Blogit - Ryhmäteatteri

Olipa ihana juttu

Penkkitaiteilija — Fri, 17 Oct 2014 12:43:07 +0000

Nyt tulee paljon adjektiiveja! Ryhmäteatterin Supernaiivi on nimittäin mainio esitys, hauska, vikkelä, lämpöinen ja viisas. Tiina Lymi on dramatisoinut ja ohjannut esityksen Erlend Loen samannimisen hittiromaanin pohjalta. Itse en ole lukenut kirjaa – luultavasti teatterielämyksen eduksi. Monesti on nimittäin käynyt niin, että teatteriesitys on kärsinyt siitä, että alkuteos on ollut tuoreessa muistissa. Etenkin jos kyseessä on komedia. Huumori kun perustuu paljolti yllätyksiin.

Sain katsella Supernaiivin kipuilua tyhjyyden, tylsyyden ja tarpeettomuuden tunteidensa kanssa - ilman aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ylermi Rajamaa on täydellinen roolissaan Supernaiivina, 25-vuotiaana journalismin opiskelijana, joka on täysin hukassa, jo aikuinen, mutta silti lapsi. Mikään ei tunnu miltään. Perhe on henkisesti kauempana kuin universumin kaukaisin tähti. Tyttöystävää ei ole, kaikki mittarit elämässä näyttävät nollaa. Todellisuus pysyy jotenkuten kasassa vain laatimalla loputtomia listoja. Rajamaa on luonteva, herkkä, hömelö, huvittava, ja silti uskottava ahdistuksessaan.

Muutenkin Supernaiivissa näytellään herkullisesti. Ryhmäteatterin näyttelijät ovat tottuneet vaihtamaan tulipalokiireellä koomisesta tyypistä toiseen, ja Tiina Lymin ohjaus ottaa tuosta kokemuksesta ilon irti. Robin Svartström on esimerkiksi eskarilainen Börre, tapsarautavaaramaisen vakaa vaari ja lipevä bisnesmies-isoveli - kaikki kokonaisia, täysiä ihmisiä. Teatterissa mukana ollut ystäväni hämmästeli nimenomaan tätä: miten helppo olikaan hyväksyä Svartströmin olevan milloin pikkupoika, milloin vanha mies. Minna Suuronen naurattaa muun muassa kolmena erilaisena äitinä, ja varsinkin Supernaiivin sisäisenä Albert Einsteinina, joka näyttää nuorelle miehelle olemassaolon valtavuuden. Anna-Riikka Rajanen on hurmaava koomikko, suorastaan pirskahteleva monissa rooleissaan. Rajasen nauravainen Lise on niin valloittava tyttö, että häneen ihastui varmasti Supernaiivin lisäksi vähintään puoli katsomoa.

Videoita käytetään ketterästi synnyttämään erilaisia tiloja: on kyseessä sitten avaruus tai New York. Videopuhelut, googlehaut, musiikkivideot ja muut piirtyvät seinille luontevana osana päähenkilön elämää. Esitys saa taitavasti ja suorastaan fyysisesti kiinni ajan suhteellisuudesta. Siitä, miten erilaiselta aika eri tilanteissa, eri ihmisille tuntuu. Ja siitä, miltä tuntuu, kun itse on eri ajassa ja rytmissä kuin maailma ympärillä.

Minusta sekä ohjauksesta että näyttelijäntyöstä henki tämän pöhkön ihmislajimme syvä tuntemus. Ja mikä parasta: loppu on onnellinen. Mutta ei imelä.

Ryhmäteatteri: Supernaiivi. Ohjaus ja dramatisointi Tiina Lymi
Lavastus ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori, valosuunnittelu: Tomi Tirranen, äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen, videosuunnittelu Ville Vierikko, maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen. Rooleissa Ylermi Rajamaa, Minna Suuronen, Robin Svartström, Anna-Riikka Rajanen, Ville Vierikko. Ensi-ilta Ryhmäteatterissa 9.10.2014. Esityksiä 20.12.2014 saakka.

Lainaus

Mitä kohti ponnistelee Jumalan rakastaja 2013?

Penkkitaiteilija — Mon, 18 Aug 2014 09:27:20 +0000

”Itserakkaus – Itse Rakkaus!”

Ryhmäteatterin 1980-luvun kulttinäytelmä koki uuden tulemisensa viime syksynä Kokkolan kaupunginteatterissa, jonne sen toteuttivat dramaturgi Jussi Moila ja ohjaaja Sakari Hokkanen. Nyt helsinkiläisillä oli viimein tilaisuus nähdä Jumalan rakastaja 2013, kun kokkolalaiset saapuivat pumppaamaan rautaa Korjaamon Stage-festivaalille. Esityskertoja oli vain kaksi, ja katsomo oli täysi.

Näytelmä kertoo Juska Paarmasta, joka on kateissa elämänsä kanssa. Paarma heittää vaimonsa pihalle, työtä ei ole, eikä jumalakaan puhu Juskalle, vaikka lahkolaistuttavat kuinka rukoilisivat hänen puolestaan. Juska löytää tarkoituksen elämälleen punttisalilta. Hän haluaa tulla Michelangelon Daavid-patsaaksi.

Olen liian nuori, jotta olisin nähnyt Ryhmiksen Jumalan rakastajaa, mutta jotain hajua minulla siitä on. Ohjasin vuonna 2007 tv-dokumentin Ryhmäteatterista, ja pääsin katsomaan kohisevaa vhs-taltiota Arto af Hällströmin alkuperäisestä ohjauksesta. Hurjalta se näytti, maaniselta. Kari Väänänen sanoi silloin haastattelussa, että Juska Paarman rooli oli hänelle käännekohta. Väänänen kertoi heittäytyneensä niin syvälle rooliinsa, että oma mielenterveys alkoi heittää. ”Se rooli rupesi määräilemään mun elämää. Mä en pystynyt erottamaan arkielämää ja Juska Paarmaa. Se ei ole hyvä juttu, se riitti mulle.”

Nyt Juska Paarmaa näytteli Mikko Virtanen. Hän on syntynyt 1980-luvulla, ja esityksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa Virtanen kertoo jumaloineensa lapsena Stallonea ja muita ajan muskelisankareita. Suhde kehonrakennukseen on näillä tekijöillä kahtalainen. Toisaalta bodaus naurattaa, tuntuu pösilöltä. Toisaalta ohjaaja Hokkanen tunnustaa, että tuntee lajia kohtaan pimeää vetovoimaa.

Tämä ristiriita välittyy katsojille. 1980-luvun hitit pauhaavat, alttaritaulussa välähtää Rockyn kuvia. Suhde lihasten jumalointiin on osin ironinen ja huvittunut, esityksessä on traagisen seassa keveyttä ja naurua. Mutta silti: esityksen voima on rauta joka nousee. Näyttelijät nostavat oikeita painoja, vetävät itsensä oikeasti sippiin. Katsomo tuijottaa hiljaa aina vaan uusia sarjoja urakoivia miehiä.

