Blogit - valta

Toimittaja on rasisti

Juhana Säilynoja — Mon, 10 Nov 2014 08:18:29 +0000

Olen toimittaja. Työssäni lokeroin ihmisiä ja annan heille erilaisia ominaisuuksia. Luon heistä tahtomattani kuvaa oman maailmankatsomukseni kautta, mutta millä oikeudella? Kenenkään toisen suulla ei saisi puhua, ei antaa hänelle ominaisuuksia eikä väkisin määritellä toisen ihmisen minuutta, ei edes eikä varsinkaan toimittaja, sillä silloin unohtaa ihmisen.

Elävän arkiston toimittajana törmään lähes päivittäin vanhaan materiaaliin, joka nykypäivänä näyttäytyy rasistisena, sovinistisena, homofobisena, ihmistä lokeroivana ja vähättelevänä. On helppo piiloutua “aika oli eri” -argumentin taakse. Se suojaa paitsi tekijöitä, myös kaikkia muita sinä aikana eläneitä. Se antaa tilaa paremmalle, mutta myös legitimoi tämän päivän tietämättömyyttä ja toiseuttamisen rakenteellisuutta.

Hyvän esimerkin tästä antaa Jani Toivola. Hänen pointtinsa on, että alistavat sanat ovat eriyttäviä eikä niiden epäsopivuutta tai sopivuutta pitäisi päättää yhdessä yhteiskuntana vaan sanan kohteen pitäisi saada se itse määritellä. Esimerkkinä hän käyttää neekeri-sanaa, jonka käyttöä on puolusteltu sillä, että täytyy olla vapaus saada käyttää sanaa, jonka on oppinut koulussa ilman negatiivista latausta.

“Taistellaan siitä, että heidän pitäisi saada käyttää sitä sanaa. Tää on niin turha taistelu. Miksei me voida mennä sen kohteen mukaan? Jos mä sanon, että se ei tunnu hyvältä, niin voidaanko me päästää siitä sanasta irti ja mennä seuraavaan?” Toivola pohtii. Tällaisissa tapauksissa saattaa alkaa turha väittely siitä, mitä sana merkitsee, jolloin unohtuu kokemuksen subjektiivisuus.

Myös sanavalinnoilla on valtaa ja niitä joutuukin jatkuvasti pohtimaan, käymään itsensä kanssa kauppaa ja perustelemaan sanojen tarve. Mielikuvat luovat stereotypioita. Minkälaisia mielikuvia saattaa liittyä vaikka sanaan maahanmuuttaja? Entä sanaan siirtolainen? Sanavalinnoilla voi myös tehdä turhia korostuksia. Minkälainen korostus on sanassa homoseksuaali ja miten se eroaa homosta?

Elävästä arkistosta löytyy todella vanhojakin ohjelmia ja vaikka luulisi kaikista vanhimpien näyttäytyvän rasistisimpana, ei näin välttämättä ole. Lohduttavaa siis on, että ajastaan huolimatta järkevät tekijät erottuvat.

Usein ajankohtaisohjelmien epäkorrektius on yleistämisessä ja stereotypioiden ylläpitämisessä.

“Afrikkalaiset ovat iloisia”. “Romanit ovat hyviä laulajia”. “Suomalaiset ovat hiljaisia jurottajia”. “Homomiehet pukeutuvat hyvin”. “Naiset taitavat kotityöt”.

Nämä voisivat olla sitaatteja mistä vain ohjelmasta miltä vuosikymmeneltä tahansa. Nämä kuvitteelliset lauseet toimivat esimerkkeinä lauseista, joilla luodaan valheellisia stereotypioita. Joilla käytetään valtaa.

Ne tunnistaa valheeksi miettimällä, ovatko nämä annetut ominaisuudet universaaleja. “Ihmiset ovat iloisia”. “Ihmiset ovat hyviä laulajia”. “Ihmiset pukeutuvat hyvin”. Eikö kuulostakin tyhmältä ja epätodelta? Ihan yhtä hölmöä ja valheellista on antaa ihmiselle jokin ominaisuus stereotypian pohjalta. Se on yhtä hölmöä kuin työntää hänet johonkin lokeroon. Se on ihmisyyden pienentämistä. Se on väkivaltaa.

Rasismia kitketään usein eri tavoin. Yksi on Ei rasismille -hanke.

Lue lisää blogauksia aiheesta:

Seija Aunila: Juutalaiskysymys ja pumpuliplantaasin pojat

Ida Fellman: “Vi måste acceptera dem, för de kan ju inte rå för hur de ser ut” – om barnrpogram och tolerans

Tätä kirjoitusta saa mielellään kommentoida ja antaa siitä palautetta. Helpoiten se onnistuu tuossa alla tai Twitterissä @Sailynoja.

Lainaus

Mitä teemme demokratialle?

Juhana Säilynoja — Mon, 08 Sep 2014 10:41:47 +0000

Mietin pitkään, että laittaisinko tämän kirjoituksen otsikon viimeisen sanan muotoon demokratialle vai demokratialla. Mietin mikä valtava valta on kysymyksellä, jossa kyseenalaistetaan demokratian arvo.

