Blogit - aika

Miksi aika tuntuu iän myötä kuluvan nopeammin?

Prisma Studio/Jenni Koponen — Sun, 17 Feb 2013 22:00:24 +0000

Tuntuiko viime vuosi vilahtavan ohi yhtä nopeasti kuin suklaalevy katoaa parempiin suihin?

Aika tuntuu kuluvan nopeammin mitä kumarammaksi selkä käy ja mitä harmaammaksi hapset muuttuvat. Lapsena yksi kesälomapäivä sen sijaan tuntui kestävän ikuisuuden samoin kuin hammaslääkärin tuolissa istuminenkin. Mutta miksi päivät ja vuodet vilisevät ohi silmiemme edessä kuin filmi, jota kelataan eteenpäin aina vain nopeammin?

Yhtä ja ainoaa oikeaa vastausta tähän globaaliin ilmiöön on vaikea antaa, vaikka tutkijat ovat tuhlanneet lukemattomia tunteja ajan tutkimiseen.

Monet tutkijat uskovat, että avain ajan salaisuuteen piilee siinä, että vanhetessamme toistamme jatkuvasti samoja rutiineja ja koemme samoja asioita aina vain uudestaan. Asiat, joita teemme ensimmäistä kertaa jättävät pysyvän muiston ja mitä enemmän muistikuvia meillä on tietystä tapahtumasta, sitä pidempään koemme sen kestäneen. Esimerkiksi jos ajamme polkupyörällä ensimmäistä kertaa uudelle työpaikalle, tuntuu se kestävän iäisyyden, aivot työskentelevät reitin
parissa. Mutta suhatessamme vuosien kuluessa tuhansia kertoja samaa väliä, jää ajamisesta vain vähän eläviä muistoja ja pyörämatka vilahtaa aina nopeasti ohi. Aivomme eivät enää vaivaudu tallentamaan kaikkia yksityiskohtia jo lukuisia kertoja koetusta tapahtumasta. Aivot tarkastelevat tuttua tapahtumaa samalla mielenkiinnolla kuin me jaksamme lukea puhelinluetteloa.

Teoria tuntuu mukavalta, koska sen mukaan ihminen voi itse myös vaikuttaa ajan juoksemiseen. Aikaa voi tutkijoiden mukaan hidastaa hakemalla vaihtelua rutiineihin ja kokeilemalla uusia juttuja. Jokainen uusi kokemus jättää siis samalla uuden elävän muiston. Ei esimerkiksi kannata juuttua aterioimaan samaan kantapaikkaan vaan vaihdella ravintolaa, jolloin ruokailu tuntuu kestävän pidempään ja saat suuremman valikoiman kuolaa valuttavia muistoja. Tietysti tällainen uutuudenviehätyksen metsästäminen johtaa ongelmiin, pitäisikö treffikumppaninkin olla eri joka kerta? Vaimo tai mies ei välttämättä ilahdu...

Ajan kulumiseen ikääntyessä on sovellettu myös matemaattista kaavaa. Teorian mukaan viisi vuotiaana vuosi tuntuu pitkältä ajalta, koska se muodostaa viidenneksen eli 20 prosenttia ihmisen elämästä. Sen sijaan kun mittarissa on jo 50-vuotta vuosi puolestaan edustaa vain yhden viideskymmenesosan elämästä ja sen seurauksena vuosi tuntuisi menevän nopeammin. Teoria on aika lohduton, emme voi ajan kiihtymiselle yhtään mitään.

Tuskinpa tähän auttaisi se, että leikkisimme vanhenemisen loppuvan ja juhlisimme esimerkiksi kaksikymppisestä eteenpäin aina vain samoja pyöreitä. Voimme huijata itseämme monessa, mutta peili kertoisi vääjäämättä ryppyisen totuuden vahenemisesta. Matemaattinen teoria ei myöskään selitä sitä, miksi myös lyhyemmät jaksot tuntuvat menevän nopeammin ajan kuluessa.

Toisten tutkijoiden mukaan ratkaisu ajan nopeutumiseen iän myötä löytyy dopamiinista eli eräästä aivojen välittäjäaineena toimivasta hormoni, joka vaikuttaa elimistöön piristävästi. Teorian mukaan aivoista löytyy erityinen kello, joka seuraa aikavälejä sekunneista minuutteihin. Tätä kelloa säätelee dopamiini. Kello käy nopeammin, mitä enemmän dopamiinia löytyy. Esimerkiksi onnettomuudessa dopamiinia syöksyy aivoihin ja se voisi selittää sitä, miksi vaikkapa auto-onnettomuudessa aika hidastuu eli kolme sekuntia voi tuntua kolmelta minuutilta.

Dopamiinitasoon voi vaikuttaa, esimerkiksi huumeet ja masennuslääkkeet lisäävät dopamiinin määrää ja skitsofrenialääkkeet vähentävät sitä. Tutkimukset osoittavat, että dopamiinitasomme alkavat pudota kahdenkymmenen ikävuoden jälkeen ja laskevat siitä eteenpäin. Löytyisikö ratkaisu ajan hidastamiseen siis
kemikaaleista tai dopamiinisyöksyjä synnyttävästä vaarallisesta extremeurheilusta? Ei kuulosta hyvältä. Voisi olla, että näillä konsteilla aika melko nopeasti jättäisi meistä.