Ja näin kävi: Jumalan rakastajaa katsoessa alkoi tehdä mieli mennä punttisalille.

Jumalan rakastajan itserakkaus sopii täydellisesti tähän omakuvia vilisevään aikaan. Punttisalilla käyminen on taas muotia. Salil eka salil vika. Mutta itselle tuli tunne, että nyt näytelmässä bodataan eri syistä. 1980-luvun individualismin sanotaan olleen vastareaktiota 1970-luvun yhtenäiskulttuuriin ja pakkokollektiivisuuteen. Nyt tuntui siltä, että kehoaan rääkkäävä Juska keskittyy Daavidiksi tulemiseen, jotta ei hukkuisi. Pirstoutuneessa todellisuudessa ainoa asia, joka pysyy tukevasti miehen otteessa, on rautatanko. Ja siihen hän takertuu. Aikojen muutos näkyy siinäkin, että 1980-luvulla bodarien proteenidieetti oli pienten piirien puuhastelua. Nykyään karppaaminen, hiilarien välttely ja muut erikoisruokavaliot ovat koko kansan hupia.

Nykyhetkeen päivitetyssä esityksessä lihasten kasvusta postaillaan tietysti myös feisbuukkiin. Penkkipunnerusvideoita ja muskeliposeerauksia faneille!

Seppo Merviä näyttelee kerrassaan mahtavasti kolme rooliaan: hän on Juskan kaksoisolento, hän on Leso, kaikista kovin bodari, sekä Juskaa houkuttava muotitaiteilija. Peilikuva, haastaja ja seksiobjekti samassa paketissa! Pia Andersson tekee hienot roolit kivikasvoisena bodari-blondina sekä bilehilepimuna. Juskan ainoaa ystävää näyttelevä Jarmo Perälä tuo mukanaan vanhenevan miehen tragediaa: hän yrittää pysyä nuorten jannujen mukana, harmaantuvista hiuksista ja liikakiloista viis.

Ohjaaja Hokkanen käyttää musiikkia tehokkaasti. Kun Juska Paarma nostaa yksin painoja, kaikuu pimeydessä tuttu laulu: ”Täällä Pohjantähden alla on mun kotomaani”. Suru tuntuu katsomossa asti. Oma ruumis on ainoa koti, jonka Juska tuntee.

Kokkolan kaupunginteatteri: Jumalan rakastaja 2013. Teksti Jussi Parviainen - Jussi Moila. Ohjaus Sakari Hokkanen. Lavastus Salli Kari, puvustus Mirjami Saarni, valaistus Veli-Matti Ersta, ääni Anna Moriwaki. Rooleissa Mikko Virtanen, Seppo Merviä, Tuomo Kemppainen, Jarmo Perälä, Pia Andersson ja Irina Parviainen. Ensi-ilta oli Kokkolan kaupunginteatterissa 21.9.2013.

Stage-festivaali Korjaamolla 13.-24.8.2014.

YLE Teeman Tekijänä: Sini Pesonen -ohjelmassa kerrotaan Kokkolan kaupunginteatterin johtajasta. Teatterissa harjoitellaan paraikaa näytelmää Jumalan rakastaja 2013.

Lainaus

Peurastakaa Jappervokki!

Penkkitaiteilija — Mon, 23 Jun 2014 13:20:09 +0000

Ensireaktioni on lievä torjunta: hei – eihän tämä olekaan se tuttu ja rakas Liisa Ihmemaassa! Liisa on Alice vai onko hän sittenkin Wendy? Mitä aikaa eletään? Miksi Liisan äiti kälättää niin kamalasti? Miksi Valkoinen Kani on ruskea? Toivun kuitenkin nopeasti hämmennyksestäni, Liisa putoaa kaninkoloon, ja minä alan nauttia siitä, etten tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Juha Kukkonen on ohjannut ja dramatisoinut Ryhmäteatterin esityksen, jonka lähtökohtana on käytetty Lewis Carrollin klassikoita Liisa Ihmemaassa ja Liisa Peilimaassa. Hahmot ovat tuttuja. Kani juoksee kello kädessä, Herttakuningatar leikkaa päitä poikki, Hassu Hatuntekijä keittää ikuista kello viiden teetään. Tittelitom ja Tittelityy pöhköilevät, paksu Toukka polttaa piippuaan ja lausuu arvoituksiaan.

Mutta se, mitä näille otuksille tapahtuu, on uutta ja jännittävää. Tosi sulautuu tarinaan. Taustalla leijuu nykyhetki, ilmastonmuutoksen haurastama elonkehämme. Liisa tippuu 1800-lukuiseen uneen, ja unesta Ihmemaahan, jonka Herttakuningatar ahneudellaan on lähes tuhonnut. Ihmemaan värikylläisyys on imetty tyhjiin, meret liattu piloille. Tärveltyneet ovat niin hobittien kukkulat kuin Mikä-Mikä-Maakin. Esitys ei silti ole synkeä ja osoitteleva tuomionpäivän profetia vaan vauhdikas seikkailu. Liisa saa mahdottoman tehtävän: hänen on pelastettava satujen maa lopulliselta kadotukselta.

Hyvän Omantunnon linnake toimii verrattomana kulissina tarinalle, jälleen kerran. Lavastaja Janne Siltavuori on visioinut muurin kupeeseen valtavan rataskellon koneiston, jonka pyörät ruksuttavat ees taas. Sadussa kun ollaan, muistaa voi yhtä hyvin tulevaa kuin mennyttä. Kellon uumeniin kätkeytyy myös karmiva Jappervokki, jonka nimen lausuminen saa Ihmemaan asukkaat tutisemaan. Ja sinne pienen Liisan on mentävä jos hän mielii auttaa uusia ystäviään – hänen on kohdattava Herttakuningatar, hänen on peurastettava Jappervokki.

Parasta esityksessä on sen iloitteleva kieli. Suomea se on, mutta millaista! Näyttelijät ovat omaksuneet kielen mahtavasti: vinksahtaneet sanat kiepsahtelevat heidän suustaan kuin he olisivat aina puhuneet näin. Kukkonen on tehnyt sovituksensa Tuomas Nevanlinnan suomennoksen pohjalta. Suomennos ei ollut minulle ennalta tuttu, mutta kävin lainaamassa Nevanlinnan käännöksen heti esityksen nähtyäni. Oli pakko tarkistaa, kenen kynästä kaikki ne lystikkäät sanat ovatkaan peräisin. Ja ehtaa Kukkosta ne näköjään ovat: sovitus on kirjoitettu Vilpikonnan sanataskujen hengessä.

