Blogit - honkasalo

ETEENPÄIN VAIKKA JÄITÄ POLTTELISI

Iikka Vehkalahti — Tue, 23 Aug 2011 06:32:44 +0000

Huhut dokblogin kuolemasta ovat liioiteltuja. Vielä enemmän liioittelua ovat ajatukset ”dokumenttielokuvan näivettymisestä”. Eiköhän kaikki pikku hiljaa asetu uusille paikoilleen. Tulossa syksyllä on todella vahvoja suomalaisia dokumentteja.

Meikäläinen aloittaa uuden blogin ”Vierailija” Tampereen yliopiston sivustolla 1.9 alkaen. Tavoitteenani on käsitellä siinä laajemminkin mediaa ja yhteiskuntaa sekä tietysti tarkastella yliopistomaailmaa vierailven professorin näkökulmasta. Mutta silloin tällöin kirjoittelen myös dokblogiin,joka piakkoin saanee uuden vetäjän.

Mutta kuten sanottu: vahvoja dokumenttielokuvia on tulossa. Ja moni niistä on poikkeuksellisen vahva poliittisesti.

Elokuvateattereissa pyörii hyvällä menestyksellä Mika Kaurismäen Mama Africa. Ja Miriam Makeba on ainutlaatuinen ( oli eläessään Dprojektin toimest käynnistämäni Steps For The Futuren suojelija ja melkoinen madame vai pitäisikö sanoa juuri Mama?).

Hanna Mayslesin Kerjäläiselokuva on vilpittömyydellään kaikki karikot sisvuuttava tarina Romanian mustalaiskerjäläisistä Suomessa ( ja Kreikassa ja Romaniassa). Ehdotomasti tapaus tullessaan Dprojektissa syksyllä.

Ville Suhosen Jäämarssi puolestaan pysäyttää veret kertomalla vuosien 1941-42 ( eli kun Suomessa puhuttiin Suur-Suomesta) vankileireistä – eikä vain Karjalassa, vaan myös Suomessa. R&A:ssa ensi-iltansa saava elokuva saa Mannerheimin ystävät varpailleen.

R&A:sssa saa ensi-iltansa myös Kimmo Koskelan Ice Bellows, Kimmo Pohjoisen tarina. Melkoinen pakkaus on sekä Kimmo että elokuva. Mutta hienosti on kuvattu eksoottisuudellaan maailmaa valloittavan harmonikkataiturin työt.

Syksyn toiseen festivaaliin Lens Politicaan sijoittuu veteraaniohjaaja Gideon Gitain UM Shumum, joka käy lävitse Israelin suhdetta kansainväliseen yhteistöön – erityisesti YK – ja suomalaissotilaan kuolemaa Libanonin sodassa. Elokuva saa varmasti Israelin ystävät liikkeelle, viakka tekijä onkin juutalainen, joka rakastaa heprean kieltä.

Erinomaisesti kuvattu ja vahva Katja Gauriloffin Purkitettuja unelmia on kuvattu yhdeksässä maassa. Elokuva kertoo yhden Ravioli-purkin tarinan, elintarviketeollisuuden luonteesta ja työntekijöiden unelmista.
Tulee varmasti löytymään monen festivaalin ohjelmistosta ja elokuvateatterista ennen televisiota.

Mika Koskisen Punaisen metsän hotelli on ainakin minusta pikkeuksellinen elokuva, lähes trillerimäinen tarina metsänistutuksista, Kiinasta, Stora Ensosta ja tavallisten ihmisten oikeuksista. kaikki ei olee vihreää, mikä siltä näyttää...

Ja aivan omanlaatuinen maailmansa avautuu Pekka Niskasen elokuvassa Virtuaalinen sota, joka kertoo tsetseenipakolaisista Suomessa, verkossa ja tiedotusvälineissä käytävästä ”sodasta”, jossa ovat osapuolina tsetseenit, Venäjä, suomen-ruotsalainen liikemies ja suomalaiset Venäjän ystävät.

Mika Taanilan valmistuvaa Olkiluoto-elokuvaa en ole nähnyt, mutta kaikki kaiut kertovat, että on tulossa merkittävä teos ja ensi vuoden alsuta lähtienhän suomalsiten dokumenttielokuvien esityspaikka on uusi Dokumenttiprojekti, johon on yhdistetty Ykkösdokumentti ja vanha Dprojekti.

Tämän vudoen aikana Dokumenttiprojektissa nähdään vuoden lopussa Pirjo Honkasalon ITO, joka vain vahvistaa mestariohjaajan mainetta poikkeuksellisena taiteilijana.

Dprojektin syksyn ulkomaisia voi käydä katsomassa kotisuvuilla, tulossa ovat mm. Oscar-voittaja Inside Job, Doc Loungesta tuttu The Oath ja Vitali Manskin häiritsevä Virgins.

