Islanti-matkakuvia, osa 2/3: Laavaa, valaita ja mielenrauhaa

Matti Rämö — Mon, 15 Aug 2011 18:02:24 +0000

Vaellus idästä lounaiselle vuonorannikolle on matkan hurjin pätkä elämysten ja tunteiden tasolla. Tie vie laavakentiltä valabongausretkelle ja rajujen vuoristonousujen kautta syvään rauhan kokemiseen. Jokainen päivä on todellakin erilainen.

Islantilaiseen rakennuskulttuuriin kuuluu erilaisten ylijäämämateriaalien luova käyttö. Kokonaisuudesta saadaan sekä säänkestävämpi että paremman näköinen, kun se verhotaan peltikuoreen. On tavallista, että kaukaa puutalolta näyttävä pientalo onkin ulkoa peltinen. Pelti tosin voi sitten ruostua, myös kirkon seinissä.

Itäisestä kääntöpisteestä Egilsstadirista matka jatkuu Ykköstietä eräseutujen poikki kohti Myvatnjärven rehevämpää maisemaa. Vaikka Ykköstie on idässä melko harvaan liikennöityä, jostain sielun syövereistä nousee vimma, joka ajaa minut vielä rauhallisemmalle ja vähän haasteellisemmalle sorapinnalle matalien vuorten lomaan kiipeilemään.

Myvatnin ympäristö on mannerlaattojen erkanemisvyöhykettä hienoimmillaan. Erilaisten vulkaanisten ilmiöiden kirjoon mahtuu mm. vahvasti rikinhajuisia, kuplivia savilähteitä.

Punaruskean oranssi maisema voisi ihan hyvin olla joltain toiselta planeetaltakin!

Mannerlaattojen erkanemisvyöhykkeessä on halkeavan kallion sisälle muodostunut pieniä lämpimän veden järviä, joissa uskaliaimmat käyvät pulahtamassa nopeasti. Islantilaisesta suhtautumisesta elämään kertoo jotain luolan ulkopuolella infokyltti, jossa todetaan varoitellen, että "luolan katosta on hiljattain pudonnut kivenlohkareita, eikä varmaankaan viimeistä kertaa". Tästä huolimatta sisään menoa ei mitenkään rajoiteta, vastuu päätöksestä jää ihmiselle itselleen.

Sadekuurojen jälkeen ilta kirkastuu, kun viritän leirini laavakivikentän kumpujen suojiin aivan Dimmuborgirin laavapuiston lähelle kilometrin päähän Myvatnin rannasta.

Dimmuborgirin häkellyttävä maisema on muodostunut noin 2300 vuotta sitten, kun sulaa laavaa on virrannut soisen kosteikon päälle. Laavan alle jäänyt kosteus on kiehuessaan purkautunut ulos ja muokannut sulaan laavaan pilareita, ja kun eteenpäin valuva laava on jatkanut matkaa, on jäähtynyt laavakilpi romahtanut alas. Jäljelle ovat jääneet pilarit.

Dimmuborgirin maasto on kiehtonut ihmismieltä monella tapaa. Yleisen ajatuksen mukaan seutu on hävityksen maisemaa, jonkinlainen helvetin esikartano. Mutta itse koen alueen kauneuden heijastuksena jumalallisista mysteereistä, niin kuin muinainen, ajan kuluttama hindutemppelin ryhmä Gangesin tasangolla kertoo menneiden aikojen linkeistä kohti elämän suuria arvoituksia.

Dimmuborgirilta vie polku läheiselle Hverfell-tulivuoren kraatterille. Kuvan vaalea viiva on polku rinteessä, se nousee lähes suorana tasangolta 140 metriä korkeammalle. Tosin polun ylempi puolisko on niin jyrkkä, että sitä edetään muutaman metrin siksakkia. Paluumatkalla riehaannun pujotellen juoksemaan alas adrenaliinituiskeessa.

