Blogit - tanska

Hautausmaat laajentuvat nettiin Tanskassa

Milla Kontkanen — Tue, 04 Sep 2012 11:57:47 +0000

Tanskassa hautakiviin on lisätty QR-koodeja. Kun niitä skannaa älypuhelimella, pääsee internet-sivuille, joilla kerrotaan hautausmaille haudattujen ihmisten elämästä. Tämä on monille uusi tapa muistaa kuolleita sukulaisia, mutta QR-koodeja on lisätty myös historiallisten merkkihenkilöiden hautakiviin.

Aiheesta kerrotaan brittiläisen Guardian-lehden sivuilla

Lainaus

Ja näin Tanskassa

Tue Steen Müller — Mon, 05 Oct 2009 18:31:08 +0000

... and the still young documentary festival in Copenhagen announces some audience attractions for its coming festival, November 6-15: We are now in the final stages of programming for CPH:DOX 2009, and we will regularly be announcing selected titles and revealing what else is in store in November here on the website. This year marks the 40th anniversary of the liberalisation of visual pornography in Denmark as the first place in the world. One of this year's special series will focus on the most popular documentary genre of them all and will highlight what sex on film also is. Amongst other titles, we will screen the brand new Swedish feminist film project 'DIRTY DIARIES' by Mia Engberg, which provokes more than mere reflection.

There is also plenty political provocation in the political section of the programme, which is as strong as ever. We look forward to showing audiences the adaptation of Naomi Klein's revealing bestseller 'THE SHOCK DOCTRINE', which she has headed in collaboration with Michael Winterbottom and Matt Whitecross. We also welcome the the fearless activist duo The Yes Men and their newest film 'THE YES MEN FIX THE WORLD' (photo). (See filmkommentaren.dk).

In a videocracy the image rules. In Italy all images are owned by one man. The succesful and surreal media revolution of Silvio Berlusconi is the subject of 'VIDEOCRACY', which has been selected for the year's DOX:AWARD competition. Politics and plastic boobs are part of a systematised symbiosis in the country, where Silvio Berlusconi has recently appointed one of his former TV bimbos Minister for Equality.

Director Erik Gandini of the Swedish film collective ATMO grew up in Italy himself and zaps from the hopeful karate-singer over the powerful TV agent with Mussolini on his phone to the ultra cynical pimp of the paparazzi, who blackmails celebrities with his photos. 'VIDEOCRACY' has been one of the most talked about films in the international film festivals in Venice and Toronto this autumn, and it is a frightening diagnosis of the state of democracy in a country, where the dream om fame has seduced all common sense, and where power and entertainment are two sides of the same complex matter.

http://www.cphdox.dk

YES MEN FIX THE WORLD ja SHOCK DOCTRINE ovat Dokumenttiprojektin ensi kevään ohjelmistossa. VIDEOCRACYn tulee puolestaan tarjoamaan suomalaisille Jenny Westergårdin ansiosta FST

Lainaus

Mutkan kautta Grönlantiin

Pirjo Auvinen — Mon, 15 Jun 2009 07:55:38 +0000

Helsingistä ei ole ihan helppo matkata Grönlantiin, ei vaikka matkaa olisi
miettinyt vuosia. Jotta ehtisi aamukoneella tuohon maailman ääreen, on
tehtävä syrjähyppy emämaahan Tanskaan jo edellispäivänä.

Kööpenhaminaan on ollut aina kiva matkata, mutta nyt se tuntui jotenkin
pelkältä välilaskulta. Sitä paitsi illan muutaman tunnin aikana Tanska
onnistui näyttämään erityisen vauraaat ja söpöt kasvonsa. En ole varmaan
koskaan nähnyt yhdessä paikassa sellaista määrää vauraita, kulturelleja
tanskalaisia kuin keskiviikko-iltana "Mustan timantin " eli uuden
kansalliskirjaston aulakahvilassa. Raha haisi niin vahvasti, että oli ihan
pakko ottaa selvää, miksi olivat kokoontuneet. Olivat tulleet San
Cataldosin ystävät-nimisen yhdistyksen vuosikokoukseen. En saanut selville
muuta kuin että yhdistyksellä on miljoonaomaisuus ja matkakuluja Italiaan.
Kokouksen asialistan ensimmäinen kohta oli tanskalainen herkkupuhvetti
runsaine viineineen.

