Blogit - vakoilu

Puna-armeija miehitti Porkkalan 70 vuotta sitten

Reijo Perälä — Tue, 02 Sep 2014 12:24:36 +0000

Kun pääkaupungin kupeeseen perustettiin 70 vuotta sitten Neuvostoliiton sotilastukikohta, oli Suomen itsenäisyys löyhissä kantimissa. Tykinkantaman matkan päästä eduskuntatalosta oli noin 20 000 venäläistä sotilasta ja noin 10 000 siviiliä.

Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto halusi perustaa Suomen maaperälle sotilastukikohdan. Kun sota oli hävitty, Suomella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin taipua. Laajan ja raskaasti aseistetun tukikohdan perustaminen oli Suomelle sekä nöyryytys että turvallisuusriski.

Pääkaupungin keskeiset osat oli mahdollista tuhota yhdellä tykinlaukauksella, jos Neuvostoliitto niin haluaisi. Valtio, jonka kanssa oli juuri sodittu lähes viisi vuotta, toi aseensa Suomen maaperälle. Karjala, Petsamo ja osa Sallaa ja Kuusamoa oli menetetty. Lähes puoli miljoonaa suomalaista oli menettänyt kotinsa ja piti asuttaa uudelleen. Ja Lisäksi Suomen maksettavaksi oli määrätty hirvittävät sotakorvaukset.

Maan itsenäisyys olikin vakavasti uhattuna. Paasikivi ja Mannerheim tuskailivat kulissien takaisissa keskusteluissa, että käytännössä Suomi on miehitetty maa, vaikka julkisuudessa sitä ei uskallettu sanoa. Moskovan neuvotteluissa ulkoaisainkomissaari Vjatseslav Molotov näin myös suoraa uhkasi. Jos Suomi ei hyväksy sellaisenaan saneltuja rauhanehtoja, Suomen valtuuskunta saa lähteä kotimatkalle ja maa miehitetään.

”Tämä on hirmuinen sopimus ja hirmuista politiikkaa”, tuskaili Paasikivi. ”Kysymys on siitä, voiko Suomen kansa kansana elää”, kirjoitti rauhanehdoista järkyttynyt Paasikivi.

Mannerheimin arvion mukaan Porkkalan alueella mahtuisi kaksi puna-armeijan armeijakuntaa eli yli 100 000 neuvostosotilasta.

Mannerheim ehdottikin pääkaupungin siirtämistä Helsingistä Turkuun. Muina vaihtoehtoina pohdittiin Tamperetta ja Jyväskylää. Pääkaupungin siirtoon ei kuitenkaan uskallettu ryhtyä, koska Neuvostoliitto saattaisi pitää siirtoa provokaationa.

Kohtuuton oli myös Neuvostoliiton vaatimus, jonka mukaan koko Porkkalan vuokra-alue piti tyhjentää kymmenessä päivässä. Alue oli laaja. Vesialueet mukaan laskettuna sen pinta-ala oli 1000 neliökilometriä. Vuokra-alueeseen kuului koko Degerbyn kunta, lähes koko Kirkkonummi ja osia Inkoosta ja Siuntiosta.

Puna-armeijalle luovutettavalla alueella asui lähes 7 300 asukasta. Alueen tyhjentämiseen osallistui kaikkiaan lähes 20 000 ihmistä Helsingistä ja muualta pääkaupunkiseudulta.

Täydet kuorma-autot ja hevoskärryt kuljettivat kotinsa menettäneiden omaisuutta yötä päivää. Karjaa kuljetettiin öisin, jottei kapeille teille olisi syntynyt ruuhkia.

Kaikkiaan lähes 2 200 rautatievaunua täyttyi heinistä, karjasta, työvälineistöstä ja irtaimistosta. Tavaraa oli lisäksi kuljettamassa taukoamatta 800 autoa ja 1 200 hevosta. Omaisuutta kuljetettiin pois myös veneillä.

Koko tyhjennysoperaatiota johti Helsingin kaupunginjohtaja Erik von Frenckell. Siviilien lisäksi tyhjennysoperaatioon oli määrätty noin 3000 sotilasta ja lottaa.

