Kaksi kokemusta

Iikka Vehkalahti — Fri, 02 Mar 2012 16:06:34 +0000

Olin hienossa ensi-illassa. En muista, koska olisin nauranut yhtä paljon kuin J-Passin ja Jukka Kärkkäisen Kovasikajauttua katsoessani. Ja liikuttunut juuri sopivasti kyynelten rajalle. Odotin hartaasti, että meneehän Kari pikkudiktaattorimaisesti käyttäytyneen Pasin luo tämän hävittyä urheilukilpailuissa. Ja halusin nähdä vielä pitempään Pasin kävelyä yksin kadulla vaalien jälkeen voidakseni tuntea sääliä häntä kohtaan.

Hieno elokuva neljästä kaverista, jotka kaikki ovat persoonallisuuksia, joilla on omat toiveensa, halunsa ja unelmansa.

Suoraa, välitöntä, turhat konveniot ohittavaa elokuvantekemistä, jossa kuvaus on helvetin hyvää ja leikkaus oivaltavaa. Kamera jaksaa odottaa juuri niin kauan kuin pitääkin ennenkuin se kääntyy.

Toinen dokumentti on Kerro se lyhyesti, jonka tekemiseen olen itse sotkeentunut. Lauantaina Teemalla esitettävä dokumentti suomalaisesta lyhtyelokuvasta ( ja vähän dokumentistakin) on Tampereen yliopiston journalistisen dokumenttikurssin harjoitustyö.

Ja ainakin minä olen siihen tyytyväinen. Minusta se on 7 ja puolen erillisen tarinan kautta tapahtuva mielenkiintoinen katsaus Tampereen lyhtyelokuvajuhlien kautta suomalaiseen tekemiseen. Mukana näytteet 19 lyhäristä ja dokkarista, haastateltavia 13.

Ja oikeastaan näissä kahdessa dokumentissa näkyy se, mitä olen yrittänyt itselleni pari vuotta hahmottaa: dokumenttielokuva ja journalistinen tv-dokumentti ovat eri asioita, niin lähtökohdiltaan, toteutuksiltaan kuin budjeteiltaankin.

Kovasikajuttua on tehty reilusti yli vuoden (aika nopea aikataulu), sitä on kuvattu 200 tuntia (joka tuntuu aika sopivalta määrältä), leikattu kuukausia ( aika nopeasti kuvamäärään verrattuna) ja budjettikin on aika kiva ( ja olisi voinut olla suurempikin, jos esim. Ylen rahatilanne ei olisi se kuin on).

Eikä Kovasikajuttua olisi voitu pienemmillä resursseilla tehdäkään. Se on ymmärretttävä..

Kovasikajuttujen kaltaiset tuotannot ovat suomalaisia merkkiteoksia, jotka jäävät historiaan, matkustavat kansainvälisesti, muuttavat maailmaa (lainaan Harri Aholaa) ja ovat esimerkkejä.

Kerro se lyhyesti on kuvattu muutamassa päivässä, leikattu parissa viikossa, toteutettu minimaalisella budjetilla. Perustuen haastatteluihin ja elokuvanäytteisiin. ja se on tietoisesti totutettu tavalla, joka sopii nopeaan tuotantoaikatauluun ( pari kuukautta), journalistiseen lähestymistapaan ja taloduellisiin resursseihin.

Ja on tietysti vaikea sanoa hommsita, joihin on itse osallistunut, mutta minusta lopputulos toimii. 52 minuuttia dokumenttia, jotka tekemässä on ollut lahjakkaita opiskelijoita, joille dokumentti on heidän ensimmäisensä. Mutta journalsitinen tiedonetsintä, materiaalin läpikäyminen, läsnäoleva ja hyvä haastattelutekniikka tuettuna ammattileikkaajalla. Ja kas. Lopputulos toimii.

Ja loppupäätelmä: katsojalle ei ole niin tärkeää, millaista dokumenttia tekijät ovat lähteneet tekemään.

Mutta tekijöille se on äärimmäisen tärkeää. Ei ole hyvä sekottaa puuroja ja vellejä keskenään. Journalistin kannatta tehdä journalistista dokumenttie, elokuvantekijän elokuvaa. Tai mitä ryhtyy tekemään, sen mukaan pitää orientoitua. Jos aihe toimii parmemin journalistisena, niin taitelelisenkin elokuvantekijän on se hyväksyttävä ja toimittava sen mukaan.

Tietysti on mahdollista sekoittaa journalismi ja elokuva, mutta se vaatii taitoa ja on oma taiteenlaijinsa.

Lainaus

Statuspäivitykset, tosi-tv, muistelmat ja tunnustukset ruokkivat todellisuusnälkää

J.P. Pulkkinen — Tue, 14 Dec 2010 10:07:45 +0000

Lyhyys ei ole välttämättä yhtä kuin kiire, pituus ei ole välttämättä yhtä kuin levollisuus. Ajattelen tätä, kun vastaanotan jokapäiväiset kysymykset: miltä sinusta tuntuu juuri nyt? what’s on your mind?

