Blogit - Berliini

DDR - Nukkumatin maa

Liisa Vihmanen — Mon, 04 Nov 2013 09:32:11 +0000

Berliini on taas pop. Olitpa sitten hipsteri, punkkari tai historiasta kiinnostunut eläkeläinen, Berliinillä on paljon annettavaa. Niin paljon, että berliiniläiset ovat itse jo aika kyllästyneitä kaupungissaan laahustaviin turisteihin. Berliini on kaiken aikaa liikkeessä ja muutoksen tilassa. Entiset länsiberliiniläiset ovat muuttaneet koko ajan idemmäs ja työntävät entisen Itä-Berliinin alkuasukkaita kauemmas, kohti itäisiä lähiöitä. Kollwitzplatzia ympäröivät kadut keskellä Prenzlauer Bergiä muistuttavat enemmän Etelä-Helsingin kalliita asuinkortteleita kuin nokista Itä-Berliiniä.

2010-luvun Berliinissä DDR ei tunnu todelliselta valtiolta. Sitä markkinoidaan retro-valtiona, jota johti Honecker niminen koomikko hassuine silmälaseineen. DDR on myös oransseja munakuppeja, omituisia lampunvarjostimia ja teryleenivaatteita. DDR komiikkaan kuuluvat pitkissä popliinitakeissa kulkeneet puoluevirkailijat ja rahisevat salakuuntelulaitteet. DDR:stä on tehty matkamuisto. Turistille Berliinin muuri on kadonnut taideteos, ei väkivallan ja kylmän sodan näyttämö.

Mutta oikeasti Trabant ei ole vain hassu pikkuauto, vaan esimerkki siitä, kuinka itäsaksalainen joutui säästämään ja jonottamaan vuosikausia saadakseen jotakin, joka ei olisi kelvannut kenellekään muurin toisella puolen.

Kun toimittaja kyselee suomalaisilta heidän Itä-Saksan muistoistaan, törmää toisenlaiseen todellisuuteen. Törmää hiljaisuuteen. Nauru hyytyy. Teryleeni tärkkiintyy. Itä-Saksaa näyttäisi olevan kiusallisempi muistella kuin Neuvostoliittoa. Neuvostoliitto oli suomalaisille naapuri, jonka grillijuhliin oli osallistuttava, vaikkei yhtään olisi huvittanut. DDR taas oli maa, jonka kaveriksi oli ryhdyttävä, koska yhteistä aitaa ei ollut. Suomalaisten mielissä DDR oli puutteistaan huolimatta lujaa saksalaista laatua.

Merkittävin syy olla muistamatta mitään on Stasi. Itä-Saksan vakoilu-, tiedustelu- ja ilmiantosysteemi, joka toimi kuin valtio valtiossa. Äidit vakoilivat lapsiaan, lapset vanhempiaan. Stasi oli maailman suurin salainen poliisi. Kun muuri purettiin vuonna 1989, alkoi vimmattu repiminen. Stasin papereita meni silpuksi säkkikaupalla. Papereissa olleet nimet muuttuivat palapelin aakkosiksi. Vieläkään emme tiedä, mitä nimiä papereissa oli. Pelkkä DDR:n mainitseminen laukaisee Stasi laahuksen, olipa siihen syytä tai ei.

Lähes koko 70-luvun Länsi-Berliinissä asunut ja Itä-Berliinissä työskennellyt ohjaaja Outi Valle kertoo, että ulkomaalaisena kohtaamista Stasin kanssa ei voinut välttää. Jossakin vaiheessa se kiinnostui ja otti yhteyttä. Valle pääsi pinteestä tekemällä värväysyrityksestä valituksen Länsi-Berliinin kommunistijohtajalle. Sen jälkeen Stasi jätti hänet rauhaan.

Suomalainen kulttuuriväki oli avoimen itämyönteinen koko 70-luvun ja vielä pitkälle 80-lukua. DDR:n kulttuurikeskus Siltasaaressa piti yllä kulttuurisuhteita ja järjesti yhteisiä tapahtumia. Vasemmistohenkinen Kulttuurityöntekijöiden liitto kasasi yhteen suuren joukon kirjailijoita ja muuta kulttuuriväkeä. Liiton puolesta annettiin kulttuuripoliittisia lausuntoja ja jäsenet jakoivat liiton ulkopuolisia taiteilijoita ja välillä toinen toisiaankin susiin ja lampaisiin.