Kirkkonummen keskiaikaisessa kivikirkossa pidettiin viimeinen jumalanpalvelus 24.9.1944. Tämän jälkeen lasimaalaukset, kattokruunut ja kirkonkellot irrotettiin. Irtaimisto vietiin suojaan Haapajärven kirkkoon parinkymmenen kilometrin päähän.

Uusi raja varmistettiin kilometrin levyisellä suojavyöhykkeellä. Raja-alueen puomi laskettiin 29.9.1944 tasan klo 8. Porkkala oli määräpäivään mennessä tyhjä entisistä asukkaista.

Porkkala oli 12 vuoden ajan sekä sotilaallinen että poliittinen tukikohta. Jo Neuvostoliiton joukkojen läsnäolo oli painostustekijä ja uhka. Suomen oli pakko olla varpaillaan.

Kun raja-puomi laskeutui, katkesi myös Helsingin ja Turun välinen tärkeä rautatieyhteys. Ratayhteys oli poikki lähes kolme vuotta, kunnes määräyksiä lievennettiin.

Käyttöön otettiin erikoinen järjestely, jota kansa kutsui maailman pisimmäksi rautatietunneliksi. Junat saivat kulkea Porkkalan alueen läpi maksua vastaan, mutta ikkunat peltilevyillä peitettynä. Ikkunat peitettiin Espoon Kauklahden asemalla. Inkoon Tähtelän pysäkillä peltilevyt sai ottaa ikkunoista pois. Lisäksi veturit piti vaihtaa venäläisiksi vuokra-alueen läpikulun ajaksi.

Sen sijaan Porkkalan tukikohtaan menevää liikennettä suomalaiset eivät saaneet tarkastaa. Lisäksi suomalaisten piti taata, että Neuvostoliiton kauttakulku ja liikenneyhteydet Porkkalan tukikohtaan toimivat kaikissa oloissa. Uhkauksena oli, että jos yhteydet eivät toimi, neuvostoliiton sotilaat ottavat haltuun tarpeelliset liikenneväylät.

Majvikin kartanoon venäläiset perustivat tiedustelu- ja vakoilukeskuksen, joka toimi Leningradin sotilaspiirin alaisuudessa. Sieltä kuunneltiin Suomen radio- ja puhelinliikennettä yötä päivää.

Alkuperäisen sopimuksen mukaan vuokra-ajan oli määrä kestää vuoteen 1994 saakka. Hämmästys olikin suuri, kun syyskuussa 1955 tuli yllättäen tieto, että Neuvostoliitto palauttaa alueen Suomelle.

Neuvostoliiton ratkaisun taustalla oli monta syytä. Kansainvälisessä politiikassa elettiin suojasäätä, ja Neuvostoliitto esitti Geneven huippukokouksen kynnyksellä, että vieraalla maaperällä olevat sotilastukikohdat pitäisi poistaa.

Toinen keskeinen syy oli se, että aseteknologian kehittymisen myötä Porkkalan tukikohdalla ei enää ollut sotilaallista merkitystä. Leningradin puolustus voitaisiin hoitaa uusilla aseilla muutenkin, eikä siihen Suomenlahden sulkevia tukikohtia enää tarvittaisi.

Alunperinhän Neuvostoliitto perusteli Porkkalan tukikohdan tarpeellisuutta nimenomaan Leningradin turvallisuudella. Kun Viron puolella Naissaaressa, vastapäätä Porkkalaa, oli toinen tukikohta, voitiin Suomenlahden meriliikenne sulkea kahden sotilastukikohdan avulla.

Kolmantena syynä on pidetty sitä, että Neuvostoliitto halusi myönteisellä eleellä ja ajoituksella vaikuttaa Suomen presidentinvaalin lopputulokseen. Jos Paasikivi ei jatkaisi, niin työtä jatkaisi ainakin Kekkonen. Niinpä Paasikivelle ja Kekkoselle haluttiin Neuvostoliitossa antaa näyttävä rooli ulkopolitiikan taitureina, joiden ansiosta Porkkala voitiin palauttaa.

