Blogit - omaishoito

Suru-uutinen

Simo Sipola — Tue, 25 May 2010 12:44:04 +0000

Helmikuussa esitetty MOT-ohjelma Säästöä vammaisilla kosketti monia. Se kertoi karulla tavalla, miten kunnat ovat valmiita polkemaan vaikeasti vammaisten ja heidän omaistensa oikeuksia.

Ohjelmassa esiintyi kaksi rohkeaa vanhempaa, jotka toimivat vaikeasti vammaisten lastensa omaishoitajina. Molemmat vaativat lapsilleen ja itselleen niitä oikeuksia, jotka heille lain mukaan kuuluu.

Toinen näistä vanhemmista, espoolainen Kristiina Skog, menehtyi huhtikuussa. Hän oli pitkään sairastanut rintasyöpää.

Kristiina hoiti poikaansa Joakimia, eli Kimiä, niin pitkään kuin hänen voimansa riittivät. Lopulta syöpä vei voiton.

Espoon sosiaaliviranomaiset kohtelivat Kristiinaa nöyryyttävästi.

Vammaispalvelun työntekijät vähättelivät Kristiinan sairautta. Hän ei saanut kotiapua, jotta olisi voinut toipua raskaista syöpähoidoista. Hän joutui taistelemaan tilapäishoidosta, jotta olisi saanut levätä.

Lisäksi Kristiinan - ja monen muun espoolaisen omaishoitajan - omaishoidonpalkkiota oltiin puolittamassa tämän vuoden alusta. Syynä olivat Espoon talousvaikeudet. Kristiina sai neuvoteltua jatkoaikaa neljäksi kuukaudeksi. Uudet neuvottelut olisivat olleet edessä huhtikuun lopussa.

Viranomaiset painostivat enemmän tai vähemmän suoraan Kristiinaa, jotta tämä olisi pannut Kimin asumaan laitokseen tai hoitokotiin. Vammaispalvelut ei esimerkiksi myöntänyt Kimille enää tämän vuoden alusta lähtien henkilökohtaista avustajaa. Syynä oli muodollisesti se, että Kimi ei pystynyt määrittelemään avun tarvettaan kuten vammaispalvelulaki edellyttää.

Vammaispalvelun päällikkö kysyi Kristiinalta vain kuukautta ennen kuin tämä kuoli: Jos olisit terve, voisitko ajatella käyväsi töissä?

Nyt Espoon vammaispalvelun ei enää tarvitse kantaa huolta Kristiinan työkyvystä. Eikä viranomaisten tarvitse miettiä hänen omaishoidonpalkkionsa suuruutta.

Kristiinan lapset pärjäävät jotenkuten. Kimi asuu Rinnekodissa. Hänen isoveljensä asuu yksin ja etsii töitä.

Lainaus

Kenen tahto?

Simo Sipola — Mon, 01 Feb 2010 14:20:43 +0000

Millä tavalla vaikeasti vammainen, puhekyvytön ihminen määrittelee tahtonsa? Miten voidaan tietää, mikä on vaikeasti vammaiselle parasta hoitoa tai mikä on hänen mielestään paras paikka asua? Pohdin näitä kysymyksiä, kun tein tämän viikon MOT-ohjelmaa.

Ne ovat pirun vaikeita kysymyksiä. Miten tulkita sellaisen ihmisen tahtoa, joka ei pysty sanallisesti eikä edes viittomalla ilmaisemaan mielenliikkeitään? Mitä voi tulkita tällaisen ihmisen silmistä? Entä miten pitäisi tulkita huulilla karehtiva hymy? Onko se aito mielenilmaus vai pakkoliike?

Tällaisessa tapauksessa paras tulkki on yleensä lähiomainen. Hän on asunut vuosia, jopa vuosikymmeniä vaikeasti vammaisen kanssa. Hän, jos kuka, pystyy lukemaan pienistä eleistä, ilmeistä tai äännähdyksistä paljon.