Itäsaksalainen runoilija ja toisinajattelija Wolf Biermanin karkotusta tukenut nimilista on ollut myötäilypolitiikkamme aallonpohja. Nimilistan koonnut Tiedonantajan entinen kulttuuritoimittaja Rauni Paalanen on kertonut tästä avoimesti, samoin kuin siitä, miksi hän lähti liikkeestä. Kun DDR:n kulttuurikeskus lakkautettiin, kaikki DDR:n kulttuurikeskuksen paperit lähtivät henkilökunnan mukana – ties minne. Kansanarkistoon päätyi vain yksi pieni pahvilaatikko lastenkirjallisuusesitteitä ja muuta lähinnä nuorison kasvatukseen liittyvää ideologista materiaalia. Ystävyys lakkasi ja ystäväkirjat katosivat. Kaiken ylle laskeutui hiljaisuus. Kulttuurityöntekijöiden liiton arkisto on myös Kansanarkistossa, mutta sitä vartioi säveltäjä Kaj Chydenius. Muistista on tullut politiikkaa. Samalla tavalla kuin jotkut eivät äänestä, jotkut toiset eivät muista mitään.

Se, millainen valtioruumis muodikkaiden retro-vaatteiden alle piiloutui, on rumaa katsottavaa. DDR oli raaempi ja jyrkempi kuin isoveljensä Neuvostoliitto, jossa oli kuitenkin nähtävissä slaavilaista letkeyttä. Meille suomalaisille DDR markkinoitiin peruskoulun, tasa-arvon ja kehittyvän teknologian mallimaana. DDR:ssä valmistettu sähkövatkain vatkaa edelleen taikinaani ja sähkökynttilät valaisevat joulukuustani. Pikku Kakkonen merkitsee minulle loppuun saakka sinilakkista Nukkumattia.

Rippileirin korvikkeeksi luotu Prometheus -leiri päätösjuhlineen ottaa mallia DDR:n nuorisovihkimyksestä. Emme oikein vieläkään osaa sanoa, mitä hyvää ja mitä huonoa Itä-Saksassa oli, koska arkisella tasolla siinä oli jotakin hyvin kotoista. Se, mikä 35-vuotiaan silmissä on tänä päivänä DDR retroa, on 60-luvun alussa syntyneelle suomalaiselle tuttua lapsuusmaisemaa. Lähiöt, muovitapetit ja viilupintaiset huonekalut ovat se yhteinen hyvä, johon suomalainen tutustui samaa vauhtia itäsaksalaisen kanssa. Pitää mennä paljon pintaa syvemmälle, jotta voisi ymmärtää vanhaa miestä, joka Friedrichstrassella 90 –luvun alussa loukkaantui, kun poikkesin museoon omasta mielestäni hassussa DDR-verkkaritakissa. Hän kysyi, olenko minä niin tyhmä, etten tiedä mikä DDR oli. En ole sen koommin käyttänyt sitä takkia.

Lainaus

Rikollinen vastoin tahtoaan

Timo Harakka — Thu, 04 Jul 2013 05:09:20 +0000

ENTÄ JOS rikoskirjan päähenkilö olisikin apuri, se puolivahingossa mukaan joutunut mies, eikä rikoksen suunnittelija ja toteuttaja? Jos päähenkilö olisi Sancho Panza ja itse ritari tulisi kuvaan vasta puolivälin jälkeen? Pätkä ilman Pekkaa ja Watson ilman Sherlockia.

Tällainen on Alfred Döblinin nerokas ratkaisu teoksessa Berlin Alexanderplatz (1929), joka on yksi lempikirjoistani ja vuorossa sunnuntaina 6.7. kymmenen rikoskirjan sarjassa.

Tämä pikkukonna, Franz Biberkopf, on yksi tuhansista ja taas tuhansista, mitätön pikkukonna. Hän osoittaa, että rikos ei ole erityinen tapaus, vaan 30-luvun laman ja sekasorron aattona Berliinissä elinehto ja ainoa mahdollisuus. Franz jopa vannoo vankilasta vapauduttuaan, ettei enää sorru rikoksiin – mutta rikollinen aika ja rikollinen kaupunki vievät mukanaan.

