Blogit - intia

Kesän valoa satulassa

Matti Rämö — Tue, 30 Jun 2015 01:04:44 +0000

Jaksan joka kesä taivastella päivien pitenemistä ja yön valoisuuden ihmettä, jonka voi kokea myös etelässä Suomenlahden rannoilla. Kuinka hienoa onkaan polkea yön hennossa hämyssä, joka muuntuu aamunnousuksi niin nopeasti. Niityt ja metsät tuoksuvat, ja yön linnut lurittelevat. Valo on niin voimauttavaa, ettei edes kesäkuun ”islantilainen” viileys ole haitannut suven kokemisen iloa.

Olen polkenut arkisin pitkiä terapialenkkejä merenrantoja ja Vantaanjokea pitkin ja välillä poiketen metsän suojiin. Vihreä loiste kannustaa eteenpäin, ja polkaisu polkaisulta rauha lisääntyy, enkä murehdi liikaa sitä, mitä on tulossa. Elämän pyörä kulkee kulkuaan.

Kesä etenee Himalaja-projektin rytmissä. Käyn yhä uudestaan läpi viime kesän 30 tunnin videoraaka-aineistoa ja yritän jalostaa siitä sellaista kokonaisuutta, joka voisi kantaa pidemmänkin katselukerran. Projektin toteutus on yhä auki, mutta olen optimisti. Videoita kahlatessa ainakin palo palata uudestaan Intiaan kasvaa, sillä unenomainen, värikäs ja myös absurdi todellisuus kutkuttaa mieltäni, myös kaikkine hämmentävine piirteineen. Videovirta kypsyttää samalla myös Himalaja-kirjan kirjoittamiseen.

Ja välillä poikkean Himalajalta Keskuspuistoon.

Ps Vihdoinkin uskaltauduin satulaan kevyesti pukeutuneena: onni on sitä, kun voi pyöräillä T-paita päällä :)

Ps2 Tietokirjailija Helena Pilke kirjoitti kirja-arvostelun Istanbul-eepoksestani.

Lainaus

Polkupyörällä Himalajalla: kaksi kuukautta lähtöön

Matti Rämö — Tue, 20 May 2014 20:28:02 +0000

Hämärä ja kostea koivikko tuoksuu, ja varhaisen aamun rallattajat elämöivät maastossa. Siirtymä keväästä kesään on herkistävää aikaa. Talven horrostelut väistyvät vihdoin.

Andalusia-kirjan ilmestymisen jälkeen oletin optimistisesti, että voisin jotenkin yhdistää rentouttavan toimettoman "lomailun" kirjoituspuuhista ja sen perään sitten rykäistä uudelle luomiskierrokselle. Mutta maaliskuisten fillarimessujen euforia hiipui arkiseen synkistelyyn. Pyöräilyn terapeuttinen voima oli onneksi tukenani. Ja yhä uudestaan ylistän Helsingin Keskuspuiston olemassaoloa!

Aloittelin kuitenkin uuden Istanbul-eepoksen kirjoittamisen, mutta ehdin hädin tuskin Helsingistä Viron Soomaalle, kun Andalusia-kirjasta toipumisen puute ryydytti matkan ennenaikaisesti. Uutta luovan puuhastelun sijasta suuntasin keskittymisen äänikirjan lukemiseen. Yle Areenassa on jo kaksi ensimmäistä teosta kuunneltavissa, Rengasrikkoja Saharassa ja Polkupyörällä Intiassa, ja niiden seuraksi ilmestyy Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin. Projekti lähti liikkeelle sen verran improvisoidusti, että ilmestymisaikataulu on vielä täysin auki. Reipas alku vei Laosiin saakka, mutta nyt meno on hidastunut myös äänikirjan suhteen, mikä tosin johtuu muista kiireistä ja yllättäen tulleesta kesästäkin, joka kannustaa ulos ja satulaan.

