Blogit - dokumnetti

YLEllistä ja YLEtöntä elämää

Leena Pasanen — Wed, 04 Mar 2009 09:02:34 +0000

Kolme vuotta maailmalla voi olla lyhyt aika minulle, mutta pitkä suomalaiselle viranomaiselle. Kansaneläkelaitos palauttaa minulle kelakorttinsa nihkeästi pitkän harkinnan jälkeen. Kortin mukana tulleen kirjeen mukaan en saa korttiani siksi, että se minulle Suomen kansalaisena kuuluisi, vaan koska säännöissä se on menty lupaamaan myös kaltaiselleni ” toisesta Pohjoismaasta muuttavalle”.
Kännykkäliittymän avaaminenkaan ei suju ongelmitta. Joudun maksamaan operaattorille 300 euron takuumaksun, sillä ”ulkomaalaisena” herätän epäilyt kyvystäni hoitaa puhelinlaskuni. Luottokorttihakemukseni ei mene läpi ensi yrittämällä, kun Suomen verotietojen mukaan en ole vuosiin tienannut penniäkään. Tunnen itseni turistiksi kotimaassani.

YLEssä sen sijaan on toisin. Vahtimestari tunnistaa ja laskee sisään. Työhuone, tietokone ja puhelin ovat odottamassa. Puhelinnumerokseni löytyy vanha tuttu alanumero ja pöydällä odottaa kollegoiden jättämä ruusukimppu. Olen kotona.

YLEen ja YLEn imagoon törmäsin yllättävän usein myös ulkomaankomennuksellani European Documentary Networkin johtajana.
Kuten tiedämme, YLEn tapa remontoida taloutensa ja uusia organisaationsa on herättänyt kiinnostusta monissa yleisradioyhtiöissä. Lisäksi suomalaisten nopea ja napakka tapa hoitaa sopimusasiat kansainvälisten tuottajien ja välittäjien kanssa on jo vuosia herättänyt ihailun sekaista ihmetystä – kuinka sopimus voikin olla niin lyhyt ja selkeä!

Mutta eniten on sydäntäni aina lämmittänyt YLEn yhteistuotantojen ja kansainvälisen ohjelmahankinnan raudanluja kansainvälinen maine. Sen on synnyttänyt paitsi yleläisten asiantuntemus, myös se tinkimätön tapa jolla YLEn väki valitsee ostoksensa. Kun monet muut valitsevat ne ohjelmat, joita tietävät yleisönsä odottavan, yleläiset ovat usein vielä askeleen pidemmällä. He hakevat niitä laatuohjelmia, joita yleisömme ei edes tiennyt haluavansa.

YLEn pyrkimys laadukkaaseen ja elämykselliseen ohjelmistoon on maailmalla synnyttänyt pienimuotoisen YLEn fan clubin erityisesti kansainvälisten dokumenttialan tuotantoyhtiöiden keskuudessa.
Vaikka YLEn rahoitusosuus kansainvälisistä yhteistyöhankkeista on aina hyvin pieni eikä sinänsä oikeuta juuri puuttumaan ohjelman rakenteeseen tai tyyliin, YLEn asiantuntevaa väkeä halutaan kuitenkin kuunnella. Lisäksi YLEn osallistuminen yhteistuotantoon nähdään laadun takeena, joka houkuttelee mukaan myös muita rahoittajia. – YLE’s participation is a quality stamp, on totuus, jota minulle ovat hokeneet niin televisioyhtiöt, tuotantotalot kuin dokumenttialan järjestötkin. Ja heitä on ollut helppo uskoa. Varsinkin kun katsoo, kuinka monen palkitun ohjelman lopputeksteissä seisoo myös YLEn logo.

Yhtiömme on yksi niitä harvoja, jossa dokumentit edelleen löytävät paikkansa myös prime timessa ja jossa myös elokuvallisemmalle ja jopa kokeellisemmalle dokumenttielokuvalle on sijansa, pituudesta tai formaatista välittämättä. Kun kansainvälisissä seminaareissa on huudettu esiin malliesimerkkejä asia- ja kulttuuriohjelmiston suunnittelusta ja sijoittelusta, kaksi yhtiötä nousee lähes poikkeuksetta listalle: eurooppalainen kulttuurikanava ARTE ja suomalainen YLE.