Vieraamme, psykiatrisen vankimielisairaalan johtaja Hannu Lauerma arvelee, että kirjasta on tullut klassikko, koska se on kirjoitettu juuri ennen natsien valtaannousua. "Kirjassa tihenee, tihenee ja tihenee kuhiseva tunnelma, Berliini tuntuu muurahaiskeolta, jossa liike vain kasvaa, kasvaa, kasvaa ja jännite kasvaa. Tuntuu todella siltä, että muurahaiset lähtevät justiinsa marssille - niin kuin lähtivätkin."

Anna Kortelainen säestää: "Päähenkilönä ei ole älykkö, joka istuu pohtimassa näitä asioita tovereidensakanssa, vaan tämä onneton Franz, joka liikuskelee väenkokouksissa ja kuuntelee propagandaa. Juuri semmoinen epämääräinen heppu, joka on siellä takarivissä, kuuntelee vähän aikaa ja menee sitten kaljalle."

Ja menee yksin, sillä hän on yksilö, ja päättänyt selvitä self-help-hengessä aivan yksin. Franzin usko omiin voimiin on sitä tragikoomisempaa, mitä hämärämpiin alamaailman apuhommiin hän joutuu.

Kirjan loppusivujen sanoma on, että yksin ei pärjää kohtaloa vastaan, mutta kaksin on jo paremmat saumat ja tuhansien porukalla kohtalon voi jopa päihittää. Mutta oppiakseen tämän Franzin on menetettävä ensin kätensä, sitten rakastettunsa ja lopulta – oma persoonansa, sikäli kuin sellaista on ollutkaan.

Hannu Lauerman mukaan Franz on "sangen yksinkertainen mies. Hänen käyttäytymistään ohjaavat paineet, joita hänelle asetetaan - asettaa niitä sitten oikeuslaitos, poliisi tai se alakulttuuri, johon hän päätyy. Hänellä ei ole kovin paljon valinnanvaraa, kun hän kadulle päätyy ja alkaa kaupitella kengännauhoja."

FRANZ BIBERKOPF on joukon petturi ja kahden rintaman karkuri, sillä hän on karannut sotarintamalta ja eronnut myös työväenliikkeestä. Vanha joukkovoima on murentunut, kun yhteiskunta hajoaa. Hävitty sota, häpeärauha ja pula-aika johtavat syyttelyyn ja syntipukkien etsintään, kyyniseen eloonjäämiskamppailuun. "Saksa on pettureiden ja huijareiden käsissä", kaikuu kaiken aikaa Alexanderplatzin megafoneista, joten pienen ihmisen pieni rikos on pikkujuttu suuren valtiopetoksen rinnalla.

Yhteiskunnan ainoa järjestäytynyt osa on järjestäytynyt rikollisuus, mutta Döbliniltä on turha odottaa Mario Puzon mafiaromantiikkaa. Päinvastoin, rikollisliiga on kuva politiikan kriisistä – yhteisö ilman yhteisöllisyyttä, joukkovoiman synkkä irvikuva. Jengi puhuu paljon yhteishengestä, mutta lopulta jokainen ajattelee vain itseään, pettää ja kavaltaa toisensa heti, kun siitä on itselle etua.

Viha ja turhautuminen yltyy, paine purkautuu – mutta ei kansanvaltaan, vaan väkivaltaan.

”Rauhaa, ei vallankumousta”, huutaa Franz Biberkopf. Ja juuri sitä tarjoavat natsit. Rauhaa, järjestystä, kuria ja komentoa. Pian suuren johtajan ympärille syntyy kollektiivinen hurmkos, joka on se kaikkein hirvein joukkoliikkeen perversio, ja jossa Berliinin neljä miljoonaa pikkurikosta yhtyvät yhdeksi valtavaksi rikokseksi.

10 kirjaa rikoksesta kutsuu jälleen sunnuntaina TV1:ssä kello 20. Hannu Lauerma kertoo myös, onko psykopaatteja enemmän kuin ennen ja mitä on perhesurmien taustalla.

Lainaus

Podcast annostelee urheiluakin sopivasti

airi_yle — Tue, 18 Aug 2009 09:33:41 +0000

Usain Boltin maailmanennätysjuoksu oli suoran urheiluselostuksen juhlaa. Jarmo Lehtisen selostus ja äänenkäytön kirjo toi MM-tunnelman ulottuvillemme kaikkine vivahteineen. Lehtisen tulkitsema draama alkoi jännitettä nostattavana kuiskauksena ja päätyi karjahtelevaan kurkkusäröön Boltin poikkeuksellisen suorituksen loppuhetkillä, - tunnetta ja tietoa reaaliajassa. Jännitysnäytelmä kesti kuitenkin vain hetken, kilpaveikkojen Bolt-Gay mittelö käytiin alle kymmenessä sekunnissa.

