Blogit - elokuva

Miksi elokuvien tietokoneet näyttävät niin pöhköiltä?

Olli Sulopuisto — Thu, 02 May 2013 09:06:48 +0000

Oblivion-elokuvassa Tom Cruisen näyttelemä Jack Harper korjaa robotteja tulevaisuuden Maapallolla. Koska kyseessä on scifi-elokuva, mukana on paljon valkoisesta muovista tehtyjä esineitä ja valtavia kosketusnäyttöjä.

Elokuvan tietokoneiden käyttöliittymät ovat Bradley G Munkowitzin käsialaa. Ruudut ovat hienoja, täynnä informaatiota ja erittäin sekavia. Siellä vilkkuu ja heiluu enemmän valoja kuin Tšernobylin ydinvoimalan ohjaamossa 1980-luvulla.

Miksi tulevaisuuden tietokoneiden käyttöliittymät ovat niin erikoisia? Ensinnäkin elokuvissa nähtävät laitteet on suunniteltu meidän, siis katsojien, tarpeitamme varten. Se, miten elokuvan maailmassa elävät henkilöt niitä käyttävät, on toissijaista.

Siksi ruuduille pömpähtää valtavia punaisia VAARA! VAARA! -ilmoituksia pienen ja hienovaraisen dialogi-ikkunan sijaan. Kyllä, käyttäjä noteeraisi sen, mutta katsojalla on muutakin mietittävää, kuten että pitäisikö mennä vessaan nyt vai kohta.

Suosikkitarinani aiheesta liittyy Firefly-sarjaan. Siinä avaruuslentäjä Wash Coburnia näytellyt Alan Tudyk näpsäytteli ohjaamon kytkimiä aina samassa järjestyksessä, piti hänen sitten nostaa alus lentoon tai vaikka avata lastausramppi.

Moni scifi-leffan käyttöliittymä on suunniteltu Mark Coleranin valvovan katseen alla.

Entä miksi scifi-tietokoneet muistuttavat niin kovasti nykyisiä laitteita?

Koska elokuvaa ei voi pysäyttää vain sen takia, että katsojille kerrottaisiin, miten futuristinen vimpain toimii. Sen pitää näyttää ainakin jossain määrin tutulta ja toimia ainakin jossain määrin tutulla tavalla, jotta tarkoitus avautuu katsojille.

Aiheesta Make It So -kirjan kirjoittanut ja samannimistä blogia pitävä Chris Noessel kuvaa tätä ilmiötä nimellä "tuttu juttu +1", eli otetaan nykyhetkestä tuttu vekotin ja muunnellaan sen yhtä osasta. Näin kokonaisuus pysyy tunnistettavana, mutta se taas johtaa ennusteisiin, jotka vanhenevat nopeasti.

Sentään kaikissa elokuvissa ei toimita niin. Metropolis (vuodelta 1927), 2001: Avaruusseikkailu (1968) ja Minority Report ovat esimerkkejä filmeistä, joissa futurismi ei ole pelkkää krumeluuria. Tosin virheettömiä ennusteita ei niissäkään nähty.

– Minority Reportissa (pitää muistaa, että se on jo 11-vuotias) oli läpinäkyviä diskettejä, sähköpostitse tavoitettu Noessel kertoo.

Joskus elokuvan ja designin tarpeet osuvat yhteen tavalla, joka synnyttää molempia osapuolia tyydyttäviä lopputuloksia – laitteita, joita voisi oikeasti käyttää elokuvassa kuvatulla tavalla ja joiden tarkoitus selviää katsojalle helposti.

– Star Trek – uusi sukupolvi -sarjan kommunikaattorilätkät, Burken käyntikortti Aliens-elokuvassa ja 2001:n lääkintänäyttö vievät kaikki tarinaa eteenpäin, Noessel kirjoittaa.

(Burken käyntikortti toimii puhelinmuistiona tai pikavalintana: kun Ellen Ripley työntää kortin videopuhelimeen, se soittaa automaattisesti Burkelle.)

Elokuvien tietokoneet näyttävät siis luultavasti jatkossakin hassuilta, koska perimmäistä ristiriitaa ei voida koskaan täysin ratkaista. Se ei tarkoita, etteikö tulevaisuuden visioinnista voisi olla toisenlaista hyötyä.

Make It So -kirjassa kerrotaan Douglas Caldwellistä, joka näki ensimmäisessä X-Men-elokuvassa New Yorkin Ellis Islandia esittävän kolmiulotteisen kartan. Se muodostui sadoista pienistä tapeista, jotka nousivat tai laskivat tarpeen mukaan. Kyseessä oli tietenkin vain tietokoneella tehty erikoistehoste.

Yhdysvaltain armeijassa työskentelevä Caldwell kuitenkin tajusi, että samanlainen vekotin voisi olla hyödyllinen myös oikeassa elämässä, joten hän pani vireille tarjouskipailun.

Niin syntyi XenoVision-kartta. Kuvitteellisesta vekottimesta oli tullut oikea.

Lainaus

Elokuvasi oli huono, joten tein siitä paremman

Olli Sulopuisto — Tue, 09 Apr 2013 05:27:51 +0000

Mitä teet nähtyäsi huonon elokuvan? Kärsitkö hiljaa, valitatko kehnoudesta kavereille tai julkaisetko netissä pitkän vuodatuksen teoksen ongelmakohdista?
Vai kääritkö hihat, lataat elokuvan editointiohjelmaan ja teet siitä paremman?