Demokratia eli kansanvalta on sanana ja käsitteenä niin itsestään selvästi hyvä, että sen kyseenalaistaminen samalla kiihottaa ja ujostuttaa. Vai onko kansanvalta vain pelkästään itsestään selvä? Melkein jokavuotinen äänestäminen saattaa tuntua enemmän rasitteelta kuin vaikuttamisen juhlalta.

Vuonna 1994 June Zondi iloitsi. Hänestä tuntui suurenmoiselta päästä äänestämään ensi kertaa vapaissa vaaleissa Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon jälkeen. Tieto siitä, että minulla on ääni ja sillä äänellä on yhtäläinen valta kaikkien muiden kanssa, on demokratian jalkakivi.

Mutta toimiiko suomalainen edustuksellinen demokratia näin? Kansaa enemmän valtaa on tietenkin sen käyttäjillä, jolloin kysymykseen tulee, edustavatko vallankäyttäjät kansaa. Tätä kysymystä jäin pohtimaan useaksi illaksi sen jälkeen, kun olin koostanut Elävän arkiston artikkelin kansalaisaloitteesta. Varsinkin lakivaliokunnan puheenjohtajan Anne Holmlundin pohdinta kansalaisaloitelaista jäi kummittelemaan päähäni.

Hän mietti maaliskuussa 2013 Aamulehdessä, että pitäisi poliittisesti arvioida, onko kansalaisaloitteella ollut tarkoitus luoda lainsäädännön ohituskaista. Tämä kysymys on luultavasti tarkoitettu pohdinnaksi kansalaisaloitelain valmiudesta, mutta se paljastaa kaksi mielenkiintoista asiaa. Suoralla demokratialla, jonka ainoa, vaikkakin vähäinen, työkalu kansalaisaloite on, löytyy vastustajia politiikan ytimestä. Vaikka pohdinta voidaan tulkita myös poliitikon oman vallan suojelemiseksi, kertoo se ehkä enemmän siitä, että suomalainen poliittinen järjestelmä ei tue suoraa demokratiaa, eli suomalainen valtarakenne vie päättämistä kauemmas kansasta.

Holmlundin toinen huoli oli, että kansalaisaloitteiden kautta voi ministeriöiden lainvalmistelijat joutua käyttämään aikaa hankkeisiin, jotka ovat jopa hallitusohjelman vastaisia. Tämä ajattelu viittaa, että hallituksen tahto on preferenssijonossa rankattu tärkeämmäksi kuin kansan. Toteutuuko kansanvalta?

Samana vuonna 2013 eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen kommentoi kansalaisaloitteita, että eduskunnan ei tarvitse riippumattomana ottaa käsittelyynsä mitään, mitä se ei tahdo. Tämä taas korosti eduskunnan eli kansanedustajien riippumattomuutta kansasta. Millaista kansaa he edustavat, mikäli he ovat täysin siitä riippumattomia?

Suora demokratia ei voi toimia kaikessa päätöksenteossa, mutta mikäli kansaa ei kuulla, ei pelkkä edustuksellisuus riitä. Suomalaisen demokratian kriisi on pitkään ollut kansalaisten tunne siitä, että omilla teoilla ei ole väliä, että kansalla ei ole valtaa. Päättäjät, kun kerran olette tällaisen hienon mahdollisuuden demokratialla kansalaisaloitelailla luoneet, älkää antako institutionalismin ja totuttujen tapojen tappaa sitä.

Kansanvallassa valta kuuluu kansalle.

Ajatuksia, palautetta ja muita viestejä voit lähettää toimittajalle Twitterissä @Sailynoja

Lainaus

Macbeth, Esko Aho ja Maon leski

Timo Harakka — Thu, 07 Jun 2012 06:59:48 +0000

10 kirjaa vallasta –sarjassa emme voi sivuuttaa William Shakespearea. Hän kirjoitti vallan teemoista jo 400 vuotta sitten kattavan ja ikuisesti puhuttelevan sarjan kuningasnäytelmiä.

Ne ovat kuvauksia päätöksenteosta.

Tuon yhden sanan sisällä Shakespeare operoi: draama alkaa päätöksestä ja päättyy tekoon, mutta aikeen ja toteutuksen välille syntyvät jännittävimmät tilanteet ja väkevät ihmiskuvat. Syy ja seuraus, epäröinti ja yritys, jälkipeli ja syyllisyys ovat jokaiselle tuttuja aiheita, mutta myös vallankäytön ydinaluetta.

Shakespearella päätös koskee murhaa – mutta se on pelkkä vertauskuva mistä tahansa politiikan ja talouden suuresta, strategisesta ratkaisusta, jossa omaa asiaa ajetaan toisen edun kustannuksella.

Julius Caesar –näytelmässä murhaaja Brutus valaa itseensä rohkeutta monologissa, jossa aikeen ja teon erottaa ”hourekuva tai hirvittävä uni”. Hän vertaa omaa ruumistaan valtioon, joka on kuohunnan tilassa ennen kumousta.

