Blogit - Euroopan unioni

Kuusi ajatusta yhtenäisestä Euroopasta

Juhana Säilynoja — Mon, 03 Mar 2014 12:02:58 +0000

Viime päivinä ja viikkoina on uutisista voinut lukea, kuulla ja nähdä surullisia uutisia. Uutisia, jotka ovat jollain tapaa hyvin tuttuja. Ne vievät ajatukset 1990-luvun sotivalle ja sortuvalle Euroopan mantereelle.

Ukrainan tilanne nostaa esiin kysymyksen: onko Euroopan unioni epäonnistunut tärkeimmässä tehtävässään? Uskon, että tuollaisen kysymyksen esittäisi Erkki Toivanen, mikäli hän olisi vielä keskuudessamme.

Vuonna 1994, Suomen Euroopan unioniin astumisen kynnyksellä, Toivanen teki ohjelmasarjan nimeltä Minun Eurooppani, jossa hän kysyi kuudelta eurooppalaiselta ajattelijalta eurooppalaisesta identiteetistä ja yhdentymisen syistä.

Jokaisella heistä oli omat ajatuksensa Euroopan unionin kehityksestä ja tärkeydestä.

Yhteinen ja yhtenäinen: ranskalaisen Jacques Attalin mielestä yhdentyminen lähti väärästä asiasta. Talous kun ei muutenkaan tunne rajoja ja talousnäkökulman vuoksi koko kylmän sodan ajan itse asiassa ajettiinkin puolikasta Eurooppaa.
Muurien murtuminen loi todellisen mahdollisuuden yhtenäiselle Euroopalle: puolalainen Adam Michnik näki 1990-luvulla Euroopan todella yhdistyneen jälleen ja ”uudet” maat idässä toivat toivottua dynaamisuutta junnaavalle mantereelle.
Suurten ja pienten välinen kuilu pienenee: Irlannin presidentti Mary Robinsonin mielestä yhteinen jäsenyys unionissa pienensi Irlannin pikkuveli-asetelmaa suuren naapurinsa Iso-Britannian kanssa. He istuivat samassa pöydässä, jossa molemmat olivat yhtä tärkeitä äänenkäyttäjiä.
Yleinen demokratiakäsite: brittiläinen Edward Heath vei maansa Euroopan unioniin eikä käsittänyt pelkoja päätösvallan karkaamisesta kauas kansasta. "Parlamentin suvereniteetti on olemassa kansan hyväksi. Se ei ole kuin aarre, jota ihaillaan. Jos siitä on siis hyötyä, sitä on käytettävä. Mikäli siitä ei ole hyötyä, ei maan kannata liittyä. Ihmiset, jotka näin sanovat näyttävät olevansa itsekkäitä ja he haluavat vain elää eristyksissä. Tämä ei modernissa maailmassa kuitenkaan ole mahdollista."
Yhteinen kulttuuriperintö ja eurooppalaiset arvot: ranskalainen Helene Carrere D’Encausse tunsi aina syvää alakuloa, kun kylmän sodan aikaan Euroopan ulkopuolelle suljettiin suuri osa valtioita. 1990-luku toi mukanaan mahdollisuuden muokata kulttuurinen ja poliittinen Eurooppa maantieteelliseksi.
Ja se tärkein eli rauha. Siitä puhuvat kaikki Toivasen haastateltavat ja siitähän EU:ssa on pohjimmiltaan kyse. Arkkiherttua Otto von Habsburgin suku hallitsi suurta osaa Eurooppaa vuosisatoja. Hänelle Eurooppa ja sen unioni ovat ennen kaikkea rauhaa, jonka säilyttäminen oli niin monta kertaa laiminlyöty.

Ovatko nämä ajatukset ja aatteet enää voimassaolevia? Onko rauhanaatteen ohi ajanut yhdeltä puolelta talouskilpailu ja toiselta puolelta nationalismi? Tai ovatko nämä ajatukset todella koskaan edes olleet Euroopan integraation perustana? Näitä kysymyksiä on pohdittava jälleen kuohuvalla mantereellamme.

Näitä kysymyksiä meidän on kysyttävä myös eurovaaliehdokkailtamme

Lainaus

Kärpäsenä Europarlamentin käytävillä

Liisa Vihmanen — Sat, 25 Aug 2012 06:39:28 +0000

Päätin tehdä historiasarjan aiheesta, joka on ehkä historiansa suurimman muutoksen edessä. Tai sitten mikään ei muutu. Sehän tässä jännittävää onkin.

