Blogit - asuminen

Arki-Suomi ja Mökki-Suomi

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 10:43:26 +0000

Hei! Haluaisitko ylikalliin kopperon liian ahtaasti rakennetusta kaupungista? Vai tilaa ja avaruutta sielulle ja silmänruuaksi järvenselkää? Nyt niin trendikästä downshiftausta on tehty vuosikymmeniä, mutta se ei ole enää kaikkien mieleen.

Eteläkarjalaiset jänkäsalolaiset ovat huolissaan saarensa ja lossinsa tulevaisuudesta. Saaressa on parikymmentä vakiasukasta. Alimmillaan, ennen sähköjen ja lossin tuloa vuonna 2005 jäljellä oli enää viisi ympärivuotista jänkäsalolaista.

Moni mökkiläinen haluaisi muuttaa saareen kokonaan, mutta kapuloita rattaisiin kyläläisten kokemuksen mukaan panee Ely-keskus. Sen mielestä pitäisi asua tiiviisti ja tehokkaasti kaupungeissa.

Lappeenrannasta on 20 kilometriä Jänkäsaloon, ja lauttamatka Jussilansalmen yli vielä kaupan päälle. Ympärillä sinistä Saimaata, rannoilla vihreää metsää. Tällaisesta maisemasta turisti on valmis maksamaan paljon.

Vapaa-ajankäyttöönkö Jänkäsalon saari lopuilta jääkin? Ja puoli Suomea. Onko väistämätöntä, että työt tehdään ja talvet asutaan tiiviisti kaupungissa ja Mökki-Suomi on pimeä ja autio? Kunnes koittaa kesä ja kaupunkilaiset ruuhkauttavat tiet ja lauttajonot päästäkseen hetkeksi hengähtämään?

Lainaus

Arjen aikajana

Seppo Heikkinen — Thu, 31 Jan 2013 08:48:49 +0000

Aikamatka arkeen radiosarjan kahdeksassa osassa tarkasteltiin teema kerrallaan arkeen kiinteästi liittyvien ilmiöiden avulla sitä miten Suomesta oikein tuli Suomi? Eli se moderni Suomi, jollaisena sen nyt tunnemme. Tätä arjen suurta kaarta tarkastellaan ruoan, asumisen, pukeutumisen, alkoholin, vapaa-ajan, mökkeilyn, autoilun ja työn näkökulmista.

Radio-ohjelmat on tulleet jo ulos ja kuunneltavissa Yle Areenassa.
Yle Oppiminen on myös purkanut auki sarjan sisältöjä ja ne löytyvät oppimisen uusilta sivuilta.

Hahmottaakseni arjen tarinaa uudella tavalla, laitoin ohjelmien keskeiset faktat aikajanalle. Näin niistä muodostuu uusi arjen tarina, jossa ilmiöt lomittuvat toisiinsa. Itsekin aikajanaa tehdessäni huomasin miten eri ilmiöt liittyvät toisiinsa. Esimerkiksi 60-luvulla elintaso nousi ja vapaa-aika lisääntyi. Tämä merkitsi muun muassa sitä, että myös mökkien rakentaminen lisääntyi. Tämä taas tarkoitti, että yhä useammalla oli käyttöä omalle henkilöautolle. Ja kun mökile mentiin autolla, niin enää ei käytettykään välttämättä sitä kyläkauppaa.

Aikajanalla näkyy myös selvästi 50-luvulla käynnistynyt raju elinkeinoelämän rakennemuutos, joka varsinkin 60- ja 70-luvuilla sysäsi liikkeelle monenlaisia uudistuksia ja ilmiöitä.
Nyt tulevaisuuden tutkijat puhuvat, että elämme jälleen uuden rakennemuutoksen (ns. kuudennen aallon) kynnyksellä. Vaikea vielä sanoa mitä kaikkea se tuo mukanaan, mutta varmaa ainakin on, että arjen suuri muutostarina saa jatkoa.

Antoisaa aikamatkaa arkeen!

T: Seppo H.

PS: Aikajana ei näy tuossa ylhäällä parhaalla mahdollisella tavalla oikeanpuoleisen sivupalstan takia. Paremmalta se näyttää täällä. Jos haluat katsoa sitä tuosta ylhäältä, niin kuljeta hiiri oikeaan tai vasempaan reunaan, jolloin saat esille napin josta pääset seuravaan tai edelliseen tapahtumaan.

PSS: Tässä ohjelmasarjassa ei ajanpuutteen vuoksi voitu käydä läpi kaikkia suomalaiseen arkeen liittyviä aspekteja. Ehkä joskus myöhemmin. Mitä aspekteja sinä ehdottaisit? Sisustaminen, matkailu, kaupankäynti jne?

Lainaus

Matkalla yhteisölliseen asumiseen törmää ydinperheongelmiin ja asenteisiin

Heidi Sommar — Tue, 17 Apr 2012 08:10:25 +0000

30 vuotta ja 30 neliötä, seurana villakoiria ja muisto juuri päättyneestä parisuhteesta. Kylpyhuone jonne ei mahdu edes pesukonetta. Seinän takana naapuri jota en tunne. Nämä olivat tunnelmat viime kesänä kun yksiöni seinät tuntuivat olevan vähän liian lähellä toisiaan. Mietin voisiko elämässä olla sellaista pullantuoksuista yhteisöllistä arkea, vaikka mies, lapset ja asuntolaina puuttuivatkin yhtälöstä, enkä aikonut pitää kiirettä niiden hankinnassa. Olen aina pitänyt ongelmien luovasta ratkomisesta ja tajusin, että voisin vaihteeksi kokeilla sitä omassakin elämässä.

Muistin vitsailleeni jo ennen kesää ystävälleni Eerolle, että pitäisi perustaa ”hyvien ihmisten kommuuni”. Nyt aloin miettimään asiaa tosissani. Samalla epäilyksen ääni piipitti, että en voi perustaa kommuunia, sillä ikäni ei ala numerolla kaksi, enkä ole hippi. Ja miten muka voisin asua kommuunissa, kun inhoan jo sanaa kommuuni?