Hverfellin kraatterinharjanteen ympärysmitta on nelisen kilometriä, ja harjanteen polulta aukeavat loistavat näköalat joka suuntaan, myös Myvatnjärvelle. Kraatterin keskellä on pieni kumpu.

Myvatnjärven eteläpäässä on puolestaan pseudokraatterien esiintymiä. Pseudokraatterit eivät ole laavan purkautumiskanavia, vaan ne ovat muodostuneet, kun laavaa on virrannut kosteikon tai lammen päälle, ja alle jäänyt vesi on höyrystyessään puhkaissut laavaan kraatterin kaltaisen aukon.

Pohjoisrannikon Husavik on tärkein valasbongauskeskus Islannissa. 3000 asukkaan kaupunkiin saapuu vuosittain 50000 – 80000 turistia ihastelemaan suuria merinisäkkäitä. Heinä-elokuussa todennäköisyys valaan bongaamiseen on perinteisesti ollut aika lähellä 100 prosenttia. Kolmen tunnin risteilystä puolet kuluu navigointiin. Iltapäivän saldona on tusinan verran havaintojaksoja, yksi maitovalaasta ja loput luultavasti yhdestä ja samasta ryhävalaasta. Jaksoon kuuluu hengityshöyryn paikallistaminen, sitten 2-4 pinnassa käyntiä ja sukellus, jolloin pyrstö vilahtaa komeasti esiin. Kuvan ryhävalas kävi kahdesti noin 20 metrin päässä vanhasta isosta kalastusveneestämme.

Illalla leiriydyn sateessa ison hevoshaan kupeeseen viiden kilometrin päähän Husavikista. Kesken iltatoimien havahdun teltassa ensin töminään ja sitten puhinaan. Ryhmä hevosia tulee katsastamaan vierasta muutaman metrin etäisyydeltä.

Sadetta kestää nelisentoista tuntia, mutta sade taukoaa puoliltapäivin, ja saan kuin saankin kuivateltua vaatteitani aidalla, jonka sähköpaimenen virta on jo niin heikkoa, ettei se isommin hidasta puuhiani.

Husavikista jatkan illemmalla kohti Akureyria, jonne tie kulkee yhden vähänkorkeamman solan kautta. Reittiä reunustavat hienot vuoristomaisemat.

20 000 asukkaan Akureyri on Islannin toiseksi suurin kaupunki. Vuonon rannalla vuoren juuressa kyhjöttävä kaupunki vaikuttaa satunnaisen turistin silmissä sympaattiselta, ei pelkästään keskustan kävelykadun arkkitehtuurin takia: täälläkään en koe tarpeelliseksi lukita pyörää, vaikka käynkin ruokakaupassa isossa ostoskeskuksessa.

Akureyrin jälkeen alkaa reilun 30 kilometrin pitkä mutta lempeä nousu kohti seuraavaa solaa. Hissuksiin tie kohoaa portaalta toiselle. Mutta kapuamista maustavat sadekuurot sekä yllättäen nouseva reipas vastatuuli, joka yltyy illan mittaa hurjaksi puhuriksi. Ylängön tasaisilla osuuksillakin joudun tekemään hartiavoimin töitä, että pääsen ylipäätään eteenpäin. Kitkuttelen noin 4 km tunnissa kohti solan viimeistä nousua, jonka näkeminen provosoi epäuskon puuskan. Kuinka voin päästä ylös, jos pääsen tasaisellakin vain vaivoin eteenpäin.

Ilta vierähtää pitkäksi, kun väännän luonnonvoimien kanssa. Yllättäen tuuli rauhoittuu solan loppukapuamisessa, ja pääsen vääntäytymään ylös. Mutta ylhäällä puhuri yltyy hirmuiseksi sivutuuleksi, joka tekee alasajosta rajua vääntöä sateessa. Joudun taistelemaan oikeudestani pysyä ylipäänsä tiellä, välillä on pakko pysähtyä, kun puuska yrittää väkisin työntää karavaanini pois asfaltilta. Kun nääntyneenä pääsen alas, leiriydyn ensimmäiseen paikkaan, joka tarjoaa edes osittaista suojaa tuulelta. Valintani osuu hämärässä tieleikkaukseen, parin metrin päähän tiestä.