Iltakävelyllä ohitin täkäläisen eduskunnan eli Folketingetin. Se on koko
tämän Grönlannin matkan kannalta ratkaiseva paikka. Istuin siellä joskus
vuosia sitten koko päivän suljetun seminaarin, jossa tanskalaiset ja
grönlantilaiset ruotivat välejään. Puhe oli harvinaisen suoraa ja
rehellistä. Päivän mittaan kävi selväksi, että emämasta tulleiden ja
alkuperäisväestön välit olivat kuin missä tahansa siirtomaassa konsanaan.
Epäluulot olivat sitä paitsi vain voimistumaan päin. Suoraan puhuttiin myös
paikallisväestön syvistä sosiaalisista ongelmista, joista viiina ei
kuulostanut olevan vähäisin. Emämaa Tanska puolestaan tynnytteli huonoa
omaatuntoaan vuosittaisella avokätisellä rahalähetyksellä. Tuon päivän
jälkeen päätin, että Grönlantiin on joskus päästävä.

Olen menossa sinne nyt 12 vuorokaudeksi. Matka huipentuu suuriin
paikallisiin juhlallisuuksiin, joissa jättiläissaaren itsehallinto
virallisesti laajenee. Asia on ollut vireillä kauan. Täyttä itsenäisyyttä
ajavat eivät voittaneet viime syksyn kasnaäänestystä, mutta pesäeroa
Tanskaan tehdään jälleen muutaman askeleen verran. Mutta mikä nyt todella
muuttuu, se on kiintoisaa kuulla. Emämaasta Tanskasta poiketen Grönlanti ei
kuulu Euroopan Unioniin, mutta onko esimerkiksi tämä penseys nyt
muuttumassa samalla tavalla kuin esimerkiksi taloussuossa rypevässä
Islannissa ?

Tämä matka on jotenkin omituisesti jännittänyt enemmän kuin mikään muu,
pitempikään reissu. Syy ei ole vielä oikein valjennut. Ehkä se osin johtuu
siitä, että siellä ollaan ihan oikeasti tiettömien taipaleiden päässä ja
ailahtelevien säiden armoilla. Tai sitten siitä, että elämä Nuukin
kerrostaloalueilla näyttää kuulemma myös hyvin lohduttomia puoliaan.

Iltakävelyn päätteeksi huomasin kööpenhaminalaisessa kanavassa pesällään
hautovan joutsenperheen. Näky oli kuin satukirjasta ! Luonto varmasti
pysähdyttää huomisesta alkeen Grönlannissakin, mutta luulisin että muuten
kuin söpöydellään.

Lainaus

Dokumentti-ilta Kööpenhaminassa.

Kira Jääskeläinen — Wed, 25 Feb 2009 09:10:06 +0000

Helmikuinen maanantai-ilta. Valtaosa kansasta istuu olohuoneissaan katsoen Oscar-gaalaa uusintana televisiosta. Pieneen Kööpenhaminalaiskahvilaan on kuitenkin ahtautunut parisensataa ihmistä. On dokumentti-ilta.

Valkokankaalla näytetään Iranissa syntyneen puolalais-tanskalaisen Anette Olsenin sekä hänen Puolanjuutalaisen tanskalaistuneen kuvaajan Katia Forbertin uusin elokuva ”My Iranian Paradise”. Kansainvälinen ilmapiiri? – Ehdottomasti. Paikalla on sekä puolalaista, iranilaista että juutalaista diasporaa, mutta myös tanskalaisia ja suomalaisia. On ilo nähdä, että riippumatta siitä minkälainen tausta tuotantoryhmällä on, tanskalaisen DR:n sekä puolalaisen TVP1:n rinnalla rahoittajien joukossa on ollut YLE yhteistuotannot. Tämä yksityiskohta huomataan myös elokuvan esittelyssä.

Anette Olsenin elokuvallinen essee on ainutlaatuisella tavalla henkilökohtainen ja globaali samanaikaisesti. Se on ohjaajan tutkimusmatka takaisin siihen Iraniin, jossa hän varttui ja jota ehkä ei enää ole, tai sitten se nimenomaan on olemassa iranilaisten sydämissä. Länsimaiselle katsojalle elokuva avaa uuden maailman, johon oman mediamme kautta emme ole päässeet tutustumaan.
”My Iranian Paradise” on siten matka ei vain Anetten perheen, mutta myös Iranin, Euroopan ja koko maailman historiaan 1930-luvulta tähän päivään asti.