Mutta pystyykö edes omainen tai muu läheinen, vaikkapa henkilökohtainen avustaja, tulkitsemaan vaikeasti vammaisen tahtoa? Eihän hän pysty asettumaan toisen pään sisään.

Tämänviikkoisessa MOT-ohjelmassa esiintyvät isä ja poika, Sauli ja Jarkko Moisio. Jarkko on aikuinen nuori mies, jolla on selvästi oma tahto. Luulen, että opin edes hieman ymmärtämään Jarkkoa niiden päivien aikana, jotka saimme viettää hänen ja Sauli-isän luona.

Mutta halusiko Jarkko todella, että me kuvaamme häntä? Halusiko hän, että kamera seuraa hänen saunomistaan? Tai sitä, että hoitaja puhdistaa hänen selässään olevaa avohaavaa?

En minä tiedä. Jouduinko siis luottamaan siihen, että Sauli Moisio pystyy puhumaan poikansa puolesta? Että hän voi sanoa, kun Jarkko ei halua tai kun Jarkkoa ei huvita?

En onneksi aivan täysin. Opin Jarkon mielenliikkeistä jotakin, jota on vaikea selittää näin kirjoittamalla. Se pitää nähdä.

Opin, että Jarkko esimerkiksi ilmaisee tahtoaan panemalla silmänsä kiinni tai pitämällä ne auki. Jos jokin asia ei huvita, Jarkko sulkee silmänsä. Jos taas asiat sujuvat, kuten Jarkon mielestä niiden pitäisi sujua, hän pitää silmänsä auki.

Joskus tahdon ilmaiseminen on pienistä asioista kiinni. Joskus silmänräpäyskin voi riittää.

Lainaus

Ajankohtaisen kakkosen Special: Pitkät jäähyväiset

Tiina Merikanto, toimittaja — Tue, 05 Jan 2010 10:04:03 +0000

Ei sitä päätetty 10 vuotta sitten, että tällaisen ohjelman teemme. Ajankohtaiseen kakkoseen tehdyissä alkuvuosien jutuissa käsiteltiin omaishoitajuutta ja Alzheimerin tautia, eikä tehty seuranta-dokumenttia. Kuitenkin jo 2000-luvun alussa syntyi mielessäni toive: olisiko toimittajan mahdollista kulkea Maire ja Kalevi Suojasen rinnalla pidempäänkin?

Mairessa ja Kalevissa yhtyi ainutlaatuisella tavalla halu jakaa kokemaansa muille ja rohkeus panna elämänsä ja itsensä alttiiksi. Kalevi on myös kirjoittaja, ajattelija ja sanan käyttäjä. Se, että nämä kaikki ohjelman tekoa edesauttavat asiat yhdistyivät samoissa ihmisissä, on harvinaista. Sain kuitenkin tämän etuoikeutetun mahdollisuuden. Kuljin omalta pieneltä osaltani Mairen ja Kalevin elämän matkassa, ilman valmista suunnitelma mihin päädymme. Se mitä syntyi, ei ole ohjelma taudista, vaan ihmisen elämästä, siihen väistämättä kuuluvasta kuolemasta sekä rakkaudesta.

Mairen ja Kalevin matka on ollut myös oman elämäni matkaa. Monet ohjelmieni ihmiset ovat opettaneet minulle paljon ihmisenä olemisesta ja elämästä. Menneenä vuonna 2009 ohjelmieni ihmiset kuljettivat minut perimmäisten kysymysten äärellä. 32-vuotias viime elokuussa syöpään kuollut neljän lapsen äiti opetti päivässä ja hetkessä elämistä. Katja Kotikangas (Silminnäkijä:Lähtölaskenta) johdatti minut syvemmälle sen ymmärtämiseen, että elämää ei ole varaa tuhlata, ei edes yhtä päivää. Samalla polulla olen kulkenut Mairen ja Kalevin kanssa. He ovat vieneet minut myös luopumisen matkalle. Elämässä on jatkuvasti valittava ja samalla luovuttava monista asioista ja ihmisistäkin. Mitä tänään valitsen ja mistä luovun? Millä perusteella? Mihin valintoihin voin itse vaikuttaa ja mihin en? Mikä on minun vastuuni?

