Blogit - Neuvostoliitto

Marginaalista salakuljetuspuuhastelua?

Piia Latvala — Tue, 03 Dec 2013 13:20:20 +0000

Ensimmäisen raamattukuriireja käsittelevä blogikirjoitukseni kommenttikentässä joku kysyy, eikö tässä nyt mennä vähän turhan marginaaliin. Että voisihan sitä tehdä juttua vaikka sukkahousujen salakuljetuksesta Neuvostoliittoon. Ymmärrän huomautuksen niin, että miksipä tarkastella tällaista pienen porukan suhteellisen vaatimatonta, marginaalista puuhastelua. Aiheellinen huomautus. Jokaisen juttu- tai tutkimusaiheen kohdalla voi ja kannattaakin kysyä, onko tähän mitään järkeä ryhtyä. Syy sille, että jättäisi jonkin asian selvittämättä, ei voi olla ilmiön mittasuhteissa. Myös pienet tai marginaaliset ilmiöt voivat olla kiinnostavia ja kertoa jotakin oleellista ajasta, ihmisistä, yhteiskunnasta tai kulttuurista.

Raamattujen salakuljetus oli aikansa ilmiö, eikä aivan pieni sellainen. Kiihkeät 60-luvun nuoret ryhtyivät toimimaan, kun kuulivat uutisia Neuvostoliiton epämääräisestä ihmisoikeustilanteesta. Salakuljetukseen kanavoitui toiminnan ja auttamisen vimma, neuvostokriittisyys ja uskonnollinen näky kristillisen sanoman levittämisestä sinnekin, minne sen vieminen on kielletty.

Raamattujen salakuljetus ei jäänyt satunnaisten uskovien pieneksi puuhasteluksi vaan aikaa myöten siitä muodostui järjestäytynyttä toimintaa. Ja kyllä, Neuvostoliittoon salakuljetettiin yhtä sun toista – kaikkea neuvostovastaisesta propagandasta niihin edellä mainittuihin sukkahousuihin. Mustan pörssin kauppaa käytiin kadunkulmissa niin purukumista kuin länsivaluutasta. Suomalaiset puolestaan toivat kotimaahan tuliaisina halpaa viinaa. Muuan raamattukuriiri muistelikin, miten ryhmämatkoilla moni huokaili bussin päästyä Suomen puolelle, että selvittiinpäs - ei ne näitä votkapulloja huomanneetkaan, saamme vietyä ne kotiin. Kuriiri itse oli huokaissut menomatkalla bussin jatkettua matkaa Neuvostoliiton tullista, että selvisinpäs – ei ne näitä Raamattuja huomanneetkaan, saan toimitettua ne perille.

Erikielisten Raamattujen lisäksi kuriirit kuljettivat käännösten käsikirjoituksia. Neuvostovuosinakin Raamattua tai sen osia käännettiin sellaisille vähemmistökielille, joilla käännöstä ei vielä ollut. Kuriirit salakuljettivat käännöksen tarkistettavaksi sitä äidinkielenään puhuville ja toimittivat taas korjaukset länteen, missä käännös aikanaan painettiin ja mistä se sitten salakuljetettiin asianosaisille. Kuriirit kuljettivat painokoneen osia, jotta maanalainen kirjapaino pystyi tekemään työtään. Kirjapaino toimi salaa, koska Neuvostoliitossa ei voinut julkaista mitään ilman valtion lupaa. Lupaa olisi tuskin herunut painon tuottamlla hengelliselle materiaalille ja vakaumuksensa vuoksi mielipidevankeuteen joutuneista kristityistä kertoville vihkosille, luetteloille ja vetoomuksille. Posti kulki molempiin suuntiin. Tietoja toisinajattelijoiden, mielipidevankien ja muiden neuvostojärjestelmän sortamien oloista levisi länteen paljon raamattukuriirien välityksellä.

Valoa idässä -lehti julkaisi tietoja ihmisoikeusloukkauksista Neuvostoliitossa
ja välitti kuriirien tuomia materiaaleja suomalaisille lehdille.

Raamattujen salakuljetuksessa oli kyse myös kannanotosta ihmisoikeuksien - uskonnonvapauden, sananvapauden ja mielipiteenvapauden - puolesta. Nylonsukkahousujen salakuljetuksessa oli kyse jostakin muusta, vaikka kenties siinäkin saattoi aistia tuulahduksen vapaudesta.

