Rasvassa on eräs ongelma

Janne Ikonen, A-talk — Thu, 16 Sep 2010 12:17:15 +0000

Jälleen pintaan noussut keskustelu rasvan terveellisyydestä tai epäterveellisyydestä kuvastaa hyvin journalismin ongelmallista suhdetta tieteeseen.

Keskustelun ensimmäinen osapuoli on hyvin pieni toisinajattelijoiden joukko. Sen mukaan kova rasva ei olekaan epäterveellistä. Ne jotka väittävät rasvaa epäterveelliseksi eivät vain kykene enää näkemään vuosikymmeniä jatkuneen propagandan läpi ja arvioimaan tuoreita tutkimustuloksia totuudenmukaisesti.

Toisen osapuolen muodostaa alan asiantuntijoiden ylivoimainen enemmistö. Sen mukaan toisinajattelijoiden tutkimukset ovat vain näennäisesti tieteellisiä – parhaimmillaankin ne ovat huonosti tehtyä tiedettä, eikä niillä ole mitään painoarvoa verrattuna rasvan haitoista todistavaan laajaan tutkimuskirjallisuuteen.

Nyt, kymmenen euron kysymys: miten toimittajan pitäisi suhtautua vastaavien kiistojen osapuoliin? Vaihtoehtoja on periaatteessa neljä.

Ensimmäinen vaihtoehto on luottaa toisinajattelijoihin. Tällöin on kuitenkin kysyttävä, riittääkö toimittajan asiantuntemus heidän väitteidensä arviointiin? Tieteellisten artikkelien luotettavuuden arviointi ei onnistu maallikolta - jollainen toimittaja pakosta useimmilla tieteenaloilla on - kovinkaan helposti. Onnistuuko toimittaja tässä todella paremmin kuin ne vuosia tai vuosikymmeniä aihepiiriin tutustuneet tieteilijät, jotka eivät pidä toisinajattelijoiden väitteitä uskottavina?

Toinen vaihtoehto on luottaa vanhoihin asiantuntijoihin. Nämä ovat kuitenkin saattaneet rakentaa koko tieteellisen uransa tietyn näkemyksen puolustamisen ympärille. Heille voi olla vaikeaa suostua arvioimaan uudestaan koko tieteellisen näkemyksensä perusteita. Tiedemaailma on historian aikana myös usein ensin hyljeksinyt käänteentekeviä tieteellisiä läpimurtoja.

Kolmanneksi asia voidaan jättää yleisön päätettäväksi, mikä onkin varsin suosittu ratkaisu. Toimittaja vain esittelee molemmat näkökulmat mahdollisimman tasapuolisesti. Tällöin käsillä on kuitenkin sama ongelma kuin ensimmäisen vaihtoehdon kohdalla: riittääkö toimittajan asiantuntemus sen arvioimiseen, kenen näkökanta on riittävän perusteltu nostettavaksi osaksi keskustelua? Esimerkiksi tähdistäennustajia ei liene mielekästä kuulla tasavertaisena osapuolena keskusteltaessa talouden tulevaisuuden näkymistä.

Lopuksi toimittaja voi jättää asian sikseen ja olla kokonaan puhumatta siitä. Silloinkin törmätään isoon ongelmaan. Ellei vaihtoehtoja esitellä, toimittaja asettuu vallitsevan järjestelmän, siis vanhojen asiantuntijoiden puolelle. Vaihtoehdoista vaikeneminen viestii, että nykyinen näkemys on ainoa mahdollinen.

Tämä on ongelma, johon tulee törmättyä aika usein. Lupaan kyllä sen aiemmin mainitun kympin sille, joka esittää probleemiin kattavan ratkaisun.

Lainaus

Rasvateorian nousu ja…

Martti Backman — Mon, 13 Sep 2010 05:53:26 +0000

Olen yksi niistä, jotka oli saatu uskomaan 40 vuotta kestäneellä valistuksella, että voin ja läskin syöminen on vaarallista sydämelle. Tiesin muun muassa, että pahinta rasvaa on se kolesteroli, jota voipaketti on varmaan puolillaan. Se tukkii verisuonet ja aiheuttaa ennenaikaisen kuoleman.

Niinpä kesti aika kauan, ennen kuin jaksoin kiinnostua rasva- ja kolesteroliskeptikkojen väittämistä niin paljon, että ryhdyin lukemaan heidän kirjoituksiaan.

