Hard days are over - yhden elokuvan osalta

Iikka Vehkalahti — Thu, 07 Oct 2010 08:11:29 +0000

Mikä saa jaksamaan, kun välillä Dokumenttiprojektinkin euuoiketettuna tuottajana maailma kaatuu päälle. Päivät, jolloin kaiken väännön jälkeen syntyy elokuva, josta voi iloita. Jarmo Jääskeläisen Lakosta voi.

Suurin osa yleläisistä muistaa varmasti legendaarisen Ylen kirjeenvaihtaja Puolasta, Jarmo Jääskeläisen ja hänen erinomaiset tv-dokumenttinsa, joista minun mieleeni aikoinaan jäi ennenkaikekea Ylioppilaan kuolema.

Jarmo myös loi Dokumenttiprojektin ja veti sitä ns. 7 lihavaa vuotta, kuten hän sitä aikaa kutsui pyytäessään minua astumaan Dprojekin tuottajaksi. Lupauduin ensin kahdeksi vuodeksi, sitten yhdeksi lisää ja tässä sitä vieläkin ollaan, vaikka läheltä piti ...eli lähtömieli... tilanteita on ollut pari kertaa.

Vuosia sitten Jarmo esitti idea, jonka perusajatus oli hyvin yksinkertainen. Hän oli kuvannut vuonna 1980 Gdanskin lakkoa, joka muutti Puolan ja Euroopan historiaa ja haastatellut kolme nuorta, idealistista työläistä, jotka olivat myös lakon generaattoreita, vaikka Lech Walesasta tulikin lakon sankari.

Arto Halonen tuli tuottajaksi ja Jarmo ryhtyi työhön kuvaten mm. vuonna 2005 Solidaarisuuden 25 vuotisjuhlallisuudet, joihin Matti Vanhanenkin osallistui. Kolmesta nuoresta työläisestä yksi oli edelleen pahasti pirstaloidun telakan palveluksessa asuen vaimonsa ja neljän aikuisen lapsensa kanssa pienessä kahden huoneen ja keittokomeron asunnossa.

Yksi kolmesta oli Puolan sotatilan aikana jäänyt Solidaarisuuden edustajana Saksaan ja on ollut viimeiset 25 vuotta töissä makkaratehtaalla, asuen yksin ja lähtien töihin aina klo 5 aamulla. Kolmas, hänestä tuli Solidaarisuduen virkailija ja Solidaarisuus-instituutin yksi johtajista. Pari autoa, nahkaakki ja asunto hyvällä alueella kaupunkia.

Mutta Jarmon elokuva ei ole vain näistä kolmesta miehestä. Lakko-dokumentti ( tai mikä sen nimeksi nyt tuleekin työnimi Voittaja ja voitetut ei kuitenkaan se ole) kertoo myös Puolan historian ja vuoden 1970-lakon Gdnaskissa. Jarmo kertojana katselee kaikkea tästä päivästä, vaikka suurin osa elokuvasta tapahtuu vuonna 1980, josta mennään historian eri tapahtumiin ja jota ryyditetään muutamalla Jarmon radioraportilla sekä tietysti otteilla Jarmon omista vanhoista dokumenteista.

Ja täytyy sanoa, että kun katsoo esimerkiksi Pyhiinvaellus-dokumentin filmille kuvattuja otoksia, niin aikoinaan on kuvattu kameralla elokuvaa, ei vain tallennettu tapahtumia.Hienoja kohtauksia.

Lakon tekeminen on ollut pitkällinen ja vaikea prosessi ( minäkin haastattelin Jarmoa kameralle tai ilman useaan otteeseen) jonka keskiössä oli toisaalta ohjaaja, jonka muistissa ja kokemuksissa eli paljon, paljon enemmän mitä oli lähitulkoonkaan mahdollista mahduttaa elokuvaan ja nuori leikkaaja( Timo Peltola), joka tiesi kaikesta tapahtuneesta hyvin vähän.

Mutta, who cares itse prosessista tai sen mutkista. Katsojat tulevat näkemään mielenkiintoisen elokuvan, joka tulee – lyön siitä sto gram stolisnajaa vetoa – matkustamaan myös maailmalla. Suomessa se nähdään ensin DocPointissa ( olisin melko varma) ja siten jo alakukeväästä Dokumenttiprojektissa.

Lainaus

Dokumentti-ilta Kööpenhaminassa.

Kira Jääskeläinen — Wed, 25 Feb 2009 09:10:06 +0000

Helmikuinen maanantai-ilta. Valtaosa kansasta istuu olohuoneissaan katsoen Oscar-gaalaa uusintana televisiosta. Pieneen Kööpenhaminalaiskahvilaan on kuitenkin ahtautunut parisensataa ihmistä. On dokumentti-ilta.

Valkokankaalla näytetään Iranissa syntyneen puolalais-tanskalaisen Anette Olsenin sekä hänen Puolanjuutalaisen tanskalaistuneen kuvaajan Katia Forbertin uusin elokuva ”My Iranian Paradise”. Kansainvälinen ilmapiiri? – Ehdottomasti. Paikalla on sekä puolalaista, iranilaista että juutalaista diasporaa, mutta myös tanskalaisia ja suomalaisia. On ilo nähdä, että riippumatta siitä minkälainen tausta tuotantoryhmällä on, tanskalaisen DR:n sekä puolalaisen TVP1:n rinnalla rahoittajien joukossa on ollut YLE yhteistuotannot. Tämä yksityiskohta huomataan myös elokuvan esittelyssä.