Olen viime vuodet seurannut läheltä eurooppalaisten yleisradioyhtiöiden ahdinkoa. Kun väkeä vähennetään ja ohjelmarahaa leikataan, luovuus, rohkeus ja innovatiivisuus näyttävät kävelevän ovesta ulos ensimmäisenä. Muutokset ovat olleet surullista katsottavaa erityisesti dokumenttiohjelmistojen ja musiikin osalta. On turvallisempaa valita dokumentin tähdeksi Joan Collins kuin Maya Deren tai oopperaksi Giuseppe Verdi kuin John Adams. Kun pää on pölkyllä, katsojalukujen perässä juoksevat nekin, joita lukujen ei edes pitäisi liikuttaa.

Populaarimmalla, jopa populistisemmalla ohjelmistolla ei silti monikaan pötkinyt pitkälle. Hämärtynyt profiili saattoi karkottaa entisetkin katsojat. Toinen paniikkireaktion merkki on ollut kansanvälisten yhteistuotantojen karsiminen ja kotimaiseen ohjelmistoon satsaaminen. On hyvin ymmärrettävää, että kansallisten tekijöiden työt halutaan turvata taloudellisesti vaikeina aikoina. Toisaalta harvalla pienellä maalla on enää mahdollisuus tuottaa omin varoin kaikkea tarvitsemaansa, joten kansainväliset yhteistuotannot ovat kipeästi tarpeen. Näillä markkinoilla toimii kuitenkin vanha systeemi: rapsutan selkääsi, jos sinä rapsutat minun. Kukaan ei voi odottaa rahan kulkevan vain yhteen suuntaan.

YLEn avoin ja ennakkoluuloton suhtautuminen sekä kansanvälisiin yhteistuotantoihin että ohjelmaostoihin on pantu merkille erityisesti viime vuosien aikana. Meillä ei ole juostu pelkästään suurten nimien tai jo entuudestaan tuttujen aiheiden perässä. Toivottavasti ei juosta vastaisuudessakaan.

- Routa porsaan kotiin ja niin edelleen, huikkaa työkaveri, kun ensi kertaa pitkään aikaan tapaamme kuppilassa. Totta, mietin mielessäni. Eihän sitä yletöntä elämää loputtomiin kukaan jaksa.

Lainaus

Dokumentti-ilta Kööpenhaminassa.

Kira Jääskeläinen — Wed, 25 Feb 2009 09:10:06 +0000

Helmikuinen maanantai-ilta. Valtaosa kansasta istuu olohuoneissaan katsoen Oscar-gaalaa uusintana televisiosta. Pieneen Kööpenhaminalaiskahvilaan on kuitenkin ahtautunut parisensataa ihmistä. On dokumentti-ilta.

Valkokankaalla näytetään Iranissa syntyneen puolalais-tanskalaisen Anette Olsenin sekä hänen Puolanjuutalaisen tanskalaistuneen kuvaajan Katia Forbertin uusin elokuva ”My Iranian Paradise”. Kansainvälinen ilmapiiri? – Ehdottomasti. Paikalla on sekä puolalaista, iranilaista että juutalaista diasporaa, mutta myös tanskalaisia ja suomalaisia. On ilo nähdä, että riippumatta siitä minkälainen tausta tuotantoryhmällä on, tanskalaisen DR:n sekä puolalaisen TVP1:n rinnalla rahoittajien joukossa on ollut YLE yhteistuotannot. Tämä yksityiskohta huomataan myös elokuvan esittelyssä.

Anette Olsenin elokuvallinen essee on ainutlaatuisella tavalla henkilökohtainen ja globaali samanaikaisesti. Se on ohjaajan tutkimusmatka takaisin siihen Iraniin, jossa hän varttui ja jota ehkä ei enää ole, tai sitten se nimenomaan on olemassa iranilaisten sydämissä. Länsimaiselle katsojalle elokuva avaa uuden maailman, johon oman mediamme kautta emme ole päässeet tutustumaan.
”My Iranian Paradise” on siten matka ei vain Anetten perheen, mutta myös Iranin, Euroopan ja koko maailman historiaan 1930-luvulta tähän päivään asti.