Aikaa on vienyt mukavalla tavalla Pyöräilyviikko. Jyväskylässä kävelykadun tunnelma oli leppoisan innostavaa kyläjuhlameininkiä. Vaasassa viikko jatkui kirjastossa, jossa väkeä oli mukavasti, sali oli hieno ja kuvat pääsivät oikeuksiinsa isolla seinällä. Intouduin selostamaan niin, että paluujunalle tuli kiire. Kuva: valtavien matkakuvien testi-ihmettelyä ennen esitystä; hetken tallensi Terhi Piikkilä.

Junassa ehdin perehtyä tulevan kesän Intian-reissuun karttojen ja kevyen matkaoppaan johdattelemana, ja Ladakhin laakso korkealla Himalajalla alkoi saada mielessäni entistä konkreettisempia mielikuvia. Buddhalaisten rukousmyllyjen pyörittelyssä pitää olla varovainen, jos myllyt pyörivät jo vinhasti, etteivät kynnet lohkeile eivätkä sormet saa iskuja. Ohuen ilman UV-säteilyssä iho kärähtää yllättävän helposti suojavoiteista huolimatta. Oma pussilakana ja/tai makuupussi suojaavat lutikoiden puremilta. Sähköä on kylissä niukasti, jos ollenkaan. Jyrkillä vuoristoteillä ei yleensä ole kaiteita, ja teiden kunto vaihtelee ankarasti. Tavarat pitää suojata muovipusseilla pölyn vuoksi, sillä Ladakhin päälaakso on enemmikseen karua ja jopa aavikkomaista. Mutta silti sadevarusteet on hyvä olla mukana. Yöt ovat hyytävän kylmiä kesälläkin.

Rukousmyllyjä lukuun ottamatta asiat eivät sinänsä ole uusia, mutta elävä kerronta antaa niille uutta painoarvoa. Alan vähittelen hivuttaa mieltäni satulaan vuoristoteille, ja innostus auttaa hoitamaan pakollisia säätöjä. Rokotuksista olen jo hankkinut vesikauhun ja japanilaisen aivokuumeen tehosteet. Koleraan voi varautua lääkityksellä suun kautta, malarialääkkeiden resepti on jo olemassa. Silmälääkärillä olen käynyt kahdesti, tutkimukset tosin jatkuvat. Hammaslääkärille on tarkistusaika. Viisumin kuvat ja tarpeeksi pitkä matkavakuutus ovat jo hankittu. Seuraavaksi pitää täyttää viisumihakemus ja kiikuttaa se suurlähetystöön. Askel kerrallaan. Matka on pitkä, ja yllätyksiä voi tulla. Mutta reissu on jo alkanut.

-------------------------------------------------------------------------------------------------

Matti on äänessä Maailma kylässä -viikonloppuna Helsingin Rautatietorin Kirjateltassa sunnuntaina 25.5. klo 12, ja lauantaina sekä sunnuntaina voi tulla jututtamaan HePon ständille (C234) kansalaisjärjestötelttaan Kaisaniemeen.

Lainaus

Äänikirjan luenta ryytyy Intian pölyyn

Matti Rämö — Sat, 19 May 2012 19:49:34 +0000

Linnut mekastelevat puistikoissa ja metsiköissä, ja koivu tuoksuu kevätsateen jäljiltä. Lumesta ja sepelistä puhdistuneita väyliä on mukava polkea ihan vaan kiertelemisen ilosta, uuden vuodenajan innostamana. Entäs jos kääntyisinkin tuonne tai tuonne. Jo vuosia sitten kadotin sen rationaalisen ajatusmaailman, jonka mukaan paras reitti on lyhyin reitti, mutta kesän kynnyksellä tämä korostuu, ja reitti-improvisointi puhkeaa kukoistukseen.