Raamattuja, Uusia testamentteja, Johanneksen evankeliumeita ja muita Raamatun osia vietiin Neuvostoliittoon ja muihin Itä-Euroopan maihin 1960-luvulta aina perestroikan alkuvuosiin asti miljoonia kappaleita. Pienimmät lastit mahtuivat lasten reppuihin ja housunlahkeisiin. Suurimmat lastit olivat kymmenien tuhansien kirjojen kuormia. Isot lastit kuljetettiin rekoissa. Yksi isoimmista Neuvostoliittoon viedyistä kuormista oli 108 000 kirjan lasti, joka oli piilotettu Kreikkaan matkalla olleen puutalopaketin sisälle.

Raamattuja salakuljetettiin myös muista Euroopan maista ja muihin Itä-Euroopan maihin kuin Neuvostoliittoon, aina suljetuinta sosialistista Albaniaa myöten. Kukaan ei tiedä, miten paljon kirjoja rautaesiripun taakse lopulta vietiin, sillä toiminta oli kaikesta järjestäytymisestään huolimatta myös vapaamuotoista. Moni teki salakuljetusmatkoja ilman, että kertoi niistä koskaan kenellekään.

Toiminnassa mukana olleet uskovat, että Raamattujen salakuljettamisella oli merkitystä. Se antoi toivoa muutoksesta ja vei viestin, että lännessä kuullaan niiden ääni, joita heidän oma yhteiskuntansa sortaa.

Lainaus

Olitko lapsena salakuljettamassa Raamattuja Neuvostoliittoon?

Piia Latvala — Wed, 02 Oct 2013 12:57:57 +0000

Raamattukuriiri ikuisti autojonon Suomen ja Neuvostoliiton rajalla vuonna 1970.
(Kuva kuriirien kokoelmista.)

Vielä 1980-luvulla Suomesta lähdettiin lomamatkoille Neuvostoliittoon erikoisvalmisteisilla autoilla. Auton rakenteisiin oli hitsattu salalokeroita, joihin piilotettiin venäjänkielisiä Raamattuja ja muuta hengellistä kirjallisuutta. Toisinaan matka kävi Romaniaan, Bulgariaan, Jugoslaviaan, Unkariin tai Puolaan. Paluumatkalle autoon piilotettiin kirjeitä, vangittujen kristittyjen kertomuksia vankeusajastaan, kasetteja ja käsikirjoituksia.

Raamattukuriirien matkoihin liittyi jännitystä ja riskejä. Pitkillä ajomatkoilla saattoi tapahtua mitä tahansa ja rajalla oli jännät paikat mennen tullen. Neuvostoliiton rajalla tullimuodollisuudet eivät olleet vain muodollisuuksia vaan pitkiä tarkastusoperaatioita, jotka koettelivat hermoja: Mitä tapahtuu, jos piilotetut tavarat löytyvät? Mitä vastaan virkailijan kysymyksiin? Saatanko venäläiset kontaktini vaaraan, jos paljastan liikaa?

Ei kuriirimatkoilla ainoastaan jännitetty. Tien päällä tavattiin tutuksi tulleita yhteyshenkilöitä ja koettiin sykähdyttäviä hetkiä kodeissa, hautausmailla ja metsissä kokoontuneiden seurakuntien keskellä. Matkoilla myös katseltiin nähtävyyksiä ja lomailtiin ihan oikeasti.

Monella kuriirimatkalla Raamatuilla lastatun auton takapenkillä reissasi myös perhe. Olivatko matkat lapsille yhtä lomaa ja postikorttikuvia vai tarttuiko aikuisten jännitys, ehkä huolikin hihaan?

Olitko lapsena mukana salakuljettamassa Raamattuja Neuvostoliittoon? Haluaisimme kuulla kokemuksistasi.

Minkälaista oli olla mukana matkalla, jonka merkitystä et ehkä itse ymmärtänyt, vaikka erikoisen tunnelman aistitkin? Miltä Neuvostoliitto näytti lapsen silmin? Mitä sinulle tapahtui silloin, kun piilotettu raamattulasti paljastui ja vanhempiasi kuulusteltiin? Minkälaisia muistoja sinulla on maanalaisten seurakuntien kokouksista? Tutustuitko siellä pikku-Ivaniin, istuitko nauravan ja laulavan babushkan polvella?