Seuraavana vuonna kirjoitettu Hamlet keskittyykin kokonaan tähän välitilaan. Koko pitkä näytelmä on yhtä päättämättömyyttä, ja päättömyyttä. Alkuperäinen aikomus sotkeutuu, kaikki mutkistuu ja lopulta sankari tekee ihan muuta kuin piti. Viattomat kuolevat vahingossa.

Pohjalla on vanha skandinaavinen Amleth-legenda, jossa murhatun kuninkaan poika jää murhaajan hoviin. Säilyäkseen hengissä Amleth tekeytyy tylsämieliseksi, kunnes kostaa yllättäen. Shakespeare mylläsi tämän suoraviivaisen juonen niin, että hänen Hamletinsa sekoaa itsekin oveluuteensa. Kuinka hullu Hamletista tuli, se on houkutellut ja houkuttelee tuhansiin eri tulkintoihin.

Päättäjän aikomus on eri kuin teko, ja tulos taas aivan muuta. Ehkä tästä syystä luin väärin tiistain Helsingin Sanomien otsikon: Kari Heiskanen ohjaa Hamletin, pääosassa Esko Aho.

Kuusi vuotta myöhemmin Shakespeare kirjoitti näytelmän Macbeth. Rintamalta palaavaa sotapäällikköä Macbethiä riivaa kysymys: jääkö hän ikuisesti keskijohtoon? Olisiko hänestä sittenkin ylimmäksi valtiaaksi?

Shakespeare ruumillistaa vallan houkutukset, kuninkuuden haaveet, suurmiesfantasian, ihan konkreettisiksi noidiksi, joiden monimieliset ennustukset Macbeth vallan kiihkossaan ymmärtää kohtalokkaasti väärin.

Mikä on tuo noitien viettelevä kutsu, jonka jokainen poliitikko kuulee - ja joka hänet lumoaa, sokaisee ja pettää?

10 kirjaa vallasta –sarjan vakiovieraalla Anna Kortelaisella on noidista hirtehinen nykytulkinta. ”Aina siinä vaiheessa, kun poliitikko ilmoittaa, että ’voisin olla kiinnostunut’ tai ’voisin olla käytettävissä’, niin aina hän sanoo, että ’kentältä’ on tullut hirveästi viestejä. ’Kenttä’ on ne noidat!”

Macbethissä Shakespeare käänsi esiin vielä uuden ulottuvuuden päätöksenteosta – ja loi maailmankirjallisuuden unohtumattomimman valtiasparin.

Omatunto estää Macbethiä murhaamasta itseään kuninkaaksi, mutta hänen puolisonsa Lady Macbeth painostaa, ja saa tahtonsa läpi. Vaimo turvautuu keinoon, jonka takia ihmiskunnan historiassa miljoonat ovat menettäneet henkensä: hän kyseenalaistaa Macbethin miehuuden.

Ohjelman vieras, näyttelijä Elina Knihtilä muistuttaa, että hirviönaisia löytyy lähihistoriasta moniakin: Romanian diktaattorin puoliso Elena Ceausescu, Serbian Milosevicin puoliso Milena Markovic ja Maon leski Jian Qing. Mutta lopulta kyse ei ole pahasta naisesta ja heikosta miehestä, vaan rakastavasta ja toisiinsa sitoutuneesta parista, joka yhdessä raivaa tiensä valtaan. Ilman rakkautta ei syntyisi veritekojakaan.

Elina Knihtilä on aistivinaan tästä parisuhteesta pitkän liiton tunnusmerkkejä, joihin varmasti moni voi samastua:

”Se on keski-iän kriisiä poteva pariskunta. Kiinnostava yksityiskohta on se, että me ei tiedetä, onko heillä mahdollisesti ollut lapsia – Lady Macbeth viittaa siihen, että hän on imettänyt, lapsiahan kuoli paljon siihen aikaan. Mä näen siinä jotain keski-iän tyhjyyttä, joka ajaa molemmat siihen, että nyt täytyy tehdä jotain, nyt pitää elämässä tapahtua jotain – tai muuten tämä on tässä.”

Elina Knihtilä on näytellyt Macbethin, siis miesroolin. Miten se muuttaa sukupuolten asetelman, hän kertoo 10 kirjaa vallasta –keskustelussa torstaina.

Hän kertoo lisäksi, miten näytelmän nimeen liittyvä kirous iski kuin iskikin myös tähän esitykseen.

Kuuntele kolumni Yle Radio 1:n Kultakuumeessa.

Tervetuloa Kymmenen valtakirjan pariin – TV1 torstaina 7.6. klo 21:05

Lainaus

Kirjat löysivät lukijansa

Timo Harakka — Mon, 05 Mar 2012 08:42:31 +0000

10 kirjaa vallasta -kilpailu ratkesi viikonloppuna, kun Henna sai yhdistettyä kymmenen kirjaa kymmeneen lukijaan. Tietä ratkaisuun raivasivat ansiokkaasti Maarit (6 oikein -palkinto) ja Marsa (8 oikein -palkinto). Kauneimmat kiitokset kaikille osallistuneille!