Olen yrittänyt miettiä sosiaalisen median viestien merkitystä itselleni vertaamalla niitä muihin kirjallisen ilmaisun muotoihin. Facebookin statuspäivitykset tulevat vastaan ensimmäisinä. Mitä ne ovat? Paljastuksia? Narsismia? Aforismeja? Juoruilua? Skuuppeja? Länkytystä? Ilmeisesti mitä tahansa, mutta kuvittelisin että ne ovat ehdotuksia keskustelulle ja ajattelulle.

Ne ovat kommunikaation alkuituja, ne ovat väitteitä ja ehdotuksia. Ne eivät putoa ylhäältä, niistä ei tarvitse välittää, niistä voi välittää, niitä voi välittää. Ne paljastavat lähteensä ja kertovat tunnetilan. Niiden kynnys on matala. Voin olla ilman niitä. Voin dissata ne eikä kukaan moiti minua. Pidän tätä hyvänä. Kysymys ”mitä ne ovat?” on hyvä. Se toteutuu lyhyessä ja välittömässä muodossa. Se pitää tekijän ja vastaanottajan valppaana. Vakiintuneiden muotojen sisällä kaikki jähmettyy.

Suuryhtiön toimitusjohtaja tai korkeassa asemassa olevaa poliitikko pitää puheen. Ilmaisullisesti hän on kahleissa, hän voi ainoastaan myötäillä niitä ajatuksia, jotka jo ovat vastaanottajan päässä. Hän ei voi olla intiimi, hän ei voi puhua hajuista. Ymmärrämme sen, hajut ovat liian yksityinen asia ja korkeassa asemassa oleva henkilö puhuu joukoille, joita edustaa. Entä maut? Hän ehkä korostaa hyvää makua, mutta silloin maku on jo muuttunut metaforaksi, se tarkoittaa hyvätapaisuutta, se tarkoittaa konvention mukaista, tavanmukaista. Kysymys ”mitä se on?” on tässä tarpeeton.

Standardiromaanissa on jotain kammottavan keinotekoista. Aina tuntee kuinka sen pyörät kirskuvat, kun se etenee. Ajatus ei ole minun vaan W.G. Sebaldin. Tunnistan tunteen ja niin sen tunnisti myös jenkkikirjailija David Shields, joka siteerasi Sebaldia kirjassaan Reality Hunger. Tämä ”todellisuusnälkä” on runsaasta kuudestasadasta lyhyestä luvusta tai sitaatista koostuva kirja, jossa Shields kaiken muun lisäksi tarjoaa ajatusta siitä, että mielenkiintoinen kirjoittaminen tapahtuu lajien välissä.

Miksi tosi-tv, muistelmat ja tunnustukset ovat nykyään halutuimpia lajeja? Siksi että ne ovat ajan vastaus realismin janoon, todellisuusnälkään. Välittömyys ja suodattamattomuus on niiden muotoon rakennettu myyntivaltti.

Romaaniin päästäkseen lukijan on opiskeltava kokonainen keinotekoinen maailma, mikä on rasittavaa, sillä maailma ja ”todellisuus” ovat lukijalle läsnä joka hetki. Mielenkiintoisempaa fiktiota löytyy nonfiktion puolelta. Muistelmat ovat silkkaa fiktiota. Kirjaa varten kaikki on uudelleenrakennettava ja uudelleenkuviteltava. Mutta lähtökohta on kutsuva: minä tiedän, minä muistan.

Mielenkiintoisemmaksi lajiksi Shields nostaa esseen, joka jo nimensä pohjalta on yritys ymmärtää, mistä on kysymys, mitä tämä on ja millaista on elää tässä ajassa. Sitä yritystä minäkin haen ja on hyvä, jos pääsen asian ytimeen mahdollisimman nopeasti. Pitkät vuodatukset saattavat olla terapeuttisia tekijälleen, harvoin kokijalle.

Minun on vaikea perustella itselleni, miksi tutustuisin suureen määrään roolihenkilöitä ja opiskelisin vaikeasti hahmotettavan juonen, kun haluan päästä kiinni tekijään. En etsi teemaa, aatetta, näkökulmaa tai poliittista kantaa. Haluan kärsimättömästi saada selville, mitä asiaa tekijällä on, millainen hänen äänensä on, mitä hän ehdottaa, epäilee, uumoilee. Mitä hän yrittää sanoa minulle? Mitä hänen mielessään on?

J.P. Pulkkinen, Tuottaja, Yle Kulttuuri

Lainaus

Blogit - genre

Kaksi kokemusta

Statuspäivitykset, tosi-tv, muistelmat ja tunnustukset ruokkivat todellisuusnälkää