Armadillo-ilta

Erkko Lyytinen — Wed, 22 Sep 2010 19:04:57 +0000

Olin todella innostunut Armadillo-elokuvan esittelystä tänään DPGC-illassa. Sali oli lähes täynnä suomalaisia, joita kiinnosti naapurimaan Tanskan husaarirykmentin pyristely Afganistanin eteläisellä rintamalla.

Monet halusivat keskustella ja väitellä, aihe on arka ainakin suomalaiselle poliitikoille. Vaalivuonna ei kannata sanoa mitään kovin radikaalia. Ei ehkä muutenkaan, se ei sovi meidän poliittiseen keskustelukulttuuriin.

Vaikka suomalaisia joukkoja on vain Pohjois-Afganistanissa, kiinnostus meidän länsimaiden onnistumiseen kohtuullisen sekavassa tilanteessa ja epäuskottavissa tavoitteissa kasvaa myös meidän kotirintamalla. Siitä tämä ilta ainakin kertoi. Ihmiset eivät enää usko sitä mitä kerrotaan.

Minusta elokuvan suurin anti on huomata, kuinka me olemme oman uskomuksemme vankeja, sanahelinästä joka on aikoinaan luotu jenkki kotirintaman lääkkeeksi on tullut epätoivoinen mantra, jota meille hoetaan ainoana totuutena, vaikka tämäkin elokuva osoittaa että meillä ja tällä teekannun lämpösuojia päässään pitävällä miesporukalla ei ole mitään yhteistä. Miksi kukaan haluasi muuttaa paikallista järjestelmää vieläkin huonommaksi. Tanskalaiset aseveljet kävelevät kuin olisivat Mars-planeetalla, vailla mitään yhteyttä ja ymmärräystä paikalliseen kulttuuriin ja miksi olisi? Tuntuu nololta puhua tyttöjöjen koulussa käymisestä ja demokratiasta tilanteessa, jossa miehitysjoukot ovat vain yksi lusikka sopassa. Kuka paikallinen haluaa demokratiaa, ketä se hyödyttää? Meillä on sokea usko siihen että meillä on jotain aivan erityistä tarjottavaa tällekin maailman kolkalle.

Ideologian liittäminen päätöksentekoon, epätoivoinen hirttäytyminen kiinni "kansakunnan" rakentamiseen on vahvistanut läpeensä korruptoituneen maan epäuskottavaa hallintoa, jossa vanhat ongelmat on maustettu uusilla. On erittäin surullista että niitä tunhasia kuolleita perustellaan halulla noudattaa sumeasti ideologiaa. Mutta milloin meidän pojat pääsevät harjoittelemaan kovapanosammuntaa elävillä maaleilla? Se on todellinen ja käsittääkseni ainoa hyöty mikä Tanskalaisille tästä kokemuksesta on jäänyt käteen.

Suosittelen elokuvaa kaikille äijäelokuvien ystäville, kultaisen husaari merkin saa 3 osumasta, mutta mitä saa viidestä? Ehkä myös maailmanparantajille tässä oli jotain sanomaa.

Lainaus

Armadillo ja Honkasalo

Allan Berg Nielsen/Iikka Vehkalahti — Thu, 02 Sep 2010 08:35:38 +0000

Ystäväni näki Afghanistanissa kuvatun ja Cannesissa palkitun Armadillon ja ensimmäinen asia, mistä hän puhui oli kuvaus.Miten hyvin ja vaikuttavasti tämä paljon keskustelua herättänyt tanskalaisdokumentti on kuvattu. Kuvaaja Lars Skree taas puhuu Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huoneesta.

Ps. Skree palkittiin juuri Tanskassa Armadillon kuvauksesta. Suomessa elokuva saa ensi-illan 22.9 R&A:ssa ja samalla viikolla se tulee myös elokuvateattereihin.

The Three Rooms of Melancholia:

"Nok en af de mest fantastiske dokumentarfilm, jeg har set. Visuelt er den simpelthen så smuk. Den er næsten to timer lang, og man skal virkelig koncentrere sig. Den er megatung og beskæftiger sig med konsekvenserne af den 2. tjetjenske krig for russiske og tjetjenske børn fra tre forskellige steder. Forældreløse børn hjælpes af det russiske militær, hvis de selv går med i hæren. Måden, den er filmet på, giver den så meget empati, og man får lov til at være fluen på væggen uden at få tingene stoppet ned i halsen". (Lars Skree, fotograf på Armadillo i interview i Politiken, Film, 3. juli 2010)

Skree skyr ikke det tanketunge, når det er smukt som Pirjo Honkasalos triptykon Melancholia. Filmen handler om lovens bud du må ikke vidne falsk mod din næste (Honkasalo bruger den engelske formulering: ”Thou shalt not bear false witness against thy neighbour”) og funderer over fjendebilledets opståen. Den er en skønhedsmættet meditation over mennesket fanget i voldelig konflikt uden ende og uden nåde. ”Et rekviem over de levende og de døde” skrev New York Times. Filmens tre afsnit skildrer først livet blandt 9 til 14-årige drenge på det russiske militærakademi på Kronstadt, dernæst i illegale optagelser fra det sønderskudte Grosnij, en kvindes uselviske arbejde med på helt eget initiativ med at redde så mange børn som muligt og endelig blandt børnene i en af Ingusjiens flygtningelejre, hvor Kronstadt-elevernes kommende fjender dannes i deres anderledes kultur med modsatrettede billeder af fjenden. Der fældes ingen domme i dette værk, hændelserne betragtes med opmærksomhed, undren og vemod.

Lars Skree har som mesteren Honkasalo filmet Armadillo simpelthen smukt og med så megen indlevelse, at man er til stede lige bag hans kamera og selv må tage stilling til billedet og det, billedet viser. Man får intet forklaret, intet bliver udlagt.

Still: Pirjo Honkasalo: The Three Rooms of Melancholia, 2004

ja Janus Metz: Armadillo 2010

Lainaus

Blogit - armadillo

Armadillo-ilta

Armadillo ja Honkasalo