Ensimmäinen yllätys oli, että kolesteroli ei edes ole rasva, eikä sitä juurikaan ole voissa, kermassa eikä silavassa. Ja jos vaikka olisikin, ei veren kolesterolitasoa voi rasvaa syömällä merkittävästi heiluttaa.

Aloitin rasvaopintoni lukemalla kahden näkyvimmän rasvaopin kriitikon, ruotsalaisen tohtorin Uffe Ravnskovin sekä skotlantilaisen lääkärin Malcolm Kendrickin kirjat, ”Kolesterolimyytti” ja ”Ei sittenkään kolesteroli”.

Kirjat sisälsivät loppumattomana ilotulituksena esimerkkejä rasvatutkimuksen ristiriitaisuuksista, tulkintojen vedätyksistä sekä vastakkaisesta näytöstä, josta emme koskaan saa kuulla.

Niitä ei tietenkään voinut ottaa sellaisenaan todesta, ottaen huomioon kirjojen poleemisuuden ja tekijöiden mission. Mutta kun kaivoin esille heidän mainitsemiaan alkuperäisiä tutkimusraportteja, oli pakko hämmästyä: Ne miehethän ovat oikeassa, rasvateoria vuotaa kuin maitosihti!

Suurin yllätys oli seuraava: Skeptikkojen väite, että rasvaisen ruuan ja sepelvaltimotaudin yhteydestä ei ole lujaa tieteellistä todistetta, näyttää pitävän paikkansa.

Skeptikot voivat vyöryttää esiin kymmeniä tutkimuksia, joissa tämä on selkeästi todettu, mutta mahtava rasvaleiri ei kykene osoittamaan yhtäkään riidatonta tutkimusta, joka todistaisi tyydyttyneen, ns. kovan eläinrasvan lisäävän sepelvaltimotaudin ja sydänkuoleman riskiä.

Tämä kävi myös selkeästi ilmi, kun haastattelin Suomen rasvatutkimuksen ja -valistuksen grand old mania, professori Pekka Puskaa. Kysyin häneltä kahdesti, mitä hän pitää vahvimpana tutkimusnäyttönä rasvateorialle, mutta kummallakin kerralla hän väisti kysymyksen ja alkoi vedota asiantuntijoiden suureen yksimielisyyteen, tutkimuksista tehtyihin yhteenvetoihin ja eri lääkärijärjestöjen antamiin suosituksiin.

Konsensus, komiteayhteenvedot ja järjestösuositukset eivät ole tieteen käsitteitä, vaan ne kuuluvat politiikkaan. Oppi eläinrasvan haitallisuudesta ja kasvirasvojen terveellisyydestä onkin suuressa määrin terveyspolitiikan työkalu.

Kiistämätöntä on, että ylivoimaisesti suurin osa lääkäreistä ja lääketieteen tutkijoista seisoo lujasti virallisen rasvaopin takana. Sitäkin hämmentävämpää on havaita, että rasvateoria on täynnä aukkoja. Osa sen kaikkein pyhimmistä kirjoituksista, kuten esim. Ancel Keys’in ”Seitsemän maan tutkimus” nojaa kuitenkin suorastaan lapselliseen argumentaatioon.

Miten rasvateoria on voinut elää näin kauan rauhassa?

Siksi, että niin harvalla on mahdollisuus ottaa itse selvää alkuperäislähteistä ja muodostaa itselleen oma mielipide. Ilmeisesti suurin osa tavallisista kelpo lääkäreistäkin on onnellisen tietämätön rasvateorian tieteellisen pohjan heikkoudesta. He vain uskovat sen, mitä heille on lääkiksessä opetettu ja mitä käypähoitosuosituksessa neuvotaan. Heitä en halua moittia; näin odotetaan vastuullisen lääkärin toimivan.

Lääketieteessäkin on omat vahvat mielipidejohtajansa, ja ehkä juuri siellä. Lääketieteen tutkija, joka haastaa niin vahvasti tuetun opin kuin rasvateorian, ajautuu väistämättä marginaaliin ja tuhoaa uransa. Tutkimusrahan saaminen on vaikeaa, sillä tutkimusta rahoittavat kolesteroli- ja verenpainelääkkeitä valmistavat lääketehtaat.

P.S. Ohjelma on nähtävissä Yle Areenassa 20.9. saakka. Käsikirjoitus ja lisätietoa, mm. lähdeviitteet ohjelmassa mainittuihin tutkimuksiin löytyvät MOT:n ohjelmasivulta.

Lainaus

Blogit - eläinrasva

Rasvassa on eräs ongelma

Rasvateorian nousu ja…