Alla on uuteen retkikauteen kunnostettu vanha uskollinen, jonka kanssa olen kolunnut kaikki pitkät matkani Intian-reissua lukuun ottamatta. Peruskunnon kohotusjakso on meneillään. Vaikka talvella kilometrejä kertyy säännöllisesti koko ajan, niin huhti-toukokuun vaihteessa alkaa uusi vaihe, ja satulassa vietetty aika lisääntyy kuin luonnostaan.

Matkakirjasesonkini on edennyt siihen vaiheeseenan, että nyt pitäisi vihdoin päästä myös Polkupyörällä Islannissa -eepoksen tekemiseen kiinni. Kevät on nimittäin vierähtänyt äänikirjojen kanssa. Äänikirjan lukeminen on mukaansa tempaavaa ja tunteisiin vetoavaa puuhaa mutta hidasta ja tarkkuutta vaativaa, sillä lopputuloksesta pitää siivota pois iso määrä puhinaa ja huokailua, maiskutuksia ja tietokoneen näppäinten naksahduksia ja muuta äänen epäpuhtautta. Ruokailu ja juominenkin pitää ajoittaa oikein, että ääni kulkee sujuvasti. Ja kerronnan kokonaisuuksien vuoksi myös luennan rytmiin joutuu puuttumaan jälkikäteen, kun teksti pitää sovittaa kymmenminuuttisiksi. Yhdestä jaksosta voi leikata hämmästyttävän runsaasti 0,1 – 0,3 sekunnin pätkiä pois ilman että luenta kärsii. Ja jos oikein tiukkaa tekee, niin joskus pitää poistaa kokonaisia ”turhia” sanoja, jotta saa tiivistämisen kohdalleen. Kaiken kaikkiaan yhden kymmenminuuttisen lukemiseen, leikkaamiseen, epäselvästi lausuttujen sanojen jälkipaikkaamiseen ja muuhun säätämiseen menee noin tunti, silloin kun vire on hyvä ja tekstin pituus osuu kohdalleen. Mutta jos joutuu ensimmäisen leikkauskierroksen jälkeen ihmettelemään, että mistä ne loput ylimääräiset 10 sekuntia oikein saadaan pois, operaatioon voi vierähtää toinenkin tunti.

Rengasrikkoja Saharassa -äänikirjan julkaisu on Yle Areenan teknisten alkuvaikeuksien jälkeen edennyt mukavasti kohti loppusuoraa. Kymmenminuuttisia on kaikkiaan 63, ja ne on niputettu kolmen osan jaksoiksi. Ne voi myös ladata (ja jos haluaa, niin voi käydä SOS-lapsikylän linkin kautta vaikka jonkun roposen jättämään heidän toimintansa tueksi). Yle Puheessa Rengasrikkoja alkaa 4.6. Radiossa luenta kuullaan kymmenen minuutin peruspituudessa. Kesäkuusta elokuulle kirja etenee uusin osin maanantaista perjantaihin Puheen Aamussa klo 7.20, uusinta on Puheen Päivässä klo 12.05.

Äänikirjaprojektin vuoksi olen viettänyt vapaa-aikaani Ylen Elävän arkiston piskuisessa ja vähän improvisoidussa studiokopissa. Laatumikrofoni saatiin hieman epäortodoksisesti viritettyä paikoilleen Ylen historiikkipinon tukeman varren päähän. Myös luenta-asennon ja muiden asetusten hienosäätö oli sen verran tarkkaa puuhaa, että päätin sitten jatkaa ensimmäisen kirjan jälkeen saman tien myös Polkupyörällä Intiassa -kirjan luennalla, kun lukupaikka oli kerran saatu kuntoon.