Innokkaimmat penkkiurheilijat seuraavat kisalähetykset varmasti suorina, mutta entä minä, joka kiinnostun sadan metrin juoksusta vasta sen jälkeen kun voittaja on jo maalissa? Urheiluun nihkeästi suhtautuvaakin saattaa harmittaa, kun meneillään on kiihkeä keskustelu jostain todella poikkeuksellisesta ja epätavallisesta, jota itse ei välinpitämättömyyksissään ole tullut seuranneeksi.

Leikittelin ennen internet-aikaa ajatuksella radiokanavasta, jonka ohjelmisto muodostuisi vanhoista urheiluselostuksista. Kaikkihan tietävät kilpailun lopputuloksen. Ajatus nauratti, -ei järkeä. Kuka sitä nyt pelkkää urheilua jaksaa kuunnella? Varsinkin kun jo nykyinen radio-ohjelmisto tuntuu toisinaan liian urheiluvetoiselta.

Eikä pelkkää urheilua jaksakaan kuunnella. Eikä uutisia. Eikä merisäätä. Mutta kaikki nämäkin ohjelmat ovat tärkeitä, silloin kun itse niitää haluaa kuunnella tai niiden sisältämää tietoa tarvitsee. Olennaista on se, että saa itse valita koska kuuntelee ja mitä kuuntelee.

Berliinin kuulumisia on luvassa vielä sunnuntaihin saakka. MM-Yleisurheilu 2009 –podastista voi ei-hevijuuserikin poimia kuunneltavakseen nekin suoritukset, joita ei itse älynnyt kisalähetysten virrasta bongata.

..sitä paitsi…

Elävä arkisto aloitti keväällä oman podcastinsa ja yleisön toivepodcastien kärjessä keikkuvat legendaariset urheiluselostukset; Lasse Virenin kaatuminen, Juha Miedon sekunnin kymmenesosat, jne..

Lainaus

Tilaa MM-yleisurheilu 2009 podcastina

airi_yle — Fri, 14 Aug 2009 11:12:50 +0000

Yleisurheilun MM-kisat alkavat huomenna Berliinissä. Tuttuun ja luotettavaan tyyliin YLE välittää kisatapahtumat suomalaisille TV:ssä, radiossa, verkossa ja mobissa. Näitä kisoja voit seurata myös tilaamalla MM-yleisurheilu 2009 –podcastin. Kun teet tilauksen heti, voit olla varma, että mikään merkittävä kisatapahtuma ei mene sinulta ohi korvien. Tilauksen voit tehdä tietokoneellesi osoitteessa http://www.yle.fi/radio.
Kännykässä MM-yleisurheilu 2009 löytyy osoitteessa yle.mobi – Podcast Areena.

Lainaus

Berlinare ja suomalaiset

Iikka Vehkalahti — Fri, 10 Jul 2009 16:00:00 +0000

Ollaanpa mitä mieltä tahansa Berlinare eli Berliinin Elokuvafestivaali on edelleen yksi merkittävimmistä maailmassa. Sen Forum vietti juuri 40 vuotisjuhliaan mm. esittämällä vuosien varrelta 12 merkittävää elokuvaa.

Berlinaren Forumin maine on syntynyt sen rohkeudesta tukea vuosien verralla nuoria, uusia ja elokuvallisia tekijöitä. Kun itse Berlinare saavuttaa ensi vuonna 60 vuoden hyvän iän, on Forum juhlinut tänä vuonna sen pikkuveljenä 40 vuotta.

Sen merkeissä Forum esitti heinäkuun alussa Berliinissä vuosien varrelta 14 valikoitua elokuvaa ( joukossa mm. Jean Luc Godardin come back Slow Motion) Ja näiden neljäntoista valitun joukossa oli kaksi suomalaista. Aki Kaurismäen Tulitikkutehtaan tyttö ja Markku Lehmuskallion sekä Anastasia Lapskuin Seitsemän laulua tundralta.