Journalismi on joskus riskibisnestä. Kuka hullu ryhtyy tekemään Euroopan yhdentymisestä radio-ohjelmasarjaa, kun koko EU saattaa hajota taivaan tuuliin ennen kuin ohjelma saa lähetysajan. Vähän sama kuin Anthony Beevor kirjoittaisi Toisen Maailmansodan historian ennen kuin tiedettäisiin, kuka voittaa sodan. En tietenkään ole Anthony Beevor eikä Euroalueen kriisissä ole sentään kyse maailmansodasta. Siitä huolimatta on myönnettävä, että puntti tutisi kun tein haastatteluja.

Kukaan haastateltavistani ei ihmetellyt puuhiani. Jututin historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä, poliitikkoja, EU-virkamiehiä jne. Vakuutin itselleni, että koska olen tietoinen mahdollisista mullistuksista, voin tehdä ohjelmaa rauhallisin mielin. Tilanne oli kuitenkin toinen, kuin ennen Berliinin muurin murtumista. Silloin kukaan ei arvannut mitä tapahtuu. Nämä olivat karut reunaehdot Yksi ja monta Eurooppaa -sarjan tekoprosessille.

En lähtenyt tekemään kronologista sarjaa Euroopan Unionin historiasta tai edes sen synnystä. Minua kiinnosti eurooppalaisuus. Se, mitä ihmisten mielissä liikkuu kun he puhuvat Euroopasta ja eurooppalaisuudesta. Aiheen tarkastelupiste Suomi on väistämättä syrjässä Euroopan ytimestä, eikä sitä poliitikkojen puheet muuksi muuta. Me olemme vähäväkinen kansa ja idempänä kuin uskomme. Kuitenkin me haluamme olla eurooppalaisia ja sitten toisaalta … emme halua. Silti kukaan haastateltavistani ei kokenut suomalaisuutta ja eurooppalaisuutta toisiaan poissulkeviksi identiteeteiksi. Identiteetit täydentävät toisiaan ja niitä voi olla monta päällekkäin, kuin sipulissa. Toisaalta halusin tuoda esiin, ettei yksikään kulttuuri tai identiteetti synny tyhjästä. Me olemme kaikki sekarotuisia kulkukoiria, kuten kolmannen osan otsikko kertoo. Olemme vaeltaneet nykyisille asuinsijoillemme kuka mistäkin, eikä meistä kukaan ole syntynyt kiven kolosta suomalaisena tai minkään muunkaan kansallisvaltion kansalaisena.

Pääsin ohjelmanteossa käymään Euroopan Unionin ytimissä, Brysselissä ja Strasbourgissa. Suomen EU-tiedotus järjestää toimittajille työmatkoja Strasbourgin täysintoihin. Neljä päivää parlamentissa oli huikean mielenkiintoinen ja hyödyllinen kokemus. En ole koskaan ollut EU entusiasti puolesta enkä vastaan. Mutta jos on pakko valita, niin olen puolesta. Meppien työstä parlamentissa en ole tiennyt tuon taivaallista. Että mitä se on, edustaa Suomea parlamentissa, jonka pitäisi olla ylikansallinen? Seurattuani istuntoja ja tavattuani melkein kaikki Suomen mepit, täytyy nostaa hattua työlle, jota he siellä tekevät. Vaikka tulokset saattavat tuntua heikoilta ja kaikki Suomessa käyty julkinen keskustelu kohdistuu talouskysymyksiin, parlamentissa käsitellään asioita kaikilta elämän alueilta. Mepin työtä ei voi tehdä ärsyyntymättä aina välillä, totesi Sirpa Pietikäinen. Ärsyyntyminen on merkki demokratiasta, hän jatkoi, ja vertasi Europarlamenttia Serranon perheeseen. Siinä kaikki huutavat välillä yhtä aikaa, mutta lopulta kuitenkin löytyy yhteisymmärrys ja taas mennään eteenpäin, koska kaikki pyrkivät kohti yhteistä hyvää.