Näyttelijäryhmä kertoo eloisasti samaa satua. Anna-Riikka Rajasen Liisa kasvaa äimistyneestä pikkutytöstä sankariksi. Silja Sauros naurattaa vallanhimoisena Herttakuningattarena ja Eino Heiskanen hänen julmana punkkarisotilaanaan. Juha Suihko vetäisee monta lystiä hahmoa, hauskin niistä on äkeä Toukka. Suosikkini on silti Juha Pullin näyttelemä kärsiväilmeinen, suorastaan riutuva Ruskea Jänis. Mikä kertakaikkisen mahtava hahmo! Erityiskiitos kuuluu myös Oula Kitille, joka on suunnitellyt esityksen taistelukoreografiat. Matrix-henkisten hidastusten rytmittämä suuri lopputaistelu on hauskin teatteritappelu, jonka olen nähnyt.

Liisa Ihmemaassa kestää noin 2,5 tuntia – osa seuralaisistani olisi nipsaissut puoli tuntia pois. Minua ei näytelmän kesto häirinnyt, vaikka lörpötystä näyttämöllä tosiaan piisasi. Päinvastoin, huomasin toisella puoliajalla uppoavani tarinaan niin, että aloin toivoa ettei se loppuisikaan. Huomasin myös sisälläni pilkahtavan lapsuudesta tutun haikean toiveen: olisipa olemassa tuommoinen Liisa, joka pelastaisi meidät kaikki.

Ryhmäteatteri: Liisa Ihmemaassa. Näytökset Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeessa. Ohjaus ja dramatisointi Juha Kukkonen. Lavastus Janne Siltavuori, pukusuunnittelu Niina Pasanen, valosuunnittelu Tomi Tirranen, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, sävellys Jukka Hannukainen ja Jussi Kärkkäinen. Maskeeraus Leila Mäkynen, taistelukoreografiat Oula Kitti, lennätysten suunnittelu ja toteutus Pasi Warsell ja Sanna Warsell. Rooleissa Anna-Riikka Rajanen, Aarni Kivinen, Eino Heiskanen, Mikko Penttilä, Juha Pulli, Sirja Sauros, Juha Suihko ja Sanna Warsell.

Lainaus

Toivoin tästä elämästä jotain kauniimpaa

Penkkitaiteilija — Wed, 12 Feb 2014 10:11:05 +0000

Näytelmän nimi on Nätti tyttö, vähän pehmee. Mainosjulisteessa hymyilee kolme blondia: nuori, keski-ikäinen ja iäkäs. Kuva on nätti ja pehmoinen. Näytelmän naiset ovat kaikkea muuta. Kyseessä on Ryhmäteatterin kevään toinen ensi-ilta, ohjaus on Johanna Freundlichin ja teksti Kati Kaartisen.

Käsiohjelmassa kirjailija Kaartinen kertoo pohtineensa myyttiä suomalaisen naisen vahvuudesta. Mikä siinä on totta ja mikä ei? Tematiikkaa keritään auki isoäidin (Kaija Pakarinen), äidin (Minna Suuronen) ja tyttären (Emilia Sinisalo) tarinoiden kautta. Naiset ovat uskottavia oman sukupolvensa edustajia kukin. He elävät kuin eri todellisuuksissa, mutta ovat silti pääsemättömissä toisistaan. Upeat näyttelijät tekevät näytelmän naisista täyttä totta.

Kati Kaartinen kirjoittaa aivan omaa kieltään. Näytelmä rakentuu katkelmista, lauseetkin katkeilevat, puhe hapuilee. Nuo ajatuksenpalaset ovat silti latautuneita, merkityksestä täysiä. Kokonaisuus on ehyt ja vahva, satuttava ja hauska.

Mitä nämä naiset tahtovat? Nuori nainen asuu yhä kotona, kuulemma etsii töitä, muttei löydä. Hän keskittyy poukkoilemaan mahdollisten minuuksien avaruudessa. Äiti ei koskaan tiedä kuka kodin ovesta astuu sisään: se voi olla prinsessa Leia, sotilas, Totoro, Lolita, Sherlock Holmes, aseistettu Punahilkka, kuka vain. Tyttö on idealisti, joka haaveilee uudesta, päivitetystä ihmisestä. Hänen suhteensa reaalimaailmaan on kiinnostavasti toinen kuin vanhempien sukupolvien. Hänelle ei tavallaan ole vakioita. On vain muuttujia. Virtuaalitodellisuus on yhtä totta kuin kakku, jota isoäiti sunnuntaisin tarjoaa.

Keskimmäinen nainen pingottaa, on tukossa, jatkuvan räjähdyksen partaalla. Hänen sisäinen kokemuksensa itsestään ja se elämä, johon hän on ajautunut, ovat rajussa ristiriidassa. Nainen yrittää setviä solmujaan terapiassa, mutta tunteet ja haaveet ja ajatukset ovat hahmotonta suttua. Tunnen kipua Minna Suurosen Keskinaista katsoessani. Tunnistan hänen epätoivonsa. Miten sitä osaisi tulla viisaammaksi, hellemmäksi, rohkeammaksi, rauhallisemmaksi, siksi hyväksi ihmiseksi, jonka jossain sisällään tietää piilottelevan? Miksi ei aamulla herätessään voi päättää, millainen on? Miksi ei voi olla eri kuin eilen? Tytär osaa sen. Äiti ei.

Vanhin nainen taas on päästänyt itsensä kivettymään, kai selviytyäkseen tästä elämästä. Hänen elämänsä on ollut hyvin konkreettista, arkeen naulittua. ”Mä en oo koskaan noihin rakkausasioihin oikein keskittynyt. Ollu muuta tekemistä”, isoäiti sanoo. Mutta salaa sisällään hän seikkailee, tanssii, rakastaa, sytyttää savukkeen, on ikuisesti nuori. Kukaan muu vaan ei tiedä sitä. Kuinka monta tarinaa nuo puhumattomat vanhat naiset ja miehet vievätkään mukanaan, ilman että kukaan saa koskaan kuulla niitä? Onneksi on kirjailijoita, mietin. He kirjaavat ylös edes jotain, toistenkin puolesta.

Robin Svartström on näytelmän Mies, kertoja. Mies tarkkailee, tulkkaa ja kommentoi naisten tekemisiä. Hän yrittää ymmärtää, missä roolissa hänen kulloinkin oletetaan olevan, ja ryhtyy sitten psykiatriksi, isäksi, enoksi, vaariksi. En ole ennen nähnyt tällaista kertojaa näyttämöllä. Hahmo on oivaltavasti kirjoitettu, ja Svartström tekee taidokasta työtä. Hän näyttelee jotenkin erityisen herkästi ja valppaasti. Tämä mies totisesti osaa lukea naisten ajatuksia ja tunteita.

Janne Siltavuoren kaunis lavastus täydentää dramaturgiaa, korostaa elämän kerroksellisuutta. Näyttämön takaseinä on kuin nukkekoti, jonka jokainen huone on muisto elämän varrelta. Lastenvaunut, polkupyörä ja turvaistuin, asetakki vanhalla tuolilla, sairaalavuode, ruumisarkku. Jokainen hetki on yhtäkkiä täynnä aiemmin koettua. Niinhän se on: jokainen ihminen tuo nyt-hetkeen mukanaan koko historiansa, sukunsa historian. Emilia Erikssonin puvustus on hieno, siinä osuu kaikki kohdalleen. Nuoren naisen cosplay-asut ovat ällistyttäviä, näyttäviä ja lystikkäitä. Keskinainen on tunnistettava, tavallinen nykynainen. Ja miten ruman huomaamattomasti isoäiti onkaan puettu.

