Blogit - Kamputsea

Kypäräpakkoa rajan takaa?

Matti Rämö — Thu, 06 May 2010 13:28:29 +0000

Kamputsean ja Vietnamin erilaisuus näyttäytyy satunnaiselle tienkäyttäjälle esimerkiksi siten, että Vietnamin puolella rajaa motoristit käyttävät kypärää. Siis kaikki käyttävät. Kamputseassa vain suurimmissa kaupungeissa on mahdollista nähdä edes jonkun suojaavan päänsä.

Vietnamissa liikennetiheys on moninkertainen verrattuna naapurimaahan. Voisiko tarpeeksi monen omakohtainen tai välillinen kokemus onnettomuudesta selittää eroa? Vai se, että poliisi kontrolloi liikennettä, ja sanktiot kypäräpakosta lipeämisestä ovat tarpeeksi ankarat? Vai se, että kun tarpeeksi moni käyttää, niin sitten loputkin sopeutuvat vallitsevaan kulttuuriin? Ja sodan jäljiltä voi vieläkin nähdä militaristista muotoilua jäljittelevää arkimuotia myös päähineiden suhteen. Kypärää arvostetaan.

Vaikka turvallisuusajattelu on Vietnamissa aivan eri tasolla kuin Kamputseassa, ei kypäräpäisiä polkijoita vielä sentään näe, joitakin kilpapyöräilijöitä lukuun ottamatta. Suomessa ollaan turvallisuusnäkökohtien suhteen jo seuraavalla tasolla, mutta pyöräilijöiden kypärän käytön eroavaisuudet pääkaupunkiseudun ja muun maan suhteen muistuttavat Vietnamin ja Kamputsean välisiä kulttuurieroja.

Aamuisin omalla vakiotalvipyöräilyreitilläni lähes yhdeksän kymmenestä käyttää kypärää. Kesäisinkin pääkaupunkiseudulla aktiivifillaristeista jo yli puolet suojaa päänsä. Voisiko seudun liikennetiheys auttaa ymmärtämään sitä yksinkertaista faktaa, että varsinkaan taajama-ajossa ei onnettomuuden välttäminen ole enää kiinni pelkästään omasta varovaisuudesta. Erilaisissa viretiloissa vaeltavien jalankulkijoiden, toisten pyöräilijöiden, mopoilijoiden, lasten, dementikkojen, humalaisten, koiranulkoiluttajien ja autoilijoiden yhdistelmä voi aiheuttaa liian nopeasti muuttuvia tilanteita.

Itse olen pyörätiellä kahdesti iskenyt pään voimalla asfalttiin. Ensimmäisellä kerralla hölmöilin kännykkä kädessä pientä mäkeä alas routakohoumaan. Toisella kerralla jo pysähtynyt auto lähti huoltoaseman pihasta uudestaan liikkeelle ja ajoi päälleni. Tein vajaan voltin elokuvahypyn tangon yli ja iskeydyin maahan selkä edellä. Rintalasta murtui, ja takaraivo jysähti asfalttiin. Ilman kypärää en ehkä kirjoittaisi tätä juttua.

Mutta miten saadaan Suomen ”kamputsealaiset” ja varsinkin juniorit arvostamaan kypärää, jotta päästäisiin yhtään lähemmäksi ”koska muutkin käyttävät” -rajaa? Lainsäätäjän kypäräpakkosäädöshän vastaa veden kantamista kaivoon ja itse asiassa vain hämärtää kunnioitusta lakeja kohtaan.

Mutta entäpä jos joku Idols- tai BB-tähti astuisi tietoiskukampanjan tähdeksi kertomaan, kuinka traagisesti hänen elämänsä muuttui, kun läheinen tai ystävä löi päänsä asfalttiin tai kadun reunuskiveen yksinkertaisen kaatumisen vuoksi. Tai vielä parempaa, jos hän itse olisi onnettomuuden jäljiltä juuri ja juuri puhekykyisenä tankkaamassa sana kerrallaan elämänsä käännekohtaa. Ehkä juniorit tarvitsisivat myös jotain nopeatempoista kauhukuvagalleriaa ryydittämään kertomusta.

Tai entäs jos hieman sekava Andy McCoy imisi röökiä fillarin edessä koppa viikonloppujuomaa tarakalla ja toteaisi kypärä päässään: ”Ssiiss kyllä řisskin oddamisesssakin joku řaja on.”

