Blogit - mies

Miehekkyys on taas muotia

Aleksis Salusjärvi — Fri, 30 Aug 2013 12:52:09 +0000

Suomi kasvoi eurooppalaiseen pehmeään suvaitsevaisuuteen koko viime vuosisadan. Nyt on taas kovan miehekkyyden aika.

Kuvittele olevasi maailman vaikutusvaltaisin mies. Miltä haluaisit näyttää muiden silmissä? Mitä puolia itsestäsi korostaisit? Kysymykseen saa paljastavan vastauksen syöttämällä Googlen kuvahakuun nimet Barack Obama ja Vladimir Putin.

Validimir Putin esiintyy mielellään yksinäisenä ratsastajana. Kuvakaappaus Googlen kuvahausta.

USA:ssa Obaman perhe nousee kärkeen, hän tahtoo olla family man. Venäjän presidentti taas esiintyy kuvissa yksin, maastohousuissa ilman paitaa hevosen selässä. Venäläinen valtiomiesestetiikka on niin lähellä Chuck Norrisin 90-luvun kökköpullistelua, että sille on vaikeaa olla nauramatta.

Barack Obaman mieluisin julkisuusrooli on perheenisän. Kuvakaappaus Googlen kuvahausta.

Suomessakin perinteinen miehekkyys on taas nostamassa päätään. Perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien vanhoillisuus laittaa homot ja nynnyt syrjään. Äijämäinen perhekeskeinen köriläsmies on muotia. Ranskalainen kirjailija Michel Houellebecq on herkullisesti kääntänyt naissukupuolen emansipaation miesten identiteettikriisiksi. Nämä ajatukset ovat rantautuneet ryminällä myös tänne Suomeen.

Miehisyyden kaari kulkee Saarijärven Paavosta Uuno Turhapuron kautta nykyiseen koti-isä-ihanteeseen. Miehuuden kriisistä on kuitenkin puhuttu 1970-luvulta saakka. Juuri nyt konservatiivisuus on taas pönkittämässä vanhoja stereotypioita. Paavo Arhinmäki ja Cheek pullistelevat rap-miesihanteillaan kuin yläasteen mopopojat. Kalevan päätoimittajan lapsellinen Brabley Manning -kommentti pilkkaa naissukupuolta miehekkyyden kustannuksella. Tahallista typeryyttä korostava äijäily oli myös kovasti muotia jokunen vuosi sitten.

Nyt on hyvä hetki etsiä miehekkyydestä positiivisia puolia – ja pohtia muutosta, jossa anttirokkamainen lähes psykoottinen miesihanne murtuu tunteitaan ilmaisevaksi perheensä huomioivaksi itkuherkäksi juhaitkosmaisten tarinoiden mieheksi.

Miehessä ja miehen fysiologiassa on myös käynnissä kiehtovia ihannemuutoksia. Fanitamme Tuomas Kyrön ironista Mielensäpahoittajaa ja umpeenkasvanutta Kimi Räikköstä siinä missä tahditonta Teuvo Hakkaraista tai huumoria pursuavaa Aku Hirviniemeä. Nämä samaiset miesihanteet ovat samanaikaisesti myös kammotuksen kohteina. Asetelma on herkullinen.

Kulttuuriosasto kysyykin, mikä on miehekästä?

Kuka on Suomen miehekkäin mies?

Suora lähetys tiistaina 3.9. kello 19.06. Studiossa kommentoi Jorma Uotinen.

Lainaus

Tulta munille ja bensaa liekkeihin!

Juhana Säilynoja — Tue, 23 Jul 2013 12:53:47 +0000

”Hysteriaopit olivat hirveen käteviä siinä, että ne määrittelivät naisen sairaaksi heti syntymästä lähtien. Ja silloin kun me oletetaan, että jokaisessa naisessa on sairaus, joka vain odottaa puhkeamistaan me voidaan sysiä häntä ihan vapaasti. Me voidaan neuvoa ja komentaa häntä ihan loppumattomiin. Väistele sairauttasi”, näin kertoo taidehistorioitsija ja tietokirjailija Anna Kortelainen Kosmos-ohjelmassa Nainen, hysteria, tavaratalo.

Katso Kosmos: Nainen, hysteria, tavaratalo Elävässä arkistossa

Naiseus ei ole sairaus, mutta sukupuoli on ollut syy syrjiä kautta historian. Naiseus on ollut toiseutta, toiseutta valtaapitävistä. Naisliike lähti liikkeelle kahden valtasukupuolen tasa-arvon saavuttamiseksi. Tavoitteena oli ääni-, työ- ja koulutusoikeus. Nainen oli ihminen, jonka olemassaolo yhteiskunnan kaikilla aloilla ja portailla oli sallittava ja suvaittava.