Innostus olikin korkealla ensimmäisen reissun lukemisen jälkeen. Mutta kahden peräkkäisen ja intensiivisen äänikirjan teko osoittautui hieman isommaksi haasteeksi, kuin oletin. Eikä mentaalienergian ylläpitoa auttaneet huonot uutiset jalkapallorintamalta, eivätkä hieman yllättäen alkaneet yt-neuvottelutkaan. Jonnekin sinne pölyisille ja pimeille Intian keskusylängön maanteille voimat alkoivat ehtyä ennen aikojaan. Näin kävi oikeassakin elämässä vuoden 2008 Intian-matkalla: omien voimien yliarviointi urakkaan nähden teki loppumatkasta ärräpäistä puskemista polkaisu kerrallaan. Studiossa pystyin samaistumaan aivan liian hyvin tekstin tunnelmiin. Univelka ja psykofyysinen väsymys raastavat tekemisen iloa, ja vastaantulevat ajavat surutta pitkät valot päällä. Hiekkapöly narskuu hampaissa ja lehmänlanta tuoksuu. Jostain lehahtaa yliajetun koiranraadon löyhkä. Onhan Hanuman-apinajumala tukenani, onhan? Onneksi äänikirjan ihan viimeiset kymmenminuuttiset kulkevat sitten taas helpommin. Eepos julkaistaneen kuitenkin vasta ensi vuonna uuden, todennäköisen Intia-projektin yhteydessä. Kaikessa hämmentävyydessään Intia jaksaa nimittäin kiehtoa, vaikka vuosituhannen vaihteessa ehdinkin päätyä ajatukseen, että niemimaalla on varmaankin tullut reissattua jo yhden elämän kiintiöt täyteen. Katse suuntautuu ainakin vielä kerran Intian horisonttiin.

--------------------------

Helsingissä vietetään monikulttuurisuuden rikkautta 26.-27.5. Maailma kylässä –festivaalilla. Asetun lähes koko viikonlopuksi Rautatientorin kirjallisuusteltassa Minervan tiskille sekä myös puhujalavalle sunnuntaina klo 17.20. Haastattelun aiheena on Polkupyörällä Jäämerelle -kirja.

Ps. Kävin Tampereella ja Pirkkalassa puhumassa pyöräilijöille ja kirjastoihmisille, ja kiitettävä innostus ryyditti matkaa ja antoi lisävoimia kirjoittamisen ylämäkiosuuksille. 18.5. Aamulehdessä oli lisäksi Simopekka Virkkulan hieno haastattelujuttu vierailusta.

Lainaus

Halpatuotteen todellinen hinta

Renny Jokelin — Thu, 08 Mar 2012 12:02:50 +0000

Maailmassa on jo vuosia käynyt myllerrys, jossa yhä useamman tuotteen valmistus on siirtynyt esimerkiksi Euroopasta Aasiaan, alhaisempien kustannusten äärelle. Halvemmat hinnat ovat sopineet kuluttajille: miksi maksaa kotimaisesta paidasta 50 tai sata euroa, jos indonesialaisen tai srilankalaisen paidan on saanut 9,99 tai 19,99 eurolla. Miksi maksaa pilleristä kymppejä, kun halpismaasta niitä tulee euroilla.

Paljonko nämä erilaiset halpatuotteet oikeasti maksavat? Tämä on yksi kysymys, jonka MOT:ssa esitetty Patrik Skönin toimittama ”Lääkejätteiden armoilla” -ohjelma herättää. Lääkeaineita ja lääkkeitä tehdään lähes pilkkahintaan. Siksi esimerkiksi suomalaiset lääketehtaat ovat siirtäneet sinne tuotantoaan. Intialaisen lääkeduunarin päiväpalkka voi olla kaksi euroa ja kuukausipalkka 130 euroa.

Pitäisikö hintaan laskea myös se mitä ympäristölle Intiassa tapahtuu? MOT:ssa (ja vielä laajemmin sen sisarohjelmassa Spotlightissa) kuvattu saastuminen on tehnyt paikallisista asukkaista sairaita, autioittanut kyliä, tehnyt kalastuselinkeinosta kannattamatonta ja vie siihen, että jopa Google Earthissa näkyvä rakennelma johdattaa lääkejätteitä valtamereen.