Lainaus

Pikavuorosta myöhästyneet Mekongin etiäiset

Matti Rämö — Fri, 30 Apr 2010 15:27:49 +0000

Kirjoittaminen muuntaa arkitodellisuuttani. Kun olen illalla ja yöllä viettänyt tuntikausia muistiinpanojen, valokuvien, karttojen ja taustagoogletusten kanssa, ilmaantuvat matkakirjan päivän tapahtumat uniin. Mutta nämä menneet kokemukset vaikuttavat myös valvetilassa.

Kun kirjoitin maaliskuussa ilmestynyttä Polkupyörällä Intiassa -eeposta, kävin moneen kertaan läpi matkan Varanasiin ja etenkin siellä toimitetun äidin tuhkaseremonian tunnetilojen koko skaalan. Ahdistuksen, tuskan, surun ja vapautumisen.

Mutta muuntuvan valvetilatodellisuuden tuntemukset liittyvät myös paljon arkisempiin asioihin. Jos olen ährännyt päivän tekstissä liian pitkän jakson keskipäivän paahteessa ja päätynyt vielä syystä tai toisesta kasvokkain nousevan oman v-käyräni kanssa, niin vastaava väsynyt ärtymys tunkee läpi kuukausien viiveellä. Jos päivä on ollut tien päällä tavanomaista positiivisempi, niin euforian jälkimainingit nousevat esiin menneisyydestä kuin pikavuorostaan myöhästyneet etiäiset.

Vapun aatonaattona nämä myöhässä aikataulustaan matkaavat etiäiset saivat poikkeuksellisen inkarnaation hahmot. Poljin aamulla asteittain kiihtyvässä tihkusateessa Suomen Akatemian tiedeaamiaiselle. Sade oli ollut lähtiessä juuri niin hentoa, etten viitsinyt laittaa sadeviittaa päälle. Vajaan tunnin matkaamisen jälkeen olin vettynyt, ja perillä ilmastoitu tila tuntui liian viileältä. Mutta Mekongjoen patorakentamisen ongelmiin perehtyneet Teknillisen korkeakoulun tutkijat Marko Keskinen ja Olli Varis onnistuivat palauttamaan minut helteiselle, tulvivalle riisitasangolle, jossa kalastajat kahlaavat leveissä pelto-ojissa heittämässä verkkojaan sameaan veteen. Kuuma paahde lämmittää mieltäni ja kehoani.

Lainaus

Jumissa Phnom Penhissä

Matti Rämö — Fri, 23 Apr 2010 01:06:19 +0000

Olen juuttunut Phnom Penhiin jo pariksi viikoksi. Tiesin ennakolta tämän osuuden pyöräilykirjan vaikeimmaksi, mutta neljän päivän visiitin kuvaamiseen on silti mennyt liikaa aikaa. Ja työstän vasta tekstin ensimmäistä versiota.

Tuol Slengin vankilamuseossa käynti on rankka kokemus. Yritykseni ymmärtää karua historiaa on levinnyt vaikeasti jäsennettäväksi rönsyileväksi tietomassaksi. Tämän ongelman tajusin jo viime syksynä. Vietnamiin verrattuna Kamputsean tapahtumat ovat olleet sekava vyyhti liian monen ulkopuolisen toimijan provosoimaa tragediaa. Ja pahimmillaan Kamputseassa kuoli neljässä vuodessa enemmän väkeä kuin koko Vietnamin sodassa yhteensä.

Punakhmer-johtajien nimet tunkevat jo uniinikin, mutta onnekseni noiden vuosien karmivat yksityiskohdat eivät ole sentään visualisoituneet lepohetkien painajaisiin. Päätin jättää kirjoittamisesta pois kammottavimmat kuulustelumenetelmät, sekä itseni että lukijoiden suojelemiseksi.

Ylenmääräinen hirveyksillä retostelu on mieltä kuormittavaa natriumglutamaattia, joka pakottaa tajunnan väkivalloin avautumaan liikaa ja kasautuu sitten sielun syövereihin ympäristösaasteeksi. Tätä kuormitusta tulee muutenkin jo tavallisista tv-uutisista.

Pitäisi varmaankin ehtiä polkemaan muutama 30-50 kilometrin terapeuttinen pyöräilylenkki, jotta asioiden oikeat suhteet loksahtaisivat paikoilleen.

Lainaus