Aivan loppusuoralla saimme ikävän tiedon, että Pirkko K. Koskinen on estynyt osallistumasta Macbeth-jaksoomme. Onneksi näyttelijä Elina Knihtilä lupautui tilalle. Elina esitti ansiokkaasti Macbethiä, siis herra Macbethiä, Q-teatterin lavalla 2008.

Tässä siis koko ensi kesän torstai-iltojen valtakirjasarja - kirjailijan mukaan aakkosjärjestyksessä:

Margaret Atwood: Orjattaresi, vieraana City-lehden päätoimittaja Maria Pettersson
William Golding: Kärpästen herra, vieraana kehitysministeri Heidi Hautala
René Goscinny-Albert Uderzo: Asterix ja Caesarin lahja, vieraana Elokuvaasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina, vieraana MTV3:n vastaava päätoimittaja Merja Ylä-Anttila
Veikko Huovinen: Veitikka, vieraana näyttelijä-muusikko Olavi Uusivirta
Franz Kafka: Oikeusjuttu, vieraana Euroopan komission varapuheenjohtaja Olli Rehn
Väinö Linna: Tuntematon sotilas, vieraana valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailas
Amelie Nothomb: Nöyrin palvelijanne, vieraana Kansallisoopperan tuleva taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi
George Orwell: Eläinten vallankumous, vieraana kasvatustieteen professori emeritus Kari Uusikylä
William Shakespeare: Macbeth, vieraana näyttelijä Elina Knihtilä

Lainaus

Pääpalkinto on lähellä

Timo Harakka — Fri, 17 Feb 2012 13:26:15 +0000

Päivitys 2.3.: Yhdistä lukija ja kirja -kilpailu on aivan loppumetreillä. Paras tulos on kahdeksan oikein, eli vain kaksi kirja-lukijaparia on vaihdettava päittäin. Pääpalkinto odottaa nopeaa ja nokkelaa!

Valtakirjat on nyt valittu

Saimme valppailta lukijoilta satamäärin ehdotuksia ensi kesän sarjaan 10 kirjaa vallasta. Kaunis kiitos!

Kirjo oli riemastuttava. Totta on, että Vaahteramäen Eemeli on väkevä kuvaus 1800-luvun patriarkaatista, jossa isä käyttää valtaansa ja lukitsee pitelemättömän poikansa vajaan vuolemaan puu-ukkoja – ja tästä rasavillistä itsestään tulee aikanaan kunnanvaltuuston puheenjohtaja, kuten Astrid Lindgren muistuttaa.

Totta on, että Tenavissa Tellu ensin kiusaa Jaska Jokusta ja sitten terapeuttina kerää uhriltaan rahatkin. Totta on, että Linnan Pohjantähti on paikoin yhtä kafkamainen kuin Kafkan Linna.

Totta on sekin, että Raamatulla ja keittokirjoilla on käytetty paljon valtaa – mutta tälläkin kertaa pitäydymme kaunokirjallisuuteen.

Kutsuimme ohjelmasarjaan kymmenen tunnettua suomalaista yhtä laajalta säteeltä kuin aina ennenkin. Heitä yhdistää vain lukuinto ja heittäytymisen rohkeus. Eräät valtiaat osoittavat myös kiitettävää itseironiaa...

Vieraamme poimivat ehdotuksista omansa: joko vanhat suosikkinsa, tai kysymyksiä herättäneet, tai jopa uudet tuttavuudet. Uskallan väittää, että yhdistelmät ovat yllättäviä ja herkullisia.

10 kirjaa vallasta lupaa ensi kesän torstai-iltoihin mielenkiintoisia yhteentörmäyksiä!

KIRJAT

Margaret Atwood: Orjattaresi
William Golding: Kärpästen herra
René Goscinny – Albert Uderzo: Asterix ja Caesarin lahja
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
Veikko Huovinen: Veitikka
Franz Kafka: Oikeusjuttu
Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne
George Orwell: Eläinten vallankumous
William Shakespeare: Macbeth

VIERAAT

A: Heidi Hautala, kehitysministeri
B: Pirkko K. Koskinen, entinen apulaisoikeusasiamies
C: Irina Krohn, Elokuvasäätiön toimitusjohtaja
D: Lilli Paasikivi, Kansallisoopperan tuleva taiteellinen johtaja
E: Maria Pettersson, City-lehden päätoimittaja
F: Olli Rehn, EU-komission varapuheenjohtaja
G: Raimo Sailas, valtiovarainministeriön valtiosihteeri
H: Kari Uusikylä, kasvatustieteen professori
I: Olavi Uusivirta, näyttelijä-laulaja
J: Merja Ylä-Anttila, MTV3:n vastaava päätoimittaja

Julistamme kilpailun: yhdistä kirja ja lukija. Tehtävä ei todellakaan ole helppo, mutta annan matkan varrella lisää vihjeitä.

Laittakaa arvaukset liikkeelle – palkinto ja kunnia odottavat voittajia kisan kaikissa loppuvaiheissa.

Ja kommentoikaa: mitkä valinnat osuivat oikeaan, mitkä tärkeät valtakirjat puuttuvat listalta? Entä keneltä vieraalta odotatte eniten?