Ilmiön nimi on fan edit tai faniversio. Niistä kuuluisin on Star Wars: Pimeä uhka -leffasta Jar-Jar Binksin karsinut The Phantom Edit, jonka myötä koko ilmiö ensimmäisen kerran sai julkisuutta. Aluksi leikkaaja esiintyi vain salanimellä The Phantom Editor, mutta myöhemmin hän paljasti nimensä ja näkyisipä itse elokuvakin löytyvän nykyään Vimeosta.

Star Warsista on esittänyt näkemyksensä moni muukin kansalaisleikkaaja. Nimimerkki MagnoliaFan on tehnyt episodeista 1 ja 2 alkuperäisiä vakavammat versiot. En ole elokuvia nähnyt, mutta ihailen kekseliäisyyttä, jolla tyhmien repliikkien synnyttämiä ongelmia on kielletty – avaruusoliot on dubattu puhumaan omaa kieltään, jotka on tekstitetty englanniksi.

Faniversioiden toinen ääripää on Adywanin kahden vuoden mittaan koostama A New Hope: Revisited, jonka tarkoitus on olla alkuperäistäkin alkuperäisempi. George Lucas ei ole nimittäin koskaan julkaissut ensimmäistä trilogiaa HD-versiona ilman 1990-luvulla tehtyjä koristeluja. Niinpä Adywan muutti takaisin alkuperäiseen asuun noin 250 asiaa, jotka ILM:n erikoistehostetyypit olivat retusoineet uuteen kuosiin. Osa on aika pieniä: "Added blue glow to Falcon’s engines where missing (or wrong color) and red glow to Rebel fighter engines where missing."

Faniversioita ei olisi olemassa ilman elokuvien dvd-julkaisuja, koska vasta niiden yleistyminen tarjosi helpon tavan napata koko leffa editointiohjelmaan. Vastaavasti faniversioiden jakelu ei onnistuisi ilman tehokkaita videocodeceja ja vertaisverkkoja, joista tekijänoikeuksien haltijat eivät saa kovin helposti kaikkia kopioita nitistettyä. (Olkoonkin, että itse asiassa fanedits.orgissa iso osa latauslinkeistä osoittaa Usenetin binääriryhmiin.)

Itse olen ihastunut enemmän faniversioiden ideaan kuin itse elokuviin. Jos ihan rehellisiä ollaan, ainoa katsomani fan edit on Titanic – The Jack Edit, josta on poistettu kokonaan nykyhetkessä tapahtuva kehyskertomus ja keskitytty Jack Dawsonin seikkailuihin vuonna 1912. Onko se parempi elokuva kuin James Cameronin yli kolmituntinen turaus? No, parempi ja parempi – sanotaan vaikka niin, että se on erilainen.

Koko faniversiomaailman kimurantein ongelma ovat tietenkin tekijänoikeudet. Yhdenkään elokuvan uudelleenleikkuuseen ei ole saatu lupaa, sillä ohjaajien epämääräisiä mutinoita taiteellisesta vapaudesta ei lasketa – oikeudet eivät yleensä edes ole heidän käsissään. Amerikkalaiset tekijät voivat yrittää vedota siihen, että fanileikkaus muodostaa kokonaan uuden, itsenäisen teoksen, eikä siksi ole tekijänoikeusrikkomus, mutta väitteen pitävyyttä ei ole käsittääkseni testattu oikeudessa.

Niinpä faniversiot elävät internetissä harmaalla vyöhykkellä, jossa majailevat myös Girl Talkin mashupit ja elokuvien supercutit. Voi olla, että ennemmin tai myöhemmin joku hermostuu ja siivoaa näkyvistä Jar-Jarittomat Star Warsit, mutta ainakin toistaiseksi niiden on annettu olla rauhassa.

Lainaus

Otetaan koppi elokuvista!

Lauri Kivinen — Wed, 06 Feb 2013 08:02:54 +0000

Kirjoittaja on Yleisradion toimitusjohtaja.

Viime perjantaina juhlittiin Suomen Elokuvasäätiöllä elokuvavuoden 2013 avausta. Nähdyt trailerit enteilevät jälleen hienoa ja laadukasta elokuvan vuotta.

Juhlapuhuja valtionvarainministeri Jutta Urpilainen heitti puheessaan pallon Ylelle, kun pohti miten suomalaisen elokuvan rahoitusta voitaisiin parantaa. "Katseeni kääntyy tässä Yleisradion suuntaan. Taloustilanteen ollessa mikä on, kaikki joutuvat säästämään ja Yle on ainoa taho, jonka rahoitus on paitsi turvattu, myös kasvussa."

Urpilainen toivoi painokkaasti, että Yle pystyisi merkittävästi lisäämään panostuksia elokuvahankkeisiin kotimaassa. Puheen jälkeen kävin hänelle sanomassa, että tästä pallosta me kyllä mielellämme otetaan koppi.

Yleisradion kulubudjetti alkaneelle vuodelle ilman poistoja ja rahoituseriä on noin 426 miljoonaa euroa. Ensimmäisestä veromallilla menneestä kuukaudesta selvisimme hyvin, mutta yleisöpalautteessa ja suomalaisten odotuksissa kaikuu uusi sävy: meiltä odotetaan hienoja, harkittuja ja näkyviä panostuksia.