Teemme ohjelmasarjaa raamattukuriireista Yle Radio 1:n historiasarjoihin ja olemme kiinnostuneita kuulemaan muistojasi. Ota yhteyttä: piia.latvala@yle.fi

Lainaus

Raamattukuriirit - salakuljetusseikkailu itään ja takaisin

Piia Latvala — Wed, 25 Sep 2013 14:01:41 +0000

Suomesta salakuljetettiin Raamattuja Neuvostoliittoon yli kaksikymmentä vuotta. Kirjoja vietiin Itä-Euroopan maihin aina 1960-luvulta Neuvostoliiton romahtamiseen asti miljoonia kappaleita. Yksi piilotti muutaman kirjan auki raksittuihin lapikkaiden varsiin. Toinen lastasi tuhansia kirjoja rakennustarvikkeiden ja talopakettien sekaan. Mikä vimma sai lähtemään kuriirimatkalle itään? Mitä salakuljetusmatkoilla tapahtui? Tullimuodollisuudet Neuvostoliiton puolella tiedettiin perusteellisiksi ja hiki kihosi kokeneenkin kuriirin otsalle, kun tulliviranomaiset syynäsivät matkatavaroita ja koputtelivat autoa. Miten jännitys ja pelko pidettiin kurissa? Entä miten kohdattiin kirjalähetysten vastaanottajat - tai miliisi?

Tässä blogissa lähdetään raamattukuriirien mukaan ja seurataan heistä kertovan historiasarjan valmistumista.

Haastattelin raamattukuriireja kymmenen vuotta sitten tutkimustani varten. Salakuljettajat suostuivat historiantutkijan haastateltavaksi hyvin arasti. Moni tapaamistani kuriireista kertoi tuolloin ensimmäistä kertaa kokemuksistaan ulkopuoliselle. Kuriirit olivat vaienneet reissuistaan ja toimintatavoistaan kuka mistäkin syystä: Yksi oli varma, että salakuljetuskikkoja tarvitaan vielä jonakin päivänä, eikä niitä siksi kannattanut paljastaa. Toinen oli tarkka yksityisyydestään, eihän hän ollut kertonut toimistaan edes omalle perheelleen. Kolmas kävi pitkää pohdintaa siitä, miten kuriirien kesken pidettiin kunnia-asiana, ettei salaisesta, katsantokannasta riippuen laillisen ja laittoman rajamailla taiteilleesta työstä puhuta jälkikäteen. Ollaan lojaaleja ja luotettavia, ihan niin kuin silloin 70-luvulla. Joku kieltäytyi haastattelusta silkkaa vaatimattomuuttaan: "Enhän minä oikeastaan mitään ihmeellistä..." Useimmiten kuriirit miettivät, mitä siitä seuraa, jos kertoo seikkailuistaan Neuvostoliitossa.

Salakuljetukseen tarkoitetut venäjänkieliset Johanneksen evankeliumit kestivät kosteutta ja mahtuivat hillopurkkiin.

Tutkimus valmistui aikanaan. Salainen poliisi ei ilmaantunutkaan kenenkään ovelle kyselemään menneistä.

Nyt tapaan raamattukuriireja uudelleen. Neuvostoliiton romahtamisesta alkaa olla aikaa, eikä Raamattujen salakuljetukselle ole ollut tarvetta vuosikymmeniin. Kuriireissa on kuitenkin myös heitä, jotka suhtautuvat edelleen hyvin varovasti haastattelupyyntööni. Osa kieltäytyy heti. Nyt varovaisuudessa on uusi sävy. Kuulen, että vielä aivan viime aikoina kuriirien kertomuksiin on vastattu ivailemalla lapsellisesta seikkailumielestä ja herkkäuskoisuudesta. Sekä mediassa että yksityisesti heitä on epäilty muun muassa pornon, poliittisen materiaalin tai huumeiden salakuljettamisesta tai ainakin Raamattujen myynnistä hyvällä hinnalla leningradilaisella torilla. Raamattukuriirien kohtaama kritiikki ei ole muuttunut juurikaan neljässäkymmenessä vuodessa. Kärkäs vasemmistolehdistö metelöi samaan tapaan jo 1960- ja 1970-luvuilla.