Näytelmän lopussa kuolema tulee lähelle, koskettaa syvältä, nostaa kyyneleet silmiin. Yhtäkkiä rajat naisten väliltä katoavat, kaikki ovat samassa todellisuudessa läsnä. Tulee tunne, että kuolema, menetys, katoaminen, luopuminen, on välttämätön ihmiselle. Jos kukaan ei koskaan menettäisi mitään, muuttuisiko kaikki yhdentekeväksi, osaisimmeko arvostaa mitään elämässä?

Ryhmäteatteri: Nätti tyttö, vähän pehmee. Käsikirjoitus Kati Kaartinen, ohjaus Johanna Freundlich. Lavastus Janne Siltavuori, äänet Marko Ahokangas, valot Tomi Tirranen, puvut Emilia Eriksson, maskeeraus Leila Mäkynen. Rooleissa Kaija Pakarinen, Minna Suuronen, Emilia Sinisalo, Robin Svartström.

Ensi-ilta Helsinginkadun näyttämöllä 6.2.2014.

Lainaus

Komedia sammuvien tähtien epätoivosta

Penkkitaiteilija — Fri, 31 Jan 2014 13:40:42 +0000

Miten virkistävää onkaan nauraa! Olin katsomassa Ryhmäteatterin uutuutta Sormet hunajapurkissa, jonka on kirjoittanut ja ohjannut Kari Heiskanen. Vaikka kyseessä on komedia, iltaa leimasi tietty haikeus. Esitys jää nimittäin Ryhmiksen viimeiseksi ensi-illaksi Pengerkadulla. Vuodesta 1982 asti voimassa ollut vuokrasopimus lakkaa vuoden lopussa, eikä sopimusta uusita.

Sormet hunajapurkissa kertoo miehestä ja naisesta, Kauko Vuoresta ja Eeva Törmästä. Parivaljakkoa tulkitsevat Juha Kukkonen ja Sanna-Kaisa Palo. Kauko on romahtanut tähtinäyttelijä ja naistenmies, joka on jättänyt teatterin, kesken Kuka pelkää Virginia Woolfia -esityksen. Kauko suunnittelee katoamistemppua, jonka avulla hän pääsisi lopullisesti eroon menneestä. Eeva taas on takavuosien television tähtijuontaja, jonkinlainen Hermunen tai Pyykkö. Eeva jätti oman uransa ja perheensä ja lähti miehen perässä ulkomaille – vain tullakseen itse jätetyksi.

Nyt nämä entiset suuruudet ja entiset rakastavaiset räpistelevät elämänsä rääppeiden keskellä. Huvittavaa sinänsä, että Palo näyttelee jälleen toimittajaa - hän teki kovapintaisen juorutoimittajan roolin viime syksynä Q-teatterin näytelmässä Hämeenlinna.

Esitys on perinteistä näyttelijän teatteria. Ohjaus on konstailematon, tarina samoin. Vielä ensi-illassa alku on kankea: näyttelijät puhuvat kirjallisen kuuloisia repliikkejään kuin näyttelisivät näyttelemistä. Mutta kun komedia pääsee vauhtiin, se toimii. Katsomo kajahtelee naurunremakoista, kun klassiset yllätykset, väärinkäsitykset, valheet ja huiputukset kiepsauttelevat tarinaa ympäri ja ylösalaisin.

Sanna-Kaisa Palo on hurja komedienne. Kun hän ryyppää näyttämöllä vedenkeittimestä raakaa viinaa, se on yksinkertaisesti uskomattoman hauskaa. Tarina on kaksintaistelu ja tanssi, jossa näyttelijät ottavat tosissaan toisistaan mittaa. Juha Kukkonen tekee hienon roolin kalsareissaan hiippailevana masennustoipilaana, joka juoksee rakkautta kohti ja karkuun yhtä aikaa. Mies ei osaa valita ketä panisi, joten hän panee varmuuden vuoksi kaikkia.

Kyse on rakkaudenjanosta ja toivosta, luottamuksesta, pettämisestä, vanhenemisesta, narsismista ja julkisuudesta. Kyse on kuoleman pelosta, ja elämän. Rakkaus on hunajaa, mutta kuka sitä uskaltautuu maistamaan? Isoja teemoja heitellään ilmaan, kaikkea pilkataan sumeilematta.

Koskettavia hetkiä silti on, purskahtelevan naurun seassa. Kaksi kertaa kyyneleet kihoavat silmiini, kun tunnelma leikkaa äkisti räävittömästä herkkään. Lopussa Kauko pitää Eevalleen ihmeellisen kauniin puheen, ja Eeva vastaa yhtä kauniisti. Sillä joskus koittaa se hetki, jolloin elämälle nostetaan malja viimeisen kerran. Ja kun se on juotu, se on juotu.

Ryhmäteatteri: Sormet hunajapurkissa. Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen. Lavastus Kari Heiskanen ja Janne Siltavuori, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, valosuunnittelu Ville Mäkelä, pukusuunnittelu Marita Kuusiniemi, maskeeraus Riikka Virtanen, kampaukset Eija Kuokkanen. Rooleissa Juha Kukkonen ja Sanna-Kaisa Palo. Ensi-ilta Pengerkadun näyttämöllä 30.1.2014.

Lainaus

Citykanin vuosi

Penkkitaiteilija — Mon, 21 Oct 2013 06:40:30 +0000

Olipa ristiriitainen kokemus, Ryhmäteatterin Jäniksen vuosi nimittäin. Toisaalta pidin. Toisaalta en. Sain nauraa vähän. Sain ajatella. Hetkittäin pitkästyin, usein tunsin itseni ulkopuoliseksi. Mutta sitten taas: väliajalla ja esityksen jälkeen keskustelimme ystäväni kanssa kiivaasti, jopa äkäisesti. Se on aina hienoa.

Näytelmän ohjaaja Esa Leskinen on käsikirjoittanut Jäniksen vuoden yhdessä Sami Keski-Vähälän ja Kristian Smedsin kanssa. Arto Paasilinnan romaani on siirretty 1970-luvulta nykypäivään, mutta alkuasetelma on pysynyt samana. On mies, joka jättää merkityksen kadottaneen työnsä ja kuivahtaneen avioliittonsa ja lähtee jäniksen kanssa matkalle halki Suomen. Vatanen (Robin Svartström) on muuttunut toimittajasta datanomiksi. Jäniksestä (Anna-Riikka Rajanen) on tullut bilettävä citykani, jolle Vatanen joutuu opettamaan luonnossa olemista.