Niitä on luvassakin, ja linjaukset tälle vuodelle tuovat esille paljon hienoa kulttuuria, asiaa ja monipuolista tarjontaa. Uutisten uudistettu ulkoasu rävähtää pian näkyville ja venäjänkieliset uutiset löytävät paikkansa hieman tuonnempana. Erityisiä panostuksia tälle vuodelle on linjattu lastenohjelmiin ja internetiin. Tuotamme lasten draaman ja etsimme keinoja lisätä yhteistyötä yli kielirajojen myös lastenohjelmissa. Internetissä panostamme tekniikkaan, mutta myös julkaisun uudistamiseen. Televisiokanavien vieminen yhä laajemmin verkkoon ja esimerkiksi HBO-ohjelmien laajennetut verkko-oikeudet ovat tästä tuoreita esimerkkejä.

Meiltä siis odotetaan näkyviä ja kuuluvia tekoja. Kotimaiset elokuvat ovat korkealla listallamme. Teemme paljon tuoretavaraa televisioon, radioon ja internetiin, mutta elokuvat ovat kuin säilykkeitä. Ne maistuvat jo tuoreeltaan hyvältä, mutta purkin voi avata monta kertaa vuosien mittaan ja ne jäävät historiaan ajan kuvana. Siksikin niihin kannattaa panostaa.

Suomessa tehdään keskimäärin noin kaksi pitkää elokuva kuukaudessa, ja Yle on ollut niistä mukana tavallisesti noin joka toisessa. Viime vuosina olemme joutuneet tinkimään tästä selvästi niin, että osuutemme yhteistuotannoissa on vuonna 2012 ollut noin kolme miljoonaa euroa. Tavoitteeksi olemme asettaneet tuon luvun nostamisen ja kaksinkertaistamisen noin kuuteen miljoonaan vuoteen 2015 mennessä. Kohdallamme on myös se erityispiirre, että voimme panostaa elokuvaan monimuotoisemmin kuin monet muut tahot, lukien mukaan myös dokumentit ja lyhytelokuvat. Otamme siis kopin ja sen teemme mielellämme.

Määrä ei kuitenkaan ole ainoa asia, vaan meiltä odotetaan myös tinkimätöntä laatua. Lisäpanostus elokuviin tai mihin tahansa muuhun ei voi tapahtua laadusta nipistämällä. Siksi kuusi miljoonaa on hyvä tavoitetaso, mutta yhteistyöllä, kehityksellä ja tiiviillä sparrauksella voimme myös varmistaa sen, että samalla laatukin nousee kuten asiaan kuuluu.

Lainaus

Viaplayn ja Netflixin sisällöt vertailussa

Niko Antin — Mon, 29 Oct 2012 10:21:16 +0000

Pohjoismaat ovat alkaneet kiinnostaa amerikkalaisia mediayhtiöitä. Tämä tuli selväksi, kun rapakon takana vuosia toiminut verkkotelevisiopalvelu Netflix avasi Suomessa lokakuun puolessa välissä. Myös laatusarjoistaan (mm. Game of Thrones, Sopranos, Rooma, Langalla ) tunnettu HBO aikoo testata nettipalveluaan ensimmäisenä Pohjoismaissa. HBO on tosin joutunut lykkäämään aloitustaan.

Ensimmäisenä kuukausimaksulla toimivan suoratoistopalvelun avasi ruotsalaisomisteinen Viaplay. Viime vuonna avannut palvelu pelästyi heti amerikkalaisia niin, että tiputti hintaansa parilla eurolla 7,95 euroon (elokuvat ja tv-sarjat). Käytännössä siis samaan kuin Netflix (7,99 euroa). HBO Nordic uskoo sisältöönsä niin, että pyytää pari euroa enemmän eli 9,95 euroa kuukaudessa.

HBO Nordic ei ole vielä avautunut, joten tarjonnasta tiedetään vain mitä on ennakkoon luvattu: kaikki HBO:n omat sarjat sekä arkistot heti Yhdysvaltain ensi-illan jälkeen. Lisäksi yhtiö on "lisensoinut sisältöä muilta tuottajilta". Mitä se tarkoittaa, siihen on vielä mahdotonta vastata.

Tällä hetkellä HBO:n sarjoja esitetään yksinoikeudella Ylen kanavilla, mutta HBO Nordicin hallituksen jäsenen Juha-Pekka Louhelaisen mukaan tähän ei ole uuden nettipalvelun myötä tulossa muutosta.

- Neuvottelemme myös kotimaisten sisällöntarjoajien kanssa, sanoo Louhelainen.

Netflix aukeaa joka maassa rajoitetulla tarjonnalla, pääasiassa amerikkalaisia ja brittiläisiä elokuvia maustettuna pienellä määrällä paikallista tarjontaa. Netflixiä Suomessa edustavan Cocomms-viestintätoimiston johtajan Kasper Stenbäckin mukaan Netflix ei kerro tarkkaa elokuvien ja tv-sarjojen lukumäärää.

- Niitä on kuitenkin tuhansia, Stenbäck muotoilee.

ViaPlay kertoo, että palvelussa on 1500 elokuvaa, lisäksi lukuisia televisiosarjoja.

TV-sarjat (poimintoja tarjonnasta)

Netflix

Breaking Bad (4 tuotantokautta, 5. kausi meneillään USA:ssa)

Walking Dead (1 tuotantokausi, 3. kausi alkoi Suomessa ja USA:ssa lokakuun lopussa)

Dexter (3 tuotantokausi, 7. kausi meneillään USA:ssa)

Mad Men (1 tuotantokausi, 5. kausi meneillään USA:ssa)

Lisäksi mm. Weeds, Jericho, 24.