Jos teollisuus joutuisi maksamaan kunnon puhdistuslaitokset ja parempia palkkoja, tasoittuisivat hinnatkin hieman. Voiko kyläyhteisöjen ja elinkeinojen tuhoutumista hinnoitella lainkaan? Intialaisissa lääketehtaissa työskentelee sentään aikuisia. Monissa Aasian maissa yksi halpuuden perusta on lapsityövoiman käyttö.

Jos teollisuus ei toimi ns. kehitysmaissa sääntöjen mukaan, pitäisikö se pitää sittenkin esimerkiksi Suomessa, jossa valvonta pelaa? Monilla aloilla se on hintakilpailun vuoksi mahdoton ajatus. Mutta nämäkin kysymykset on syytä muistaa kun shoppaillessa käsi ojentuu aina ensin räkille, jossa € 9,99 lappu seisoo.

Vielä enemmän pohdintaa toki kaipaa ruotsalaistutkijan varoitus, että lääketehtaiden välinpitämättömyys päästöistään saattaa viedä tehon antibiooteilta. Silloin suomalaisellekaan sairaalle ei tuo lohtua se, että toimimaton antibiootti on tehty hyvin halvalla Intiassa.

Lainaus

Maailman köyhimmät pokeripöydässä

Timo Harakka — Mon, 08 Aug 2011 09:24:23 +0000

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta –sarjan toimittaja

Jos maa on maailman viidenneksi köyhin, toipumassa 15 vuoden sisällissodasta, jossa sadat tuhannet ovat kuolleet ja yhtä monet ovat maamiinojen silpomia, mitä se tarvitsee? Jos kansalaisista 56 prosenttia on lukutaidottomia, mitä maa kipeimmin kaipaa?
Aivan oikein: pörssin.
Maailmanpankki (WB) ja Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) perustivat Mosambikin pörssin 1999. Yli kymmenen vuotta myöhemminkään siellä ei vaihdeta kuin kahta osaketta, kolmena päivänä viikossa, klo 9-12.
Se ei ole maailman pienin pörssi, enää. Heinäkuun alussa avattu Kambodzhan pörssi saattaa saada ensimmäiset osakkeet myyntiin vielä tämän vuoden puolella. Kuten muistanemme, maa kärsi nykyhistorian hirvittävimmästä kansanmurhasta: punaiset khmerit murhasivat yli miljoona ihmistä, ehkä jopa viidenneksen Kambodzhan väestöstä.