Ennen perheet olivat monissa kaupungeissa ahdettuina yhden huoneen asuntoihin, nykyään kaupungit pullistelevat sinkkutalouksia ja yksiöistä on huutava pula. Ihmettelen tätä yksinasumisen trendiä samanaikaisen yksinäisyydestä ja yhteisöllisyyden puutteesta valittamisen aikana. Haluammeko tosiaan viettää niin itsenäistä (ja yksinäistä) arkea kuin moni viettää?

Katso Elävässä arkistossa: Yhteisöllinen asuminen on Suomessa yhä harvinaista

Kun ystäväni palasi kesän lopulla matkoilta aloimme tosissamme pohtia sitä, millaista olisi asuminen joka vastaisi mahdollisimman hyvin unelmiamme. Unelmilla ei ollut muita rajoituksia, paitsi että niiden tuli olla toteuttavissa saman tien, ei ”sitten kun”. Haaveilimme molemmat luonnonläheisemmästä elämästä Helsingissä lähellä merta, omasta pihasta tai isosta parvekkeesta, saunasta ja asumisväljyydestä, sekä hyvästä seurasta.

Yhteisöllisen asumisen kasvua on povailtu Suomessa jo vuosikymmeniä. 80-luvulla hahmoteltiin ideaa kaupunkiympäristöön sijoittuvasta asuinyhteisöstä, jossa ruokakunnilla olisi oma asunto, mutta osa arjen toimista tapahtuisi yhteisissä tiloissa. Rakennuttajien innostus kuitenkin hiipui ja sittemmin hankkeita ovat vetäneet lähinnä yksittäiset asukasryhmät. Yhteisölliset kerrostalot, rivitalot ja asuinkorttelit ovat vieläkin harvinaisuuksia.

Katso Elävässä arkistossa: Tuulenkylän asuinyhteisö oli pioneerihanke

Tutkittuamme vuokra-asuntotarjontaa tulimme pian siihen tulokseen, että neljä henkilöä olisi sopivahko määrä asuinkollektiiviimme. Yli neljän makuuhuoneen asuntoja oli harvemmin tarjolla ja kolme vuokranmaksajaa ei useinkaan riittänyt vielä kulujen pitämisessä alhaalla. Hintakattomme oli 600 euroa per henkilö. Paljon edullisemminkin toki kimppa-asuntoja löytyy, mutta olimme valmiita maksamaan asumismukavuudesta ja sijainnista.

Facebookin avulla saimme kaksi tuttuamme mukaan hankkeeseen ja kiersimme katsomassa asuntoja. Aika pian törmäsimme ”ydinperheongelmaan”. Lähes kaikki asunnot oli rakennettu ydinperheiden tarpeisiin. Suurin ongelma oli huonekoko. Asunnoissa oli yleensä yksi iso makuuhuone, pari pientä lastenhuonetta ja valtava olohuone, kun taas meillä oli tarve löytää asunto, jossa olisi isot omat huoneet kaikille. Parhaiten tarvetta vastasivat vanhemmat talot, jotka oli rakennettu 1900-1930-luvulla. Toinen iso ongelma oli asunnonomistajien asenne, monelta tuli suoraan vastaus ettei asuntoa haluta vuokrata kuin perheelle tai pariskunnalle.

Katso Elävässä arkistossa: Ennen yhteisöllisyys ei ollut valinta

Sitten tuli takapakkia, molemmat tuttumme luopuivat kommuuniajatuksesta. Toinen päätyi ottamaan asuntolainaa ja toinen sai edullisen yksiön keskustasta. Mietin itsekin miksen vaan ota lainaa ja tyydy kerrostalokaksioon. Jatkoimme kuitenkin harvakseltaan asuntojen etsimistä ja laitoimme kämppisilmoituksia nettiin. Yhtälö oli vaan hieman hankala, sillä aina kun löysimme houkuttelevan asunnon, meiltä puuttui kämppikset ja kämppiksiä taas oli hankala värvätä ilman tietoa asunnosta.

Kaikkien huvittavinta oli kämppisten metsästäminen netissä. Tunnelma oli kuin sokkotreffeillä vaeltaessani kahviloihin tapaamaan ehdokkaita. Paitsi että näillä treffeillä oli heti tosi kyseessä, koska yhteenmuutto häämötti edessä. Tapaamiset vaihtelivat absurdeista kerroppa itsestäsi (niin koitan päätellä parissa minuutissa voinko asua kanssasi) –sessioista yhteiseen innostukseen.

Kommuunihankkeemme aikana meihin otti yhteyttä myös pienen lapsen yksinhuoltaja sekä miehestään eronnut 50-vuotias nainen. Tajusin, että monenlaiset ihmiset hyötyisivät yhdessä asumisesta ja moni kaipaa sitä, muttei ehkä tiedä mistä löytäisi ihmisiä tai miten menetellä. Eronneelle naiselle asiaa oli suositellut hänen poikansa, joka pelkäsi äitinsä jäävän liian yksinäiseksi. Ehkä keski-ikäisten eronneiden pitäisi yhdistää voimansa!

Katso Elävässä arkistossa: Keski-ikäisten kommuuni

Lopulta oma etsintämme palkittiin kliseisen onnellisella "kun kaikki palaset yhtäkkiä loksahtavat paikoillleen" -lopulla. Eräänä päivänä kävimme läpi yhteydenottoja ja tartuimme viestiin, jossa kaksi jo entuudestaan kimppakämpässä asunutta etsivät uutta kotia. 30-vuotias mies, joka opiskeli valokuvaajaksi ja 28-vuotias nainen ammatiltaan arkkitehti kuulostivat lupaavilta. Samoihin aikoihin olimme käyneet katsomassa erästä vanhaa puutaloa Jollaksessa, jonka nähtyäni olin huokaissut Eerolle, että olen valmis muuttamaan. Hinta oli kova, mutta omistaja oli valmis tinkimään. Ja selvisi, että kämppisehdokkaamme olivat haaveilleet samaisesta talosta. Pari yhteistä teehetkeä myöhemmin tuumimme, että se on nyt tässä ja aloitimme neuvottelut omistajan kanssa.