ViaPlay

Lost (kaikki 6 tuotantokautta)

Spartacus: Blood And Sand (2. tuotantokautta, enempää ei ole vielä esitetty korjattu tuotantokausien määärä 5.11. kiitos Ekille korjauksesta)

Puumanainen (2 kautta, kolme kautta tehty)

Greyn Anatomia (7 kautta 9. kausi meneillään USA:ssa)

Lisäksi mm. Babylon 5, Castle, Frendit

Suomalainen sisältö

Netflix

Elokuvia: mm. Miehen työ, Iron Sky, Rouva Presidentti, Lapsia ja aikuisia.

TV-sarjoja (lähinnä Ylen tuotantoa): Tuttiritari, Lapinlahden lintujen Kuudesti laukeava, Muuttuuko ihminen, Tauno Tukevan sota, Hovimäki.

ViaPlay

Elokuvia: Missä kuljimme kerran, Il Capitano

Tv-sarjoja: Ei ole

Kotimaista tuntuu löytyvän enemmän Netflixistä. Suomalaista materiaalia lienee tulossa lisää, sillä ainakin Netflix neuvottelee ohjelmista mm. MTV Median kanssa, vaikka toimitusjohtaja Heikki Rotko näyttävästi kertoikin potkivansa videopalvelua munille. Nelonen Median liiketoimintajohtajan Hans Edinin mukaan Nelonen ei ole ohjelmien jälleenmyyjä. Neloselle ohjelmia tekevät tuotantoyhtiöt voivat kuitenkin sopimuksista riippuen myydä sisältöään myös Netflixin kaltaisille toimijoille.

Lapsille

Netflix

Tv-sarjat: mm. Mansikka-Marja, Smurffit, Pikku Prinsessa, Late Lammas, Rasmus Nalle.

Elokuvat: mm. Anastasia, Madagascar, Jali ja suklaatehdas, Pelastakaa Willy, Happy Feet 2.

ViaPlay

Tv-sarjat: mm. Paavo Pesusieni, Lazy Town, Ben 10 Alien Force, Looney Tunes, Banaanit on pyjamassa.

Elokuvat: mm. Huisi Hai, Stuart Little 3, Smurffit, Narnian tarinat, Elias ja aarrejahti.

Urheilu

ViaPlay tarjoaa kalliimmassa paketissaan (16,95 e) kaikki NHL-ottelut suorana ja jälkilähetyksinä. Erillisiä tapahtumia, kuten nyrkkeilyn Fight Nightin, voi tilata 19,95 euron hintaan.

- Netflixissä ei ole urheilua, eikä sitä ole tulossa, sanoo Kasper Stenbäck suoraan.

Kuukaudessa päätettävä

Onkin vaikea sanoa, mikä palveluista on sisällöllisesti paras. HBO:n valtti lienee ainakin se, että lupaa sarjoista tuoreita osia heti USA:n ensi-illan jälkeen. ViaPlayn ja Netflixin sisällöissä on paljon samankaltaisuuksia. ViaPlayssa on osin uudempia elokuvia kuin Netflixissä.

Julkaisuhetkiä määrittelevät eri studioiden kanssa tehdyt yksinoikeussopimukset, ja toiseen palveluun joku elokuva tulee nopeammin kuin toiseen. Viaplaylla on oman ilmoituksensa mukaan yksinoikeus Sony Picturesin, Walt Disneyn, 20^thCentury Foxin, NBC:n ja Universal Studiosin tv- ja elokuvasisältöihin, mutta silti myös Netflixisstä löytyy mm. Disneyn tuotantoa.

Riippuukin paljon omasta mielenkiinnosta, minkä palvelun tarjonnassa on riittävästi mielekästä sisältöä. Onneksi sekä Netflix että ViaPlay antavat kokeilla palvelujaan ilmaiseksi kuukauden ajan, ennen kuin kuukausimaksu alkaa rullaamaan.

Lainaus

Digiefektit ovat arkipäivää elokuvissa ja mainoksissa Suomessakin

Olli Sulopuisto — Fri, 11 May 2012 09:50:24 +0000

Kun puhutaan elokuvien erikoistehosteista, ensimmäisenä mieleen tulevat Transformersien kaltaiset rainat, joissa katsoja tajuaa heti, että kaikki valkokankaalla nähtävä on piperretty tietokoneilla ja rahaa on palanut aivan hillittömästi.

Esimerkiksi viime vuonna flopanneen Green Lanternin efektibudjetiksi on mainittu 54 miljoonaa dollaria eli 42 miljoonaa euroa. Vertailun vuoksi: 28 kotimaista elokuvaa (budjetti keskimäärin 1,5 miljoonaa euroa) tai 5,5 Iron Skytä (kaikkien aikojen kallein kotimainen elokuva). Mutta niinpä vaan Suomessakin tehdään runsain mitoin digitaalisia erikoistehosteita, vaikka Hollywoodin rahasummista ei osata edes unelmoida.

Selvennetään näin alkuun kaksi termiä. Erikoistehosteet (sfx = special effects) tarkoittaa temppuja, jotka kamera pystyy kuvaamaan. Siis vaikkapa huijataan perspektiivillä niin, että isot asiat näyttävät pieniltä tai pienet isoilta. Digitaaliset erikoistehosteet (vfx = visual effects) taas tarkoittaa asioita, jotka tehdään tietokoneella jälkikäteen. Lisätään kuvaan jättimäisiä robotteja ja sen sellaista.