Suomesta on salakuljetettu itärajan ja Suomenlahden yli milloin mitäkin. Myös raamattukuriirien joukossa saattoi olla niitä, joiden ensisijaisena pyrkimyksenä ei ollut auttaa vaan panna rahoiksi. Omalla tutkimusmatkallani kuulin, miten salakuljetusmatkoilla jännitettiin ja hermoiltiin. Tien päällä itkettiin ja naurettiin - ja ennen muuta uskottiin. Joskus kaikki meni sotkuun ja sekaisin. Parhaimmillaan rautaesiripun yli syntyi ystävyyssuhteita. Pahimmillaan työssä pelättiin ja uuvuttiin. Kuriirien seikkailut itään ja takaisin ovat olleet jännittäviä ja - kyllä - huimapäisiä. Epäilyttäviä niistä teki ajan henki.

Lainaus

Videopäiväkirja Polkupyörällä Istanbuliin: osa 4/10, Transnistria ja Moldova

Matti Rämö — Sat, 07 Sep 2013 20:34:01 +0000

Videot kertyvät Yle Areenaan noin 50-osaiseksi klippisarjaksi Polkupyörällä Istanbuliin osoitteeseen http://areena.yle.fi/tv/istanbuliin. Areenaan ilmestyy nyt uusi jakso joka ilta klo 20. Tässä blogipäivityksessä ovat jaksot 16-21.

Odessasta lähtevän Georgian-lautan aikataulujen vuoksi jää ylimääräistä aikaa tehdä pieni koukkaus länteen, ja ajatus vierailusta Transnistriaan, maahan, jota ei ole virallisesti olemassakaan, kiehtoo mieltäni. Vaikka puolen miljoonan asukkaan Transnistria ei ole saanut kansainvälistä tunnustusta olemassaololleen, se on kuin itsenäinen valtio ja sillä on oma valuutta ja omat puolustusvoimat. Kansainvälisen oikeuden silmissä se on osa Moldovaa.

Aika on hidastunut neuvostoajan vuosiin Transnistrian toiseksi suurimmassa kaupungissa. Dubasarissa on leppoisa tunnelma, ja pientaloalueen kadulla on myynnissä vadelmia aivan rajan pinnassa, vaikka itsenäisen kapinamaakunnan ja emä-Moldovan naapurisuhteet ovat kireät. Sormet vielä marjoista punaisena saavun raja-asemalle. Rajasillan panssarivaunut jäävät sentään kuvaamatta, kun itsesuojeluvaisto kehottaa sulkemaan kameran juuri ennen passintarkastusta. Panssarit ovat sillan kummassakin päässä, ja vasta sillalta lähtevän jyrkän mäen päällä on sitten Moldovan tulli. Mutta tämä osuus jää kuvaamatta. (Karavaanini osalta dramatiikkaa lisää se, että ilmeisesti pari päivää aiemmin pientareelta löytämäni lasinsirun jämä muhii vielä ulkorenkaassa, ja joudun pumppailemaan rengasta paitsi juuri ennen Dubasaria, niin myös heti toisen Transnistrian rajapanssarivaunun jälkeen, ja sitten vasta rajan jälkeen vetäydyn mäen päällä huoltoasemalle rengastöihin).

Yöksi olin venyttänyt pimeässä Moldovan pääkaupunkiin Chisinauhun saakka. Majapaikan etsiminen ei oikein mennyt niin kuin olisi pitänyt, ja päädyin luksuskuherrusluukkuun rengastöihin. En sentään etsinyt sisärenkaan reikää kaksipaikkaisessa poreammeessa. Yö venyi kuitenkin pitkälle rengastöissä, ja tämä video lähtee siitä, kun univelkaisena hotellin pihalta suunnistan kaupunkiliikenteeseen. Pikkubussit ohittavat läheltä Moldovan pääkaupungissa, vaikka muutoin liikenne ei olekaan yhtä hektistä kuin Ukrainan isoissa kaupungeissa. Kyrillisten kirjainten maailmasta on outoa piipahtaa päiväksi länsiaakkosia katselemaan. Ja kuin luonnostaan alan puhua italiaa paikallisten kanssa, sillä suhteellisen monella on jonkinlainen yhteys kielisukulaismaahan italiaan.