Lainaus

Toimitusjohtaja Jungnerista Mikael Jungneriksi

laitinen_yle — Fri, 30 Apr 2010 11:10:34 +0000

Hyvä Mikael,

kun tätä kirjoitettaessa valmistaudut vapaan miehen vappuun 2010 - kuten minäkin nykyisin -, niin se on huikea tunne. Kaikki on mahdollista, ainakin noin ajatuksissa. Tosin kohdallani meneillään on elämän loppusuora, Sinulla se on vasta keskivaiheilla.

Olen kuunnellut, katsellut ja lukenut monia läksiäishaastattelujasi. Huikean brändin olet itsestäsi luonut. Monissa haastatteluissa on ollut myös mielenkiintoista asiaa. Visionäärisyyttä, jossa kaikki tosin eivät tahdo pysyä aina perässä.

Erityisesti jäi mieleeni, että ei kukaan Yleä voi johtaa. Tottahan se on, vaikka sitä kovasti yritit. Ei Ylen toimitusjohtajalle ole annettu koko talon johtamisvaltaa eikä anneta. Koeta siinä sitten johtaa ja turvata vielä oma paikkasi poliittisissa ja muissa paineissa.

Toisaalta halusitkin, että ei Ylen työntekijöitä pidä kovin yksityiskohtaisesti määräillä. Tämän ehdottomasti allekirjoitan. Jos luovuus päästetään kohtuudella valloilleen, niin sitähän ei pidättele mikään.

Suunta ja jonkinlaiset raamit kuitenkin aina tarvitaan tai muuten mistään ei tule mitään. Mutta mitä sanovat johtajat, jos eivät voikaan määräillä? Siinäpä se tarkka paikka on.

Ilta-Sanomien jutussa pelkäsit, että kohta ei kutsuta enää mihinkään nyt kun aikaakin olisi. Toimitusjohtajana kutsuttiin, mutta aikaa ei ollut.

Sellaista se elämä on. Ei minuakaan aikanaan YLE:n toimittajana kutsuttu minun itseni takia vaan tehtäväni takia. Nyt kutsut ovat loppuneet. Miksi kutsuttaisiin?

Taitaa olla niin, että mitä isommalla ja näkyvämmällä pallilla henkilö istuu, niin sitä vaikeampaa on käsittää oma asemansa. Sitä luulee helposti, että MINÄ olen se jota arvostetaan, kutsutaan sinne tänne ja pidetään hyvänä.

Eihän se näin ole. Se on kova paikka hyväksyä oman persoonansa painoarvo, kun ´kaluunat´on otettu pois kuin komentavalta kenraalilta. Olet vain sitä mitä olet, hyvä jätkä tai paskiainen. Todellinen ihminen.

Monissa työtehtävissä, vähemmän ja enemmän merkittävissä olleena tiedän hyvin miten asema vaikuttaa. Eräskin tunnettu poliitikko takavuosina oli kovin hyvää pataa kanssani ison lehden politiikan toimittajana, mutta pienempään siirryttyäni hyvä kun vaivautui sanomaan päivää vanhalle työtuttavalle.

Ei siinä mitään henkilökohtaista ollut. En vain ollut enää yhtä hyödyllinen – tai hyödytön – kuin ennen. Näin se elämä menee, ainakin työelämä.

Näin eläkkeellä taas on ollut huvittavaa tavata eläkkeelle siirtyneitä poliitikkotuttavia. Nyt ollaan kaikki tasa-arvoisia ja taas sanotaan päivää ja jutellaan. Mukavahan se on menneitä muistella ja arvioida sidoksista vapaana nykypäivää.

Sinulla Mikael on vielä monta vuotta eläkeikään, jos nyt ylipäätään maltat koskaan eläkkeelle asettua. Mitä se asettuminen muuten on? Ei ainakaan kiikkutuolissa istumista kuten moni ajattalee.

Menestystä joka tapauksessa tulevissa tehtävissäsi. Ehkä elämä on myös opettanut ja vältät vanhoja mokiasi. Niin, tunnustit jopa julkisesti, että mokiakin YLE:n toimitusjohtajana olet tehnyt. Kaikki eivät tunnustaisi, ainakaan julkisesti.

Lainaus

Valta ja vahtikoira

Reetta Nousiainen, toimittaja Pressiklubi — Fri, 08 Jan 2010 11:49:56 +0000

Valta ja vahtikoira

Mediassa velloneen vaalirahakohun yhteydessä pohdittiin hieman myös journalistien suhdetta yhteiskunnan eliittiin. Perusasetelma on selvä: suomalainen media on tottunut olemaan hyvin lähellä valtaa.

Yksi helppo tapa havaita asia on seurata presidentinlinnan itsenäisyyspäivän juhlintaa: tänäkin vuonna linnaan oli kutsuttu suuri joukko merkittävässä asemassa olevia toimittajia suurista mediataloista. Suomessa tämä on tavallista eikä herätä kummastusta saati keskustelua.

Jo länsinaapurissamme Ruotsissa toimittajien etiikka on äärimmäisen paljon tiukempi. Toimittajat eivät osallistu poliitikkojen järjestämille illallisille.