Tieleikkauksen viisi-kuusi metriä korkeasta kallioseinästä on rysähtänyt alas aikojen kuluessa kokoelma erikokoisia murikoita. Varmuuden vuoksi kokoan kivistä kolmisenkymmentä senttiä korkean suojamuurin teltan ja pyörän eteen. Yöllä tuuli ja sade kääntyvät ravistelemaan telttaa, mutta kaikesta huolimatta nukun väsyneenä hyvin. Aamulla paistaa aurinko eikä ohiajava liikennekään liiemmin häiritse aamutoimiani.

Poikkean Ykköstieltä kohti luoteista vuonorannikkoa. Viikon vuonopolkaisun toisena päivänä kohtaan amerikkalaisjapanilaisen perheen, joka on matkannut parituhatta kilometriä kuukaudessa. Newyorkilaisen isän yhdistelmäajoneuvoon kuuluu noin 9-vuotiaan yksipyöräinen, vähän tandeminpuolikasta muistuttava peräkärry sekä nelivuotiaan tyttären oma kuomuvaunu. Viikko siten mukaan ovat liittyneet perheen äiti ja äidin kaksikymppinen serkkutyttö Japanista. Pidän ryhmälle seuraa puolen tunnin soranousun ajan. Ehdin saada selville, että he keräävät tempauksellaan rahaa YK:n ympäristöohjelman puunistutuskampanjalle (Billion tree campaign).

Rajun, tuulisen ja sateisen päivän päätteeksi leiriydyn pikkukosken äärelle joenrantaan vuononpohjukasta lähtevään laaksoon. Iltatoimien aikana hennon virran solina ja kohina nostattavat mieleeni syvän rauhan aallon, joka kulkee lävitseni täyttäen sielun sopukat. Vahva onnen tunne valtaa mieleni, ja koen olevani perillä, kotona. Ei ole kiire minnekään, minkään vuoksi. Kestohymy jämähtää kasvoilleni pariksi vuorokaudeksi.

Seuraavan päivän kylmän ja sateisen kapuamisen jälkeen sää poutaantuu vuonon rannalla, jossa merilevät ja rantakasvillisuus pääsevät hehkuttamaan olemassaolon kauneutta.

Illalla aurinko ennättää värjäämään vuorenrinteeseen pehmeää maalausta maisemissa, jotka houkuttelevat esiin jostain muistinpoimuista nuoruusvuoteni Sisiliassa.

< Islanti-matkakuvia, osa 1/3: Jäätä ja vettä.

<Islanti-matkakuvia, osa 3/3: Vastatuulessa kiipeilyä kohti Reykjavikia

< Matkuvat neljän minuutin sävellettynä videona (Taivi Toikka)

< viimeinen blogipäivitys matkalta

< Radio Suomen paluuhaastattelu Yle Areenassa

< Yhteenveto matkan nettisivulla

Lainaus

Pyöräilijöitä joka lähtöön: Stadibike

Matti Rämö — Mon, 16 May 2011 15:53:10 +0000

Ensimmäiset Stadibike-fillarimessut Helsingin Suvilahdessa johdattelivat viikonloppuna mainiosti kohti alkukesän pyöräilykautta. Tapahtuma keräsi yhteen hyvinkin erilaisia alan harrastelijoita.