Puolen vuoden kuluttua kommuunivitsailustani huomasin maalaavani 16 neliön parvekkeellista huonettani vanhassa 1930-luvun puutalossa. Kolmikerroksisessa talossamme on kuusi huonetta, 180 neliötä, iso oma piha, kaksi takkaa, puulämmitteinen sauna, parveke, poreallas ja terassikatos. Kaikki ne ominaisuudet, joista olin unelmoinut (että joku niistä olisi kiva saada, paitsi poreammetta nyt en ollut osannut ajatellakaan) olivat yhtäkkiä suorastaan naurettavalla tavalla ympättynä yhdessä ja samassa talossa. Ja mikä parasta, asumiskulut ovat pienemmät kuin 30 neliön kerrostaloyksiössäni (yhteensä vuokra ja muut asumiskulut ovat noin 530€/hklö). Omaa tilaa on lähes yhtä paljon kuin silloisen yksiöni olohuoneessa ja makuusopissa yhteensä.

Nyt elän niin kuin haaveilin voivani elää sitten kun nimettömässäni on sormus ja niskassa 30 vuoden asuntolaina. Paitsi ettei se laina riittäisi puuhuvilaan 30 minuutin matkan päästä keskustasta. Asumisratkaisuni on avannut silmäni ajattelemaan myös tulevaisuuden asumista toisin. Vanha puutalomme sopisi mainiosti vaikka kahdelle pariskunnalle, molemmat saisivat talosta oman kerroksen kylpyhuoneineen ja pari lastakin mahtuisi tarvittaessa sekaan. Miksen jakaisi elämääni jatkossakin, tuumin. Asumiskulujen lisäksi myös monet muut menot pienenevät ja elämäminen on ekologisempaa, kun hankintoja voi jakaa aina kodinkoneista ja nettimaksusta lähtien. Ja omassa pihassa on se etu, että voi kasvattaa ruokaa itse. On myös kätevää liittyä lähiruokapiiriin, kun joku voi aina hakea kaikkien ostokset kerralla ja voidaan tehdä yhteisiä hankintoja.

Kun äitini 60-vuotias ystävätär kuuli ratkaisustani, yllätyin kun hän huokaisi, että tuollaisen kommuunin hänkin haluaisi perustaa. Ettei olisi niin yksinäistä. Mikä estää? Nykyaikana netti antaa mahdollisuuden verkostoitua niin vaivattomasti ja jos ei ole kiire voi sopivien ihmisten löytämiseen käyttää rauhassa aikaa. Ehkä vanhempien ihmisten kohdalla tätä pitäisi edistää vaikka kirjastojen välityksellä, jos he eivät löydä netin ääreen.

Parisuhde ja ydinperhekin tuntuvat joskus turhan eristyneiltä elämäntavoilta. Ydinperhe on hyvin hauras, yhden vanhemman pahoinvointi suistaa sen jo raiteiltaan. Ja jos välittömässä arkisessa kanssakäymisessä ei ole kukaan muu mukana, niin kukapa huomaisi perheen pahoinvointia. Kahden ihmisen väliseen suhteeseen asetetaan aikamoiset kuormat kun pitää pyörittää talous kahdestaan, olla toistensa lähin tuki arjessa, hoitaa lapset ja siinä sivussa saada suhde kukoistamaan. Sitä paitsi kapea elinpiiri tyhmentää ja saa kuvittelemaan, että omat tavat ja näkemykset ovat ainoita oikeita. Tuntuu, että ihmiset ovat ajautuneet turhan pieniin lokeroihin, henkisesti ja fyysisesti.

Katso Elävässä arkistossa: Kun Suomi muutti lähiöön

Kun sukulaiset asuvat kaukana toisistaan tai yhteys on muuten vain katkennut minua lohduttaa ajatus siitä, että jokainen voi kerätä oman yhteisönsä eikä jäädä valittamaan yhteisöllisyyden puutetta tai odottamaan sen järjestymistä yhteiskunnan taholta. Seuraavaksi voisin hyvin kokeilla ottaa kämppikseksi eläkeläisen, tai vaikka maahanmuuttajan. Oppisin taas lisää. Tai jos alan kaipaamaan taloomme lapsia niin sen yksinhuoltajan. Tosin jossain vaiheessa on keksittävä muunlainen tapa yhteisasumiseen kuin vuokraaminen. Mutta mieluiten otan vaikka neljän kimpassa asuntolainan ja asun puolen miljoonan talossa 130 tuhannen asuntolainalla kuin samalla lainamäärällä kerrostalokaksiossa. Tai jospa piakkoin olisi jo tarjolla erilaisia yhteisasumisen ja -omistuksen muotoja.

Moni on kysynyt miten hoidamme tiski- ja siivousvuorot. Olen kuullut sen kysymyksen nyt niin usein, että hämmästelen sekö tässä yhteisasumisessa mietityttää. Eihän kukaan kysy yhteenmuuttavalta pariskunnaltakaan, että kukas teillä meinaa oikein tiskit hoitaa, ja mites järjestätte imuroinnin. Eiköhän monissa lapsiperheissä ole enemmän sotkua kuin meidän neljän aikuisen keittiössä. Ja astianpesukone ratkaisi tiskivuoroasian. Siivous hoidetaan kerran kuussa yhteisellä siivoussessiolla, sillä se on mukavampaa kuin yksin rehkiminen, lisäksi jokainen vastaa tietyistä alueista pari kertaa kuussa.