Mitä siis tekee suomalainen vfx-firma? Tällaista:

Kyseinen showreel on helsinkiläisen Trix-yhtiön käsialaa. Pyysin tuottaja Olli Leppästä selittämään, miten suomalainen efektibisnes eroaa amerikkalaisesta ja samalla näyttämään, millaisilla vekottimilla työtä tehdään.

Kenties suurin ero on siinä, että isojen efektiyhtiöiden kilpailuvalttina on tuotekehitys, kun taas pienemmät keskittyvät tekemään mahdollisimman hyvää jälkeä olemassaolevilla työkaluilla. Esimerkiksi alan ehkä kuuluisin yhtiö Industrial Light & Magic hakee parhaillaan melkein kymmentä työntekijää R&D- eli tuotekehitystehtäviin. Efektielokuvat kilpailevat näyttävyydellä – jokaisessa elokuvassa pitää olla jotain ennennäkemätöntä, ja sellaisten visioiden toteuttaminen vaatii melko vaikeiden ongelmien ratkomista. Se on melkoista insinööritiedettä.

Trixin kaltaiset yhtiöt puolestaan ostavat tietokoneohjelmansa suoraan kaupan hyllyltä ja keskittyvät käyttämään niitä mahdollisimman hyvin. Katsotaanpa lähemmin tuota yllä olevaa videota.

Heti alussa nähdään grafiikkaa, joka on jälkikäteen lisätty kuvatun materiaalin sekaan (ei, yhtiön saunatiloista ei löydy ilmassa kelluvia Trix vfx reel -sanoja, vaikka olisihan sellainen aika hieno). Sen jälkeen tulee kuvaa jääkiekko-ottelusta ja pahvilaatikoiden peittämästä Helsingistä. Molemmat ovat esimerkkejä kuvanmuokkauksesta näkymättömänä efektinä: pohjalle on kuvattu kevyesti lavastettuja otoksia, joiden päälle on sitten lisätty tarvittavat palaset, kuten täydet katsomot tai pahvilaatikoita.

Tuotekuvaus ei muuten nykyään enää vaadi, että kuvattavaa tuotetta olisi olemassa. Jos ollaan esimerkiksi tekemässä mainoskampanjaa kokonaan uudelle purnukalle, Trixissä rakennetaan siitä 3d-malli ja lisätään se kuvaan. Mieluummin tosin tehdään toisin päin.

– Suosittelen kuvaamaan aina kun se mahdollista, Leppänen sanoo.

Seuraa kuva, jossa auton kuljettajaa ammutaan haulikolla. Oikeasti tuulilasi ei mennyt rikki, vaan aukko on lisätty jälkikäteen, samoin kuin veriroiskeet. Noin 40 sekunnin kohdalla on ote Vares-elokuvasta. Siinä nähdään, miten takaosan kattavan vihreän kankaan tilalle ilmestyy kuin taikaiskusta turkulainen maisema. Hetkeä myöhemmin valkoinen Volvo ajelee Turun seudulla maisemissa, jotka on retusoitu näyttämään Pohjanmaalta. Kohdassa 1:04 taas tuulitunneli repii auton palasiksi. Tuulitunnelia käyttävät miehet on kuvattu oikeasti, mutta auto on yhdistelmä kuvattua materiaalia sekä tietokoneella rakennettua 3d-materiaalia.

Tässä näkyy, miten digitaalisia erikoistehosteita Suomessa käytetään: elokuvissa haetaan realismia, kun taas mainoksissa voidaan revitelläkin. Elokuvissa kyse on usein kuvan siivoamisesta. Poistetaan vaijereita, vaihdetaan opaskyltteihin oikeat tekstit ja tasataan sadetuksen jälkeä. Äkkiseltään saattaisi tuntua, että asia olisi toisin päin eli elokuvissa tehtäisiin isosti. Fakta on kuitenkin se, että mainoksia tehdään paljon enemmän ja niiden budjetit ovat suhteessa paljon suurempia kuin elokuvien.

– Mainostuotannot ovat aika sähäköitä. Ei ole harvinaista, että valmista pitää tulla kahdessa viikossa, Leppänen sanoo.

Kaikki tämä on mahdollista siksi, että ohjelmistojen hinnat ovat laskeneet hurjaa vauhtia. Nykyään maksetaan softan sijaan osaavista tekijöistä. Leppänen mainitsee esimerkkinä DaVinci Resolve -värinmäärittelyohjelman, jota myytiin vielä muutama vuosi sitten osana satojatuhansia dollareita maksanutta työasemapakettia. Nyt sen saa kaupanpäällisinä, kun ostaa 3000 dollarin digitaalisen elokuvakameran.

Efektiyhtiön työntekijöillä on käytössään tavalliset kannettavat ja konehuone näyttää tavanomaisemmalta kuin mitä saattaisi kuvitella. Siellä seisoo puolityhjänä kolme räkkitornia, joissa on vajaat 100 teratavua RAID6-varmistettua kovalevytilaa ja 10-gigaisen sisäverkon vaatimat vehkeet. Ei jättimäisiä supertietokoneita, ei valtavia filmiskannereita, ei oikeastaan mitään erityisen silmiinpistävää.