Toisten asioiden valitseminen merkitsee luopumista toisista asioista. Valitseminen ja luopuminen ovat saman kolikon kääntöpuolia. Elämän kääntöpuoli on kuolema. Elämän rajallisuus, kuoleman todellisuus rikastuttaa elämää, ei synkistä sitä. Sen sijaan kuoleman tunkeminen pois todellisuudestani kaventaa elämääni. Elämän voima, rohkeus ja tyytyväisyys eivät häviä, enneminkin niitä tulee lisää. Olen siitä yhä vakuuttuneempi Mairen ja Kalevin sekä Katjan kanssa kulkemani matkan jälkeen. Tervetuloa matkalle mukaan.

Lainaus

Omaiset - ehtyvä luonnonvara

Simo Sipola — Mon, 01 Dec 2008 14:26:10 +0000

Vanhusten- ja vammaistenhoito on parinkymmenen vuoden päästä umpikujassa. Suuret ikäluokat ovat silloin vanhuksia. Kuka heitä hoitaa?

Helppo vastaus on, että pannaan heidät palvelutaloihin ja muihin laitoksiin. Mutta ei se niin mene, jos viime vuosien muutosta tarkastelee. Kuntien ja valtion virallinen politiikka on jo pitkään ollut vähentää laitoshoitoa. Vanhuksia ja vammaisia hoidetaan entistä enemmän kotona tai kodinomaisesti, siis joko palvelutalossa tai vastaavassa.

Ainahan poliitikot voivat päättää tietenkin toisin. Mutta uudenlaista hoivajärjestelmää ei rakenneta hetkessä, ei edes kymmenessä vuodessa.

Mikä sitten avuksi? Pitäisikö omaistemme hoitajia tuoda Filippiineiltä tai Venäjältä? Rakentaa lisää huippunykyaikaisia palvelutaloja, joissa koneet tekevät raskasta hoivatyötä ja auttavat vanhuksia päivittäisissä askareissa? Ihminen sitten vain valvoo, että työ tulee tehtyä kunnolla.

Ei kai sentään. Kyllä kai useimmat meistä haluavat, että hoitaja on ihminen.

Tämän illan MOT-ohjelma antaa päättäjille pari vinkkiä: Maksakaa lisää palkkaa omaishoitajille, kotiavustajille ja hoiva-alan ammattilaisille. Siihen pitäisi olla varaa, sillä yksi omaishoitaja tuo kunnalle muutamien kymmenien tuhansien eurojen säästöt vuodessa. Osoittakaa, että arvostatte raskaasta hoivatyötä tekeviä omaisia ja ammattilaisia. Kunnon palkka houkuttelee taatusti alalle. Ja se, että arvokasta työtä tekeviä ihmisiä kohdellaan reilusti. Mikä parasta: vaikka palkat paranisivat, valtio ja kunnat säästäisivät selvää rahaa.

Rahalla ei tietenkään saa kaikkea. Tarvitaan myös asennemuutosta. Emme saa enää piilottaa vanhuksia vanhainkoteihin ja vammaisia laitoksiin. Emme saa jättää heitä täysin kotipalvelun hoteisiin, siis käytännössä vangeiksi omiin asuntoihinsa.

Heitän lopuksi vielä haasteen sinulle, joka kammoat vaippojen vaihtamista ja inhoat dementoituvan äitisi jankutusta. Oletetaan, että työaikasi vähenee tulevina vuosina, ja vapaa-aikasi vastaavasti lisääntyy. Mitä sinä teet lisääntyneellä vapaa-ajallasi? Oletko valmis hoitamaan omia vanhempiasi tai muita läheisiäsi silloin, kun he eivät enää pysty huolehtimaan itsestään?

Tiedän, kysymys on erittäin vaikea. Voiko siihen vastata niin kauan kuin omat omaiset ovat terveitä?

Simo Sipola
toimittaja, MOT

Lainaus