Meillä pidetään jopa suotavana, että toimittajat osallistuisivat valtaeliitin järjestämille kokkareille ja illanvietoille. Esimerkiksi joulun alla miltei kaikki suuret etujärjestöt järjestävät glögitilaisuuksia ja pikkujouluja, joihin ottaa osaa suuri joukko toimittajia.

Muualta katsottuna suomalaisten toimittajien asenne näyttää oudolta, kuten Pekka Pekkala Helsingin Sanomien blogissaan http://www.hs.fi/juttusarja/pekkala/artikkeli/Luota+minuun+olen+toimittaja/1135251630121 kirjoittaa.

Läheistä suhdetta valtaan perustellaan verkostojen luomisella ja hyvien suhteiden ylläpitämisellä. Vasta-argumentti on se, että toimittaja tulee riippuvaiseksi lähteestään, unohtaa lähdekritiikin ja pahimmassa tapauksessa lähde voi käyttää toimittajaa omien tarkoitusperiensä esiintuomiseen. Voidaan kai ihan aiheellisesti kysyä, kertoisiko kukaan toimittajalle mitään sellaista tietoa, josta voisi seurata kiusallista julkisuutta omalle viiteryhmälle.

Sosiaalinen media tuo omat outoutensa myös toimittajien verkostoitumiseen: monet toimittajat ovat poliitikkojen ja talouselämän vaikuttajien - siis haastateltaviensa - kavereita facebookissa. Toisaalta tämä voi hieman lisätä läpinäkyvyyttä, mutta ammatillisen etäisyyden pitäminen voi tulla yhä haasteellisemmaksi, jos päättäjästä piirtyy sosiaalisessa mediassa hyvinkin sympaattinen kuva.

Lainaus

Kun ehdokas puhuukin palturia

Matti Laitinen — Tue, 26 May 2009 17:37:05 +0000

Jos eurooppavaaliehdokas sanoo, että hän puolustaa Euroopan parlamentissa ennen kaikkea Suomen ja suomalaisten etuja, niin hän ei ymmärrä mikä on parlamentin tarkoitus.... tai sitten ehdokas puhuu vastoin parempaa tietoaan.

Kansahan haluaisi, että vain oman maan etua ajettaisiin, mutta kun Euroopan parlamentin tehtävä on edistää koko Euroopan ja sen kansalaisten asiaa eri poliittisten näkemystensä mukaan.

Kuva:Touko Yrttimaa/YLE

Euroedustajat voivat välillä äänestää omien maidensa hallitusten kantoja vastaankin.
Tämän sai pääministeri Matti Vanhanen harmikseen huomata, kun Euroopan parlamentti ja pari keskustameppiäkin oli eri mieltä työaikadirektiivistä kuin Vanhasen hallitus.

Mutta vaalikampanjathan ovat demokraattinen tilaisuus puhua asiaa tai asian vierestä. Kohtuullista kuitenkin olisi, että kovin paljoa äänestäjiä ei yritettäisi etukäteen sumuttaa.

Valituksi tulleet euroedustajat – mepit – ovat vapaita äänestämään kansallisuuksistaan ja kansallisista puolueistaan riippumatta. Näin on siitäkin huolimatta, että Suomenkin puolueet asettavat omat ehdokkaansa vaaleihin.

Valituksi tullessaan nämä 13 Suomen edustajaa sitten siirtyvät Euroopan parlamentin puolueryhmittymiin yrittäen vaikuttaa koko ryhmän kantaan ryhmäpäätöstä muotoiltaessa.

Ryhmä taas voi olla kovin kirjava joukko eri kansallisista puolueista tulleita edustajia, joilla on vähänlaiseen yhteistä.

Suurimmissa ryhmittymissäkin – sosialistien PES ja maltillisen oikeiston, Euroopan kansanpuolueen EPP – ED - joukoissa poliittiset näkemykset voivat olla kaukana toisistaan.

Esimerkiksi brittikonservatiivit päättivät lähteä Euroopan kansanpuolueen ryhmittymästä ja perustaa omansa, kun vanhan ryhmän enemmistö ei ollut tarpeeksi eurokriittistä.

Tässä kuvassa on Euroopan parlamentin v. 2009 vaalien tulos, 736 edustajaa

Onko eurokriittisyys ja kansallismielisyyden nousu sitten hyvä asia eurovaaleissa?

Jos se lisää äänestysintoa, niin hyvä on. Kansan mielipide tulee paremmin esiin. Jos taas kansallismielisyys – itsekkyys – lisääntyy Euroopan parlamentissa, niin se on koko Euroopalle huono asia.

Koko Euroopan Unionin haasteet ovat nykyisin niin kovat, että kansallisen itsekkyyden sijaan tarvittaisiin yhteishenkeä. Talouslama, kasvava työttömyys, nopeasti ikääntyvä väestö, EU:n painoarvon lasku globaalissa taloudessa jne.

Miten sitten ymmärtää vaikutusvaltaansa kasvattanutta Euroopan parlamenttia, joka ei ole kuin kansallinen parlamentti hallituksineen ja oppositioineen?