Ja ulkopolitiikan taitureita Paasikivi ja Kekkonen kieltämättä myös olivat. ”Olen tehnyt Neuvostoliittoon seitsemän matkaa ja ensimmäisen kerran palaan sieltä tyytyväisin mielin”, tokaisi huojentunut presidentti Paasikivi.

”On kannattanut olla haukuttavana, kun saa elää tällainen päivän”, kirjasi pääministeri Kekkonen saman asian päiväkirjaansa.

Nyt neuvostokauden merkkejä ei enää löydy entiseltä vuokra-alueelta. Jäljellä on vain muutamia puna-armeijan ränsistyneitä betonibunkkereita. Suurin osa venäläisten rakentamista rakennuksista purettiin heti pois. Riemukaaret revittiin alas ja iskulauseet maalattiin umpeen.

Tukikohdan alueelle palanneet asukkaat eivät halunneet neuvostokautta muistella. ”Ryssänsiniset” , marjapuuronpunaiset ja räikeänvihreät rakennukset maalattiin heti uudella maalilla.

Nyt ajateltuna kaikkia neuvostokauden rakennelmia ei olisi kannattanut hävittää ja repiä. Venäläisten rakentamat paraatikorokkeet, riemukaaret ja kommunismia ylistävät iskulauseet olisivat nyt jäljitelminäkin matkailun ainutlaatuisia vetonauloja ja elävää historianopetusta. Esimerkiksi Kirkkonummella ”Porkkalan parenteesin” aikaa voisi matkailussa hyödyntää nykyistä enemmän vaikka pysyvien näyttelyjen ja opastettujen kierrosten avulla.

Historiaa ja historian opetuksia ei kannata unohtaa.

Reijo Perälä on Yle Areenan, Elävän arkiston ja yle.fi-etusivutoimituksen ohjelmapäällikkö.

Lainaus

Volvo ja John: Vakoilukertomusten mestarit kohtaavat

Timo Harakka — Mon, 05 Aug 2013 13:23:53 +0000

Vakoilu on aivan erityistä rikollisuutta. Joidenkin mielestä se on kunniakasta, toisten mielestä kaikkein alhaisinta. Robin Hood –näkökulmasta vakoilija toimii isänmaan eduksi, eikä aina aiheuta edes vahinkoa uhreilleen. Toisaalta Orwell-näkökulmasta seuranta, urkinta ja valvonta tuhoavat myös omassa maassa juuri ne vapaudet, joita tiedustelupalvelu on puolustavinaan.

Puolen vuosisadan ajan John Le Carré on piirtänyt kuvaa peilitalosta, jonka kaltaiseksi maailma on muuttunut. Edward Snowden ja WikiLeaks ovat paljastaneet mekanismin, jolla vainoharhaiset ystävät vakoilevat toisiaan taistelussaan näkymätöntä tai jopa olematonta vihollista vastaan. Kahdeksankymppisen kirjailijan uusin teos, A Delicate Truth, ruoskii armottomasti läntisen tiedustelukoneiston ja valtiojohdon omaa korruptiota, joka voi olla monin verroin vaarallisempaa kuin uhka, jota se näennäisesti torjuu.

ÄSKETTÄIN menestyselokuvaksi käännetty Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (1974) tulee nyt vuoroon 10 kirjaa rikoksesta -sarjassa. Jo kylmän sodan kiivaimpina vuosina Le Carré kyseenalaisti juhlapuheet, joilla vapauden ja demokratian puolustajat kuorruttivat omat rikoksensa.

Sodassa ei yksi ole hyvä ja toinen paha, taistelu raaistaa molemmat. Ja kun kaksi puolta kilpailee siitä, kumpi pettää, huijaa ja lahjoo taitavammin, voitto tässä pelissä tarkoittaa aina samalla sisäistä rappiota, jossa periaatteet luhistuvat, ja toden ja valheen erottaminen käy mahdottomaksi.

Le Carrén päähenkilö George Smiley pysyy järjissään vain siksi, että hän hankkii jatkuvasti itselleen potkut tiedustelupalvelusta eli Sirkuksesta. Vain puolueeton mies, jolla ei ole mitään voitettavaa, voi löytää Sirkukseen korkeimmalle tasolle soluttautuneen Neuvostoliiton myyrän.