Lainaus

Taiteilija vai...Greenhouse III

Iikka Vehkalahti — Thu, 14 Oct 2010 06:45:00 +0000

Repliikki 1:” Hänelle tarjottiin 100 000 , mutta hän ei antanut lupaa leikata dokumenttiaan Saksan televisiolle”. Vastaus 1: ”Täydellisen typerää, tuollaista ei pitäisi kertoa nuorille dokumentaristeille”. Pelkistettynä siinä dokumenttimaailman yksi peruskonflikteista.

Keskustelun tapahtumapaikka oli Tochinan pieni kylä Kyproksella. Greenhouse-koulutusohjelman ( ihmisoikeusdokumentteja) vetäjä Sigal Yeahuda kertoi, kuinka Pirjo Honkasalo oli edellisenä vuonna vetänyt masterclassia nuorille, eri puolilta Eurooppaa ja Välimerta oleville dokumentaristeille. Ja kuinka Pirjo oli kieltänyt Saksan televisiota leikkaamasta Tanjuskaa, vaikka siitä oli tarjottu 100 000.

”Todella typerää” reagoi Mette Hoffman Mayer Tanskan televisiosta. ” Jos ihminen haluaa että hänen elokuvansa nähdään, hänen täytyy hyväksyä,e ttä siitä tehdään erilaisia versioita eri televisioyhtiöille.”

Näissä kahdessa mielipiteessä ei ollut kysymys vain siitä, kuka leikkaa eri versioita. Tehdäänkö uusi versio yhteistyössä ohjaajan kanssa tai antaako televisioyhtiö ohjaajalle rahaa ja aikaa tehdä uusi versio vai teurastaako tv-yhtiö dokumentin haluamakseen paljon ohjaajaa kuuntelematta.

Kysymys oli myös perusajattelusta. Nähdäänkö dokumenttielokuva taiteen yhtenä muotona vai tuotantomuotona, joka valmistaa tuotteita kulutukseen, ennenkaikkea televisiolle.

Niiden vuosien aikana, mitä olen ollut Dokumenttiprojektin tuottajana on tuottamis-ajattelu korostunut selkeästi. Kaikin eri tavoin on rakennettu bisnesmalleja tuotantoyhtiöille, jotta ne toimisivat normaalien yritysten tavoin ja televisioyhtiöiden rooli dokumenttien tuottamisessa on korostunut.

Ja henkilökohtaisesti, kyllä : suuri osa dokumenteista on tuotteita, joita ammattitaidolla ja säädyllisyydellä voidaan modifioida eri välineisiin tai eri ohjelmapaikoille ilman, että dokumentti siitä kärsisi.

MUTTA: on ehdottomasti myös dokumenttielokuvia, jotka ovat luonteeltaan ainutlaatuisia taideteoksia. Aivan kuin on bulkkikirjallisuutta, jota tulee ja menee ja mestariteoksia, jotka jäävät historiaan.

Ja tällaisten töiden asema on kuin kirjojen. Siinä vaiheessa , kun kirja tai elokvua julkaistaan ne ovat käyneet lävitse luovan prosessin, jossa luoja/tekijä on ollut keskeinen henkilö. Ei kenellekään tule mieleen, että kustannusyhtiö voisi vapaasti editoida tai kirjoittaa esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistusta. Samoin on myös aivan parhaiden dokumenttielokuvien kohdalla.

( Voi olla, etä Sofi haluaa kirjoittaa teoksensa parin vuoden kuluttua uudestaan tai muuttaa sitä, voi olla että dokumenttiohjaaja haluaa leikata työnsä uudelleen. Kyllä se on mahdollista, mutta silloin se on tekijän päätös).

Niinpä, niin paljon kuin tuenkin esimerkiksi sitä, että Dokumenttiprojektin suomalaisista elokuvista tehdään eri versioita, samanaikaisesti: kaikin voimin on tuettava ajattelua dokumenttielokvuan ainutlaatuisesta luonteesta, tuettava nuorten tekijödien pyrkimystä luoda jotain ainutlaatuista, ehdotonta.

Muuten dokumenttielokuva vajoaa vain teolliseksi tuotannoksi ilman todella suurta sielua.

Lainaus

Armadillo ja Honkasalo

Allan Berg Nielsen/Iikka Vehkalahti — Thu, 02 Sep 2010 08:35:38 +0000

Ystäväni näki Afghanistanissa kuvatun ja Cannesissa palkitun Armadillon ja ensimmäinen asia, mistä hän puhui oli kuvaus.Miten hyvin ja vaikuttavasti tämä paljon keskustelua herättänyt tanskalaisdokumentti on kuvattu. Kuvaaja Lars Skree taas puhuu Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huoneesta.