Tämä on kirjallinen versio Prisma Studion jutusta aiheesta 12.2.2013. Ikää käsittelevä jakso on katsottavissa myös Areenassa:

Prisma Studio Facebookissa:

https://www.facebook.com/prismastudio

Lainaus

Bloggaaminen sopii pitkäjännitteiselle lyhytjännitteiselle ihmiselle

Tuija Aalto — Thu, 22 Mar 2012 10:29:55 +0000

Eilen TV2:lla alkaneessa Blogistan-sarjassa esitelty bloggaaja, trashionista Outsa Pop (Outi Pyy) kertoi bloganneensa ensimmäiset kaksi vuotta ilman että hänellä olisi oikeastaan ollut lukijoita. Melkoista päättäväisyyttä! Jakso on Areenassa katsottavissa tämän viikon. Aamu-TV:n jutussa esiintyy Fiona Timantti.

Vaikka ihailen, toisaalta en ihmettele Trashionista Outsa Popin osoittamaa kykyä jatkaa kirjoittamista, vaikka alkuaikoina usein jäi vaille kommentteja. Bloggaaminen on kuin huumetta. Se antaa tyydytyksen nopeasti: kirjoituksensa voi julkaista ja saada linkin jakoon sosiaalisessa mediassa Twitterin ja Facebookin kautta suit sait. Blogiarkiston kerryttäminen kartuttaa omaa ulkoista muistia: kaikki nuo asiat olen saanut kirjattua koko maailman lukea!

Blogi palvelee kirjoittajansa moninaisia motivaatioita. Nopearytmisyytensä takia se sopii lyhytjännitteiselle ihmiselle. Ajan mittaan rakentuvan yhteisöllisyyden ja sisällön "pitkän hännän" muodostumisen ansiosta se sopii erityisen hyvin pitkäjänteiselle ihmiselle. Bloggaaminen sopii hyvin ulospäin suuntautuneelle ihmiselle. Introvertille blogi voi olla aivan erinomainen tapa ilmaista ajatuksiaan omilla ehdoillaan. Tyydyttävintä bloggaaminen on silloin, kun se palvelee omaa päätehtävää ja tarjoaa virikkeitä ja vuorovaikutusta.

Tämä Aikaleima-blogi lopettaa saavutettuaan neljän vuoden iän. Haluan lämpimästi kiittää kaikkia sen kirjoittamiseen eri aikoina osallistuneita henkilöitä. Aikaleiman henki jatkuu Pinterestissä tunnelmatauluna.

Laitahan lukulistoille Ylen blogit Avoin Yle, Kehitys kehittyy, Yle Tiede ja Rele. Toivotan kaikille Ylen uusille ja vanhoille bloggaajille intoa ja inspiraatiota. Tapaamisiin verkossa jatkossakin!

Kirjoittaja on suunnittelupäällikkö Ylen internetissä, vuorotteluvapaalla kevään 2012 ajan.

Lainaus

Unohtumattomia hetkiä

Iikka Vehkalahti — Fri, 26 Feb 2010 05:00:00 +0000

Loppujen lopuksi muistamme elämästämme vain joitakin hetkiä. Mutta jollemme muistaisi niitä, olisiko elämäämme olemassa ?

Jos hyväksyy edellisen lauseen, niin päteekö sama dokumenttielokuviin?

Huomaan, että monesta elokuvasta muistan hetken tai hetkiä,mutta en välttämättä itse elokuvia.Onko niin, että juuri nuo hetket valaisevat todellisuutta kirkkaammin kuin pitkäkin harmaus ?

Kommunikoivatko nuo valistuneet hetket syvemmin kanssani kuin hetkellinen tiedollinen tai viihteellinen kokemus joka minulla on elokuvaa katsellessani?

Mitä minä viimeksi nähdyistä muistan ?

Miesten vuorosta kohtauksen, jota ei saa paljastaa katsojille etukäteen.

Suomea rakentamassa dokumentista perheenisän kiipeämässä portille ja tarkistamassa kattolamppua väännellen, kuinka hyvin perheen äiti ystättärineen oli viiniä nauttiessaan edellisenä iltana maalannut keittiön seinän.

Alpo Rusi hihittelemässä Epäilyksen varjossa Stasin punkassa aluspaidallaan, että ”Kaksi Pekkaa....hihiii...” tai Olli Ainola vastaamassa kysymyksiin Suoposta.

Vanhemmista ? Sotakuvaajassa James Nachtaway hitaasti ja varovasti kävelemässä kohti indonesialaista perhettä, joka elää rautatien raiteiden vieressä isän ollessa invalidi ja tapa, jolla yhdellä nyökkäyksellä Nachtaway rakentaa luottmuksen ja hyväksynnän valokuvan otolle.

Leo Hurwitzin Strange Victoryn lehtikioski, josta myydään sanomalehtiä kertomaan, että sota on ohitse.

Lasse Naukkarisen No Commentsin valtiopäivän avajaiset Helsingin Vanhan kirkon puistossa.

Onko sillä merkitystä, mitkä ensimmäisenä tulivat mieleen ?

Lainaus