Jäniksen vuoden käsiohjelma säätää katsojan odotuksia kahteen suuntaan. Siinä lainataan Danten Jumalaisen näytelmän alkusanoja. Syvä uni on näyttänyt maailmasta jotain karmeaa ja jotain kaunista, ja unen tarina on kerrottava muille. Heti perään käsiohjelma lataa mielen täyteen ilmastonmuutosahdistusta. On lämpöasteita ja päästötavoitteita. On myös itselleni uutta ja musertavaa tietoa. Erään arvovaltaisen tutkimuslaitoksen johtajan mukaan olemme, jos oikein huonosti käy, menossa kohti tilannetta, jossa ihmiskunta sellaisena kuin se nyt on, häviää olemasta. Neljä astetta lämpimämpi maapallo ei kykenisi elättämään kuin noin puoli miljardia ihmistä. Että repikää siitä.

Tämä on se kehys jossa Vatanen ja jänis seikkailevat ja sekoilevat. Maailma on hajoamassa, arki on muuttunut absurdiksi ja tarkoituksettomaksi paahtamiseksi. Unelmat ja ilo ovat unohtuneet. Kaiken keskellä Vatanen nukkuu, uupuneena läppäri sylissään. Ja puput alkavat kertoa hänen tarinaansa.

Ohjaaja Leskinen käyttää muutamista aiemmista ohjauksistaan tuttuja keinoja. Kertojat puhuvat suoraan yleisölle. Päähenkilön elämää harpotaan eteenpäin lyhyissä kohtauksissa. Valkokankaalle kuvattujen takahuonekohtausten avulla tuodaan tarinaan simultaanisuutta ja kerroksellisuutta. Näyttelijät (Taisto Oksanen, Minna Suuronen ja Juha Pulli) nykäisevät näyttämölle liudan kaistapäisiä sivuhenkilöitä. Lavastus ja puvustus ovat niukkoja. Esitys ruksuttaa eteenpäin rouheasti, mutta itse jäin kaipaamaan enemmän yllätyksiä kerrontaan.

Vaikein pala itselleni oli Jäniksen vuoden huumori. Kun katsoo komediaksi nimettyä esitystä, eikä naurata juuri yhtään, tuntee olonsa kovin yksinäiseksi. Jotkut kohtaukset toki huvittivat, kuten Taisto Oksasen hörhöily takamaiden hippieläinlääkärinä. Mutta useimmat sketsihahmoiksi viritetyt tyypit olivat minusta vain hämmentäviä. Silmät pyöreinä tuijotin kavalkadia murretta viäntäviä polliiseja ja kirkuvia hevareita ja lapinäijiä ja öljypamppuja. Mitä ihmettä, miksi näin? Teatteriseuralaiseni oli samaa nuivaa mieltä: hän jopa alkoi miettiä, oliko kaikkea hassuttelua ja koohotusta edes tarkoitettu huvittamaan, oliko huumorissa jokin metataso, jota emme vain tajunneet. Toisaalta, moni yleisössä hekotteli alvariinsa.

Mutta tärkeintä on tämä. Jäniksen vuosi herätti minussa ajatuksen, joka nauliutui heti maailmankuvani osaksi. Jänis ja Vatanen istuivat lumien keskellä Lapin-mökissään, suojassa myrskyltä ja maailmalta, ja jänis kyseli Vataselta rakkaudesta. Jänis oivalsi, että rakastaa voi vain sellaista, jonka tietää katoavaksi. Sillä hetkellä tajusin, että niin se on: ihmiskunta ei rakasta tätä pientä palloa tarpeeksi. Emme syvällä sisimmässämme usko, että elinympäristömme voi oikeasti tuhoutua. Siksi luontoa voi hävittää siekailematta. Tai kääntäen - jos ymmärtäisimme kotiplaneettamme herkkyyden ja haurauden, rakastaisimme sitä enemmän. Kohtelisimme sitä hellemmin, pitäisimme ainokaisestamme parempaa huolta.

Esityksen lopussa Vatanen laittaa pupunkorvat päähänsä ja lähtee etsimään omaa tietään, ihan itse. Ei saa olla orja. On oltava rohkeasti sellainen kuin on, kohdattava maailma avoimin mielin, jotta sen kauneus ja maagisuus voivat paljastua. Sopivasti juuri ennen loppua tulee esityksen taianomaisin kohta, kuin ihana pieni lahja. Kiitos siitä!

Ryhmäteatteri: Jäniksen vuosi. Arto Paasilinnan alkuperäisteoksen pohjalta käsikirjoittaneet Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä ja Kristian Smeds. Ohjaus Esa Leskinen. Rooleissa Robin Svartström, Minna Suuronen, Taisto Oksanen, Anna-Riikka Rajanen ja Juha Pulli.

Lainaus

Kun perusinsinööri maailmantalouden romahdutti

Penkkitaiteilija — Fri, 28 Oct 2011 10:43:01 +0000

Käsiohjelman ensimmäisellä sivulla esitellään suomalaisen miehen runkomalli. Hän on 179-senttinen corollakuski, joka seurustelee perheensä kanssa kolme minuuttia vuorokaudessa ja kärsii kohonneesta verenpaineesta. Tätä miestä, nimeltään Antero Alapylpyrä, esittää tyyppivirtuoosi Martti Suosalo. Alussa Antero istuu myrskyn täryyttämässä lentokoneessa ja luulee kuolevansa. Katsomo tyrskyy naurusta.

Tästä alkaa Ryhmäteatterin uutuus nimeltä Jatkuvaa kasvua. Anteron elämä sujahtaa sketsimäisinä kohtauksina hänen silmiensä ohi, ja katsojien silmien ohi, lapsuudesta pakokauhuiseen nykyhetkeen saakka.

Ohjaaja Esa Leskinen on yhdessä näytelmäkirjailija Sami Keski-Vähälän kanssa toteuttanut näytelmätrilogian, jonka ytimessä ovat työelämää kohdanneet muutokset. Ensimmäinen osa oli Päällystakki, nerokas ja riemukas uudelleentulkinta Gogolin tekstistä. Toinen osa oli Euroopan taivaan alla, joka tunki näyttämölle kokonaisen maanosan, ja tutkaili hurjilla kierteillä globaalien rahavirtojen heittelemiä ihmisiä. Jatkuvaa kasvua puolestaan zoomaa ainaista kasvua tavoittelevaan taloussysteemiimme, joka ylikierroksilla kiihdyteltyään on räsähtänyt kriisiin tunnetuin seurauksin.

Tässä tarinassa länsimaiden perikadon aiheuttaa kukapas muu kuin tavallinen suomalainen perusinsinööri, Antero Alapylpyrä. Lähtöasetelma on kutkuttava. Antero haaveilee vain omasta talosta ja grillaamisesta omalla pihalla, mutta ajautuu mukaan kansainväliseen bisnekseen, kaamein seurauksin. Pankit paketoivat lainojaan yhä petollisempiin kuoriin, sairaalat kurjistuvat, lapset, hullut ja heikot kärsivät, start up –yrittäjiä koulitaan Hanasaaressa. Antero jorailee rahaniskennän kiihtyvissä bileissä. Esityksessä on kiivas pulssi.