Ps. Skree palkittiin juuri Tanskassa Armadillon kuvauksesta. Suomessa elokuva saa ensi-illan 22.9 R&A:ssa ja samalla viikolla se tulee myös elokuvateattereihin.

The Three Rooms of Melancholia:

"Nok en af de mest fantastiske dokumentarfilm, jeg har set. Visuelt er den simpelthen så smuk. Den er næsten to timer lang, og man skal virkelig koncentrere sig. Den er megatung og beskæftiger sig med konsekvenserne af den 2. tjetjenske krig for russiske og tjetjenske børn fra tre forskellige steder. Forældreløse børn hjælpes af det russiske militær, hvis de selv går med i hæren. Måden, den er filmet på, giver den så meget empati, og man får lov til at være fluen på væggen uden at få tingene stoppet ned i halsen". (Lars Skree, fotograf på Armadillo i interview i Politiken, Film, 3. juli 2010)

Skree skyr ikke det tanketunge, når det er smukt som Pirjo Honkasalos triptykon Melancholia. Filmen handler om lovens bud du må ikke vidne falsk mod din næste (Honkasalo bruger den engelske formulering: ”Thou shalt not bear false witness against thy neighbour”) og funderer over fjendebilledets opståen. Den er en skønhedsmættet meditation over mennesket fanget i voldelig konflikt uden ende og uden nåde. ”Et rekviem over de levende og de døde” skrev New York Times. Filmens tre afsnit skildrer først livet blandt 9 til 14-årige drenge på det russiske militærakademi på Kronstadt, dernæst i illegale optagelser fra det sønderskudte Grosnij, en kvindes uselviske arbejde med på helt eget initiativ med at redde så mange børn som muligt og endelig blandt børnene i en af Ingusjiens flygtningelejre, hvor Kronstadt-elevernes kommende fjender dannes i deres anderledes kultur med modsatrettede billeder af fjenden. Der fældes ingen domme i dette værk, hændelserne betragtes med opmærksomhed, undren og vemod.

Lars Skree har som mesteren Honkasalo filmet Armadillo simpelthen smukt og med så megen indlevelse, at man er til stede lige bag hans kamera og selv må tage stilling til billedet og det, billedet viser. Man får intet forklaret, intet bliver udlagt.

Still: Pirjo Honkasalo: The Three Rooms of Melancholia, 2004

ja Janus Metz: Armadillo 2010

Lainaus

Variety suomalaisdokumenteista

Iikka Vehkalahti — Tue, 11 May 2010 12:59:09 +0000

Harvoin saavat suomalaiset lukea sellaista herkkua mitä Varietyn erinomainen kriitikko John Anderson tarjoaa Pirjo Honkasalon ITO:sta ja Joonas Bärghellin ja Mika Hotakaisen Miesten vuorosta. Kannattaa lukaista:

ITO by Pirjo Honkasalo

Cinema as sutra, "Ito - a Diary of an Urban Priest" exists in a rarefied realm of aching spirituality and thwarted religious aspiration, echoing Robert Bresson's classic "Diary of a Country Priest" while elevating nonfiction to the level of pure art.

Uncompromising, visionary work by Finland's Pirjo Honkasalo is an elusive, challenging and cerebral study of boxerturned- Buddhist Yoshinobu Fujioka, and as such, its commercial appeal will likely be limited. Reviews, on the other hand,
might just be rapturous, and "Ito" marks a substantial addition to one of the world's more considerable doc-ographies.

Best known outside Finland for "The 3 Rooms of Melancholia," which followed its 2005 Sundance appearance with a limited arthouse run, Honkasalo forsakes most conventions of standard documaking in her portrait of Fujioka. The former pugilist, twice seriously injured in the ring, has been ordained a Pure Land Buddhist priest, and wrestles with his personal sense of inadequacy and the elusiveness of divine knowledge. As with Bresson's Catholic prelate, Fujioka's relationships with the people to whom he ministers are fraught with doubt and pain. A prisoner confesses to him of having killed her husband with "my bare hands" but says she did so to protect her daughter. Still, she's plagued by regret: The child is in an orphanage, her father dead and her mother in prison. In Fujioka's face, we see infinite compassion and a fierce desire to relieve the woman's tortured mind. But we also see in his eyes -- one of which was badly damaged in his boxing career -- the frustration of being unable to say anything of consolation that wouldn't also be dishonest.

