Syksyn paras hevospäivä

Ronja — Sat, 12 Oct 2013 16:16:42 +0000

Eilen kävin kolmella tallilla ja ratsastin kolme hevosta. Jokainen ratsastus oli jotenkin poikkeuksellinen, ja haluan siksi jakaa ne teidän kanssanne.

Aamulla hyppäsin bussiin ja hurautin Ruskeasuon talleille. Olen käynyt nyt muutamia viikkoja Rusalla aamutunneilla, ja tykännyt meiningistä kyllä kovasti. Ystäväni hevonen -sarjan Ratsastuskoulujakson jälkeen motivaatio ratsastaa uusilla hevosilla on ollut korkealla. Tsekatkaas muuten tuo jakso Areenasta, jos on jäänyt näkemättä!

Sain hevosten jaossa Iston. Olen kerran ennenkin mennyt kyseisellä hevosella, ja tunti jäi mieleen yhtenä hirveimmistä ridatunneista ikinä. En silloin tajunnut hevosta yhtään. Onnistuin istumaan sen kyydissä aivan tuhannen mutkalla, enkä saanut sitä liikkumaan eteen. Nousin siis selkään surkeilla odotuksilla.

Suuntasimme tallilta Laakson ratsastusstadionille. Ruskan siivittämällä metsäpolulla ihan tuoksui kirkkaalta ja kirpeältä. Perillä kenttä hohti kultaisena ja nurmikko kimmelsi aamun kosteudesta. Ohjia kerätessäni katsahdin tyhjään katsomoon ja mietin, että on aloitettava nollasta. Aivan kuin kilparatsastajat päästävät irti epäonnistuneiden suoritusten jälkeen, on minun unohdettava viime kerta hevosen selässä. En halunnut manata tätä tuntia jo etukäteen. Ja kuinka se kannattikaan!

Hevonen korskui auringossa, ja kasvoi korkeutta satulan alla. Etujalat olivat vaahdossa, makea hiki tuoksui ilmassa. Laukassa mun silmistä valui vettä, kun aurinko häikäisi ja nauratti. Valtava stadion antoi hevoselle vauhtia ja me oltiin yhdessä aivan mahtavia. Talliin palatessa saatoin vain kehua hevosta.

Iltapäivällä hyvä flow jatkui. Kokeilin tutun tallinpitäjän andalusialaista Hispa-tammaa. Hispalle ei ole löytynyt sopivaa satulaa, joten sillä pitää tällä hetkellä mennä ilman. Mietin etukäteen kuinka pysyn kyydissä... Ensimmäisten raviaskelien jälkeen purskahdin nauruun: Hispalla on maailman mukavin ravi! Sen selkä tasainen ja leveä, askel tahdikas ja rento. Kyydissä istuminen on kuin nojatuolissa lepoa, niin vaivatonta ja helppoa. Myös Hispan luonnetta voi kuvailla samoilla adjektiiveilla. En ole koskaan ennen ratsastanut tammalla, joka olisi ruunaa nöyrempi. Mutta Hispa on! Se kuuntelee ja arvailee ratsastajan pyyntöjä liikuttavalla tavalla. Jos vain osaa pyytää, Hispa kyllä tekee. Ihastuin vanhaan rouvaan välittömästi, ja toivottavasti saan ratsastaa sillä myös uudemman kerran.

Päivän lopuksi nousin kotitallilla Riki -nimisen ruunan kyytiin. Riki on pitkälle koulutettu sekä herkkä hevonen. Alkututustumisen jälkeen meillä lähti sujumaan aika mallikkaasti. Mira on todella herkkä poni ratsastaa, joten Rikin herkät kyljet tuntuivat mulle tutuilta. Kunnes oli laukan aika.

Riki puski laukassa ulkolapaa ulospäin, aivan kuin Hispa oli tehnyt aiemmin päivällä. Hispalla olin ratkaissut tilanteen painamalla pohjetta vähän reilummin kylkeen, ja hevonen suoristui sillä mukavasti. Rikillä sama kikka ei toiminut.

Riki reagoi reilumpaan paineeseen pukilla. Perä lensi kunnolla, ja selkä leikkasi linkkuveitsen tavalla jokaisesta pohkeen kosketuksesta. Vaahto roiskui suusta, kun hevonen lähti keräämään kierroksia. Ja Rikin pukit, ne eivät olleet mitään pikkuisia potkuja! Mietin jo hetken, että nyt sitä sitten lennetään. Ratsastin pukeissa eteenpäin, mutta siitä hevonen otti nokkiinsa entistä enemmän. Onneksi opettaja oli tilanteen tasalla ja huusi lopettamaan kaiken ratsastuksen. Päädyin vain istumaan kyydissä, ja ohjaamaan hevosta pelkän katseen ja istuinluiden voimalla. Paineen loppuessa kyljistä hevonen rauhoittui ja röhki tyytyväisenä. Lopputunnista mulla olikin alla kuuma, mutta kuunteleva kouluheppa. Turha varmaan sanoa, että hevonen tuntui täydelliseltä.

Ratsastus on siitä kummallista, että kun se sujuu, niin se sujuu tosi hyvin.

Kuvassa minä ja uusi ystäväni Hispa.

Lainaus

It is brave to smile, when your heart cries

Rita Trötschkes — Sun, 12 Sep 2010 19:12:56 +0000

Ilo ja suru aiheuttavat väkeviä tuntemuksia meissä kaikissa. Ne muuttavat mielialaa, olemusta ja tuntuvat sydämessä asti. Sydämen tunteita siis. Karjalaisten sanonta kuuluu ”ilo pintaan, vaikka sydän märkänis”.

Moni meistä on kuullut tuon kehotuksen. Neuvo on komea, mutta sikäli kummallinen, sillä sehän tarkoittaa pakkoa olla reipas. Minusta neuvo on absurdi.

Miten suu voi nauraa, kun sydän itkee verta? Silloinhan ihminen toimii itseään vastaan, sillä ilmeet, eleet ja sanat ovat ristiriidassa sisäisen olotilan kanssa. Sellainen elämä vie hirveästi energiaa.

Olen puhunut viime päivien aikana työni vuoksi useamman eläkkeellä olevan karjalaisen kanssa puhelimessa. Iloisen pulputuksen lisäksi olen kuullut tarinoita siitä, miten on oltu monta kertaa kovilla elämän juoksussa. Töitä tehtiin maatalossa ja tehtaassa hymy huulilla, vaikka eteen tuli asioita, joista oli vain vaiettava. Sitten oli myös niitä, joiden oli vaiettava iloisista asioista ja pidettävä naama peruslukemilla. Ilo oli peitettävä.

Elämä oli ennen erilaista. Jokaista kokemusta ja tuntemusta ei toitotettu alta aikayksiksön tekstiviestillä ystäville tai kommentilla FB-kavereille kuten nykyään. Avoimuuden puute aiheutti myös sen, että tärkeitä asioita jäi kertomatta.

Suuri viisaus karjalaisten sananlaskussa (Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis) lienee siinä, että äitien neuvolla lapset oppivat suojelemaan herkkää sisintään. Ken peitti tunteensa naamiolla, saattoi myös koteloida tunteensa.

Lainaus

Blogit - onni

Syksyn paras hevospäivä

It is brave to smile, when your heart cries