Lyhyesti ohjaajan taustasta. Anetten isä oli tanskalainen insinööri, joka 1930-luvun laman ilmapiirissä lähti Iraniin rakentamaan maan rautatieverkostoa. Anetten äiti oli puolalainen, joka toisen maailmansodan aikana päätyi Siperiaan vankileirille ja sieltä Stalinin vapauttamana Kazakstanin kautta Iraniin, missä puolalainen armeija työskenteli yhdessä brittiarmeijan kanssa. 1940-luvulla Iran oli maa joka otti pakolaisia vastaan, mitä harva nykypäivänä osaisi kuvitellakaan. Aikoinaan Anette päätyi Iranista Lodzin elokuvakouluun Puolaan ja on sen jälkeen tehnyt kymmeniä lyhyt- ja dokumenttielokuvia Tanskassa ja Puolassa. Yhdessä kuvaaja Katia Forbertin kanssa he omistavat tuotantoyhtiön Sfinx Film/Tv.

”My Iranian Paradise” onnistuu näyttämään, miten maailmanpoliittinen tilanne ja yksi allekirjoitus voivat vaikuttaa miljoonien ihmisten kohtaloihin, näiden joukossa ohjaajan omat vanhemmat sekä lapsuudenystävät Iranissa. Se on ainutlaatuinen matka maahan, josta meillä päin maailmaa tiedetään hyvin vähän. Kuten Iikka Vehkalahti omassa blogissaan kirjoittaa, monesti kuulemme vain ongelmista ja ongelmista tai pahuudesta joka ottaa vallan. Usein todellisuus on kuitenkin monimuotoisempi, kuten ohjaajan oman perheen kohtalo, sekä hänen haastattelemansa iranilaiset naiset ja perheet osaavat kertoa. Anette Olsenilla on ainutlaatuinen pääsy tähän yhteiskuntaan, sillä hän puhuu farsia.

Tekijöidensä kohtaloiden lisäksi myös itse tuotannolla on ollut aivan ihmeellinen tarina takanaan. Ohjaaja Anette Olsen oli jo vuosia suunnitellut tekevänsä tämän elokuvan. Kun hän lopulta sai tuen Iranin matkaa varten, hän ja kuvaaja Katia Forbert laskeutuivat Teheraniin 11. syyskuuta 2001. Lyhyessä ajassa yhteiskunta, joka sillä hetkellä oli avautumassa muutokselle, sulkeutui uudestaan. Maailma tuntui jakautuneen kahtia. Samalla sulkeutuivat myös rahoittajien pussit, kun kyseessä ei ollut sorrosta tai diktatuurista kertova elokuva, vaan tarina, joka etsi sivilisaatioita yhdistävää tekijää. Kului vuosia. Ohjaaja-kuvaaja pari joutuivat odottamaan oikeaa hetkeä päästääkseen tekemään elokuvan. Sillä aikaa he keräsivät sitä arvokasta arkistomateriaalia, jolla on tärkeä rooli elokuvassa. Muita seiniä ehti tulla vastaan.

Esimerkiksi puolalaisista arkistoista oli vaikea saada materiaalia, mikä käsitteli neuvostoaikaa. Sen oikeudet olivat siirtyneet takaisin Venäjälle, ja nykyinen Venäjä ei halunnut antaa lupaa sellaisen negatiivisen materiaalin käyttöön. Lopulta, kuten elokuvassakin nähdään, kolmannen sukupolven elokuvaaja Katia Forbert, jonka isä aikoinaan kuvasi neuvostojoukkojen marssia Puolaan toisen maailmansodan aikana , sai suhteidensa kautta tarvitsemansa materiaalin. Lopulta myös rahoittajat näkivät elokuvan yleisinhimillisen arvokkuuden ja se toteutettiin.

Viime aikoina olen huomannut, että eri maissa haetaan nimenomaan paikallisia tarinoita, suomalaisista, tanskalaisista, puolalaisista kertovia elokuvia. ”My Iranian Paradise” on tällä näyttämöllä poikkeus. Se on kosmopoliittinen elokuva, jossa historian kiemuroissa paikallinen ja globaali yhdistyvät. Se on dokumentaristin versio Marjane Satrapi:n animaatiomenestyksestä “Persepolis” ja sellaisenaan ehdoton helmi. En tiedä milloin ”My Iranian Paradise” näytetään suomalaisessa tv:ssä, mutta suosittelen lämpimästi.

http://www.sfinx-film.dk

*****************

Ylen osalta mukana on Sari Volanen Yhteistuotannoista ja elokuvalla ei ole vielä

sovittua esitysaikaa Ylessä

Lainaus