Seuraako laitteiden halpenemisesta siis se, että digitaaliset erikoistehosteet ovat entistä parempia ja niistä on yhä hankalampi löytää puutteita? Ei ihan niinkään. Etenkin elokuvien jälkikäsittelyssä saattaa yhtä kohtausta tuijottaa tietokoneen ruudulta pitkään ja huomaa siinä koko ajan enemmän virheitä.

– Yöllä näkee melkein painajaisia siitä, miten huono se on. Sitten elokuvateatterissa puristaa kädensijoja siihen asti kunnes kohtaus tulee ja tajuaa, ettei siinä ollut mitään vikaa, Leppänen sanoo.

Isolta kankaalta, musiikin kanssa, värit kunnollisina ja osana elokuvan koko tarinaa yksittäisen hetken merkitys kutistuu. Tavoite on kuitenkin edelleen sama kuin sata vuotta sitten – tempaista katsoja mukaan elokuvaan.

Lainaus

Silmät huijaavat meitä koko ajan

Olli Sulopuisto — Tue, 20 Mar 2012 09:53:25 +0000

Pidätkö itseäsi tarkkaavaisena? Katso siis allaoleva video, jossa Hertfordshiren yliopiston psykologian professori Richard Wiseman esittää korttitempun ja kiinnitä erityistä huomiota väreihin.

Teille kärsimättömille, jotka loikkasitte videon yli etsimään selitystä: menkää takaisin ja klikatkaa play-ikonia. Muuten loppujutussa ei ole mitään tolkkua.

Teille, jotka katsoitte videon: aikamoista, eikö? Ilmiön nimi on muutossokeus ja se on erinomainen esimerkki siitä, miksi ihmisen ei pitäisi luottaa omiin silmiinsä – vaikka sananlasku sanookin toista.

Sen lähisukulainen on vielä hämmästyttävämpi asia: inattentional blindness eli tarkkaamattomuussokeus. Montako kertaa valkopukuiset pelaajat syöttävät koripallon toisilleen tässä videossa?

Joukkoon kuuluu vielä kolmas kaveri nimeltään attentional blink, tarkkaavaisuuden räpäys. Yritä huomata ensin sydänsymboli ja sitä seuraava ympyrä.

Apua apua, aivoni puijaavat minua!

Gorillavideo on varsin kuuluisa, joten olit saattanut nähdä sen jo aiemmin ja tiesit, mitä on tulossa. Mikäli näit videon ensi kertaa ja silti kiinnitit huomiota gorillaan, onnittelut. Testin kehittäneiden tutkijoiden Daniel Simonsin ja Christopher Chabrisin mukaan nimittäin puolet ihmisistä ei huomaa kuvan poikki tallustelevaa eliötä.

Puolet! Puolet ihmisistä ei huomaa, kun jotain perinjuurin kummallista tapahtuu heidän silmiensä edessä. Itse asiassa kaikissa kolmessa ilmiössä on tavalla tai toisella kyse siitä, että havaitsemme jotain mutta emme silti näe sitä. Se on epämiellyttävä tunne, sillä ihmisinä koemme maailman jatkuvana, ilman katkoksia.

Tulee mieleen lapsuuden kuvitelmat siitä, että maailmankaikkeus katoaa, kun räpsäyttää silmiä. Miten voi samaan aikaan nähdä ja olla näkemättä? Mitä täällä oikein tapahtuu?

Pitää määritellä vähän termejä. Havaitseminen ei ole sama asia kuin näkeminen, sillä niiden välissä on rajoittavana tekijänä tarkkaavaisuus. On viitteitä siitä, että tarkkaamattomuussokeudessa ihminen kyllä jollain tavalla havaitsee kohteen, mutta ei tule siitä tietoiseksi.

Kyse ei siis ole ehkä niinkään havaintoharhasta, vaan todellinen illuusio tapahtuu oikeastaan kognition tasolla, tiivistää Simonsin ja Chabrisin kirjan arvioinut Jason G. Goldman. Luulemme huomaavamme, jos näkökentässämme tapahtuu jotain, mutta se on harhaa. Ehkä meidän pitäisi oppia, ettemme voi aina luottaa havaintoihimme. Ehkä meidän pitäisi oppia nöyryyttä, esittää Yalen yliopiston psykologian ja kognitiotieteen professori Paul Bloom.

Tässä sitä sitten ollaan, aivojemme uhreina kaikki tyynni. Ikuisestiko pitää pelätä, että gorillat ryntäilevät näkökentän halki eikä sitä tule koskaan huomanneeksi? Eikö kukaan voi tehdä asialle mitään?

– On todettu selvästi, että tietyn alan asiantuntijoilla on vähemmän tarkkaamattomuussokeutta, kun tehdään heidän erikoisalansa kokeita, sanoo akatemiatutkija ja kognitiivisen psykologian dosentti Mika Koivisto Turun yliopistosta.

Vaikuttaisi siis siltä, että tarkkaavaisuuden määrä on rajallinen, mutta sitä voi kehittää. Mitä paremmaksi tulee tietyssä tehtävässä, sitä vähemmän tarkkaavaisuutta kuluu ja sitä enemmän jää resursseja vahtia maailmaa ja siellä mahdollisesti tallustavia gorilloja.

Onneksi on elokuva

On eräs ihmisryhmä, joka on hyvin iloinen tarkkaavaisuutemme rajoituksista, nimittäin elokuvantekijät. Katsojien hienovarainen ohjailu on ollut yksi Hollywoodin ihanteista sen alkuajoista asti. Näkymätön leikkaus, jossa pyritään piilottamaan vaihdokset kahden eri aikaan kuvatun otoksen välillä, on siitä selkein esimerkki.