Mutta Smileyllä on yksi heikkous: hän rakastaa, ja sitä vihollinen käyttää hyväkseen. Toisin kuin mafiarikollinen, vakooja ei voi kotiin tullessaan vaihtaa koti-isän rooliin, vaan koko hänen persoonansa on pelinappulana joka minuutti. Sen on pakko särkyä, sanoo vakiovieraani Anna Kortelainen:

”Hänellehän petturuus tulee kotiin saakka, koska hänen vaimonsa pettää häntä. Ainakin minua lukijana se kosketti, koska harvalla meistä on kokemusta maanpetturuudesta, mutta ajatus siitä, että ystävä pettää tai puoliso pettää tai itse pettää lähimmät ihmisensä, on aika hurja. Jos ammattivakooja kokee ammatillisen narrimaisuuden kotoa käsin, niin se on aika koskettavaa, koska se rakkaus on ainoa yksityiselämän mahdollisuus Smileylle.”

SAMA HEIKKOUS oli myös tunnetulla suomalaisella vakoojalla – ainakin jos hänen omiin sanoihinsa on uskominen. Matti Volvo Markkanen kertoo, että KGB määräsi hänet viettelemään Yhdysvaltain lähetystöstä tyttöjä 1960-luvun alun Lontoossa. Hurmaaminen onnistui, mutta Markkasella ei ollut sydäntä kiristää naista Neuvostoliiton tiedustelupalvelun armoille.

Volvo Markkasen pankkiryöstöt olivat huimia, samoin vankilapaot. Mutta kaikkein villeimpiä ovat hänen vaiheensa vakoilijana ja terroristina. Se kaikki alkoi oman isän ansiosta:

”Hän esitteli minut Viktor Zegalille vuonna 1960, jolloin hän oli jo KGB:n päällikkö Helsingistä. Tästä tapaamisesta se alkoi. Isä oli kylässä, äitini oli myös mukana, olimme Lönnrotinkadulla Viktor Zegalin luona. Isähän oli opportunisti, joka katsoi, että Neuvostoliitto on hyvä työnantaja, koska siihen aikaanhan se oli."

75-vuotias rikosveteraani on nyt rauhoittunut, mutta yhä vieläkin Volvo Markkanen auttaa kaltoin kohdeltuja naisia Hänellä on suhteita tahoihin, jotka saavat niin sanotusti puhuttua järkeä kovakalloisillekin miehille.

Tervetuloa mukaan jännittävään ja yllättävään keskusteluun, kun 10 kirjaa rikoksesta tuo yhteen kaksi vakoilukertomusten mestaria TV1:een sunnuntaina 11.8. klo 20.00.

Kuuntele radiokolumni täältä. Perttu Häkkisen ansiokkaan henkilökuvan Volvo Markkasesta (2012, 36 min.) kuulet täältä.

Lainaus

Laillista vakoilua

Kirsi Skön — Mon, 07 May 2012 15:57:46 +0000

Sain tätä juttua tehdessäni kuulla iranilaisesta, joka joutui kuulusteluihin lähdettyään käymään kotimaassaan. Näissä kuulusteluissa hänelle esiteltiin kuvia, joita joku oli ottanut hänestä Suomessa ja sitten toimittanut ne iranilaisille kuulustelijoille.

Joku oli siis vakoillut tätä iranilaistaustaista henkilöä Iranin hyödyksi. Tämä on Suomessa täysin laillista, sillä Suomessa on laitonta vakoilla Suomea. Vieraat vallat voivat laillisesti koota myöhempää käyttöä varten tietoa meillä asuvista kansalaistaan, kunhan näin tehdessään eivät riko muita lakeja.

Tästä seuraa, että Suomessa asuu ihmisiä joiden perusoikeudet eivät toteudu, vaikka uudistettu perustuslaki takaa maassa pysyvästi oleskeleville saman perusturvan kuin syntyperäisille suomalaisille.

Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson kirjoitti MOTlle, ” Pakolaisvakoilua harjoittavat epädemokraattiset valtiot loukkaavat ihmisoikeuksia. Oikeusministeriö on aloittanut selvityksen ilmiön laajuuden ja toimintatapojen selvittämiseksi. Tämä on edellytys sille, että oikeusministeriö voisi tulevaisuudessa tehdä...tarkkarajaisen kriminalisointiesityksen asiassa.”

Lisätietojen hankkiminen on on hyvä idea, sillä vaikka Ruotsissa luvaton ja petollinen tietojenkeruu on ollut kriminalaisoitu jo vuosia, on tuomiolle vakoilusta saatu vain harvoja tapauksia. Kun Suomessa vasta pohditaan onko kriminalisointi oikea keino puuttua ilmiöön, jonka olemassaoloon meillä on havahduttu, mietitään Ruotsissa siis jo lain tiukentamista.

Jutussa mainittu iranilainen pääsi muuten poistumaan Iranista, mutta ymmärtää viimeistään nyt, että opposition tukeminen Suomesta käsin havaitaan, ja se saattaa pahimmillaan vahingoittaa Iranissa asuvia sukulaisia.

Lainaus

Törkeä vakoilutapaus

Reijo Perälä — Fri, 12 Feb 2010 06:45:11 +0000

Minun läppärini sisään oli juuri menossa muurahainen, mutta minä listin sen. Tarkkailevatko muurahaiset postiani? Onko tämä Stasin juoni? Onko niitä enemmän? Onko niillä pesä koneessani? Onko tietoturva uhattu?

Ei! En ole seonnut ja lääkityskin on ihan kohdallaan – luultavasti.

Tohtori Kaikkonen auttaa

Meillä on ihan oikeasti kotona muurahaisia - kesät talvet - rapiat kymmenen vuotta sitten rakennettu talo. Joskus ne painavat jonossa makuhuoneen nurkasta toiseen, joskus ne häviävät, joskus ne tulevat armeijakuntina keittiöömme.

Vekkulia porukkaa rauhan oloissa! Mutta ei kotona kauhean kivoja mustina janoina ja parvina.

Käyn taistelua muurahaisia vastaan. Aluksi en käyttänyt niitä vastaan ydinaseita vaan Hooverin imuria.

Olin edellisenä iltana imuroinut kaikki muurahaiset pois. Mutta kuinkas ollakaan, aamulla kun heräsin, porukat painavat Porilaisten marssin tahdissa imuriputkesta ulos – tasatahtia, jonossa, hyvässä marssimuodostelmassa.

Olin kokenut henkilökohtaisen Pearl Harborin. Minut oli yllätetty. Kylmä sota kiihtyi.

Olin valmis vastaiskuun.

Päätin ottaa käyttöön biologiset aseet. Sumutin kaikki nurkat muurahaisten torjuntaan tarkoitetulla aineella. Olin valmis vieläkin järeämpiin aseisiin.

Mutta tuho oli täydellinen. Ja voittajat kirjoittavat sotahistorian, ei siinä muurahaisia muisteta.

Niin luulin - kunnes tuli tämä yksi, joka yritti marssia läppäriini.

Mutta niitä täytyy olla enemmän!

Ne ovat soluttautuneet kannettavaan tietokoneeseeni ja mitä ne siellä tekevät, ovat perustaneet pesän ja vakoilevat postiani.

Ovat selvillä siitä, minkälaisia strategisia suunnitelmia meillä on Elävän arkiston, YLE Areenan, Teksti-TV:n tai YLEn netissä olevan pääsivun kehittämisestä

Ja entäs jos Areenassa ryhdytään vielä nettikauppiaiksi. Paljastavat Mikael Jungnerin juonet Maikkarin Pekka Karhuvaaralle ja Sanomien Mikael Pentikäiselle, tälle uudelle Aatos Erkolle.

Vai onko kysymys siitä, että muurahainen on yhteisöllinen ötökkä. Ne haluavatkin vain osaksi sosiaalista mediaa ja Facebookissa fanittaa jotakin hyvää sivua kuten esim. ”Olen varma että Oulu saavuttaa 20 000 fania ennen muita kaupunkeja” tai että ”Mulla oli lahjoja vaikka mihin, mutta sitte tuli kaikenlaista”.

Lainaus