Mietin onko yhteisöllisen asumisen hitaaseen kasvuun syynä suomalaisten suuri halu yksityisyyteen ja omaan rauhaan. Moni kammoaa arkensa jakamista ja kokee sen rasittavana. Oma rauha on tärkeää ja ehkä tulevaisuudessa on enemmän vaihtoehtoja yhteisölliseen asumiseen, jossa jokaisella on oma asunto.

Katso Elävässä arkistossa: Helsingin Jätkäsaareen on rakenteilla yhteisöllinen kerrostalo

Eikä saman katon alla asumistakaan kannata pelätä. Ainakin meillä, kun kyseessä on neljä suhteellisen menevää ihmistä, on harvinaisuus, että keittiössä olisi yli kahta ihmistä kerrallaan ja yhteiset ruokailuhetket pitää sopia kalenterin kera. Kenties helpottava tieto sille, joka kuvittelee yhdessä asumisen olevan jatkuvaa yhdessä nyhjäämistä. Suurempia riitojakaan ei ole päässyt vielä syntymään. Tuntuu, että yhteiselo on helpompaa nyt kuin nuorempana. Bilettäminenkin alkaa vaihtua puutarhanhoitoon ja halkojen hakkaamiseen (mikä nautinto voikaan olla työpäivän jälkeen hakata halkoja omalla pihalla!) ihan vapaaehtoisesti.

Liputan yhteisöllisyyden puolesta, sillä en usko, että ihmiselle tekee hyvää elää niin yksinäistä elämää, kuin moni Suomessa elää. Ja olen yllättynyt siitä miten moni vanhempikin ihminen on huokaissut, että noin hänkin haluaisi elää. En tiedä parempaa mielenterveyden vaalimista kun se, että ennen nukkumaanmenoa voi vaihtaa kuulumiset jonkun kanssa tai hieroa hartioita. Ja mikä parasta tämä ilo ei ole riippuvainen parisuhdetilanteesta tai perhesuhteista.

Katso Elävässä arkistossa: Ekologiaa voi olla sekin miten lähiössä eletään onnellisena ihmisenä

Katso Elävässä arkistossa: Vanhukset hyötyvät yhteisöllisestä asumisesta

Lainaus

Ei ainakaan minun naapurikseni

laitinen_yle — Mon, 19 Apr 2010 21:09:13 +0000

Mitähän seuraisi, jos arvostetulta alueelta Suomessa myytäisi yllättäen talo vaikkapa kuusilapsiselle, Afrikasta tulleelle muslimiperheelle?

Miten naapurit suhtautuisivat uusiin tulokkaisiin? Miten kävisi talojen hintatason? Alkaisivatko naapurit myydä kiireesti talojaan pelätessään hintojen laskevan alueen asukasrakenteen muuttuessa?

Vai eikö talonomistaja olisi myynyt taloaan mistään hinnasta?

- Not in my neighborhood

Tällaista tuli mieleeni kun luin Yhdysvalloissa asuvan

Antero Pietilän dokumenttikirjan

Not in My neighborhood
How bigotry shaped a great American city

Ei minun naapurikseni
Kuinka kiihkoilu muovasi hienoa amerikkalaista kaupunkia

(Tämän ohjelman ensilähetys on YLE Radio 1:n Amerikkalaisia puheenvuoroja - sarjassa 20.4.2010 klo 18.05, jää kuulumaan myös osoitteessa http://areena.yle.fi/ )

Tästä kuuluu ohjelmaa täydentävä, erillinen Pietilän haastattelu

(klikkaa hiiren oikealla puolella ja valitse avaa)

Antero Pietilä Not in My Neighborhood kirja.mp3

Kaupunki on Baltimore, veteraanijournalisti Antero Pietilän kotikaupunki 40 vuoden ajan. Vaikka kirja käsittelee yhden amerikkalaisen kaupungin afrikanamerikkalaisiin ja juutalaisiin perustuvaa kiinteistösyrjintää, niin samaa kaavaa on myöhemmin noudatettu muissakin amerikkalaisissa kaupungeissa.

Jos olit musta tai juutalainen niin et käytännössä voinut asua kuin tietyillä alueilla.

Kiihkoilu – bigotry - ilmeni lakeina, säännöksinä, luottorajoituksina, hiljaisina sopimuksina ja häikäilemättömänä kiinteistökeinotteluna, jossa kiihkomielisiä asenteita käytettiin härskisti hyväksi.

Näin kaupunki vähitellen jakaantui määrätietoisen toiminnan seurauksena selkeisiin alueisiin eri rotujen ja kansallisuuksienkin kesken. Rajat ovat edelleen näkyvissä tämän päivän Baltimoressa.

Mitä uutta Pietilän juuri ilmestynyt kirja sitten tuo paljon puhuttuun rotusyrjinnän historiaan?

Yksinkertaisesti entistä syvempää näkökulmaa ja uskottavuutta rotusyrjinnän vaikutuksesta amerikkalaisten kaupunkien kehitykseen. Kymmenen vuoden työn tuloksena syntynyt kirja perustuu kiistattomiin dokumentteihin ja lukuisiin kiinteistöalan veteraanien haastatteluihin.

Antero Pietilä työskenteli 35 vuotta The Baltimore Sun – lehden toimittajana eikä turhaan. Not in my neighborhood – kirja on tutkivan journalismin kiintoisa tulos, mutta yhtä hyvin sitä voisi käyttää- ja ehkä aikanaan käytetäänkin – yliopistojen oppikirjana.

Amerikkalaisesta rotusyrjinnästä on tehty paljonkin kirjoja, mutta kiinteistömaailman rotusyrjinnän vaikutuksesta kaupunkien kehitykseen ei juuri mitään. Siksi tämä on ainutlaatuinen kirja.

Jos haluaa ymmärtää miten Yhdysvalloissa on suhtauduttu vähemmistöihin yleensäkin runsaan sadan vuoden aikana, niin Pietilän kirjan historiallinen osa antaa siitä hyvän kuvan aina näihin päiviin saakka tulevaisuudenkaan ennustamista unohtamatta.