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Aaretti Siitonen määritteli sen näin 26.5. 2009 julkistetussa selvityksessään ´Europarlamentin asema vielä epäselvä´:

”Parlamentin perimmäinen tehtävä on toimia vastavoimana demokratiavajeelle, jonka kansallisen päätöksentekovallan osittainen ylikansallisuus aiheuttaa.”

”EU ei ole kansallisvaltio eikä liittovaltio vaan ennemminkin valtioiden välisen järjestön ja ylikansallisen organisaation välimuoto.”

Ei siis ihme, jos kansallisvaltioiden parlamenttien toimintaan tottuneiden äänestäjien on vaikea ymmärtää Euroopan parlamentin merkitystä.

Kun EP:ssä ei ole kansallisvaltioiden tapaan hallitusta ja oppositiota, niin myöskään komissio tai jäsenmaiden hallituksia edustava neuvosto eivät pysty enemmistön voimin jyräämään Euroopan parlamentin kantaa.

Aktiivinen ja hyvin verkostoitunut europarlamentaarikko – kuten tehtävänsä jättävä Reino Paasilinna – on parhaimmillaan paljon vaikutusvaltaisempi koko Euroopan Unionin tasolla kuin kansallinen parlamentaarikko tai edes riviministeri.

Näin siksi, että EU:n jäsenmaat ovat luovuttaneet osan omasta määräysvallastaan EU:n ylikansallisille elimille, parlamentti mukaan lukien.

Esimerkiksi eri mietintöjen tekijät vaikuttavat suoraan siihen mitä parlamentti päättää, jos mietinnön taakse on saatu enemmistö. Tällä taas on vaikutusta jäsenvaltioihin, tosin pitkähköllä viiveellä.

Kun Euroopan parlamentin vaalien ennakkoäänestys alkaa 27.5. 2009, niin kannattaa miettiä kuinka tietäväistä ja yhteistyökykyistä ehdokasta äänestää. Jos ei heti osaa päättää, niin aikaa miettiä on varsinaiseen äänestyspäivään 7.6. 2009 saakka.

Seuraava mahdollisuus tuleekin vasta viiden vuoden päästä.

Lainaus

Herkistymistä hallituksessa ja oppositiossa

Ari Hakahuhta — Tue, 17 Mar 2009 17:05:54 +0000

Eläkekiistan aikana ja sen ratkettuakin on hallitus- ja oppositiopuolueiden riveissä näkyvissä herkistymistä. Oman puolueen julkista kuvaa vatvotaan tarkemmin. Seuraaviin eduskuntavaaleihin on nyt lyhyempi matka kuin käytyihin eduskuntavaaleihin taaksepäin laskettuna.

Tekemieni haastattelujen jälkikeskusteluissa ja eduskunnan käytäväpuheissa on parin viikon aikana käsitelty jostakin puolueesta, ministeristä, kansanedustajasta tai asiasta syntynyttä mielikuvaa enemmän kuin koko muun alkuvuoden aikana yhteensä. Julkista kuvaansa ovat varjelleet niin hallituspuolueiden kuin opposition edustajat.

Yksi on ehdottanut, että jotain haastattelun kysymys-vastausparia ei käytettäisi, koska syntyisi väärä kuva puolueesta. Toinen on ihmetellyt, miksei heidän puolueensa edustaja ole näkynyt lähetyksissä yhtäläisesti kolmannen puolueen edustajaan verrattuna. Neljäs on halunnut perustella puolueensa sanomisia ja toimintaa kysymättäkin.

Yleensä poliitikot valvovat puolueidensa julkikuvaa näin tarkasti vasta paljon lähempänä vaaleja.

Kaikki nämä keskustelut on toki käyty hyvässä hengessä. Toimituksemme päätösvaltaa ei ole luovutettu haastateltaville eikä lähteille. Poikkeuksellisen paljon tämäntyyppistä keskusteluhalukkuutta on poliitikoilla kuitenkin ollut. Tämä kertoo, että poliitikot uskovat eläkekiistan vaikuttavan ihmisten käsityksiin puolueistaan.

YLE Uutisten kysely puoluekannatuksesta viittaa suuntaa-antavasti samaan suuntaan. Puoluekannatusluvuissa on tapahtunut jonkinmoisia muutoksia eläkekiistan aikana: suurimmat hallituspuolueet ovat menettäneet kannatustaan ja oppositio lisännyt.

Oppositio pitää varmasti huolen, että eläkekiistan sanomiset, sanomatta jättämiset, tuki yleisen eläkeiän korotukseen tai korotuksen tukematta jättäminen muistetaan seuraavien eduskuntavaalien alla.

Oman puolueen julkista kuvaa ja omien sanomisia katsotaan nyt seuraavan eduskuntavaalikampanjan näkökulmasta.

Ari Hakahuhta, politiikan toimittaja, YLE Uutiset

P.S. Koska alkaa EU-vaalien kampanjointi? Tätä kysymystä ovat kyselleet toisiltaan niin poliitikot kuin toimittajatkin.