Kun suunnistelen keskustasta kohti itään menevää maantietä, joka vie takaisin kohti Transnistriaa, kohtaan paikallisen Aamu-tv:n kuvaajan, joka on palaamassa pyöräretkeltä maaseudun maastoista. Ja hän ryhtyy opastamaan Chisinaun laitamille. Matkan varrella pysähdellään pienillä toreilla. (Ja itse asiassa käväisemme myös pyöräliikkeessä hankkimassa uuden varaulkorenkaan, sillä luksusluukussa olin vaihtanut myös ulkorenkaan.)

Vuoden 1992 taisteluissa kapean Transnistrian kaistaleen ja Moldovan raja asettui Benderin liepeille kaupungin länsipuoliselle ylängölle. Omassa kartassani Bender/Tighina asettuu Moldovan puolelle rajaa, ja hieman hämmentyneenä päädyn ukkosmyrskyn jälkeen sadeviitta päällä jonottelemaan tullissa pieneen, kuumaan ja kosteaan huoneeseen parinkymmenen muun kanssa oikeaa leimaa maahantulolippuseen. Puolessa tunnissa selviän takaisin satulaan, ja video alkaa, kun reipas lasku vie rajalta Benderin liepeiden kautta Dniestrjoen sillalle, joka on yhä vartioitu sotilaskohde. Matkalla ohitan poliisien tarkkailupisteen ja museopanssarivaunun ennen siltaa, jonka päässä on avoin tiesulku. Pari sotilasta tyytyy seisoskelemaan passiivisina, ja jätän kameran käyntiin sillalle. Matkaa Transnistrian pääkaupunkiin Tiraspoliin on joelta 10 kilometriä.

Illansuussa Transnistrian pääkaupunki virkoaa eloon ukkosmyrskyn jälkeen. Reitti kulkee Tiraspolin ydinkeskustan läpi monen aikakerroksen poikki. Neuvostoaikaisia symboleja on yhä paralamenttireknnuksessa, ja Lenin valvoo ulkona rakennuksen arvokkuutta. Ikuinen tuli kuuluu asiaan, ja se on Suuren isänmaallisen sodan muistoksi eikä Moldovasta irtautumisen kunniaksi. Keskustan kaduilla on väkeä siellä täällä. Kaupunki näyttää yllättävän modernilta, eikä samalla tapaa pysähtyneeltä kuin Dubasari (jossa sielläkin oli hyytäväksi ilmastoitu moderni valintamyymälä). Seuraan tarttuu vaitelias pyöräilevä nuorukainen, jolla on hyvä, välkkyvä takavalo. Yhteisiä sanoja on melko niukasti, kun venäjän taitoni on niin kovin niukka, mutta saan selvitettyä jotakin reissustani sentään Myös johdinautojen sähkölinjan korjausyksikkö on liikenteessä. Kaiken kaikkiaan kolmen minuutin videoon tiivistyy lähes puolen tunnin otos.

Yön pimeydessä Transnistrian rajalta Odessaan. Pimeys alkaa jo melko heti Tiraspolin jälkeen, ja poljen hiljaisessa pimeydessä yli tunnin Transnistrian ja Ukrainan rajalle, jossa on hyvä, pikku puoti sekä pari juottolaa. Illallistan kaupan edessä kuunnellen nuorten ryypiskelyä ulkoterassilla. En muista aiemmin olleeni ihan tällaisella raja-asemalla, sosiaalinen vireys liittyy myös kylään, joka on aivan raja-aseman kupeessa. Tankkailun jälkeen suunnistan taas pimeälle tielle. Ja video alkaa tästä kohtaa. Satunnaisten autojen valot rikkovat pilkkopimeää vielä puolenyön tienoilla, ennen kuin jään polkemaan aivan yksin hiljaisuuteen. Omat ajovaloni ovat suht hyvät, mutteivat niin hyvät, että ne näkyisivät kirkkaina videolla. Parilla pikkutauolla selviän viiden tunnin pimeäpolkaisusta. Sysimusta yö väistyy vasta aamunkoitteessa Odessan liepeillä.