Lyhyesti ohjaajan taustasta. Anetten isä oli tanskalainen insinööri, joka 1930-luvun laman ilmapiirissä lähti Iraniin rakentamaan maan rautatieverkostoa. Anetten äiti oli puolalainen, joka toisen maailmansodan aikana päätyi Siperiaan vankileirille ja sieltä Stalinin vapauttamana Kazakstanin kautta Iraniin, missä puolalainen armeija työskenteli yhdessä brittiarmeijan kanssa. 1940-luvulla Iran oli maa joka otti pakolaisia vastaan, mitä harva nykypäivänä osaisi kuvitellakaan. Aikoinaan Anette päätyi Iranista Lodzin elokuvakouluun Puolaan ja on sen jälkeen tehnyt kymmeniä lyhyt- ja dokumenttielokuvia Tanskassa ja Puolassa. Yhdessä kuvaaja Katia Forbertin kanssa he omistavat tuotantoyhtiön Sfinx Film/Tv.

”My Iranian Paradise” onnistuu näyttämään, miten maailmanpoliittinen tilanne ja yksi allekirjoitus voivat vaikuttaa miljoonien ihmisten kohtaloihin, näiden joukossa ohjaajan omat vanhemmat sekä lapsuudenystävät Iranissa. Se on ainutlaatuinen matka maahan, josta meillä päin maailmaa tiedetään hyvin vähän. Kuten Iikka Vehkalahti omassa blogissaan kirjoittaa, monesti kuulemme vain ongelmista ja ongelmista tai pahuudesta joka ottaa vallan. Usein todellisuus on kuitenkin monimuotoisempi, kuten ohjaajan oman perheen kohtalo, sekä hänen haastattelemansa iranilaiset naiset ja perheet osaavat kertoa. Anette Olsenilla on ainutlaatuinen pääsy tähän yhteiskuntaan, sillä hän puhuu farsia.

Tekijöidensä kohtaloiden lisäksi myös itse tuotannolla on ollut aivan ihmeellinen tarina takanaan. Ohjaaja Anette Olsen oli jo vuosia suunnitellut tekevänsä tämän elokuvan. Kun hän lopulta sai tuen Iranin matkaa varten, hän ja kuvaaja Katia Forbert laskeutuivat Teheraniin 11. syyskuuta 2001. Lyhyessä ajassa yhteiskunta, joka sillä hetkellä oli avautumassa muutokselle, sulkeutui uudestaan. Maailma tuntui jakautuneen kahtia. Samalla sulkeutuivat myös rahoittajien pussit, kun kyseessä ei ollut sorrosta tai diktatuurista kertova elokuva, vaan tarina, joka etsi sivilisaatioita yhdistävää tekijää. Kului vuosia. Ohjaaja-kuvaaja pari joutuivat odottamaan oikeaa hetkeä päästääkseen tekemään elokuvan. Sillä aikaa he keräsivät sitä arvokasta arkistomateriaalia, jolla on tärkeä rooli elokuvassa. Muita seiniä ehti tulla vastaan.

Esimerkiksi puolalaisista arkistoista oli vaikea saada materiaalia, mikä käsitteli neuvostoaikaa. Sen oikeudet olivat siirtyneet takaisin Venäjälle, ja nykyinen Venäjä ei halunnut antaa lupaa sellaisen negatiivisen materiaalin käyttöön. Lopulta, kuten elokuvassakin nähdään, kolmannen sukupolven elokuvaaja Katia Forbert, jonka isä aikoinaan kuvasi neuvostojoukkojen marssia Puolaan toisen maailmansodan aikana , sai suhteidensa kautta tarvitsemansa materiaalin. Lopulta myös rahoittajat näkivät elokuvan yleisinhimillisen arvokkuuden ja se toteutettiin.

Viime aikoina olen huomannut, että eri maissa haetaan nimenomaan paikallisia tarinoita, suomalaisista, tanskalaisista, puolalaisista kertovia elokuvia. ”My Iranian Paradise” on tällä näyttämöllä poikkeus. Se on kosmopoliittinen elokuva, jossa historian kiemuroissa paikallinen ja globaali yhdistyvät. Se on dokumentaristin versio Marjane Satrapi:n animaatiomenestyksestä “Persepolis” ja sellaisenaan ehdoton helmi. En tiedä milloin ”My Iranian Paradise” näytetään suomalaisessa tv:ssä, mutta suosittelen lämpimästi.

http://www.sfinx-film.dk

*****************

Ylen osalta mukana on Sari Volanen Yhteistuotannoista ja elokuvalla ei ole vielä

sovittua esitysaikaa Ylessä

Lainaus