Jos sinulla on 45 minuuttia aikaa, voit harjoitella leikkausten tunnistamista ja edistää tiedettä osallistumalla Lontoon yliopiston tutkijoiden kokeeseen. Tehtävänä on painaa välilyöntiä aina kun huomaat leikkauksen.

Katsetta voi ohjailla myös kuvan sisällä. Itse asiassa tämän jutun alussa nähtyä korttitemppuvideota on käytetty silmänliiketutkimuksessa. Se näyttää varsin havainnollisesti, miksi värinvaihdoksia on hankala huomata: koska kaikki kiinnittävät huomionsa toisaalle, lähinnä kasvoihin, käsiin ja kortteihin.

Kuva: Thomas Leuthard, CC BY 2.0

Lainaus

Kaksi kokemusta

Iikka Vehkalahti — Fri, 02 Mar 2012 16:06:34 +0000

Olin hienossa ensi-illassa. En muista, koska olisin nauranut yhtä paljon kuin J-Passin ja Jukka Kärkkäisen Kovasikajauttua katsoessani. Ja liikuttunut juuri sopivasti kyynelten rajalle. Odotin hartaasti, että meneehän Kari pikkudiktaattorimaisesti käyttäytyneen Pasin luo tämän hävittyä urheilukilpailuissa. Ja halusin nähdä vielä pitempään Pasin kävelyä yksin kadulla vaalien jälkeen voidakseni tuntea sääliä häntä kohtaan.

Hieno elokuva neljästä kaverista, jotka kaikki ovat persoonallisuuksia, joilla on omat toiveensa, halunsa ja unelmansa.

Suoraa, välitöntä, turhat konveniot ohittavaa elokuvantekemistä, jossa kuvaus on helvetin hyvää ja leikkaus oivaltavaa. Kamera jaksaa odottaa juuri niin kauan kuin pitääkin ennenkuin se kääntyy.

Toinen dokumentti on Kerro se lyhyesti, jonka tekemiseen olen itse sotkeentunut. Lauantaina Teemalla esitettävä dokumentti suomalaisesta lyhtyelokuvasta ( ja vähän dokumentistakin) on Tampereen yliopiston journalistisen dokumenttikurssin harjoitustyö.

Ja ainakin minä olen siihen tyytyväinen. Minusta se on 7 ja puolen erillisen tarinan kautta tapahtuva mielenkiintoinen katsaus Tampereen lyhtyelokuvajuhlien kautta suomalaiseen tekemiseen. Mukana näytteet 19 lyhäristä ja dokkarista, haastateltavia 13.

Ja oikeastaan näissä kahdessa dokumentissa näkyy se, mitä olen yrittänyt itselleni pari vuotta hahmottaa: dokumenttielokuva ja journalistinen tv-dokumentti ovat eri asioita, niin lähtökohdiltaan, toteutuksiltaan kuin budjeteiltaankin.

Kovasikajuttua on tehty reilusti yli vuoden (aika nopea aikataulu), sitä on kuvattu 200 tuntia (joka tuntuu aika sopivalta määrältä), leikattu kuukausia ( aika nopeasti kuvamäärään verrattuna) ja budjettikin on aika kiva ( ja olisi voinut olla suurempikin, jos esim. Ylen rahatilanne ei olisi se kuin on).

Eikä Kovasikajuttua olisi voitu pienemmillä resursseilla tehdäkään. Se on ymmärretttävä..

Kovasikajuttujen kaltaiset tuotannot ovat suomalaisia merkkiteoksia, jotka jäävät historiaan, matkustavat kansainvälisesti, muuttavat maailmaa (lainaan Harri Aholaa) ja ovat esimerkkejä.

Kerro se lyhyesti on kuvattu muutamassa päivässä, leikattu parissa viikossa, toteutettu minimaalisella budjetilla. Perustuen haastatteluihin ja elokuvanäytteisiin. ja se on tietoisesti totutettu tavalla, joka sopii nopeaan tuotantoaikatauluun ( pari kuukautta), journalistiseen lähestymistapaan ja taloduellisiin resursseihin.

Ja on tietysti vaikea sanoa hommsita, joihin on itse osallistunut, mutta minusta lopputulos toimii. 52 minuuttia dokumenttia, jotka tekemässä on ollut lahjakkaita opiskelijoita, joille dokumentti on heidän ensimmäisensä. Mutta journalsitinen tiedonetsintä, materiaalin läpikäyminen, läsnäoleva ja hyvä haastattelutekniikka tuettuna ammattileikkaajalla. Ja kas. Lopputulos toimii.

Ja loppupäätelmä: katsojalle ei ole niin tärkeää, millaista dokumenttia tekijät ovat lähteneet tekemään.

Mutta tekijöille se on äärimmäisen tärkeää. Ei ole hyvä sekottaa puuroja ja vellejä keskenään. Journalistin kannatta tehdä journalistista dokumenttie, elokuvantekijän elokuvaa. Tai mitä ryhtyy tekemään, sen mukaan pitää orientoitua. Jos aihe toimii parmemin journalistisena, niin taitelelisenkin elokuvantekijän on se hyväksyttävä ja toimittava sen mukaan.

Tietysti on mahdollista sekoittaa journalismi ja elokuva, mutta se vaatii taitoa ja on oma taiteenlaijinsa.