Lainaus

Brežnevin hautajaisissa meidän ope itki

Elina Yli-Ojanperä — Fri, 11 Nov 2011 13:26:32 +0000

Muistatko ajan, kun tuolit kannettiin jumppasaliin ja koko koulu katsoi hiihtokisoja rullakossa olevasta tv:stä? Entä muistatko, kun tuo tv-rullakko raahattiin omaan luokkaan ja katsottiin Koulu-tv:tä? Jos olit tokalla minun luokallani, saatat muistaa, kun luokassa sammutettiin valot ja hiljennyttiin katsomaan Brežnevin hautajaisia. Ja ope itki.

Ala-asteen ensimmäinen opettajani oli topakka ja joidenkin mielestä jopa hieman pelottava. Samainen täti oli aikoinaan näpäyttänyt jo isääni karttakepillä sormille.

Luokan edessä loisteputkien valossa opettaja oli kuitenkin erilainen kuin hämärässä luokan perällä. Minä tiesin sen, koska pitkänä tyttönä istuin ajan tavan mukaan tietenkin takarivissä. Luokan lyhyimmät saivat varoa näppejään. Silloin kun ihana televisio tuotiin elävöittämään oppitunteja, siirtyi opettaja aina istumaan luokan takaseinää reunustavan matalan kaappirivistön päälle. Minä seurasin salaa opettajan ilmeitä ja yritin nauraa samoissa kohdissa open kanssa, jos aihetta nauruun siis oli.

Mutta kaksi kertaa opettaja itki ja sillä ensimmäisellä minäkin. Tuolloin katsoimme Pieni tulitikkutyttö -animaation. Kun tulitikkutytön viimeinen tulitikku ja liekin tuoma viimeinen loistelias näkymä hiipuivat, oli paatuneimmankin ekaluokkalaisen vaikea pidätellä kyyneleitään. Tulitikkutyttö jäi paleltumaan pakkaseen hymy huulillaan. Ajatus kuolemasta kuristi kurkkua, vaikka siitä ei puhuttu. Valot syttyivät ja lähdettiin ulos hyppimään twistiä ja leikkimään rosvoa ja poliisia.

Kun Neuvostoliiton johtaja Leonid Brežnev kuoli, ei siitä tiedetty koulussa mitään, mutta eipä tiedetty itänaapurissakaan. Tieto suuren johtajan kuolemasta kerrottiin neuvostoliittolaisille vasta seuraavana päivänä 11. marraskuuta 1982.

Katso Elävässä arkistossa: Brežnevin kuolemasta kerrottiin TV-uutisissa vasta kuoleman jälkeisenä päivänä

Muhkeilla kulmakarvoilla varustettu hahmo oli ala-astelaisellekin pilakuvista tuttu, mutta kuolinuutinen ei ole piirtänyt muistiin mitään jälkeä, eikä tieto hätkähdyttänyt kuten Suomen tasavallan kekkosen kuolema muutama vuosi myöhemmin.

Hämmästys olikin suuri, kun 15. marraskuuta luokkaan rahdattiin jälleen ihana tv rullakossaan ja valot sammutettiin. Mutta nyt ei katsottu Koulu-tv:tä, luontodokumentteja tai koskettavaa animaatiota. Olikin aika hiljentyä katsomaan neuvostojohtajan hautajaisia. Opettaja istui jälleen tutulle tv-katsomispaikalleen kelta-vihreiden kaapistojen päälle luokan taakse. Vääntelehdin tuolilla. Vierasta kieltä, mahtipontista musiikkia, silloin tällöin suomenkielistä selostusta. Mitähän nyt tapahtuu? Koulupäivä loppuu kohta, saako luokasta poistua? Syrjäsilmällä vilkaisin opettajaa ja hain mallia, miten tähän ohjelmaan pitäisi reagoida. Vahva johtajamme itki tuntemattoman ohjelman edessä. Olin neuvoton ja surullinen opettajan puolesta.

Hautajaislähetyksestä ei koulussa jälkeenpäin puhuttu, eivätkä Brežnevin hautajaiset siirtyneet välituntileikkeihin. Satujen prinsessa Diana oli astellut alttarille pari kesää aiemmin ja Dajanaksi-nimettyjen barbien häät jatkuivat vielä vuosia.