On oikeastaan aika hämmästyttävää, kuinka monta lähestymistapaa pyöräilyn maailmaan onkaan ja kuinka monenlaiseen touhuun kaksi- ja kolmipyöräiset menopelit soveltuvat. Suuri enemmistö polkee pikkumatkaa töihin tai kouluun tai kauppaan tai kavereille; toiset kiskovat suorituskykynsä äärirajoilla sykemittarien kanssa maantiellä, radoilla tai maastossa; toiset hissuttelevat pitkää matkaa. Ja sitten on niitä, jotka kiipeilevät esteradoilla, loikkivat hyppyreistä, rymyävät pöpelikössä, pelaavat pooloa, kuljettavat ihmisiä tai tavaroita. Toiset puunaavat ja säätävät ja rakentavat ihmeellisiä virityksiä; toiset toteuttavat ankaraa kilpailuviettiä; toiset etsivät omia rajojaan; toiset viihtyvät yhdessä, toiset yksin, jotkut ihmisvirtojen seassa.

Stadibike onnistui kokoamaan kirjavan joukon väkeä, nuoria ja vanhoja, joita yhdistää intohimo tai ainakin vahva sympatia pyörään. Hyvä, hyvä. Lauantaina ei edes tuulinen ja kolea sää pystynyt pitämään innokkaimpia poissa, ja sunnuntain lempeämpi tuuli toi sitten lisää ihmisiä. Ottaen huomioon, että tapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa ja ettei sää ollut paras mahdollinen, niin kaiketi saldo ei ollut ihan huono. Oletan, että järjestäjät toivoivat runsaammin paikalle nuoria friikkejä mutta myös sitä suurta massaa, joka suhtautuu pyöräilyyn myönteisesti muttei välttämättä halua nousta barrikadeille oman erityisen pyöräilynäkökulmansa puolesta.

Omat messuni sujuivat jutustellen ja kirjoja kaupitellen Islannin sääsimulattoorissa tuulten armoilla (varsinkin lauantaina). Viisi kiloa lisävaatetta riitti juuri ja juuri pitämään toimintakuntoisena järjestöille varatulla piha-alueella Kattilahallin ja testiratojen välissä. Jos sade olisi sattunut, olisi yhteisständimme (SPR, Poljin, HePo) säänkestävyys joutunut ankaraan testiin, mutta viikonlopun Islanti-simulaatio oli aloittelijalle sopiva helppo versio. Tapasin useammankin Islannin-kävijän, ja viesti oli kaikilla samansuuntainen, heinäkuiselle matkalleni kannattaa ottaa mukaan lämmintä, sää tulee vaihtelemaan nopeastikin, ja tuuli on vallitseva elementti. Aiheesta piti esitelmän sarjakuvapiirtäjäpariskunta Christoffer ja Kaisa Leka. He olivat käyneet kolmisen viikkoa ihmettelemässä Islannin karua kauneutta. Heidän reissunsa avasi myös pyöräilyn monitahoista terapeuttista näkökulmaa hienosti. Kaisa on tehnyt jo kolme pitkää pyörämatkaa, vaikka hänen kummatkin jalkansa on amputoitu polven alapuolelta.

Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli onnistunut, ja jälleen kerran se lisäsi vakaumustani, että pyöräily on hienoa. Ja että kirjojen kirjoittaminenkin pyörämatkoista on järkevää ajankäyttöä (vaikkei se ihan aina tunnu itsestäänselvyydeltä kun roikkuu yöt tietokoneella), palaute oli sen verran vakuuttavaa. Kiitos siitä kaikille :)

Ps. tiistaina 17.5. oli Radio Suomessa pyöräilyn teemailta. Aiheet rönsyilevät mm. sähköpyörissä, lasten pyöräilyssä, pyöräteissä ja kolmipyöräisissä. Studiossa olivat toimittaja Markus Turusen ja allekirjoittaneen lisäksi Fillari-lehden päätoimittaja Janne Lehti ja Poljin ry:n toiminnanjohtaja Matti Hirvonen. Ohjelman voi kuunnella YLE Areenasta.

Lainaus

Blogit - polkupyöräily

Islanti-matkakuvia, osa 2/3: Laavaa, valaita ja mielenrauhaa

Pyöräilijöitä joka lähtöön: Stadibike