Amerikkalaisen rotusyrjinnän kehityksen tunteminen auttaa ehkä myös ymmärtämään miksi Suomessa keväällä 2010 käydään ärhäkkää keskustelua maahanmuuttajista. Amerikassa, maahanmuuttajista syntyneessä maassa, ristiriidat vain olivat ja ovat paljon suuremmat.

1900 – luvun vaihteessa Baltimore kasvoi hyvää vauhtia. Kaupungin vilkkaaseen satamaan tulvi siirtolaisia eri maista toiseksi eniten koko maassa. Vain New Yorkin Ellis Islandin kautta maahanmuuttajia tuli enemmän.

Kaupungin asuinalueet uhkasivat sekoittua rodullisesti, mikä hermostutti valtaa pitäviä valkoisia. Poliitikot Baltimoressa ryhtyivät vastatoimiin.

”1910 kaupunki hyväksyi Amerikan historian ensimmäisen lain, joka kielsi mustia muuttamasta valkoisten asuttamiin kortteleihin ja päinvastoin. Kun korkein oikeus seitsemän vuotta myöhemmin kumosi tällaiset lait muissakin kaupungeissa, niin Baltimoresta tuli jälleen malli muille kaupungeille. Yksityisillä sopimuksilla oli jo vuosia voitu estää mustia ja juutalaisia muuttamasta tietyille alueille.”

Näin lakeja voitiin käytännössä kiertää. Esimerkiksi tietyllä asuntoalueella tai taloyhtiössä keskinäisin sopimuksin rajoitettiin mihin rotuun, kansallisuuteen tai uskontoon kuuluville asuntoja myydään.

”Vasta vuonna 1948 korkein oikeus päätti, että syrjiviä sopimuksia ei saa soveltaa. Tällaisista sopimuksista oli kuitenkin jo tullut alueellisen erottelun pääkäytäntö koko maassa.”

Muitakin kyseenalaisia keinoja Baltimoressa keksittiin. Yhtä näistä kuvaa englanninkielinen sana blockbusting.

”Baltimore oli myös edelläkävijä asukkaiden säikyttämisessä myymään talonsa alihintaan mustien naapurien tulon pelossa. Laajamittainen paniikin siivittämä asuntoalueiden rodullinen muutos alkoi toisen maailmansodan aikana, noin vuosikymmen ennen monia muita kaupunkeja.”

Suurimpia voittajia tässä kiihkoiluun perustuvassa bisneksessä olivat kiinteistönvälittäjät. He saattoivat itse ostaa valkoisen omistaman talon, antaa afrikanamerikkalaisen perheen asua siinä ja uskotella naapureille perheen ostaneen talon, mikä olisi vasta alkua mustaihoisten muuttotulvalle.

Tästä pelästyneet valkoiset alkoivat myydä pikavauhtia talojaan alle markkinahintojen arvon laskun pelossa. Kiinteistönvälittäjät iskivät silloin kiireesti haaskalle, ostivat taloja ja ryhtyivät myymään niitä afrikanamerikkalaisille ylihintaan kovin lainaehdoin.

Tämä oli mahdollista, koska vain näin mustat voivat muuttaa paremmille valkoisten asuntoalueille, joille heillä muuten ei olisi ollut mahdollisuutta päästä asumaan.

Jo mustien lainaehdot olivat kovemmat kuin valkoisten, mutta ei siinä vielä kaikki.
Usein kehnoksi osoittautunut vanha talo vaatikin kohtuuttoman kalliita korjauksia viranomaisten tiukentuneitten rakennusmääräysten takia.

Jos tähän ei pystynyt, kuten hyvin monille kävi, niin talo siirtyi lainan panttina luottolaitoksille ja kiinteistönvälittäjille jälleen pilkkahintaan. Näin tuottoisa kiinteistökeinottelu voi jatkua.

Tässä tulee mieleen Suomen 1990 – luvun alun lama, jossa moni menetti asuntonsa pankeille ja jäi vielä velkaakin kiinteistöjen arvon romahdettua.

Baltimoren asuntoalueiden muuttumista kuvataan Antero Pietilän kirjassa ketjuna:

”1910 – luvulta alkaen asuntoalueiden muuttuminen tapahtui yleensä näin: ei – juutalaiset myivät ensin juutalaisille ja lopuksi juutalaiset asunnon afrikan- amerikkalaisille.”

”Tämä kuvaa myös baltimorelaista suhtautumista juutalaisiin. Alueilla minne juutalaisia muutti, naapuritalot alkoivat tyhjentyä ei – juutalaisista. Jos juutalaisten ostohalukkuus väheni, niin alue muuttui siirtymäalueeksi, jossa myyjät lopulta toimivat pimeillä markkinoilla.”

Itse asiassa juutalaisia ei pidetty valkoisten baltimorelaisten silmissä juurikaan parempina naapureina kuin afrikanamerikkalaisia, joita vuosisadan alussa ei nimitetty näin poliittisesti korrektisti vaan kutsuttiin vain mustiksi tai haukuttiin neekereiksi (nigger).

”Juutalaisia kohtaan tunnetut ennakkoluulot olivat niin suuria, että Baltimoressa monista muista amerikkalaisista kaupungeista poiketen mustien ja valkoisten asuntoalueiden lisäksi muodostui juutalaisten asuntoalueita. Juutalaisia ei nimittäin otettu tietyille alueille joko yksityisten sopimusten tai asukkaiden vastustavan asenteen takia.”

Sadassa vuodessa paljoa ei näytä muuttuneen.
Muutamia vuosia sitten kävelin Baltimoren esikaupungissa yhdellä näistä täysjuutalaisista asuntoalueista. Rauhallista seutua, siistejä, hyvin hoidettuja taloja, joissa monissa asui ortodoksijuutalaisiakin perheitä.

