Statuspäivitykset, tosi-tv, muistelmat ja tunnustukset ruokkivat todellisuusnälkää

J.P. Pulkkinen — Tue, 14 Dec 2010 10:07:45 +0000

Lyhyys ei ole välttämättä yhtä kuin kiire, pituus ei ole välttämättä yhtä kuin levollisuus. Ajattelen tätä, kun vastaanotan jokapäiväiset kysymykset: miltä sinusta tuntuu juuri nyt? what’s on your mind?

Olen yrittänyt miettiä sosiaalisen median viestien merkitystä itselleni vertaamalla niitä muihin kirjallisen ilmaisun muotoihin. Facebookin statuspäivitykset tulevat vastaan ensimmäisinä. Mitä ne ovat? Paljastuksia? Narsismia? Aforismeja? Juoruilua? Skuuppeja? Länkytystä? Ilmeisesti mitä tahansa, mutta kuvittelisin että ne ovat ehdotuksia keskustelulle ja ajattelulle.

Ne ovat kommunikaation alkuituja, ne ovat väitteitä ja ehdotuksia. Ne eivät putoa ylhäältä, niistä ei tarvitse välittää, niistä voi välittää, niitä voi välittää. Ne paljastavat lähteensä ja kertovat tunnetilan. Niiden kynnys on matala. Voin olla ilman niitä. Voin dissata ne eikä kukaan moiti minua. Pidän tätä hyvänä. Kysymys ”mitä ne ovat?” on hyvä. Se toteutuu lyhyessä ja välittömässä muodossa. Se pitää tekijän ja vastaanottajan valppaana. Vakiintuneiden muotojen sisällä kaikki jähmettyy.

Suuryhtiön toimitusjohtaja tai korkeassa asemassa olevaa poliitikko pitää puheen. Ilmaisullisesti hän on kahleissa, hän voi ainoastaan myötäillä niitä ajatuksia, jotka jo ovat vastaanottajan päässä. Hän ei voi olla intiimi, hän ei voi puhua hajuista. Ymmärrämme sen, hajut ovat liian yksityinen asia ja korkeassa asemassa oleva henkilö puhuu joukoille, joita edustaa. Entä maut? Hän ehkä korostaa hyvää makua, mutta silloin maku on jo muuttunut metaforaksi, se tarkoittaa hyvätapaisuutta, se tarkoittaa konvention mukaista, tavanmukaista. Kysymys ”mitä se on?” on tässä tarpeeton.

Standardiromaanissa on jotain kammottavan keinotekoista. Aina tuntee kuinka sen pyörät kirskuvat, kun se etenee. Ajatus ei ole minun vaan W.G. Sebaldin. Tunnistan tunteen ja niin sen tunnisti myös jenkkikirjailija David Shields, joka siteerasi Sebaldia kirjassaan Reality Hunger. Tämä ”todellisuusnälkä” on runsaasta kuudestasadasta lyhyestä luvusta tai sitaatista koostuva kirja, jossa Shields kaiken muun lisäksi tarjoaa ajatusta siitä, että mielenkiintoinen kirjoittaminen tapahtuu lajien välissä.

Miksi tosi-tv, muistelmat ja tunnustukset ovat nykyään halutuimpia lajeja? Siksi että ne ovat ajan vastaus realismin janoon, todellisuusnälkään. Välittömyys ja suodattamattomuus on niiden muotoon rakennettu myyntivaltti.

Romaaniin päästäkseen lukijan on opiskeltava kokonainen keinotekoinen maailma, mikä on rasittavaa, sillä maailma ja ”todellisuus” ovat lukijalle läsnä joka hetki. Mielenkiintoisempaa fiktiota löytyy nonfiktion puolelta. Muistelmat ovat silkkaa fiktiota. Kirjaa varten kaikki on uudelleenrakennettava ja uudelleenkuviteltava. Mutta lähtökohta on kutsuva: minä tiedän, minä muistan.

Mielenkiintoisemmaksi lajiksi Shields nostaa esseen, joka jo nimensä pohjalta on yritys ymmärtää, mistä on kysymys, mitä tämä on ja millaista on elää tässä ajassa. Sitä yritystä minäkin haen ja on hyvä, jos pääsen asian ytimeen mahdollisimman nopeasti. Pitkät vuodatukset saattavat olla terapeuttisia tekijälleen, harvoin kokijalle.

Minun on vaikea perustella itselleni, miksi tutustuisin suureen määrään roolihenkilöitä ja opiskelisin vaikeasti hahmotettavan juonen, kun haluan päästä kiinni tekijään. En etsi teemaa, aatetta, näkökulmaa tai poliittista kantaa. Haluan kärsimättömästi saada selville, mitä asiaa tekijällä on, millainen hänen äänensä on, mitä hän ehdottaa, epäilee, uumoilee. Mitä hän yrittää sanoa minulle? Mitä hänen mielessään on?