Ei hassummin.
Kts: http://www.arsenal-berlin.de/en/forum/program/vier-jahrzehnte-forum.html

Lainaus

Berliinissä harva käyttää pyöräilykypärää

rita_yle — Mon, 29 Jun 2009 11:06:02 +0000

Lomaterveisiä iki-ihanasta Berliinistä. Se on mutkaton kaupunki moneen makuun. Vaikka keskusta on suuren suuri, siellä on helppo liikkua vaikkapa pyörällä.

Pyöräilijät ajavat kypärättä omilla kaistoillaan, jotka ovat selkeästi merkittyjä. Tarpeen tullen soitetaan kelloa, eikä siitä kukaan pahastu kuten meillä Tampereella, missä soittokellon käyttäjää mulkaistaan hieman hitaasti

Berliinissä pyöräilijät ajavat kuten Kööpenhaminan keskustassa – rauhallisesti. He tarkkailevat liikennettä, ajavat liikennesääntöjen mukaan eivätkä juurikaan kuuntele musiikkia ajaessaan kuten Suomessa.

Toki kevyen liikenteen väylällä näkee myös ns. kapeakumisia, nopeita ajokkeja, mutta kaupunkiliikenteessä näitä on murto-osa. Näillä kiitureilla on pyöräkypärä päässä, sillä vauhti on kova.

Vaan voisikohan meilläkin unohtaa pyöräilykypärän, jos ajotaito olisi parempi?

Hyvä ajotaito tarkoittaa minulle sitä, että tuntee kevyen liikenteen säännöt, osaa ryhmittyä autojen sekaan, näyttää kädellään kääntymissuunnan eikä aja jalkakäytävällä sikin sokin väärään suuntaan kuten vaikkapa Tampereella kypäräpäiset pyöräilijät tekevät.

Paljain päin ajamisesta olen kirjoittanut jo aikaisemmassa postauksessa Pyörällä päästä.

Oheisena pari kuvaa matkan varrelta. Laiskiaista ei pääse katsomaan pyöräillen, vaikka soisin mielelläni,että Berliinin erittäin laajassa eläintarhassakin olisi pyörätiet.

Verkosukilla verhoiltu puu.

Laiskiainen...

Lainaus

Berliinin tuliaiset eli Kaikki mitä olet aina halunnut tietää rock-elokuvista

Liisa Lehmusto — Tue, 24 Feb 2009 16:24:32 +0000

Lupailtu Berlinale-katsaus nostaa vihdoin päätään muiden kiireiden jaloista! Lyhyen viisipäiväisen visiitin saldo oli lopulta mukiinmenevät kahdeksan elokuvaa, joista vain kolme varsinaisia dokkareita, mutta onneksi nähdyissä hyvien elokuvien prosenttiosuus oli yllättävän kova. Niin kummalliselta kuin se kovan luokan dokkaristista saattaa kuulostaakin, paras Berlinalessa näkemäni elokuva oli tällä kertaa The Doors -yhtyeestä kertova When You're Strange.

Kummallista se on minusta itsestänikin. Elokuvafestareilla olen oppinut vihaamaan ja pelkäämään musiikkidokkareita. Niiden käsikirjoitus on aina sama. Ensin veteraanimuusikko selittää käheällä äänellä, kuinka tämänkin kevyen musiikin lajin juuret löytyvät bluesista. Ikonisen rock-laulajan henkiseksi edeltäjäksi paljastuu Elvis Presley (edusti tämä sitten mitä genreä tahansa). Jotta julisteeseen ja DVD-julkaisun kanteen saadaan näyttävä artistilista, muutama juuri nyt pinnalla oleva nuori stara kertoo levy-yhtiön tiloissa kuvatuissa haastatteluissa olevansa yhteen fani. Ikääntynyt alakulttuurilegenda ja aiheesta kirjan kirjoittanut tutkija vakuuttavat bändin olleen oman genrensä edelläkävijä. Bändin elämänkaaressa päästään kohtaan, jossa muusikot sortuvat huumeisiin tai alkoholiin tai joutuvat vankilaan ja selviytyvät koettemuksistaan mutta menettävät samalla kipinän luomisvoimastaan. U2:n Bono kertoo olevansa yhteen fani. Nähdään koskettavaa arkistomateriaalia yhtyeen ennenaikaisesti menehtyneen jäsenen viimeisistä vaiheista pianomusiikilla säestettynä. Elokuva päättyy toiveikkaassa hengessä kaikkien haastateltavien vakuuttaessa, että hyvä musiikki elää ikuisesti.