Anette Olsenin elokuvallinen essee on ainutlaatuisella tavalla henkilökohtainen ja globaali samanaikaisesti. Se on ohjaajan tutkimusmatka takaisin siihen Iraniin, jossa hän varttui ja jota ehkä ei enää ole, tai sitten se nimenomaan on olemassa iranilaisten sydämissä. Länsimaiselle katsojalle elokuva avaa uuden maailman, johon oman mediamme kautta emme ole päässeet tutustumaan.
”My Iranian Paradise” on siten matka ei vain Anetten perheen, mutta myös Iranin, Euroopan ja koko maailman historiaan 1930-luvulta tähän päivään asti.

Lyhyesti ohjaajan taustasta. Anetten isä oli tanskalainen insinööri, joka 1930-luvun laman ilmapiirissä lähti Iraniin rakentamaan maan rautatieverkostoa. Anetten äiti oli puolalainen, joka toisen maailmansodan aikana päätyi Siperiaan vankileirille ja sieltä Stalinin vapauttamana Kazakstanin kautta Iraniin, missä puolalainen armeija työskenteli yhdessä brittiarmeijan kanssa. 1940-luvulla Iran oli maa joka otti pakolaisia vastaan, mitä harva nykypäivänä osaisi kuvitellakaan. Aikoinaan Anette päätyi Iranista Lodzin elokuvakouluun Puolaan ja on sen jälkeen tehnyt kymmeniä lyhyt- ja dokumenttielokuvia Tanskassa ja Puolassa. Yhdessä kuvaaja Katia Forbertin kanssa he omistavat tuotantoyhtiön Sfinx Film/Tv.

”My Iranian Paradise” onnistuu näyttämään, miten maailmanpoliittinen tilanne ja yksi allekirjoitus voivat vaikuttaa miljoonien ihmisten kohtaloihin, näiden joukossa ohjaajan omat vanhemmat sekä lapsuudenystävät Iranissa. Se on ainutlaatuinen matka maahan, josta meillä päin maailmaa tiedetään hyvin vähän. Kuten Iikka Vehkalahti omassa blogissaan kirjoittaa, monesti kuulemme vain ongelmista ja ongelmista tai pahuudesta joka ottaa vallan. Usein todellisuus on kuitenkin monimuotoisempi, kuten ohjaajan oman perheen kohtalo, sekä hänen haastattelemansa iranilaiset naiset ja perheet osaavat kertoa. Anette Olsenilla on ainutlaatuinen pääsy tähän yhteiskuntaan, sillä hän puhuu farsia.

Tekijöidensä kohtaloiden lisäksi myös itse tuotannolla on ollut aivan ihmeellinen tarina takanaan. Ohjaaja Anette Olsen oli jo vuosia suunnitellut tekevänsä tämän elokuvan. Kun hän lopulta sai tuen Iranin matkaa varten, hän ja kuvaaja Katia Forbert laskeutuivat Teheraniin 11. syyskuuta 2001. Lyhyessä ajassa yhteiskunta, joka sillä hetkellä oli avautumassa muutokselle, sulkeutui uudestaan. Maailma tuntui jakautuneen kahtia. Samalla sulkeutuivat myös rahoittajien pussit, kun kyseessä ei ollut sorrosta tai diktatuurista kertova elokuva, vaan tarina, joka etsi sivilisaatioita yhdistävää tekijää. Kului vuosia. Ohjaaja-kuvaaja pari joutuivat odottamaan oikeaa hetkeä päästääkseen tekemään elokuvan. Sillä aikaa he keräsivät sitä arvokasta arkistomateriaalia, jolla on tärkeä rooli elokuvassa. Muita seiniä ehti tulla vastaan.

Esimerkiksi puolalaisista arkistoista oli vaikea saada materiaalia, mikä käsitteli neuvostoaikaa. Sen oikeudet olivat siirtyneet takaisin Venäjälle, ja nykyinen Venäjä ei halunnut antaa lupaa sellaisen negatiivisen materiaalin käyttöön. Lopulta, kuten elokuvassakin nähdään, kolmannen sukupolven elokuvaaja Katia Forbert, jonka isä aikoinaan kuvasi neuvostojoukkojen marssia Puolaan toisen maailmansodan aikana , sai suhteidensa kautta tarvitsemansa materiaalin. Lopulta myös rahoittajat näkivät elokuvan yleisinhimillisen arvokkuuden ja se toteutettiin.

Viime aikoina olen huomannut, että eri maissa haetaan nimenomaan paikallisia tarinoita, suomalaisista, tanskalaisista, puolalaisista kertovia elokuvia. ”My Iranian Paradise” on tällä näyttämöllä poikkeus. Se on kosmopoliittinen elokuva, jossa historian kiemuroissa paikallinen ja globaali yhdistyvät. Se on dokumentaristin versio Marjane Satrapi:n animaatiomenestyksestä “Persepolis” ja sellaisenaan ehdoton helmi. En tiedä milloin ”My Iranian Paradise” näytetään suomalaisessa tv:ssä, mutta suosittelen lämpimästi.

http://www.sfinx-film.dk

*****************

Ylen osalta mukana on Sari Volanen Yhteistuotannoista ja elokuvalla ei ole vielä

sovittua esitysaikaa Ylessä

Lainaus

Blogit - puola

Hard days are over - yhden elokuvan osalta

Dokumentti-ilta Kööpenhaminassa.