Brysselissä kuljin vapaana tutkijana toimivan, kaupungissa jo pitkään asuneen Riitta Oittisen seurassa. Oittinen on erityisen kiinnostunut ilmiöiden visuaalisesta puolesta. Hänellä on mm. erityinen eurokylttien spottaus projekti. Siinä hän kerää vapaaehtoisilta ympäri maailmaa valokuvia erilaisista kylteistä, joihin liittyy sana Euro. Useimmiten Euro-etuliite liittyy Kebab ravintoloihin, mutta sitä on käytetty myös pesulan ja jopa solariumin yhteydessä, kertoo Oittinen. Eurokylttejä käyttävät paljon juuri maahanmuuttajat pienten yritystensä nimissä. On mielenkiintoista pohtia, mitä he sillä tavoittelevat, toteaa Oittinen. Riitta Oittisen matkassa kuljimme paitsi virallisissa EU –kortteleissa myös Brysselin maahanmuuttajien asuttamilla alueilla.

Jos Euroopan Unionin toiminta oli minulle hieman hämärä kokonaisuus ennen työhön ryhtymistä, on se sitä edelleen. EU ei ole yksinkertainen juttu. Mutta mielenkiintoinen se on. Ja paljon arkipäiväisempi, kuin TV-uutisia katsellessa uskoisi.

Radion historiasarja Yksi ja monta Eurooppaa maanantaisin, alkaen 27.8. klo 12.15 - 13.00 YLE Radio 1. Osa 1/6: Mistä on pienet eurooppalaiset tehty? Jaksot tulevat kuunneltaviksi myös Areenaan.

Lainaus

Kafka: surkea pikkuvirkamies vai tehokas tuloksentekijä?

Timo Harakka — Thu, 02 Aug 2012 09:13:51 +0000

Kuten tunnettua, Franz Kafka oli päivätyössä vakuutusyhtiössä. Kirjailijan elämäkertalegendat alentavat hänet pikkuvirkamieheksi, koneiston avuttomaksi rattaaksi, koska sellaisia hän itse kuvaa. Mutta tosiasiassa hän oli antaumuksellinen ja arvostettu vakuutusanalyytikko, joka kehitti korvausjärjestelmiä ja onnettomuusluokituksia.

Kafka, keskijohdon uratykki! Tämä ajatus sai minut lukemaan aivan toisin silmin Oikeusjuttua, joka on 10 kirjaa vallasta –sarjan päivän teos.

Ohjelman vieraalle, EU-komission varapuheenjohtajalle Olli Rehnille kafkamaiset tilanteet ovat tuttuja. Kreikan kriisi tai EVM-sotkut ovat oma juttunsa, mutta aivan konkreettisesti absurdi oikeusjuttu osui hänen ystävänsä Alpo Rusin kohdalle.

Kafkan päähenkilö Josef K saa yllättäen syytteen, mutta rikosta ei koskaan osoiteta, eikä tuomioistuimen sijaintia tai aikataulua. Samoin Rusin yllätti Suojelupoliisin julkinen syytös vakoilusta DDR:n hyväksi. Olli Rehn osallistui ystävänsä ja puoluetoverinsa oikeustaisteluun, joka onnellisesta lopusta huolimatta jätti Rehnin sieluun vamman.

”Kafkan perusviesti on se, että yhteiskunnan mielettömyyttä vastaan pitää pyrkiä kamppailemaan", Rehn tulkitsee. "Hän ei sitä sano, mutta pelkästään kuvaamalla tämän järjestelmän mielettömyyden ja sen, miten se tietyissä tilanteissa polkee ihmistä tavalla, joka saa ihmisen itsekin uskomaan omaan syyllisyyteensä. Tämä on niin mieletön tarina, ettei sellaista saa tapahtua tosielämässä.”

Mutta Josef K:n ongelma ei ole se, ettei hän saa oikeutta, vaan se, että sitä tulee liikaa ja kaikkialta. Hän etsii turhaan sitä valtaa, joka voisi hänet vapauttaa tai edes kertoa totuuden.

Tragikoomisinta on se ponnekkuus, jolla Josef K hakee oikeutta järjettömään syytteeseensä. Jos kirjailijan omakuvan kääntää toisinpäin, eli hän ei olekaan surkimus vaan firman tuloksentekijä, silloin päähenkilökään ei ole avuton yksilö vaan tarmokas sarasvuolainen sankari. Kun tarpeeksi tsemppaa, omasta itsestä löytyy ratkaisu ulkoiseen kaaokseen.