Hence, "Ito" is a fiercely religious film that's also anti-religious: How does one reconcile the idea that the suffering seek spiritual peace from a man who can't find it himself, unless he resorts to dogma and platitudes? That Fujioka is a Pure Land priest is significant; it's the branch of Buddhism that, historically, drew from the lower ranks of society due to its spiritual accessibility.
Fujioka also works in a bar, where his exchanges with customers turn the place into a confessional with booze. One overlong sequence features a transvestite lip-syncher, whose grotesque visage never leaves the screen and who serenades Fujioka until
she wears out her welcome.

Honkasalo's takes are epic; Fujioka's conversations with two female bar customers or, most significantly, his reunion with his old boxing coach -- one of the more disturbingly/exaltingly naked exchanges you're likely to see in a doc -- go on forever. Many auds will reject this, just as they'll reject the gossamer narrative of Honkasalo's entire project. But the cumulative power of the imagery and subtexts can hardly be denied. And despite the formalist rigor with which the director approaches her subject, life remains messy, offscreen and on.

Honkasalo frames her story with ancient Japanese myth, employing ornate subtitles, hallucinatory visuals, dreams and night shots of a Japan that ripples with shadows and greasy neon. But the truly hypnotic content lies in the conversations, which are lengthy but mesmerizing, accessible and intimate, and suggest that the world is inescapable and tragic, and that our salvation lies solely in our yearnings.
Ito - a Diary of an Urban Priest - Review Print - Variety.com 5/10/10 12:42 PM

MIESTEN VUORO by Joonas Bärghell ja Mika Hotakainen

Perspiration, conversation and a certain amount of carbonation are the accessories of "Steam of Life," the best sauna movie anyone's ever likely to see, and a movie in which usually taciturn men bare their sweaty pink bods and souls. Novelty of subject matter and potent, irresistible emotional content could make this docu the same kind of hit in the arthouse it's been on Finnish television -- whose American counterpart would probably insist on covering up the naughty bits and thus diluting the raw effect of naked men stripped of their inhibitions.

Sauna is shown the proper reverence in Joonas Berghall and Mika Hotakainen's strictly observational docu, which is essentially a collection of conversations captured while the subjects seem to be at their most vulnerable -- nude, wet and, occasionally, under the influence. Berghall and Hotakainen's most remarkable accomplishment is their seeming invisibility: The men in "Steam of Life" talk so naturally and easily the viewer really feels like one hot fly on the wall as the stories roll out.

Tales of sons and daughters. Marriages. Bitter custody battles. A fatal railway accidental that haunts an ex-train engineer. A dying grandfather and his worries about his wife. Prison, drink and dead children. Perhaps out of emotional self-preservation, viewers may convince themselves they're watching a theatrical performance -- because the subjects are so natural, the stories too painful, and their tellers too wounded to be confronted head-on. But it's life at its most real.

Saunas pop up everywhere in "Steam of Life" -- a converted camper trailer, for instance, or a phone booth. As a father washes his sons, he narrates a life story of mistakes and regrets, epiphanies and redemption; the small hot room becomes something sacred and transformative. Reservations melt away, and a kind of joy rises up like steam from a bed of hot rocks. Whoever says "boys don't cry" should watch "Steam of Life," which ought to be watched in a sauna, so the easily embarrassed can explain away their tears.

Lainaus

Dokumentteja Syyriassa

Tue Steen Müller — Mon, 02 Mar 2009 19:51:14 +0000

DOXBOX 09 is the scond edition of the documentary festival in Damascus, Tartous and Homs in Syria.

I dont have the programme schedule yet but have seen the list of films and guests who will be there. It demonstrates that the organisers, filmmakers Diana el Jeroudi and Orwa Nyrabia have made a big effort to enlarge the cinema programme. It includes a very impressive list of films to be offered to the Syrian audience is. More than 40 films where half of them are new for me... who watch quite a lot as loyal readers have discovered.

There is an official selection with an audience award. Let me mention 3 known titles (”Family” by Sami Saïf and Phie Ambro, ”From Father to Son” by Visa Koiso-Kanntila and ”Mosquito Problems and other Stories” by Andrey Paounov) and 3 I am looking forward to watch (”China is Still Far” by Malek Bensmail, ”One Man Village” by Simon el Habre and ”Six Ordinary Stories” by Meyar Alroumi). There is a series called ”Voices of Women” with films – among others – by Kim Longinotto, Eva Mulvad and Alina Mazzarati. There is 3 films by Nicholas Philibert in the ”Meet the Master” category.

There is a series of ”Notes on War” with films by PeÅ Holmquist, Werner Herzog – among others. And ”Best of Fest” introduces ”The English Surgeon”, ”The Mother” and ”René”. What a fest to expect. Photo: Burma vj by Anders Østergaard, closing film in Damascus.

English Surgeon

Plus several industry arrangements, including one where Mikael Opstrup, EDN chair and producer and I are doing a writing workshop for 12 filmmakers.

http://www.dox-box.org/

Lainaus