Moni pitää kapitalismia kylmänä järjestelmänä. Minusta se on ajoittain hellyttävän sympaattinen. Erityisen liikuttava on pääoman usko omaan kaikkivoipaisuuteensa; että globaali kaupankäynti poistaa köyhyyden ja muutkin ongelmat.
Venäjä osoitti 1990-luvulla, että jos maassa ei toimi laki ja järjestys, markkinat eivät pyöri. Venäjä yksinkertaisesti kieltäytyi maksamasta velkojaan 1998, ja aiheutti valtavia tappioita ulkomaisille sijoittajille. Mm. George Soros hävitti kaksi miljardia dollaria itänaapuriimme.
Toinen seikka on, että köyhän maan asukkaat eivät välttämättä syleile rahan lähetyssaarnaajia kiitollisuudesta itkien. Globaalin kapitalismin lähetysjärjestöt WB ja IMF ovat ideologisessa puhdasoppisuudessaan saaneet aikaan suurta tuhoa, ennen kaikkea Aasian kriisissä 15 vuotta sitten.
Ottaen huomioon, että WB/IMF sai aloittaa Mosambikissa täysin valtuuksin ja puhtaalta pöydältä, tulos ei täysin vakuuta. 20 vuodessa maa on noussut vain kymmenen sijaa köyhimpien maiden listalla; inhimillisen kehityksen indeksissä se on 182 valtion joukossa sijalla 172. (Ja voi hyvällä syyllä väittää, että köyhyyden vähenemisestä voidaan kiittää perinteistä kehitysapua, jota markkinamiehet vihaavat syvästi.)
Tavallisen ihmisen elämä köyhässä maassa ei parissa vuosikymmenessä muutu miksikään. Toisin kuin innokkaat sijoittajat unelmoivat, mistään ei yht-äkkiä materialisoidu laajaa, kuluttavaa keskiluokkaa.
Aravind Adiga ruoskii säälimättä tätä sokeaa uskoa kapitalismin autuuteen upeassa satiirissaan Valkoinen tiikeri, joka voitti arvostetun Booker-palkinnon 2008. (Kirja on niin tuore, että sen saa vielä kaupoista pokkarina, hopi hopi!)
Rutiköyhän riksakuskin pojan silmin Intia jakautuu jyrkästi: Valoon ja Pimeyteen, isomahaisiin ja pienimahaisiin – eikä välissä ole mitään. Nokian tehtaat, upeat teknologiakylät ja puhelinpalvelukeskukset tuovat hyvinvointia mitättömän harvoille, promillen tuhannesosalle. Samalla edistyksen illuusio saattaa jopa heikentää huono-osaisimpien asemaa.
”Hanoissamme ei ole vettä, ja mitä te Delhin ihmiset annatte meille? Matkapuhelimia.”

10 kirjaa rahasta –sarjamme kumartaa ja kiittää kesän seurasta! Päätösjaksomme (8.8. TV1 klo 21.30) laajenee syleilemään koko maailmaa, havaitsemaan maapallon suuren enemmistön, usein näkymättömät miljardit.
Pokeriammattilainen Ville Wahlbeck ei kuitenkaan synkisty kurjuuden edessä. Kapitalismi on aina alussa väkivaltainen, räikeän epäoikeudenmukainen järjestelmä, kuten Yhdysvalloissa yli 100 vuotta sitten. Äärimmäisyydet johtavat vastatoimiin, jotka saattavat kesyttää markkinavallan yleisestikin hyödyllisiin tarpeisiin. Kehitysmaissa ei siis pidä odottaa pikavoittoja, vaan toimia pitkäjänteisesti kaikkien hyvinvoinnin eteen.
Ville Wahlbeck kertoo myös koskettavasti syyt, miksi hän 35-vuotiaana on luopumassa uhkapeleistä. Ja ehkä yllättävästi, mitä hän jää kaikkein eniten kaipaamaan pokeripöydistä.
Hän kuvaa maailman parhaiden korttiammattilaisten tiivistä yhteisöä, jota luonnehtii keskinäinen luottamus... kenties peräti rakkaus.

10 kirjaa rahasta –sarjan esittely

Lainaus

Kung Fu Hustle ja Parittajakeisari

Iikka Vehkalahti — Sat, 02 Oct 2010 06:30:30 +0000

Viime viikolla kuuntelin, kun aivan vakavissaan sanottiin, että kolmatta maailmaa käsitteleviä ohjelmia on liikaa televisiossa. Well, well – mitä ohjelmistosta löytyikään...

Maailma on suuri, Matti pieni. Maailma kiinalaistuu kovaa vauhtia, kymmenen vuoden kuluttua Kiina on numero 1. Intian talouskasvu on ollut pitkään vajaat 10 %. Yksikään Euroopan maa ei mahdu maailman kymmenen suurimman ( väkiluku tai pinta-ala) valtion joukkoon. Ja me: kaivammeko me vain omaa napanöyhtäämme? Ja pelkäämme.

Maahanmuutajareaktioiden takana on monesti pelko. Pelko vierasta, turvallisuudesta, tuntemattomasta. Ja ärtyminen oudosta, vieraasta ja erilaisuudesta.