Katso Elävässä arkistossa: Erkki Toivonen raportoi Dianan ja Charlesin häiden valmisteluista Lontoossa

Muisto Brežnevin hautajaisista on kuitenkin säilynyt häähumua vahvempana. Muhkeilla kulmakarvoilla varustetun miehen nimi ei kuitenkaan ollut tokaluokkalaisena ihan hallussa ja Seura-lehdessä piirroshahmon yhteydessä oli aina teksti Titu. Niinpä pitkään luulinkin nähneeni koulussa Jugoslavian partisaanijohtajan Titon hautajaiset. Titon ulkonäöstä kun ei ollut hajuakaan. Muisto on kuitenkin kirkas ja vasta myöhemmin faktoilla pilattu.

Lainaus

Voihan Venäjä, millainen Karjala

laitinen_yle — Fri, 20 Aug 2010 20:49:43 +0000

Kiersin viime viikolla Laatokan ja katsastin Karjalaa. Sää oli hieno, mutta näkymät masentavan harmaita, takapajuisia. Pellot oli pääosin jätetty oman onnensa nojaan, pajuja ja ohdakkeita kasvamaan. Aunuksen parhaassa hotellissa ei ole saatu koko kesänä lämmintä vettä.

Jos olisin ulkoministeri, niin minun ei olisi viisasta töksäyttää, että Karjala on Venäjän takapajuloita. Ei suurvaltojen, Venäjän, Yhdysvaltojen tai Kiinan heikkouksia pidä ryhtyä sormella osoittelemaan, vaikka se totta olisikin. Se on poliittista viisautta suurvaltojen ja pienempien kanssa.

Mutta kun en ole poliitikko, eikä sanomisillani ole paljon merkitystä, niin kerrotaan nyt kuitenkin matkakokemuksia kuten ne näin. Niin, minullahan on itse asiassa enemmän julkisen sanomisen vapautta kuin vaikkapa Alexander Stubbilla tai tasavallan presidentti Tarja Halosella. Heidän pitää olla diplomaattisia.

Suurvallat ovat paljolti samanlaisia, herkkähipiäisiä. Ei ole amerikkakriittinen Halonen saanut kutsua Valkoiseen taloon, mutta amerikkamyönteinen Stubb sai jo melkein Yhdysvaltain ulkoministerin Hillary Clintonin vieraakseen Suomeen kunnes Islannin tuhkapilvet sotkivat suunnitelmat.

Karjalaa ja viime sotien taistelupaikkoja katsellessa (kenraaliluutnantti Pentti Lehtimäki on erinomaisen tietäväinen sotahistorian tuntija) tuli mieleen, että ensin vuosikausia tapeltiin Karjalan omistuksesta sekä itsenäisyydestämme. Sitten kun isoveli Neuvostolitto sai Suomen Karjalan, niin se jätettiinkin myöhemmin oman onnensa nojaan.

Isolla maalla on varaa tuhlaukseenkin, pienellä ei. Paljon on maa- ja metsätalouspotentiaalia jätetty käyttämättä, samoin teollista. Aunuksen ympäristössä melkein silmänkantamattomat, hyvät pellot jäkittyvät kuten muuallakin.

Liian tiheiksi päässeet, hoitamattomat metsät ympäri Karjalaa pusikoituvat tai riukuuntuvat. Sellupuuta on mittaamattomasti, mutta tukkia vähemmän. Metsäautoteitä kuitenkin puuttuu, joten miten saada puut pois metsästä muuten kuin pääteiden varsilta.

Kun Neuvostoliitto lopulta sai Suomen Karjalan, niin Stalinille olikin suuri yllätys, kun kaikki asukkaat olivat lähteneet pois. Mitenkäs jatkat maataloutta ja pyörität tehtaita, kun vanhoja osaajia ei olekaan paikalla. Oli siirrettävä uusia asukkaita heille aivan outoihin oloihin.

Alku oli hankalaa ja sitten kiinnostus kehittämiseen loppuikin. Rajaseutua ja takamaata, olkoon mikä on, onhan tätä lääniä muutenkin Venäjällä. Näin kaiketi ajatellaan.

Kymmen vuoden sisällä olen käynyt pari kertaa eri puolilla Karjalaa. Kovin hidasta on kehitys. Muutamat suuremmat paikat kuten Sortavala, Petroskoi ja tietenkin Viipuri kehittyvät jotenkuten, syrjäseudut autioituvat vähän kerrassaan.