When You're Strange ei ehkä kumoa kaikkia rock-dokkarin kliseitä, mutta kiitettävän monta kuitenkin, tärkeimpänä rakenteen. Elokuvassa ei ole ainuttakaan haastattelua tai puhuvaa päätä. Se koostuu kokonaisuudessaan arkistomateriaalista, josta suurin osa on ennenjulkaisematonta. Elokuvan aiheeksi on rajattu yhtyeen lyhyt elinkaari sen synnystä Jim Morrisonin kuolemaan. Tyylikäs arkistomateriaalien käyttö kytkee tarinan Yhdysvaltain lähihistoriaan. Tutut arkistokuvat saadaan näyttämään taas tuoreilta huolellisesti tehdyillä äänitöillä: pieniä nyansseja korostetaan, kokonaisuus on saumaton. Yhtyeen tarinaa kuljettavat eteenpäin otteet Jim Morrisonin itse elokuvakoulukavereidensa kanssa tekemästä lyhyestä draamaelokuvasta, jossa hän itse näyttelee pääosaa. Ohjaaja Tom DiCillo leikkaa aavikolla yksin amerikanraudalla kaahaavan, parrakkaan Morrisonin nerokkaasti ristiin muun materiaalin kanssa hyytäväksi allegoriaksi tämän omalle elämälle.

Näytöksessä vieraillut Tom DiCillo kertoi elokuvan herättäneen erikoisia reaktioita Sundancessa: osa yleisöstä oli lähtenyt närkästyneenä kävelemään kesken näytöksen, koska luuli katselevansa fiktiota, näyttelijää esittämässä Jim Morrisonia. Morrisonin oppilastyö-elokuva First Love on niin harvinainen ja tuntematon, ettei yleisö uskonut sen olevan aito. Elokuvan alkuun liitettiin Berliiniä varten planssi huomauttamaan, ettei siinä ole käytetty näyttelijöitä. Ilmeisesti olemme niin ehdollistuneet musiikkidokumentin tutulle käsikirjoitukselle, että uudenlaiset kerrontavalinnat törmäävät kiviseinään. Monet internetistä löytyvät arvostelut When You're Strangesta pahoittelevatkin juuri puhuvien päiden puutetta (!) ja toteavat, ettei elokuva kerro aiheesta mitään uutta. Kovin tuoreita paljastuksia näistä moneen kertaan kronikoiduista tapahtumista tuskin enää löytyykään. When You're Strangen avut ovat toisaalla, elokuvallisuudessa ja kyvyssä taikoa arkistomateriaalista tuore ja koskettava kokonaisuus.

Muita Berlinalen tuliaisiani ovat vapaakauppa-kriittiset The Shock Doctorine ja Yes Men Fix The World, joiden sankareilla on sama arkkivihollinen: Milton Friedman. The Shock Doctorine kuvittaa Naomi Kleinin samannimisen kirjan (suom. Tuhokapitalismin nousu, WSOY 2008) pääpointit arkistokuvin ja haastatteluin. Elokuvan takana on Iso-Britannian tuotteliain elokuvaohjaaja Michael Winterbottom, apunaan Mat Whitecross. Naomi Klein esiintyy elokuvassa luennoitsijana ja haastattelijana. Elokuvan loppukohtauksessa luentosalillinen opiskelijoita aplodeeraa hänelle seisten. Klein on eittämättä fiksu nainen, mutta henkilöpalvonnan merkit olisi voinut jättää elokuvasta pois. Yes Men Fix the World on jees-miesten itse tuottama sujuva ja hauska dokkari kulttuurihäirinnästä. Elokuva on juuri sitä mitä siltä voi odottaa ja se toimii kuin häkä. Jees-miehet vierailivat näytöksen jälkeen salissa pallonmuotoisiin "selviytymispukuihin" pukeutuneina. "Has anyone ever sued you?", joku yleisöstä kysyi. "Nope," kuului vastaus. Jatkokysymys: "Do you think someone will?" Vastaus: "Nope." Velmuja kavereita.

Lisäksi kävin katsomassa Michael Glawoggerin uuden draaman Kill Daddy Good Night, joka oli pettymys: elokuva näytti jo nyt vanhentuneelta eikä kertonut oikein mistään. Sen sijaan näin toisen hyvän draaman, venäläisistä uusnatseista kertovan elokuvan Russia 88, jossa oli kiinnostavia dokumentaarisia elementtejä, mutta siitä hieman lisää myöhemmin.

Lainaus