Jotain outoa on siinä, että samanaikaisesti kun globalisoidumme – ja matkustamme entistä enemmän ympäri maailmaa – tapahtuu myös käpertyminen sisäänpäin.

BBC:n luvut ns. kansainvälisen ohjelmatarjonnan – pitää sisällään myös brittien itse ns. kolmannesta maailmasta tekemät dokumentit – suunnasta ovat hurjia. TV-tarjonnan maailma pienenee.

Sama on tapahtunut Suomessa. Ohjelmatarjonnan määrä televisiossa on kasvanut rajusti , mutta maailma ei ole suinkaan avartunut.

Hesari TV-Nyt liitteen kolmossivulla viikolle 1.-7.10 on esitelty 34 elokuvaa. Niistä kaksi on Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelta.

Kung Fu Hustle tulee HongKongista ja Zegen- parittajakeisari Japanista. Onneksi olkoon.
Ja Eurooppa: se tarkoittaa Englantia,Ranskaa, Italiaa ja Espanjaa. Yksi unkarilainen ressu on eksynyt joukkoon.

Entä muu televisio-ohjelma pääkanavilla ? Laatukanava Teema ? Theroux näkyy olevan Lagosissa, jossapelataan kovaa peliä ennen Parittajakeisaria. Siinäpä se.Ensi viikko.

No varmaan jollain kanavalla esitellään eksoottista turistikohdetta tai seikkaillaan tosi vaikeassa ympäristössää tai syödään ihan jotain kummaa ruokaa.

Onneksi on Ulkolinja, joka pyrkii kertomaan mitä maailmassa tapahtuu. Ja Ykkösdokumentissa tulee Maria Lappalaisen Taistelu joesta sunnuntaina. Aiheena Botnian sellutehdas Urugayssa.

Mutta näin on kokenut jo ennenkin. Dokumenttielokuvan ja tv-dokumentin tehtävänä on kertoa maailmasta, jossa elämme. Ja maailma on paljon suurempi kuin Suomi, Länsi-Eurooppa ja USA.

Hyvin huonoa omaatuntoa kokisin Dokumenttiprojektin osalta ( kts. tämän ja menneiden vuosien ohjelmisto yle.fi/dokumenttiprojekti) ellemme olisi rakentamassa kolmasulottuvuus.fi nettialustaa, jossa ensi vuoden alkupuolella tulee yhteistyössä Areenan kanssa olemaan satakunta dokumenttia maailmasta.

Lainaus

Kohti Jäämerta, kaksi viikkoa lähtöön

Matti Rämö — Sat, 03 Jul 2010 22:37:50 +0000

Vain kaksi viikkoa enää ja lähdön tekeminen on vielä aivan levällään. Kuin Mooseksen kivitauluihin hakattuna joka ainut lähtö on tässä suhteessa samanlainen. Täysin perusteettoman aikatauluoptimismin harhassa toistan itselleni päivästä toiseen stressinpoiston mantraa: ”Tässä on vielä hyvin aikaa”.

Viime syksyisen reissun jäljiltä valmistautumista ei tarvitse aloittaa ihan nollapisteestä, mutta näiden jo olemassa olevien tarvikkeiden löytäminen yksiöni pinnan alla muhivasta kaaoksesta vaatii kärsivällisyyttä ja pieniä luovia, loogisia päättelyketjuja. Lisäksi pitää haalia kaikenlaista pikkusälää, jota on hankala löytää tien päältä, kuten nailonpaikkoja teltan ja ajoasun paikkaamiseen, varakuminauhaa ajohousujen lahkeiden kiristämiseen kenkien alle, uudelleenavattavia nippusiteitä, pari askillista lisää paikkausvälineitä, vara-akku antiikkiseen kännykkään, vitamiineja, kuituvalmisteita, Bepanten-salvaa hiertymiin, antihistamiinia jne. Goretex-päällysvaatteet ja nopeasti kuivuvat alusvaatteet sekä ajohanskat on sentään jo hankittu. Mutta pitäisikö investoida myös pään suojaavaan hyttysverkkoon?