J.P. Pulkkinen, Tuottaja, Yle Kulttuuri

Lainaus

Wii, sakset ja näkkileipä

SusannaS — Tue, 30 Dec 2008 17:01:18 +0000

Kemianopettajallani oli tapana kertoa omituisia esimerkkejä, joilla on ilmeisesti ollut kauaskantoinen vaikutus ajatteluni kieroon kasvamisessa. Niiden sankarina oli usein vaimon veli, jonka kummallisiksi päähänpistoiksi ajatuskokeet naamioitiin. Erään tarinan mukaan vaimon veli oli opettanut lapsensa sanomaan saksia näkkileiväksi ja päinvastoin. ”Sit kun sillä oli nälkä se huusi äiti anna sakset.”

Oman lapseni kohdalla on monesti herännyt hinku tehdä pieniä sakset-näkkileipäkokeita. Ilmeisesti lapsi on fiksumpana kuitenkin tämän vaistonnut ja tarkistaa vastauksia kysymyksiinsä jatkuvasti useasta eri lähteestä. Onneksi teknologinen kehitys antaa mahdollisuuksia tarkkailla edes sitä, kuinka lapsi kasvaa täysin eri todellisuudessa tai järjestyksessä kuin, mitä itse olen kasvanut.

Joululomalla, kun täytyi ottaa kaikki keinot käyttöön lapsen viihdytyksessä, laitoin hänet pelaamaan jotakin yksinkertaista peliä DVD:ltä sen kaukosäätimen avulla. Lapsiparka huitoi ja huitoi kaukosäätimellä ruutuun ja ihmetteli kun mitään ei tapahdu. Jouduin kaksi kertaa ravistamaan päätäni ja miettimään, mitä se nyt tekee, ennen kuin tajusin, että lapsi yrittää etsiä milloin käden kuva tulee näkyviin ruudulle kuten wii:n kapulaa käytettäessä.

Kun lapsi sai ottaa kuvia kameralla, jonka ranneke kiristettiin käteen, ettei kamera tippuisi, kommentoi hän: ”niin kuin wiissä”. Kerran jouduin selittämään, ettei tavallista muovista vannetta pyöritettäessä ole välttämätöntä seistä minkään nurin käännetyn pallin päällä, vaan ihan lattia riittää. Luonnollisesti virtuaalinen keilaus, tennis ja golf ovat hänelle huomattavasti tutumpia kuin vastaavat lajit ruudun ulkopuolella. Ekan kerran kytkiessäni lastani konsoliin, muistan kuitenkin hieman epäröineeni ja mielessäni ehti jopa käväistä, onko se nyt oikein opettaa lapselle urheilua ensin virtuaalisesti. Jos se vaikka oppii vääriä liikeratoja?

Tämä huoli voi tietenkin syntyä sellaisen vanhemman todellisuudesta käsin, joka on aloittanut virtuaalisen tenniksen pelaamisen valkoisella palkilla mustalla ruudulla ja on edelleen täysin hämmentynyt siitä, että wii:llä pelaaminen tuntuu niin oikeelta. Uuden vuosituhannen lapsille wii on vain peli eikä mitään sen kummempaa todellisuuden virtuaalista mallintamista. Tyttäreni wii-keilaa paremmin kuin minä, koska ei yritä tehdä sitä niin kuin oikeesti, sillä oikean keilapallon käsittelyyn ei hänellä riitä voimat vielä vuosiin. Vain äiti voi saada kiksit siitä, että keilaa virtuaalisesti niin oikeesti, että saa reisilihaksensa kipeäksi moneksi päiväksi. Lasten maailmassa, ennen ja nyt, leikki ja pelit tulevat ensin. Enkä minä voi syyttää Pongia siitä, että en kerta kaikkiaan saa palloa syötettyä verkon yli, jos vahingossa eksyn maila kädessä oikealle massakentälle. Ja kieroon kasvamisessani on varmasti suurempiakin syitä kuin Commodore 64:n joystickillä treenattu seiväshyppy.

Vaikka en saa sekoitettua tytärtäni saksilla ja näkkileivällä, ovat sentään muna ja kana välillä eri järjestyksessä. Ainakin käyttöliittymällisesti. Siis oikeesti.

Lainaus

Blogit - todellisuus

Statuspäivitykset, tosi-tv, muistelmat ja tunnustukset ruokkivat todellisuusnälkää

Wii, sakset ja näkkileipä