Lainaus

Syyrialaisten elokuvaihmisten vetoomus

Iikka Vehkalahti — Thu, 28 Apr 2011 18:53:19 +0000

Syyrialaiset elokuvantekijät,mukana mestarityötä tehnyt Mohammed Malas, vetoavat kansainvälisen yhteisöön maan tapahtumien johdosta. Ohessa syyrialaisten vetoomus ja osoite, jossa tekstin voi allekirjoittaa.

Peaceful Syrian citizens are being killed today for their demands of basic rights and liberties.   It is the same oppression and corruption that kept Syrians prisoners and swallowed their freedom, properties and lives for decades, that is assassinating their bodies and dreams today.   We, the undersigned Syrian filmmakers, believe that a reform which does not start with putting an end to security forces control over our people's lives and bodies, and with closing an era of shameful political imprisonment for good, is not enough.   Hereby, we call on all filmmakers in the world to contribute to stopping the killing by exposing and denouncing it, and by announcing their solidarity with the Syrian people and with their dreams of justice, equality and freedom.

There is a petition that can be signed by you as well, go to

http://www.petitiononline.com/SYRFILM1/petition.html

Lainaus

Jätkien Jussi-juhlat.

Iikka Vehkalahti — Tue, 08 Feb 2011 18:56:51 +0000

Vaikea on lyhyesti sanomisen taito. Erityisesti silloin, jos ei ole mitään sanottavaa.

En pysty arvioimaan Jussi-gaalassa palkittuja, koska en ole niitä nähnyt. Tämä taas johtuu ns. nuoren raatini arvioihin. Eli perhe ja ystäväpiiriin pääosin 16-25 vuotiaiden (selvä tyttö-nais enemmistö) arviot ovat olleet suurin piirtein rataa.: Sisko, tahtoisin jäädä. ”Tosi klisee käsis, mutta hyvää energiaa ja tytöt tosi hyviä”.” Napapiriin sankarit," Ähh sellaista ku jätkät yrittää”.” Rare Export...no vielä enemmän ja Napapiiriä huonompi.”” Prinsessa, joo Suomi-juttua, mutta hyvä.” ” Kohtaamisia, aika suloinen.” ”" Taulukauppiaat", mikä se on?”

Eli on jäänyt siten näkemättä suomalaiset elokuvat, paitsi Kohtaamisia.

Joten en ota kantaa. Paitsi että dokumenteista mikä tahansa ( Miesten vuoro, Reindeerspotting tai ITO - komea kolmikko muuten) olisi Jussin ansainnut.

Reindeerspotting

Mutta sen sijaan hyvin ns. boring oli se, että Katja Kuttneriä ja Ville Virtasta lukuunottamatta kaikki vain hymistelivät ja kiittivät ja kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa.

Tiedän. Niin minäkin odotin, että kiittäähän se Joonas Bärghell meikäläistäkin Miesten vuoron Jussista ja lämmitti kun kiitti niin lämpimästi. Eikä paljon aikaa eikä tilaa kiitoksilta jää, mutta silti: vaikka vain yksi tarkoin mietitty lause ( Kuten Katjan saamelaisoikeudet tai Virtasen Ylen kokovartalokooma) olisivat heijastaneet sitä, että elokuvatekijät ajattelevat.

No johtuiko sanomattomuus sitten jätkistä. Koska ei lavalla naispääosan ja naissivuosan esittäjien lisäksi käynyt palkintoa pokkaamassa yksikään nainen.Honksun kanssa naureskeltiin, että ensi vuonna naispääosan Jussin saa varmaan transu.

Lainaus

Sergeyn masterclass

Tue Steen Müller — Tue, 26 Oct 2010 02:47:50 +0000

He has only made 5 films, Sergey Dvortsevoy, but he is one of the most wanted documentarians for the so-called masterclasses. His popularity is huge as the attendance proved at the festival, where the room was packed for the 2 1/2 hour session, where Dvortsevoy entertained by talking, answering questions and showing clips from his work. I made an interview with the director 15 years ago for Danish television DR, that showed "Paradise". What Dvortsevoy said on that occasion was exactly the same as here in Leipzig with the difference that he now speaks excellent English and knows how to structure his intervention. A charming showman as one said to me afterwards.

The first clip was - of course - the small boy eating and falling asleep in "Paradise". Dvortsevoy told about his fights with the Kazakh cameramen, who did not understand that he wanted to have the boy filmed from one angle in long takes and not from different as they were used to. And he told about the problems that the family in the film still has with the authorities: How can you show the world that we are poor and dirty and wash our hair in kefir milk? (As a woman does in a beautiful scene in the film)." I was recently in India and the people told me that it was the same for Satayit Ray... they said to him, you sell poverty".

Two clips from "Bread Day": The long opening scene where the women push the wagon and (as the closing of the masterclass session) the goats kissing each other. The film was made on 35mm material (all his films were made on film material) that Dvortsevoy had won as awards for "Paradise". The film ration was 1:2,5, and he instructed the cameraman NOT to shoot before he said so - "remember that every second costs 3-5$"!

You have to catch what you can not describe... "I love the image, I love life", was one of many sentences from Dvortsevoy, who said that he is constantly analysing to find the energy in the scenes through the deep image, not the nice image. To the obvious question why he is not making documentaries any longer, he answered that it was so difficult to get funding for his documentaries and that it was also a moral question with reference to the people he has filmed in "Paradise". More about this is to be found on this site. On the site of the festival you can find a podcast of the masterclass.

www.dok-leipzig.de

Lainaus