Kuuntele ja lataa omaksi Karmela Belinkin ohjelma naisliikkeen vaiheista

Feministiset ajatussuunnat ovat edenneet valtarakenteita laajemmin kyseenalaistavammiksi. Kenenkään maailmassa ei pitäisi tyytyä vain siihen, että häntä suvaitaan. Jokaisella on oltava oikeus aktiiviseen olemassa olemiseen yhdenvertaisena muiden kanssa, ilman, että joku häntä ylhäältä tai sivulta suvaitsee. Suvaitseminenkin on syrjäyttävää.

Kortelaisen sitaatti kuulostaa hälyttävän ajankohtaiselta. Sukupuolia ei ole vain kaksi ja edelleenkin yhteiskuntana koemme oikeudeksemme määritellä ihmisiä sairaiksi heidän sukupuolensa vuoksi ja syrjiä heitä siksi. Spotlight kysyi tänä vuonna, että miksi valtio päättää kenellä on oikeus lisääntyä. Suomessa pakkosteriloidaan ihmisiä sukupuolivähemmistöön kuulumisen vuoksi, eikä käytäntöä ole lopettanut edes ulkomainen paine. YK:n mukaan sterilisoiminen on kidutusmuoto.

Elävän arkiston artikkeli Voiko mies synnyttää, nainen siittää?

Viime aikoina kun jotkut poliittiset toimijat ovat irtautuneet feministisestä arvomaailmasta, on ajankohtaista kuunnella kahta pitkän linjan entistä poliitikkoa puhumassa naisen asemasta politiikassa. Miksi Suomen pääministeriä on luvallista kutsua kokovartaloministeriksi? Arja Alho ja Elisabeth Rehn ovat sitä mieltä, että naisia ei vieläkään nähdä yksilöinä vaan naisina ja naisen tulee olla tietynlainen. Jos ei ole, on hankala tapaus, josta tulee hankkiutua eroon.

Katso Kolmas valtiovalta -ohjelman debatti

Miksi on tarpeen muistuttaa siitä, että sukupuolella ei sinänsä ole väliä duunissa? Ei kai enää ole vallalla käsitystä siitä, että joku on lähtökohtaisesti vähemmän minkään ominaisuutensa takia?

Siitä edenneestä feministisestä argumentaatiosta voi kuunnella lisää mielenkiintoisista radio-ohjelmista Tulta munille ja Bensaa liekkeihin. Anne Moilasen juontama Tulta munille keräsi valtavan palauteryöpyn ensimmäisen ohjelman jälkeen. Ohjelman seuraajaksi valittiin Akuliina (nykyään Atlas) Saarikosken luotsaama Bensaa liekkeihin. Molemmissa ohjelmissa vetäjät tuovat esiin jokaviikkoisen manifestin. Moilasen mielestä on pötypuhetta, että Suomi olisi missään mielessä tasa-arvon eturintamassa. "Päinvastoin olemme jääneet ihan hännille. Puhe siitä, että meillä muka olisi asiat hyvin, estää meitä näkemästä, miten järkyttävässä tilanteessa me itse asiassa olemme".

Kuuntele Anne Moilasen Tulta munille! -ohjelmaa Elävässä arkistossa

Saarikoski laajensi ohjelman aihepiiriä. Hänen manifestejaan olivat muun muassa "heteroelämä on yllätyksetöntä ja tylsää", "terveen ruumiin ihannointi on väärin" ja ”lihansyönti on lopetettava”.

Kuuntele Akuliina (Atlas) Saarikosken Bensaa liekkeihin -ohjelmaa Elävässä arkistossa

Lainaus

Jospas minä vaimon saisin

Eve Mantu - yhden vanhemman perheen jonkinlainen isäiti — Fri, 17 Sep 2010 09:42:09 +0000

Kun ystävätär tulee lapsensa kanssa viikonlopuksi kylään, kaikki arjen askareet sujuvat kuin itsestään. Hän tyhjentää tiskikoneen, minä katan. Hän kuorii perunat, minä pilkon. Ja kaiken aikaa molempien silmät seuraavat lapsia. Eleettömästi, ohjailematta, aivan kuin huippukoreografi olisi suunnitellut kuviot.