Samalla Josef K uppoaa syvälle narsistiseen pakkomielteeseen. "Koko hänen ympärillään oleva yhteisö on olemassa vain häntä varten ja hänen ongelmansa ratkaisua varten", sanoo ohjelman vakiovieras Anna Kortelainen. "Hän takertuu erilaisiin ihmisiin vain saadakseen heistä hyötyä, heillä on vain välinearvo. Joskus vähän koomisellakin tavalla - hän toimii hyvin irrationaalisesti.”

Olli Rehn hämmästelee, miten osuvasti Kafka kuvaa tulevaisuutta, sosialistista pakkovaltaa, vaikka itse eli kaikin puolin lempeässä Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiassa.

Vai kuvaako? Ehkei Kafkan kohteena ollutkaan tietty järjestelmä, vaan moderni hallinto yleensä. Tässä kohtaa kannattaa muistaa Kafkan päivätyö: vakuutusmatematiikka ja riskienhallinta.

Ranskalainen filosofi Michel Foucault väitti, että moderni yhteiskunta alkoi kehittyä 1700-luvulla, kun siirryttiin itsevaltiuden kurinpidosta kohti järkiperäistä väestön hallintaa. (Dramaattista muutosta kuvaa oivallisesti Laila Hirvisaaren Minä, Katariina, uskokaa tai älkää. Puhutaan siitä lisää kahden viikon päästä.)

Nykyaikaisen hallinnan taito on sitä, että tunnistetaan yleiset lainalaisuudet ja todennäköisyydet. Yksilö on valtion kannalta vain persoonaton keskiarvo, jota hallitaan vain osana väestöä, erilaisten luokitusten ja riskianalyysien tyypillisenä edustajana.

Modernissa, liberaalissa yhteiskunnassa yksilö on vapaa – mutta samaan tapaan kuin orpo lapsi on vapaa vanhemmistaan. Välinpitämätön valta jättää yksilön yksin, tekemään mitä tahtoo, eikä enää kerro hänelle, mikä on oikein ja väärin - ainoastaan sen, mikä lisää hyvinvointia ja tuottavuutta.

Valta ei siis vastaa Josef K:lle, mikä on hänen rikoksensa, missä hänet tuomitaan, mikä on hänen rangaistuksensa, sillä Josef K:ta ei ole olemassa. Kafkan sankarin johtopäätös on ainoa mahdollinen: hän lakkaa olemasta.

Tämä on siis minun tulkintani Kafkan Oikeusjutusta, ja illalla kuullaan kaksi muuta, paikka paikoin ihan vastakkaista näkemystä. Siksi se onkin klassikko, se avautuu aivan erilaisena eri ihmisille ja uudella lukemalla uudella tavalla.

Kaiken lisäksi Olli Rehn paljastaa, miten englantilainen punk-yhtye Clash on vaikuttanut Suomen EU-politiikkaan ja Keskustan johtovalintoihin.

10 kirjaa vallasta TV1 torstaina 2.8. klo 21.05

Kuuntele teksti radiokolumnina Yle Radio 1:n Kultakuumeen sivuilla

Lainaus

Kuunnelkaa kuutiopäitä!

Virpi Hukkanen — Thu, 10 Feb 2011 16:47:03 +0000

Suomea on ollut tapana pilkata Euroopan unionin mallioppilaaksi. Kaikesta, mistä sovitaan liittolaisten kanssa, pidetään kiinni.

Myös espanjalaiset tuttavani ovat naureskelleet pohjoiselle täsmällisyydelle. Saksalaisia on tapana kutsua kuutiopäiksi – ja siinä samalla suomalaisiakin. Mallioppilaan pilkkaajien mielestä Suomen pitäisi hellittää ja ottaa oppia etelän maista. Ne eivät sopimuksia niin pykälän päälle ota.

Kuutiopäiden ajattelu on näyttänyt eurokriisin puhjettua arvonsa. Kun jotain on sovittu yhdessä, siitä ei voi lipsua. Kun on selvin perustein päätetty, että rahaliitossa valtiot esimerkiksi eivät ylivelkaannu, siitä on pidettävä kiinni! Jos ei pidä, yhteiselosta ei tule mitään.

Löysästi sääntöjä noudattaneet euromaat joutuvat kuuntelemaan nyt kuutiopäitä ja muuttumaan itsekin sellaisiksi. Jos se ei onnistu, euroliitto purkautuu. Silloin Suomi palaisi markka-aikaan. Kukaan ei tiedä, mihin se johtaisi.

Lainaus