Blogit - liettua

Zemaituka - rotu joka selvisi sukupuutolta

Ronja — Sun, 03 Aug 2014 18:24:50 +0000

Susanna Ikonen teki kaupat lapsiystävällisestä risteytysponista. Kotimatkalla selatessaan ponin passia Susanna ihmetteli, miksi risteysponilla oli mukanaan liettualaisen siittolan passi. Hieman myöhemmin hän sai sähköpostia hevosen maahantuojalta, joka kysyi: tiedätkö hevosesi olevan harvinainen zemaituka?

Susanna ryntäsi nettiin ja ryhtyi selvittämään, mikä hevonen hänellä oikein oli tallissaan. Suomeksi tietoa löytyi vain vähän, mutta englanniksi ja Googlen avulla liettuasta suomeksi kääntämällä mysteeri alkoi selvitä. Natas, eli ”Nappi” oli yksi maailman neljästäsadasta zemaituka -rotuisesta hevosesta.

Zemaituka on ollut olemassa jo 500-600-luvuilla ja sen uskotaan polveutuvan alkuperäisrotu konikista, joka taas polveutuu jo sukupuuttoon kuolleesta tarpaanista. Keskiajalla zemaituka on ollut suosittu sotahevonen, mutta pääasiassa vankkarakenteinen ponirotu on jalostettu pienten maatalojen töihin.

Huolimatta upeasta historiasta, 1990-luvulla rotu oli sukupuuton partaalla. Rotua oli jäljellä enää 30 aikuista yksilöä, kun tilanteen pelasti Liettuan valtio perustamalla siittolan. Myös YK kantoi kortensa kekoon rodun pelastamiseksi, koska zemaituka luokiteltiin esihistorialliseksi roduksi. Nykyään zemaitukia on noin 400, joista parikymmentä asuu Suomessa.

Zemaituka on ponirotu, mutta nykyään yksilöt voivat kasvaa myös hevosen mittaan. Rotua on jalostettu muutamaan suuntaan, joista isompaa ja jytkympää Nappi edustaa. Rotumääritelmän mukaan zemaitukat ovat viisaita ja lempeitä. Juuri lempeyteen Susanna Napissa ihastui.

- Napilla on ystävällinen katse. Se näyttää aina siltä, että sillä on hyvä olla. Nappi on neljäs hevoseni ja ennen Napin ostoa kävin katsomassa 19 eri hevosta. Napissa pysäytti nöyryys, ja tapa miten se oli lasten kanssa.

Susannalle hevosen kiltteys oli ykkösasia, koska myös hänen lastensa tuli pärjätä hevosen kanssa. Hevonen onkin osoittautunut poikkeuksellisen seuralliseksi. Nappi on kuin koira, joka haluaa miellyttää ja on perso kehuille.

Rotumääritelmä auttoi ymmärtämään hevosta, mutta yksin se ei kattanut Susannan tiedonjanoa. Lähestymällä Liettuan valtion siittolaa ja zemaituka –yhdistystä hän sai ystävällisiä vastauksia kysymyksiinsä. Yksi tärkeimmistä saaduista tiedoista koski ruokintaa.

Nappi oli saapuessaan Susannalle jatkuvasti ripulilla. Selvitystyön jälkeen tulikin ilmi, että zemaitukien ohutsuoli ei pysty pilkkomaan suuria määriä sokeria ja valkuaista, eli käytännössä hevoset ovat rotunsa puolesta allergisia säilöheinälle ja kauralle.Tämä johtuu zemaitukien historiasta kuivilla aroilla, jossa ruoka on ollut niukkaa ja vähäravinteikasta. Napin ruokkiminen olikin desipeliä, ennen kuin oikea yhdistelmä kuivaheinää ja muuta rehua löytyi.

Susannan mielestä jokaisen tulisi tietää oman hevosensa rodun taustoista.

- Sehän vaikuttaa ihan kaikkeen. Ruokintaan, ratsastettavuuteen ja luonteeseen. Mitä enemmän tiedät hevosestasi, sitä vähemmän tulee kommunikaatio-ongelmia.

Nappi on ollut Susannalla nyt vuoden, jonka aikana sille on opetettu kaikki ratsastuksen alkeet uudelleen. Susanna toivoo Napista tyttärelleen kisaratsua, mutta varmaa on se, että hevonen on tullut perheeseen jäädäkseen. Rodun pitäisi elää yli 30-vuotiaaksi ja Susanna suunnittelee vanhenevansa yhdessä hevosen kanssa.

- Nappi jää mulle maailman tappiin asti.

Kuvat: Emmi Kähkönen

Lainaus

Polkupyörällä Istanbuliin: matkakuvia osa 1/3

Matti Rämö — Fri, 12 Jul 2013 16:14:10 +0000

Reissu alkaa hurjan innostuksen vauhdittamana, mikä aiheuttaa mm. kartanluvun summittaisuutta. Ja kun ajatuksena on polkea pikkuteitä Baltian läpi, niin ihan aina intuitio ei vie oikealle tielle. Muutaman ison lätäkön rytmittämä metsäniittyura heti Sakun eteläpuolella ei kuulunut alkuperäiseen ajosuunnitelmaan, mutta pikku eksymiset ovat retkeilyn suola.