Toisaalta, samanlainenhan on kehitys Suomessakin. Kasvukeskukset vetävät, muut eivät vedä kuin mökkiläisiä. Ei sitä millään aluepolitiikalla voida pysäyttää.

Petroskoissa ilmestyvää, suomenkielistä Karjalan Sanomia

http://www.karjalansanomat.ru/Fin/indexF.htm

lukiessa kuitenkin ilahduin journalistisesti. Lehden taitto oli ihan nykyaikainen, jutut kiinnostavia ja teksti hyvää Suomea. Onnittelut päätoimittaja Robert Manner ja toimittajasi.

Journalistiliitto Suomesta on auttanut vuosien mittaan lehden journalistisessa kehittämisessä, lienevät muutkin tahot. Nykyisin lehdestä saa hyvää tietoa miten Karjalan asiat ovat, kun negatiivisiakin juttuja saa tehdä.

Karjalan maatalouden tilasta oli aika lohduton juttu viranomaislähteidenkin perusteella. Lyhyesti sanottuna kehnosti menee. Kaikki kallistuu, varsinkin ruoka, kun viljasato on ollut kehno.

Juttu päättyi siihen, että eräs iso maataloustila on menossa konkurssiin, koska työntekijöiden palkkavelka on kasvanut kestämättömäksi.

Ettei tämä kuvaus menisi pelkäksi synkistelyksi, niin siellä täällä kyllä nousi uusiakin taloja. Itse asiassa yllättävän vauraita muihin taloihin verrattuna. Lienevätkö olleet rikkaampien datshoja.

Varsinkin Sortavalasta, Laatokan pohjoispäästä, Viipuriin lähdettäessä maisemat olivat silmiä hivelevän kauniita. Vanhat soratiet kaartelivat peltoja ja järvien rantoja siinä missä ne ovat aikanaan olleetkin.

Tärisevää nimismiehen kihara- tietä Sortavalasta etelään ajellessa tuli mieleen Suomen 1950 – luku ja silloiset maantiet. Tervemenoa vaan retromatkalle Karjalan nykypäivään ketä kiinnostaa.

(Lisäys:

Ei tarvitse mennä Karjalaan asti. Suomen pienemmät soratiet on monin paikoin jätetty myös oman onnensa nojaan. Esimerkiksi Pieksämäellä Siikamäen ja Maaveden välillä on soratie jatkuvasti kuin Venäjän Karjalassa.)

Luostareita kunnostettiin, Syvärin luostari oli oikein hieno.Laulavat munkit vetivät vertoja parhaille oopperalaulajillemme.

Sortavalan ehkä parhaassa ravintolassa ruoka, lammaspata, oli erinomaista ja halpaa. Kun punaviinipullo jaettiin neljälle, niin koko illallinen maksoi vajaat 8 euroa hengeltä. Ison oluttuopin sai parilla eurolla.

Viipurissa käynti jäi vai käväisyksi. Mieleen muistuivat kuitenkin ideat Viipurin kehittämisestä vapaakauppa-alueeksi. Kaupunki vilkaistuisi ja alkaisi jälleen kukoistaa.

Siinäpä positiivista keskusteltavaa poliittiselle johdollemme venäläisten kanssa ´molempia osapuolia kiinnostavista asioita´. Kehitysideoitahan pitää aina olla, toinen asia on mitkä lopulta toteutuvat.

Nopea rautatieyhteys Pietariin näyttää vihdoinkin toteutuvan. Kunhan liikenne saadaan joustavasti luistamaan, niin heti hyppään junaan ja lähden taas Pietarin ihmeitä ihailemaan.

Tämä ei sitten ole mitään pääministeri Vladimir Putinin nuoleskelua, vaikka hän onkin Pietarin miehiä. Moskova on kyllä valtakeskus, mutta Pietari on minusta mukavampi.

-----------------------------------------------------------------------------------------------

Jos matka Laatokan ympäri kiinnostaa oikein syväsukelluksena, niin alla oleva Arvo Tuomisen mielenkiintoinen TV-ohjelma vuodelta 2006 DVD - tallenteena on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Lainaus