Baltimoren keskusta – alueelta taas löytyivät afrikanamerikkalaisten asuntoalueet. Kaupunkia ympäröivä Baltimoren maakunta taas on ollut perinteisesti valkoisten asuttamaa.

Baltimoren rotusyrjinnän historiaan liittyy mielenkiintoinen poliittinen taistelu.
Kun Yhdysvaltain presidenttinä on nykyisin ensimmäinen afrikanamerikkalainen, Barack Obama, joka oli demokraattien ehdokas, niin Baltimoren vuoden 1899 paikallisvaaleissa demokraattien vaalitunnus oli:

”This is a white man`s city”.

Tämä on valkoisen miehen kaupunki

Tällä rasistisella teemalla he voittivat afrikanamerikkalaisiin suvaitsevammin suhtautuneet republikaanit, jotka olivat keränneet aiemmisssa vaaleissa paljon mustien ääniä.

Ajat ja poliittiset mielipiteet ovat siitä paljon muuttuneet.

Yhdysvaltain suuren laman aikaan 1930 – luvulla myös presidentti Franklin D. Rooseveltin hallinto käynnisti asuntoalueiden luokitusprosessin, joka edisti afrikanamerikkalaisten erottelua ja eristi juutalaisia omille alueilleen, Antero Pietilä kirjoittaa kirjassaan

Not in My neighborhood
How bigotry shaped a great American city

”Liittohallituksen perustama Kodinomistajien lainakorporaatio laati salaisesti 239 kaupungin kartat, joissa asuntoalueet jaettiin erilaisiin kiinteistöriskiluokkiin.”

”Paikalliset työryhmät arvioivat jokaisen asuntoalueen markkina-arvon ja tulevaisuuden odotukset. Pääpaino oli asuntojen iällä ja kunnnolla. Sen lisäksi luokittelussa oli mukana asukkaitten rotu, syntyperä, yhteiskunnallinen asema, uskonto, taloudellinen tila ja alueen homogeenisuus.”

Kartoituksen tarkoituksena oli auttaa liittohallitusta ja luottolaitoksia välttämään riskiluottojen antamista. Muutamana talouslaman pahimpana vuotena Kodinomistajien lainakorporaatio onnistuikin pelastamaan noin miljoonan ihmisen asunnot joutumasta velkojien haltuun.

Neljällä eri värillä tehdyt asuntoalueiden luokituskartat eivät olleet kuitenkaan julkisia.

Punainen väri merkitsi suurinta riskiä. Näille alueille pankit eivät antaneet kiinnelainoja asuntojen ostoon ollenkaan tai perivät lainoista suuria toimitusmaksuja ja korkoja.

Näin kiinteistö- ja pankkipiireissä syntyi käsite REDLINING.

Nykyisenä tietokoneaikana erilaisia luokituksia on helppo tehdä ajamalla vain eri tilastotietoja ristiin. Lähes kaikki tieto on saatavissa julki ja sitä varmasti myös hyödynnetään.

1930 – luvun alkuvuosina liittovaltion asuntohallinnon pääekonomisti Homer Hoyt laati myös kansallisuuksiin perustuvan asukasluokituksen. Entisen kiinteistövälittäjän kokemuksella hän katsoi kansallisuuden vaikuttavan asuntojen hintakehitykseen.

Ykkössijalla olivat englantilaiset, saksalaiset, skotit, irlantilaiset ja skandinaavit.
Heidän arvioitiin mukautuvan parhaiten amerikkalaiseen elämänmuotoon.

Vähiten haluttuja asukkaita olivat meksikolaiset ja afrikanamerikkalaiset, joita pidettiin huonosti sopeutuvina mielipiteidensä ja ennakkoluulojensa takia.

Tästä tulee mieleen Suomessa käytävä maahanmuuttokeskustelu: maassa maan tavalla. Mitä sillä oikein tarkoitetaan käytännössä?

Rotuihin perustuvan asukaserottelun taustalla Amerikassa vaikutti 1920 –luvulta lähtien myös eugenismi– ideologia. Ihmisrotua haluttiin jalostaa saattamalla yhteen sen parhaita aineksia ja pitämällä muut loitolla.

Natsi – Saksassa rodunjalostus sai kauhistuttavia piirteitä ja sen myötä eugenisminkin vaikutus Yhdysvalloissa hiipui.

Antero Pietilän kirjassa esitellään monia baltimorelaisia kiinteistöalan vaikuttajia, jotka noudattivat asukaserottelua.

Esimerkiksi huomattava juutalainen rakentaja ja antelias lahjoittaja Joseph Mayerhoff kieltäytyi myymästä asuntoja juutalaisille arvostetusta puistokaupunki Roland Parkista, jota oli mukana rakentamassa. Sellainen olisi vaikuttanut asuntojen hintatasoon ja kysyntään.

Viime vuosisadan vaihteessa, 1890- luvulla, Baltimoreen noussut Roland Park vaati asukkaitaan allekirjoittamaan laillisen sopimuksen ettei asuntoa saanut myydä afrikan – amerikkalaisille. Korkein oikeus kumosi parikymmentä vuotta myöhemmin tällaiset sopimukset laittomina.

Toisaalta myös afrikanamerikkalaiset rakensivat 1910 – luvun lopulla oman puistokaupunkinsa, Morgan Parkin, jonne valkoisia ei haluttu. Sen kielsivät rakennusprojektin omat, ostajia ja myyjiä sitovat sopimukset.

Antero Pietilälle itselleenkin oli yllätys kun hän 35 vuotta The Baltimore Sun –sanomalehden reportterina työskenneltyään alkoi eläkkeellään penkoa entisen työnantajansa historiallista suhtautumista rotusyrjintään.
Lehti kannatti 1910 – luvulla kiivaasti valkoisen rodun paremmuutta ja ylivaltaa. Valkoisten ja mustien asuntoalueetkin olisi siksi pidettävä erillään.