Mutta mutta. Hyvistä lähtökohdista huolimatta tärkeän ja kunnianhimoisen näytelmäsarjan viimeinen osa jää harmittavasti edeltäjiään köykäisemmäksi.

Missä on vika? Näyttelijöissä ei ainakaan, he antavat parastaan. Tiina Lymi, Robin Svartström, Ursula Salo ja Aku Hirviniemi tuuttaavat näyttämölle julmetun määrän groteskeja hahmoja, he kuljettavat Antero-poloisen tarinaa ja eläytyvät täysillä sen vauhdikkaisiin käänteisiin.

Arvelisin, että esitys tuntui minusta laimealta monestakin syystä. Ensinnäkin, Jatkuvaa kasvua ei ole havainnoiltaan, huumoriltaan tai kerronnaltaan tarpeeksi yllättävä ja uusia näkökulmia avaava. Päinvastoin, on kuin olisin katsonut jotain jo aiemmin näkemääni. Mainitut Euroopan taivaan alla ja Päällystakki, samoin kuin Ryhmäteatterin karmivan tosi Eduskunta ovat jo kertoneet samaa absurdia tarinaa talouden käsittämättömistä voimista ja pienen ihmisen kaoottisesta sinnittelystä – osin samoilla näyttämöllisillä keinoilla, mutta paljon vaikuttavammin, paljon hauskemmin. Helsingin kaupunginteatterin Enron, joka kertoi tositarinan tuhoisasta ahneudesta, syö sekin Jatkuvan kasvun tehoja. Tämä on tietysti paljon teatterissa istuvan ihmisen ongelma.

Videoiden runsas käyttö tuntui kuluneelta ja irralliselta konstilta. Lisää tarinan tasoja siitä ei nyt irronnut. Huomaan, että alan väsyä myös näihin luentomaiseen muotoon kirjoitettuihin esityksiin.

Herkullisia kohtauksia ja hilpeitä hahmoja on onneksi runsaasti. Esimerkiksi se, kun kiljupullon kanssa downshiftannut Antero katkokävelee hylättyyn kirkkoon ja kohtaa ristillään turhautuneena roikkuvan Jeesuksen. Syntyy äkkiä kirkas, satuttava, äärimmäisen huvittava hetki. Tai kun Anteron vaimo Johanna empii ratasillalla viina- ja lääkehuuruissaan, ja pullonkerääjä puhuu hänet pois itsemurha-aikeistaan. Sketsinäytteleminen loppuu, tilalle tulee oikeaa ahdistusta.

Minulle esityksen tärkein anti oli tämä: Antero ei ole paha eikä ahne, hän haluaa vain tavallisen hyvää peruselämää. Mutta haaveidensa arkisuudesta ja kohtuullisuudesta huolimatta hän on osa koneistoa, joka aiheuttaa suunnatonta tuhoa ympärillään. Sellaisen koneen pikkuruisia osasia me kaikki olemme.

Ryhmäteatteri: Jatkuvaa kasvua. Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä, ohjaus Esa Leskinen. Lavastus ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori, valot Ville Mäkelä, äänet Marko Ahokangas. Rooleissa Martti Suosalo, Tiina Lymi, Robin Svartström, Ursula Salo ja Aku Hirviniemi. Ensi-ilta 27.10.2011 Pengerkadun näyttämöllä.

Lainaus

Mustat joutsenet Manhattanin yössä

Timo Harakka — Mon, 01 Aug 2011 10:41:09 +0000

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta –sarjan toimittaja

Don DeLillon Cosmopolis (2003) on mieleenpainuva panoraama New Yorkista, ja särmikäs kuvaus rahan tuomasta äärimmäisestä vieraantumisesta.

Kukapa olisi parempi puhumaan tämän ajan kaikenkattavasta kapitalismista kuin teatteriohjaaja Susanna Kuparinen, jonka keväinen Eduskunta –näytelmä osoitti, kuinka draama voi olla kantaaottavaa journalismia. Arvelen, vakavissani, että näytelmän takia vihreiden yksi kansaedustajapaikka Helsingissä siirtyi vasemmistoliitolle.

Kuparinen on myös kaatanut hartiavoimin ns. hallintarekisterilakia, joka tekisi veronkierrosta laillista ja salaisi suomalaisyhtiöiden omistukset.
Keskustelu on nähtävissä tänään maanantaina TV1:ssä klo 21.30.

Cosmopolis seuraa ”reaaliajassa”, kun 28-vuotias miljardööri Eric Packer matelee panssaroidulla limusiinilla Manhattanin läpi, matkalla parturiin. Ympärillä kuhisee miljoonakaupungin elämä, mutta päähenkilö on yhteydessä maailmaan – ja ihmisiin, itseensäkin – vain ruutujen, näyttöjen, kuvakkeiden, mainostaulujen, radioverkkojen ja laajakaistojen välityksellä.

Packer on vieraantunut rahastakin, se on vain digitaalinen abstraktio. Hän etsii informaation tulvasta merkityksiä ja lainalaisuuksia, ja rakentaa numeroista kuvioita. Packer on näkevinään puun vuosirenkaita ja fysiikan lakeja, mutta menettää miljardinsa, kun ei osaa huomioida epätäydellisyyttä ja epäsymmetriaa.

Ja henkensä.

Anteeksi, että tässä vaiheessa jo toistan itseäni: täsmälleen näin kävi finanssikriisissä 2008.

Viimeisten 20 vuoden aikana suuret sijoitusyhtiöt - investointipankit, riskirahastot ja vakuutusyhtiöt – ovat rakentaneet huipputehokkaita tietokoneverkkoja, joiden monimutkaisia mallinnuksia varten on palkattu tuhansittain matematiikan tohtoreita.

Nämä quantit – eli ”kvantitatiivisen sijoittamisen” ammattilaiset – yrittävät yhtälöidä kaikki mahdolliset markkinaliikkeet, jotta voitaisiin rahastaa mikroskooppisin muutos, jota ihmisäly ei edes havaitse. Tällä strategialla perustettiin 1994 sijoitusrahasto Long Term Capital Management (LTCM), jonka johtajiin kuului tohtori Myron Scholes. Hän oli ansainnut taloustieteen Nobel-palkinnon 20 vuotta aiemmin kehittämällään johdannaisten hinnoittelun kaavalla, joka on tietenkin:

C = Sd-t N(x) - Kr-t N (x - δ √t), x= [log (Sd-t/Kr-t) / (δ √t] + 1/2 δ √t.

LTCM:n automatisoitu finanssimatematiikka johti pian rahaston jo 126 miljardin dollarin sijoituksiin. Mikään ei voinut mennä pieleen. Paitsi, kuten taloustieteilijä John Maynard Keynes aikanaan sanoi: Mikään ei ole niin tuhoisaa kuin järkevä toiminta järjettömässä maailmassa.

