.
Ainakin nelikymppisillä äideillä on taipumus keksiä yhä uusia askareita ja touhuja. Ja loppua ei tule. Voisiko teini olla se järjen ääni, joka valuu viereen, kun ylimitoitetut lumityöt ovat käynnissä ja kysyy MITÄVÄLII??!?

Lainaus