Pikkulapset pois pyörätieltä, vai pyöräilijät?

Matti Rämö — Mon, 01 Nov 2010 19:20:02 +0000

Poljen alkuillan pimeydessä Helsingin Itä-Pakilan Yhdyskunnantietä, jota on viime kuukausina viritelty turvallisemmaksi ajonopeuksia hidastavilla kavennuksilla. Samalla pyöräteiden saumattomat jatkumot risteyksien yli on katkaistu loivilla reunakivillä. Mutta mutta joko suunnittelu tai toteutus on arponut kivetyksien korkeudeksi yhdestä seitsemään senttimetriä. Seitsemän senttimetriä on jo sen verran paljon, että pyöräilijän pitää keskittyä löytämään kivetyksistä sen loivin kohta, josta risteyksen yli pääse pienimmällä töyssyllä.

Ylitän Kehä I:n sillan matkalla pohjoiseen ja lähden laskettelemaan lyhyttä mutta jyrkähköä mäkeä, jonka viimeisillä metrillä on risteys ja risteyksessä uusi kivetys. Tietyöt ovat tässäkin risteyksessä kestäneet eri vaiheissaan jo ainakin kuukauden, ja kevyen liikenteen väylän reunassa on vieläkin työmaan aitoja ja varokeiloja sekä kiviä seuraavan risteyksen töitä varten. Väylä on jaettu kahteen osaan pyöräilijöille ja kävelijöille. Ja työmaan tarvikevarasto peittää noin viidenneksen koko väylästä.

Lasken alas reippaasti mutten reuhtomalla. Näen ihmisryhmän kävelevän vastaan parinkymmenen metrin päässä risteyksen toisella puolella kevyen liikenteen väylän jalankulkijoiden kaistalla. Minulla on vilkkuvalo päällä. Joudun hajottamaan huomiotani löytääkseni kivetyksen matalan kohdan, joka ei ole pyöräilijöille tarkoitetun puoliskon uloimmassa reunassa vaan vähän sisempänä. Vauhdissa joudun tekemään tämän kahdesti sekä tullessani risteykseen että jatkaessani pyörätielle. Heti kivetysten jälkeen lähden korjaamaan ajolinjaani poispäin kävelijöistä kohti pyöräilijöiden puoliskon ulkoreunaa.

Tässä vaiheessa äitinsä takaa ilmaantuu potkulautaileva neljä-viisivuotias pikkutyttö, jota en ollut nähnyt aikuisen varjosta. Tyttö ottaa pari potkua pois jalankulkijoiden puoliskolta ja lähtee ylittämään poikittain pyöräilijöiden kaistaa. Äiti kiekaisee kauhusta, tyttö pysähtyy, ja minä teen hätäjarrutuksen. Turvaväliä jää ainakin kaksi metriä. Äiti pyytelee hätääntyneenä anteeksi. Tytön takana kävelleet isä ja poika ovat vaiti. Samoin tyttö. Minäkään en ehdi tai osaa sanoa mitään. Äkkinäisen tilanteen vaatima reaktio on vienyt kaiken huomioni. Äiti jatkaa tyttärelleen: ” Minähän sanoin varo…”

Kukaan ei loukkaantunut, mutta järkytys jää. Ainakin äidin pulssi hyppäsi niin rajusti, että hän muistaa tapahtuman liian hyvin vielä pitkään. Mikrotrauman jättämät jäljet eivät katoa noin vain. Ymmärsikö tyttö tilanteen vaarallisuuden? Jos hän ehti järkyttyä, hänkin muistaa kypäräpäisen pyöräilijän pienenä kauhukuvana. Ainakin hän ymmärtää äitinsä järkytyksen ja osaa yhdistää sen pyöräilijään.

Mutta miksi näin kävi kadulla, jonka turvallisuuteen kaupunki on tehnyt tuntuvaa investointia? En mielestäni ajanut tilanteessa liian lujaa, ja valoni vilkkui valaistulla kadulla. Heijastinliivi oli päällä. Äiti oli nähnyt minut ajoissa, mutta onko realistista olettaa, että aikuiset pystyvät joka tilanteessa valvomaan nelivuotiaita lapsiaan, joiden tilan hahmottaminen on vasta kehittymässä? Liikkuivat nämä sitten jalan, pyörällä tai potkulaudalla.

Onko syy kadunrakentajien, jotka ovat jättäneet tarvikkeensa kaventamaan väylää, vaikka risteystä on jo rakennettu yli kuukausi ja työt ovat jo ohi tässä risteyksessä. Vai suunnittelijan, joka on piirtänyt risteykseen uudet kivetykset hajottamaan pyöräilijöiden huomiota vai rakentajan, joka on jättänyt matalimman kohdan liian keskelle pyöräilijän kaistaa? Vai pitäisikö pikkulapsilta kieltää pyöräteiden käyttö kokonaan? Vai oliko syy sittenkin minun, kun noudatin tieliikennelakia polkemalla pyörätiellä, vaikka hyvin tiedän, että ajoradalla on turvallisempaa? Kaikkien kannalta. Pitäisikö pyöräilijöiltä kieltää pyöräteiden käyttö? Jos pikkulapset jäisivät vain satunnaisten mopoilijoiden armoille, heillä olisi vähemmän varottavaa.