Nerokkaimmatkaan matemaatikot eivät kykene ottamaan huomioon Mustaa joutsenta. Tämä on Nassim Nicholas Talebin termi erittäin epätodennäköiselle tapahtumalle, jonka vaikutus on käänteentekevä – kuten olivat New Yorkin terrori-iskut 2001 ja Kaakkois-Aasian tsunami 2006 .

Olen kesäilokseni lukenut Talebin kirjaa, joka nousi maailmanmaineeseen, koska se julkaistiin vuotta ennen finanssikriisiä. Ja 10 vuotta sen jälkeen, kun Nobel-nerojen firma LTCM joutui katastrofaaliseen 1,25 biljoonan dollarin (kaksitoista nollaa) konkurssiin, joka uhkasi koko finanssijärjestelmää.

LTCM kaatui, koska Venäjän valtio yksinkertaisesti kieltäytyi maksamasta ulkomaisia velkojaan 1998. Hienoinkaan tietokoneohjelma ei pysty mallintamaan maailman oikukkuutta ja ennakoimattomuutta. "Long term" kesti siis neljä vuotta.

Ennustaminen on tuomittu epäonnistumaan, mutta silti olemme uskovinamme "asiantuntijoiden" vakuuttaviin "analyyseihin". Suomessa toimivien 11 ennustelaitoksen ennusteet ovat viime vuosina menneet täysin metsään – etenkin Suomen Pankin, jolla on ylivoimaisesti hienoimmat mallit ja eniten laskentavoimaa.

Talousherrojen hybriksen hinta voi olla kova koko planeetalle. Mitä on tehtävissä?

Taleb neuvoo heitä luopumaan ”epistemologisesta ylimielisyydestä”. Seuraavaa mustaa joutsenta ei voi ennakoida, vain sen voi tietää, että sellainen ilmestyy.
Kannattaa siis rakentaa järjestelmä sellaiselle pohjalle, että yllättävä, jättiläismäinen, kaiken mullistava tapahtuma ei tuhoa aivan kaikkea.

Se edellyttäisi, että sijoittajat eivät yltyisi hullunrohkeaan uhkapeliin, että kaikkea ei pantaisi yhden kortin varaan. Taitaa olla turha toive.

Titanicin vääjäämätöntä suuntaa kohti seuraavaa jäävuorta ei voi muuttaa muu kuin julkinen valta, nuo parjatut poliitikot. Toivotaan parasta – mutta puetaan pelastusliivit.

10 kirjaa rahasta –sarjan esittely

Lainaus

Kuinka helposti kaikki kaunis katoaa

Penkkitaiteilija — Wed, 06 Jul 2011 07:43:50 +0000

Kreeta Salminen on fantastinen Ronja. Se on mainittava ensimmäiseksi.

Muutenkin puitteet ovat mahtavat: Hyvän Omatunnon linnake on kuin tehty Astrid Lindgrenin viisaan ja ihanan rosvoseikkailun miljööksi. Ryhmäteatterin tämän kesäisen esityksen tekijät ovat uutta sukupolvea, vuonna 1981 kirjoitetun kirjan kanssa samoihin aikoihin syntyneitä. He ottavat ohjaaja Akse Petterssonin johdolla komeasti haltuun perinteikkään kesäteatterinäyttämön.

Jännitti matkata Suomenlinnaan, sillä Lindgrenin satu on yksi lempikirjoistani. Rakastan Ronjaa. Lapsena hän oli esikuva, aikuisena olen saanut isoja elämyksiä lukiessani ryöväriprinsessan seikkailuja ääneen suvun lapsille. Sadun isot teemat - ystävyys, rakkaus, uskollisuus, ennakkoluuloisuus, suru, pelko, itsenäistyminen, kuolema - puhuttelevat iästä riippumatta.

Ryhmäteatterin esitys vakuutti alusta asti. Pystyin katsomossa luottamaan siihen, että tekivät eivät tärvele tarinaa. Se on tärkeää, kun on kyseessä Ronja ryövärintyttären kaltainen klassikko. Kyyneleet silmissä seurasin rosvoruhtinaan riemua vastasyntyneestä tyttärestään ja Ronjan ensimmäistä keväthuutoa. Nauroin rosvojen kohellukselle, uskalsin odottaa suosikkikohtauksiani: miten hassut kakkiaiset kiikuttavat vauvaansa Ronjan jalassa, miten Ronja löytää metsän ja vapauden, miten hän hyppää Helvetinkuilun yli Borkan vangiksi pelastaakseen Birkin.

Kreeta Salmisen näyttelijäntyötä oli miellyttävä seurata. Hän onnistui olemaan todellinen luonnonlapsi, villi ja herkkä, ketterä ja silti lystikkäästi kömpelö liikkeissään. Kenties Salminen on ottanut olemukseensa mallia eläimistä? Hän oli kuin valpas ja utelias koiranpentu. Birkiä näyttelevä Ylermi Rajamaa on liikuttava, herttainen ja velmu, mutta aivan tasavertainen pari Birk ei Ronjalle ole.

Koko ensemble elää mukana tarinassa. Sauli Suonpää on hauska Ronjan isänä Matiaksena. Rosvoruhtinaan infantiilien itkupotkuraivarien aikana täpötäynnä lapsia olevasta katsomosta kuului uskomaton kiherrys ja kikatus. Heidi Kirves on Ronjan uljas äiti Loviisa, Leo Honkonen koskettava Kalju-Pietu. Mieleen jäi myös Arttu Kapulaisen taapertava kakkiainen. Kun hän kumautti syvällä bassollaan: "Miksvai hää sillai tekkee?", purskahti yleisö nauruun joka kerta. Iina Kuustonen, Annika Poijärvi, Tommi Rantamäki ja Kai Vaine ovat ronskeja ryövärinrökäleitä, pelottavia ajattaria, Borkan väkeä, maahisia, männiäisiä, pönthiittisiä.

Janne Siltavuoren lavastus muuntuu lumoavasti linnasta keväiseksi niityksi, Karhuluolasta talviseksi metsäksi. Anna Sinkkosen karheista puvuista pidin valtavasti, etenkin kakkiaisten neulepuikkokorvista! Luonto dramatisoi tarinaa omalta osaltaan. Meri Helsingin ympärillä alkoi illan edetessä myrskytä. Hurjasti kumiseva tuuli ja kattokankaan välistä näyttämölle humahtavat vesipisarat korostivat Karhuluolan lähestyvää syksyä ja rosvopäälliköiden tappelua.

Ronja ryövärintyttären loppu on toiveikas, mutta samalla syvästi surullinen. Kalju-Pietu on kuollut, mutta Ronja ja Birk saavat vanhempansa takaisin. Ryhmäteatterissa esitys päättyy koko ryhmän yhteiseen keväthuutoon.

Kotimatkalla, sateisen lautan kannella, mietin Ronjan sanoja, kun hän ja Birk olivat hajottaa Karhuluolan soman idyllin riitelemällä itsepäisesti kadonneesta veitsestä. Ronja tajuaa, miten helposti kaikki kaunis voi mennä pilalle. Ja ihan turhaan.