The Baltimore Sunin mielestä oli iso uutinen kun afrikan-amerikkalainen juristi W. Ashbie Hawkins onnistui 1910 ostamaan arvostetulta valkoisten asumisalueelta talon.

Kiihkoilu johtikin siihen, että Baltimore sääti Yhdysvaltain ensimmäisen kaupunkilain, joka oikeutti jokaisen korttelin asukkaiden erottelun rotuperustein. Tällaiset lait korkein oikeus myöhemmin kumosi.

Miten Antero Pietilä sitten näkee Yhdysvaltain väestörakenteen kehittyvän tulevaisuudessa?

”Yhdysvallat on (presidentti) Obaman hallituskauden alussa erilainen maa. Se on hetkellisessä käännekohdassa. Maailmansotaa käynyt sukupolvi on melkein häipynyt ja sodanjälkeiset suuret ikäluokat ikääntyvät. Vuosituhannen vaihteessa syntyneet ottavat kohta vallan.”

”Vuosina 1982 -2003 syntyneet ovat historian suurin ja rodullisesti moninaisin sukupolvi. 40 prosenttia on afrikanamerikkalaisia, rodullisesti sekoittuneita, latinoja tai aasialaisperäisiä. Edellisessä sukupolvessa heitä oli 25 prosenttia. He toimivat ja ajattelevat eri lailla.”

Pietilä muistuttaa, että uusi globaali internet- sukupolvi on huolestunut asioista ja ideoista, ei välttämättä roduista tai missä elävät.

Vuonna 2040 valkoiset eivät ole enää enemmistönä Yhdysvalloissa, Pietilä ennustaa. Tällaista tulevaisuudenkuvaa Amerikan perustajat olisivat pitäneet hullujen houreena.

Väestörakenteen muutos aiheuttaa ennakoimattomia muutoksia kaikilla elämänalueilla. Asuntoalueitten muuttuminen jatkuu, mutta uudenlaisia malleja syntyy.

Lainaus

Reviiritietoinen

Leila — Mon, 12 Apr 2010 23:29:57 +0000

Tuhlaajatyttö on todella reviiritietoinen. Tulen pipiksi, jos joudun viipymään kaupungissa liian pitkään. Jotta sisäinen iloni eläisi, minun on päästävä säännöllisesti esimerkiksi Pohjois-Karjalaan tai Lappiin.

Kireä ekoajattelu tuntuu hirttosilmukalta varsinkin nyt, kun etsin uutta kotia. Tämänhetkisiä, Helsingin keskustassa pikkukyläläisittäin asuvia naapureitani tulee hillitön ikävä, mutta tarvitsen avaruutta, pihan tai merinäköalan, saunan ja mieluusti myös pukeutumishuoneen. Loin sellaisen äskettäin reissussa ollessani - ja ai että nautin.

Nyt tiedän päästäneeni suustani koko liudan ekoihmisten mielestä tuomittavia toiveita. Mikä oikeus minulla, yksineläjällä, on tilaan? Mitä sitten, vaikka muuttuisin apeaksi - metron ulottuvilla en ainakaan saatuttaisi ympäristöäni. Ja sauna! Paheksuttavaakin paheksuttavampi keksintö, varsinkin yksin nautittuna.

Viihdyn omissa oloissani, mutta mustavalkoinen ajattelu nostaa karvani pystyyn. En taida tulkita kovin väärin, kun väitän, että tiukkapipojen mielestä haja-asutusalueilla saisivat elää vain vetensä kaivosta kantavat hörhöt?
Meidän autottomien yksineläjien tulisi tyytyä keskustassa tai radan varressa sijaitseviin luukkuihimme. Ainakaan meidän maalla-asumistamme ei tueta liftikyydin vertaa. Kokeilin viime kesänä.

A-PU-VA. Eikö asuminenkin pitäisi nähdä osana kokonaisuutta? Emme kai voi puntaroida vain hiilijalanjälkeä, vaan asettaa vaakakuppiin myös onnellisuuden ja viihtyisyyden? Vai mikä suunta ghettoutetaan seuraavaksi?

Minun ajatusleikkeissäni katulapset ja viisastelevat varakkaat vaihtavat roolejaan. Lapset muuttavat ökyasunnot huvikummuiksi sillä aikaa, kun sanahelinöivät kakkiaiset joutuvat lomailemaan Delhin tai Katmandun talvisilla kaduilla.

Köyhyysrajan alapuolella kukaan ei välitä syyttävästä sormesta. Niin kauan kuin katuihmiset joutuvat pitämään itsensä lämpiminä polttamalla mitä tahansa jätettä (+omat näppinsä), heille on turha opettaa ekotekoja.

Tuhlaajatyttö on hoitanut monen katulapsen palovammoja, mutta itkenyt heidän edessään vain kerran: soittaessani äidilleni ja kysyessäni, mitä tehdä, kun katuvauva meinasi kuolla käsiini. Sekin tilanne oli osittain irvokas. Rikkaat delhiläiset pysähtyivät tuijottamaan meitä tasan siksi, että itkijänainen olin minä, valkoinen turisti.

Pelisäännöt ovat niin erilaiset, että ymmärrän hyvin, miksi jonkin kehitysmaan edustaja keksi syyttää pohjoisen asukkaita saunomisesta Kööpenhaminassa flopanneessa ilmastokokouksessa.

Pallo on ennen kaikkea teollisuusmailla. Myös sinä ja minä, etuoikeutetut, voimme tehdä jotain. Ilmastodieetit -ohjelman asumista käsittelevästä jaksosta löytyy vinkkejä siihen, miten säästää luontoa tulematta onnettomaksi.

Ilmastodieetit -ohjelman uusin jakso uusintana YLE Teemalla tiistaina 13.4. sekä perjantaina 16.4.2010.