Lainaus

Linja-auto töytäisee nurin, muttei Oulunkylässä

Matti Rämö — Sat, 16 Oct 2010 20:07:24 +0000

Linja-auto töytäisee pyöräni asfalttiin. Vain neljä tuntia sen jälkeen, kun edellisessä blogikirjoituksessani epäilin, että saatan jäädä joskus auton alle Oulunkylässä. Häviän ensimmäisen erän vedonlyönnistä, sillä törmäys sattuu kahden kilometrin päässä ennustamastani onnettomuuspaikasta.

On sunnuntai-iltapäivä, poutasää, ja näkyvyys on hyvä. Poljen Itä-Pakilassa hiljaista pikkukatua, jolla ei ole läpikulkuliikennettä, nopeusrajoitus 30 km/h. Ajan ajoradan reunassa, pyörätietä ei näin pienellä kadulla ole. Samaan suuntaan menevä linja-auto lähtee ohittamaan T-risteyksessä, jossa tie kaartaa loivasti vasemmalle. Heti risteyksen jälkeen ison auton kylki tulee lähemmäksi ja lähemmäksi, eikä minulla ole tilaa väistää tarpeeksi. Mitäh!? Sehän…! Ja linja-auton kylki nappaa kiinni ohjaustankoni vasempaan nousukahvaan, työntää pyörän vasten katukivetystä, enkä ehdi enää hypähtää jalkakäytävälle.

Paiskaudun kylki edellä asfalttiin. Eikä linja-auto pysähdy vaan jatkaa matkaansa läheiselle päätepysäkille. Hölmistyneenä nousen pystyyn, laitan ketjut paikoilleen ja poljen raivoissani päätepysäkille. Kuljettaja seisoskelee ulkona ja on hämmästynyt, kun ryhdyn huutamaan pelkoani ja vihaani lähietäisyydeltä. Ensin hän epäilee, ettei mitään kontaktia olisi ollutkaan, ja yrittää sitten vielä sanoa, että ehkä olen polkenut liian lähellä linja-autoa. Saan viisikymppisen miehen mukaani katsastamaan auton perää, johon on jäänyt musta viiva nousukahvan eristysnauhasta ja jossa tiepöly on pyyhkiytynyt pois auton kyljestä. Mies sanoo vaisusti jotain peränylityksestä, kuinka näissä pitkissä autoissa on iso peränylitys. Jatkan osittain painokelvotonta huutoa lähietäisyydeltä, mutten nosta käsiäni miestä kohti.

Paikalle kertyy pikkupoikia ihmettelemään mekastusta. Yksi räyhäkierros vielä, ja kuljettaja nousee autoon tuolilleen. Nousen perässä tuijottamaan, yhä läheltä. Kerron olosuhteisiin nähden jo rauhallisesti, että olen itsekin ajanut linja-autoa ja että tiedän, ettei se ole ihan niin helppoa kuin voisi luulla. Näen hänen silmistään, että primitiivireaktioni on saanut kaikupohjaa. Miestä ahdistaa tietoisuus omasta alkeellisesta ajovirheestään. Enää ei tarvitse huutaa. Välillämme on ymmärtävä yhteys, uskon niin. Hetken hiljaisuuden jälkeen kättelemme, ja vannotan häntä vielä ajamaan huolellisemmin. Pojat seuraavat näytelmää, joku virnistää huvittuneena.

Selviän episodista muutamalla mustelmalla ja lievällä tärähdyksellä kämmeneen ja kyynärpäähän. Ajohousuihin tulee polveen reikä, jonka saan nailonpaikalla piiloon. Mutta siis hiljaisella sivukadulla, jossa ei ole muuta liikennettä, ohittava linja-autonkuljettaja ei osaa lievässä kaarteessa huomioida peränylitystä, se on vähän pelottavaa. Toki vastakkaisella puolen tietä on autoja pysäköity, eli katu ei ole järin leveä, mutta silti. Hän on ollut liikenteessä joko ajotaitoihinsa tai ainakin viretilaansa nähden liian isolla autolla. Perususkomukseni, että ajoradalla on turvallisempaa kuin pyörätiellä saa kolhun, mutta ei murene.

Lainaus

Blogit - pyörätie

Pikkulapset pois pyörätieltä, vai pyöräilijät?

Linja-auto töytäisee nurin, muttei Oulunkylässä