JK. Tätä kirjoitusta lopetellessani sain tietää, että Kreeta Salminen on loukannut jalkansa, ja häntä paikkaa toistaiseksi Rosanna Kemppi. Onnea Kempille kovaan haasteeseen!

Ryhmäteatteri: Ronja, Ryövärintytär. Kirjoittanut Astrid Lindgren. Suomennos Tuula Taanila. Ohjaus ja dramatisointi Akse Pettersson, lavastus Janne Siltavuori, puvut Anna Sinkkonen. Valot Tomi Tirranen, äänet Jussi Kärkkäinen, musiikki Jussi Kärkkäinen ja Jukka Hannukainen. Rooleissa Leo Honkonen, Arttu Kapulainen, Heidi Kirves, Iina Kuustonen, Ylermi Rajamaa, Annika Poijärvi, Tommi Rantamäki, Kreeta Salminen, Sauli Suonpää ja Kai Vaine. Esityksiä Hyvän Omatunnon linnakkeessa 27.8.2011 asti. Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille.

Lainaus

Eduskunta on järkyttävän tärkeää teatteria

Penkkitaiteilija — Tue, 08 Mar 2011 16:14:26 +0000

”Onko hallituksen idea nyt todella se, että köyhiä kannustetaan sillä, että etuuksia vähennetään, ja varakkaita sillä, että etuuksia lisätään?” Näin kysyi Jakob Söderman (sd) eduskunnan kyselytunnilla viime joulukuussa. Kysymyksessä kiteytyy se vastakkainasettelu, jota Ryhmäteatterin Eduskunta-näytelmä lähtee purkamaan.

Ensimmäinen puoliaika käsittelee köyhiä, toinen varakkaita. Esitys on pienten puolella, mutta kaikkia puolueita ruoskitaan surutta.

Eduskunnan ensi-illasta on tätä kirjoittaessa kulunut neljä päivää. Esityksen jälkeisissä tunnekuohuissa olin varma siitä, että näytelmä jättää katsojaan ja tähän maahan jäljen, joka pysyy. Edelleen tuntuu, että ainakin minua Eduskunta muutti: kriittisemmäksi, epäluuloisemmaksi, vähemmän sinisilmäiseksi. Tuli halu ymmärtää syvemmin kotimaamme Suomen todellisia valtarakenteita. Ärsyttää olla kiltti ja tyhmä tavallinen kansalainen, joka tekee kaiken oikein, eikä edes huomaa tulevansa sumutetuksi. Toisaalta Susanna Kuparisen ohjaus vahvisti uskoa ja toivoa siihen, että taiteella voi olla yhteiskunnallista merkitystä.

Eduskunta on jatkoa Ylioppilasteatterin railakkaalle Valtuusto-trilogialle, joka ammensi sisältönsä Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksista. Tällä kertaa tekstit on poimittu eduskunnan pöytäkirjoista, lehtijutuista ja työryhmän tekemistä haastatteluista. Analyysissa on nyt siirrytty valtakunnalliselle tasolle. Kritiikki on kovempaa, huumori hurjempaa.

Ohjaaja Kuparinen työryhmineen rojauttaa katsojien naamalle kasan väittämiä, joiden sulatteluun menee hetki jos toinenkin. Esitys väittää päättäjien syyllistyvän kaksinaismoralismiin, tekopyhyyteen, selkärangattomuuteen, korruptioon, epärehellisyyteen. Suomesta piirtyy kuva maana, jossa hyvät veljet & siskot ratkovat isot diilit keskenään. Heikompia potkitaan samalla kun suurille kukkaroille kumarrellaan. Harmaata taloutta siivotaan pitsapaikkojen kuitteja tutkimalla, vaikka massiivisimmat verotappiot syntyvät ulkomaisen sijoitustoiminnan veronkierrosta. Sitä taas ei edes yritetä suitsia, vaan pikemminkin helpotetaan. Etcetera etcetera.

Eduskunta-näytelmän todistusvoima on dokumentaarisuudessa ja tausta-aineiston monipuolisuudessa. Ääneen pääsevät kansanedustajien lisäksi mm. rakennusalan yrittäjät, sijoitusrikollisuutta tutkivat turhautuneet poliisit, valtionvirkamiehet. Nyt ei ole kyse ahdistuneiden humanistitaiteilijoiden mielikuvista, vaan faktoista ja näkemyksistä, joita katsoja ei niin vaan voi sivuuttaa.

Tulee tunne, että lautakasojen ja taulukauppojen kimpussa ahertaneet toimittajat ovat onnistuneet vain raapaisemaan mätäpaiseen pintaa. Onko paise oikeasti noin mätä, uskaltaako ja osaako sitä kukaan puhkaista, se jää nähtäväksi.

Ryhmiksen lavalla nähdään ammattinäyttelijöiden rinnalla Valtuusto-sarjasta tuttuja ylioppilasteatterilaisia. Ensemble tekee rentoa, yhtenäistä työtä, rooleja paiskotaan näyttämölle roisilla otteella. Erityisesti mieleen jäivät Santtu Karvosen maaninen Osmo Soininvaara, Pihla Penttisen työtön rassukkanuori, Noora Dadun ohjaaja Kuparinen, Matti Onnismaan nimetön virkamies, Robin Svartsrömin pupukorvainen raksamies, Mitro Härkösen Paavo Arhinmäki, Martina Myllylän pääministeri Kiviniemi, Piia Peltolan Paula Risikko.

Oma lukunsa on Jari Hanskan ”vittumaisen hitaasti puhuva” entinen apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen. Hahmo on ollut mukana kaikissa neljässä näytelmässä, kehittyen koko ajan hauskemmaksi ja piikikkäämmäksi. Dokudraaman tyylilaji on vastaavasti koko ajan paremmin Susanna Kuparisen käsissä. Tältä ohjaajalta on lupa odottaa lisää, paljon lisää.

Eduskunta-näytelmä saa kevään eduskuntavaalit tuntumaan entistä merkityksellisemmiltä. Mutta ketä voi äänestää, jos haluaa, että meininki vallan kamareissa muuttuisi? Täytyy yrittää ottaa selvää.

Ryhmäteatteri: Eduskunta. Ohjaus Susanna Kuparinen, käsikirjoitus Susanna Kuparinen, Ruusu Haarla ja Akse Pettersson. Puvustus Saara Ryymin, valot Valtteri Mastola, äänet Markus Bonsdorff, musiikki Kerkko Koskinen. Rooleissa Robin Svartström, Pihla Penttinen, Santtu Karvonen, Matti Onnismaa, Noora Dadu, Jari Hanska, Mitro Härkönen, Martina Myllyllä ja Piia Peltola.

Lue lisää dokumenttiteatterista: www.dokumenttiteatteri.fi

Penkkitaiteilijan kirjoitus Valtuusto III:sta löytyy täältä.

Lainaus