Näitten kuvien henkilöistä vain ylhäällä hymyilevällä pikkuneidillä on koti. Tuhlaajatyttö vei Anitan, Sunita-äidin ja kuvasta puuttuvan Padamin syömään ravintolaan (kuva alh.vasemmalla). Sen jälkeen palattiin kadulle, jossa saman muovikatoksen alla makasivat myös perheen isä, koira, juoppo sekä vauva ja sen vanhemmat.

Pitäisikö majoissa ja kaduilla elävien revetä ekotekoihin? Hah. Myös iäkäs nepalirouva asuu ulkona sijaitsevassa vanhainkodissa.

Tuhlaajatytön luona eri uskonnot ovat edustettuina rinta rinnan. Hyvää onnea tuova Ganesha on lahja hindulaiselta ystävältä ja käsinmaalattuun mandalaan on ripoteltu hiven kultaa. Enkelin siivet särkyivät kuljetuksessa, vaikka otimme sisustuskaupasta taksin kotiin.

Minusta makuuhuoneeni on vielä karkkisempi kuin Andy Warholin hopeisiksi maalaamat seinät.

Ennen olohuoneeni oli tilava. Nyt sohva on siirretty syrjään ja koko kämppä toimii kotikonttorina.

Lainaus

Suomalainen ei haihattele, perkele!

Martti Backman — Mon, 17 Nov 2008 12:16:29 +0000

Suomalaisen ja ruotsalaisen metaliteetin ero näkyy monissa pikkuasioissa. Yksi niistä on asumisoikeusasunnot, joista kertoo tämän viikon MOT.

Yksi ruotsalaisen kansankodin eduista on mahdollisuus asua turvallisesti ja edullisesti osuuskunnan tai yhdistyksen omistamassa asumisoikeusasunnossa. Ruotsin asunnoista lähes viidesosa perustuu asumisoikeuteen, kun taas Suomen asuntokannasta vain pari prosenttia on asumisoikeuskäytössä.

Suomalaisten "halki ja poikki" -asenteen mukaisesti asumiselle on perinteisesti ollut vain kaksi vaihtoehtoa: joko omistat asuntosi tai sitten asut vuokralla. Hoipertelua niiden välillä ei ole juuri sallittu. Ruotsissa sitä vastoin omistusasuminen on yleensä liittynyt omakotitaloihin, ja kerrostaloissa on asuttu joko vuokralla tai asumisoikeudella.

Kun parikymmentä vuotta sitten omistuasuntojen hinnat karkasivat erityisesti pääkaupunkiseudulla nuorten perheiden ulottumattomiin, ryhtyi joukko idealistisia asuntopoliitikkoja tuomaan Suomeen Ruotsin mallin mukaista vaihtoehtoa omistus- ja vuokra-asumisen väliltä: asumisoikeusasuntoja.

Ideana oli, että asukkaiden muodostamat yhdistykset rakentaisivat omistukseensa taloja. Yhdistyksen jäsenet saisivat niistä käyttöönsä asunnon maksamalla 15 prosentin pääomasijoituksen ja kuukausittaisen vastikkeen. Asukkaat siis hallitsisivat talojaan itse, demokraattisesti.

Ajatus otettiin innostuksella vastaan läpi koko puoluekentän. Kukaan ei kehdannut vastustaa järjestelmää, joka oli lisännyt ruotsalaisten onnellisuutta jo lähes sadan vuoden ajan. Komiteat ja lainvalmistelijat ryhtyivät rustaamaan lakeja pohjoismaisen esimerkin elähdyttäminä.

Mutta suomalainen järjestelmä oli jo ryhtynyt vastaiskuun.

Suomalaiselle asuntopolitikalle tyypillisiä toimijoita ovat ns. yleishyödylliset rakennuttajayhtiöt. Ne olivat perinteisesti lähellä johtavia puolueita, niin että ainakin vielä 90-luvun alussa demareilla, keskustalla ja kokoomuksella nähtiin olevan omat nimikkorakennuttajansa. Yhtiöt antoivat puolueystävilleen rahoitustukea, eräät jopa laillisuuden rajoja ylittäen. Yhtiöt puolestaan saivat erioikeuden valtion asuntolainoihin vuokra-asuntojen tuottamista varten.

Tämän valtajärjestelmän piirissä ruotsalainen asumisoikeusmalli leimattiin nopeasti silkaksi haihatteluksi. Että asukkaatko pystyisivät itse yhdistyksineen rakennuttamaan taloja ja hallitsemaan niitä? Ehei, nyt on laskettava jalat maahan, ja palautettava hanke ammattimaisiin käsiin!

Ne kädet olivat yhtä kuin rakennuttajayhtiöt: VVO, Sato, YH-rakennuttajat (nyk. Avara), Tarveasunnot jne. Juna käännettiin kulisseissa uusille raiteille niin taitavasti, että kansanedustajatkaan tuskin ymmärsivät mitä oli tapahtunut. Asumisoikeusjärjestelmä tarjottiin heille pehmeässä sinikeltaisessa käärepaperissa, mutta sen sisältä löytyi taatusti suomalainen, kova vuokra-asuntomalli, jossa asunnot omistaa rakennuttajayhtiö, mutta rakentamisen maksaa asukas.

Uutta oli se, että nyt vuokralaisen oli vielä lisäksi maksettava heti kynnysrahana 15 prosenttia rakentamiskustannuksista. Sen hän saa tosin takaisin indeksillä korotettuna, jos luopuu asunnosta myöhemmin.

Suomessa ei tästä asuntopolitiikan linjavalinnasta turhia keskusteltu, vaan isot pojat hoitivat homman kabineteissa. Leikkikööt ruotsalaiset demokratialeikkejään, meillä ei ole varaa tuulentupien rakenteluun.

Menetettikö Suomi asumisen kolmannen, pehmeämmän vaihtoehdon tuolloin lopullisesti? Vai voitaisiinko vielä palata alkuperäisen ajatuksen äärelle ja yrittää uudestaan?

Martti Backman
toimittaja, MOT

Lainaus