Minä tarvitsisin vaimon. Miesten kanssa en ole löytänyt askelkuvioita. Olen kuitenkin valitettavasti mitä heteroin hetero. Mikä ratkaisuksi? Voisinko elää kuten tv-sarjan Kate & Allie?

Kylläkylläkyllä. Tajuan, että tämä on mitä vastenmielisintä seksismiä ja taantumuksellista ajattelua. Miesten työt ja naisten työt. Mies sanomalehtineen ja naisella pölyhuiska. Lakkaan olemasta näin taantumuksellinen heti kun tutkimusnäyttö osoittaa kotivastuiden jakautuvan neutraalisti isien ja äitien välillä.

Eräs naimisissa oleva kahden kouluikäisen pojan äiti huokaa: "Oi mä ottaisin heti vaimon! Olen väsynyt selittämään miehelleni miten lasten kanssa eletään ja mistä mikäkin asia löytyy ja mitä perusruoka-aineita lapsiperhe tarvitsee. Olen päätynyt tekemään kaiken itse, koska kymmenen vuoden kärsivällinen selittäminen ei ole kantanut hedelmää. Vaimon kanssa saisi hommia oikeasti jaettua."

Vaimopohdinta jatkuu Yle radio 1:ssä torstaina 23.9. klo 12.15.

p.s. Minulla on nyt kahdeksan vuoden kokemus lapsiperheen vanhemmuudesta. Minulle on turha tulla selittämään, että "minä alan tiskata heti kun vaimo opettelee vaihtamaan talvirenkaat". Renkaat vaihdetaan kahdesti vuodessa, tiskattava on satoja kertoja.

Sosiaali- ja terveysministeriö tutkitutti perheiden ajankäyttöä vuonna 2007 ja päätyi siihen, että suomalaisnaiset tekevät viikossa kotitöiden takia 9 tuntia enemmän hommia kuin miehet.

Pikkulapsiperheissä ero on vielä suurempi, myös työssäkäyvien äitien kohdalla.

Lainaus

Suomalaisdokumentteja Pohjois-Amerikassa

Sean Farnel/Iikka Vehkalahti — Mon, 26 Apr 2010 11:00:03 +0000

Suomalaiset dokumenttielokuvat ovat vahvasti esillä niin Tribecassa New Yorkissa kuin tämän viikon liopussa alkavalla Hot Docs- festivaalilla Kanadassa. Hot Docsin johtaja Sen Farnel kirjoittaa suomalaisista (mies)dokumenteista:

It was at dinner last Fall with two Finnish colleagues, a male and a female, that I first learned of the crisis in Finnish masculinity. The typical Finnish male, I was told, was adrift, disorientated in a culture of gregarious, dominant, upwardly mobile women. We had some fun with the notion, playing on cliches of the stolid, silent Finnish male emasculated within a matriarchal culture. Yet, just a few months later and Hot Docs is set to present three Finnish productions steeped in male anxieties, not to mention that delightfully deadpan Finnish irony.

FREETIME MACHOS follows the bonding rituals of an amateur rugby team, but is about rugby in the same way that HOOP DREAMS is about basketball. I love the dialogue between the men here, which really captures the way men talk to each other in this context (and which is probably why this film was a particular favourite of many of the women on our staff).

Very closely related is STEAM OF LIFE, a series of tableaus constructed around male sauna culture in Finland. I was surprised and quite moved by the depth of emotion that surfaces in this film. While the more serious side is balanced by many funny scenes and observations, this is definitely a male weepie.

As well, the no-fuss titled PORTRAIT OF A MAN follows the daily struggles of a single-father dealing with divorce and the legacy of alcoholism and suicide. Again, this a strong narrative doc with much emotion, as we follow Kalle trying to break a patriarchal downward spiral.

While not directly linked in terms of theme, our other Finnish feature doc, ITO – DIARY OF AN URBAN PRIEST, is set in Japan and does feature a particularly male kind of existential journey. Directed by the great Pirjo Honkasalo, the film follows a young boxer, Fujioka, who is now a Buddhist priest. While one of the first films I screened (way back in October) for this year’s programme, the meditative mood evoked here remains very tangible for me.

Each of these docs is linked by another quality that is consistent in Finnish documentary, a meticulous attention to form and craft. While only STEAM OF LIFE prominently relies on the bread and butter of Finnish filmmaking – the frontal, static long take (which always works for me) – each of these productions have those uniquely Finnish observational rhythms, at once stately and somehow awkward, raw, uncomfortably honest and direct.

Lainaus