Haikarat kuuluvat Baltian kesään.

Soomaan kansallispuiston suomaisemaa Pärnujoen eteläpuolella.

Keväisin tulvavesi on korkealla Soomaassa.

Hylätty kyläkauppa Viron ja Latvian rajan pinnassa.

Latviassa aivan pikkuteiden varsilta voi löytyä yllättävän hienoja rakennuksia.

Pikkutiet ovat Virossa pääsääntöisesti hyvinkin ajokelpoisia, mutta Latviassa pikkuteiden kunto saattaa olla kovin vaihteleva. En uskalla arvata, kuinka moneen kertaan tämän tien asfalttipintaa on paikkailtu vuosien varrella.

Saksalais- ja venäläissotilaiden hautapaikka ensimmäisen maailmansodan vuosilta Etelä-Latviassa.

Maalaismaisemaa Pohjois-Liettuasta.

Liettuan ja Valko-Venäjän rajalla on monen kilometrin rekkajono.

Valko-Venäjä on roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon kohtaamisvyöhykettä. Katolisen kirkon sunnuntaimessu on juuri päättynyt Azmanissa maan länsiosissa lähellä Liettuan rajaa.

Pääkaupungissa Minskissä ortodoksinen vaikutus on selvästi vahvempaa.

Minskiläisen metroaseman edustalla on pieni improvisoitu tori.

Kielletyn valkovenäjänkielisen koulun symbolipatsas. Tulevaisuus on makaavien sotilaiden saappaiden päällä. Venäläismieliset ovat onnistuneet kaappaamaan vallan monopolin monikansallisessa maassa, eikä valkovenäläistä kulttuuria arvosteta. Minskissä jo valkovenäjän kielen käyttö on pienimuotoinen poliittinen kannanotto, valkovenäjää puhutaan enemmän maaseudulla.

Minskin "Kehä kolmosella" liikenne on paikoin kovin hektistä.

Linja-autopysäkit ovat Valko-Venäjällä usein kauniita ja viimeisteltyjä, myös syrjäisemmillä teillä.

Valko-Venäjällä reittini kulki parinsadan kilometrin verran suuren tietyömaan kupeessa. Myös yksi leiripaikka pellonreunassa sattui työmaavallin viereen. Ensin maanmittaajat aloittivat päivänsä kymmenen metrin päässä, sitten alkoi soran siirto.

Kyrillisten aakkosten tunteminen helpottaa suunnistusta.

Värien iloinen käyttö piristää kylämaisemaa.

Suuren Dneprjoen rönsyilyä pääuoman ulkopuolella.

Gomelin alueen poliisiyksikkö tervehtii kaupunkiin saapujia Valko-Venäjän kaakkoisosassa lähellä Ukrainan rajaa.

Matkakuvia osa 2/3: Ukraina, Transnistria ja Moldova

Matkakuvia osa 3/3: Georgia ja Turkki

Lainaus

Liettuassa digitalisoidaan

Tue Steen Müller — Mon, 24 May 2010 08:32:11 +0000

Good news from one the most interesting countries for documentary cinema, Lithuania, whose post-independence documentaries have been and are awarded everywhere. Names like Sharunas Bartas, Audrius Stonys, Arunas Matelis, Rimantas Gruodis, Janina Lapinskaite and Giedre Beinoriute (photo from her 2005 film, Vulkanovka) do all owe their cinemaric skills to a grand tradition that now also soon may be shared by their fellow countrymen and film buffs elsewhere. Read the following:

At the beginning of May, the Lithuanian Central State Archive started implementing a 30-month project called Lithuanian Documentaries on the Internet. The Archive has received support of approx. EUR 2.8 million from the EU. Digitization and online accessibility will help to preserve some 1000 titles that are part of Lithuanian documentary heritage.

The Lithuanian documentary heritage is not equally accessible to all Lithuanian people nor to the wider EU and world communities because few people can physically visit the Archive and use its documents. The project is oriented toward the creation, expansion and promotion of Lithuanian digital Internet content to users. During the project the Archive expects to digitize and transfer to the Internet 1000 titles of Lithuanian documentaries, created in the period 1919-1960. After the implementation of this project Lithuanian documentaries and information about them will be easily accessible. Every user would have the possibility to search digitized films and their metadata, to watch these films or to order digital film copies. Digitised Lithuanian national film heritage will be protected and preserved for current and future generations and knowledge of it will be available via the Internet for all possible users worldwide.

http://www.lfc.lt/en/

http://www.dokweb.net/cs/

http://www.europeanfilmgateway.eu/news.php?area=News&pag=121

Lainaus