Jos nettisivujen uudistusta tai avausta ei lasketa mukaan, kampanjointi on säästöliekillä. Toki tiedän, että vaali vaalilta kampanjointi siirtyy yhä myöhemmäksi. Ja toki tiedän, että vaaliteemojen näkyvyys on meidän toimittajienkin vastuulla.

Tätä menoa eurovaalihuumaa saa ennustaa kuin jäiden lähtöä Kokemäenjoesta. Jos ei pääsiäisenä, niin sitten vappuna tai viimeistään helluntaina. EU-vaalit muuten pidetään sunnuntaina 7. kesäkuuta.

Lisää aiheesta:
Eläkekiista pudotti keskustan ja kokoomuksen kannatusta
http://www.yle.fi/uutiset/talous_ja_politiikka/2009/03/elakekiista_pudotti
_keskustan_ja _kokoomuksen_kannatusta_611707.html

Lainaus

Presidentin vallan karsiminen yhä hikisempi savotta

Ari Hakahuhta — Thu, 05 Mar 2009 16:58:22 +0000

Hallituksen, palkansaajien ja opposition eläkekiistan varjossa SDP naulasi keskiviikkona Helsingin työväentalon oveen teesejä myös presidentin ulkopoliittisesta vallasta. SDP:n jäsenkyselyyn pohjautuva kannanotto merkitsee yhä risukkoisempaa savottaa hallitukselle.

- Vallanjakoon eduskunnan, valtioneuvoston ja presidentin välillä ei tarvita isoja muutoksia. Valtioneuvoston johtavaa roolia Suomen EU-politiikassa voidaan selkeyttää, sanoo SDP:n kannanotto.

Ei siis tukea merkittävälle presidentin ulkopoliittisen vallan karsimiselle. Sen sijaan SDP olisi valmis kaikilla muilla tavoilla parantamaan presidentin ja hallituksen ulkopolitiikan hoidon sujuvuutta. Vähäisempiin perustuslain muutoksiin SDP:ssä on valmiutta.

Nykyisessä perustuslaissa lukee, että "Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa."

SDP:lle näyttäisi riittävän, että tulevaisuudessakin toimittaisiin niin kuin vuoden 2000 perustuslaissa lukee. Todellisen yhteisen linjan hakemista SDP lisäisi valtioneuvostolakia muuttamalla ja täsmentämällä yhteistoimintamuotoja. Silloin tähän ulkopolitiikan toimivaltajakoa kuvaavaan lauseeseen ei tarvitsisi puuttua. SDP haluaa, että presidentillä olisi aitoa toimivaltaa ja uskottavuutta ulkopolitiikassa. SDP:n toive on, että presidentti ja hallitus tulevaisuudessakin tekevät ulkopolitiikan suuret linjaratkaisut yhdessä.

Käytäväpuheissa innokkaimmat perustuslain muutoksen kannattajat olisivat valmiita kääntämään tuon ratkaisevan lauseen toimijat toisin päin: siis ulkopolitiikkaa johtaa valtioneuvosto yhteistoiminnassa tasavallan presidentin kanssa.

Keskustasta riippuu paljon, SDP:n ei anneta määrätä tahtia
Oikeusministeri ja hallitus tuskin marssivat perustuslain uudistamisessa SDP:n tahdissa. Hallituspuolueet voisivat halutessaan tehdä perustavanlaatuisempia muutosehdotuksia presidentin valtaoikeuksiin. Siis riisua ulkopoliittista valtaa. Nykyisessä eduskunnassa riittäisi yksinkertainen enemmistö muutoksen ensimmäiseen vaiheeseen. Seuraavassa eduskunnassa tarvittaisiin muutosten toteutumiselle kahden kolmasosan enemmistö. Välissä käytäisiin eduskuntavaalit ja hallitusneuvotteluissa ratkaistaisiin kavennettaisiinko presidentin ulkopoliittisia valtaoikeuksia vai ei.

Hallituksesta Kokoomuksella, Vihreillä ja RKP:llä on vakaa tahto SDP:tä merkittävämpiin muutoksiin. Paljon riippuu Keskustasta. Viime kesän puoluekokouksessa pääministeri Matti Vanhanen toivoi puolueiden laajaa yhteistyötä muutoksiin. Keskustan on jossain vaiheessa viestitettävä perustuslakimuutoksia valmistelevassa työryhmässä, pitääkö Keskustan mielestä kaikkien kolmen suuren puolueen olla yhtä mieltä muutoksista.

Poliittinen perinne voi tosin hidastaa hallituksen intoa. Yleensä perustuslakiuudistuksissa on pyritty laajaan, hallitus-oppositio -rajan ylittävään yhteisymmärrykseen.

Yhden hallituslähteen mukaan meno esimerkiksi EU:n huippukokouksissa ei kuitenkaan saisi jatkua nykyisellään: presidentti, pääministeri ja ulkoministeri eivät voi jatkuvasti tapella käytävällä, ketkä kaksi istuvat kokoussalissa.

Ari Hakahuhta, politiikan toimittaja, YLE Uutiset

P.S. Lue myös aiempi blogini tammikuun lopulta: Valtaa jaetaan eduskuntaryhmissä.

Lainaus