Matkapyöräkin on vielä mekaanikolla. Ryhdyin huollatuttamaan ajokkiani Kaakkois-Aasian ja talven rasitusten jäljiltä vähän viime tingassa, varsinkin kun siihen piti tilata vielä uusi etuhaarukkakin Hangosta. Mutta en ole huolissani pyörästä, se päätyi Pyörätohtorin perusteelliseen ja räätälöityyn käsittelyyn Espooseen, ja se ehtii kyllä ajoissa lähtöviivalle.

Karttoja ja reitin hienosäätämistä olen pähkäillyt. Tien päällä pitäydyn vahvasti paperikartoissa, niistä ei lopu akku eikä käyttöliittymän kanssa ole isompia latautumisongelmia. Kaapissani on jo hyvä yleiskartta, josta saa nopeasti kokonaiskuvan. Sen mittakaava on1:800 000, mutta tämä tarkkuus ei kata Oulun pohjoispuolta eikä se yllä kunnolla Norjaan. Pyöräilyn GT-karttojen tarkkuus on Lapin osalta 1:400 000 ja muun Suomen kohdalla 1:200 000, näitten avulla löytää varmasti mielenkiintoisempia reittejä. Ja tällä kertaa pyrin välttämään isompia teitä määrätietoisemmin kuin aiemmin, ainakin Suomessa. Pitää siis käydä karttakaupassakin vielä.

Kotipihalta satulaan nousun lohduttava etu on kuitenkin se, että voin myös lykätä lähtöä päivällä tai kahdella, jossen esimerkiksi ehdi saada talviaamujen mansikoita pakastimeen ajoissa. Mansikat ovat ehdottomasti tarkkaa lähtöhetkeä tärkeämpiä. Ja tässähän on vielä hyvin aikaa.

Lainaus

Maailmaa kylässä inhimillisyyden puolesta

Matti Rämö — Sat, 05 Jun 2010 06:04:25 +0000

Toukokuun lopun Maailma kylässä -festivaali Helsingin Rautatientorin maisemissa on vuoden parhaita tapahtuma. Eri kulttuurien ja ideologioiden kohtaaminen rönsyää joka suuntaan raikasta, mieltä virkistävää moniarvoisuutta. Musiikkia, makuja, ajatuksia, yhteisöllisyyttä. Uskoa huomiseen, inhimillisyyteen. Isoäitien karkotuksen perumiseen.

Juhla-alueelle mahtuu keskenään ristiriitaisia näkemyksiä elämän arvojen järjestyksestä, mutta se ei menoa haittaa. Esimerkiksi Maailman kirjat -teltassa kukaan ei buuaa, vaikka esiintymislavalle nousee joukon jatkoksi nuori poliitikonalku, joka laukoo rasistisista epäluuloista kumpuavia omituisuuksia. Myös suvaitsemattomuutta suvaitaan.

Itse vietän viikonlopun aikana puoli vuorokautta Maailman kirjat -teltassa. Ensin selvitän haastattelussa Intia-polkaisuprojektin käänteitä ja sitten notkun kirjakaupan tiskillä ”saarnaamassa” pyöräilyterapian parantavista voimista ja selventämässä retkieni yksityiskohtia. Surffailen sujuvasti Italian, Tunisian, Intian, Thaimaan, Vietnamin ja Laosin maisemissa, mutta myös Suomen metsäteillä.

Saan kuunnella lukuisia elämäntarinoita. Pyöräily ja vieraiden kulttuurien kohtaaminen yhdistävät. Tapaan muun muassa naisen, joka on opettanut helluntailaislähetystyöntekijöiden lapsia Intiassa Andhra Pradeshin osavaltiossa Masulipatnamissa, pikkukaupungissa, johon matkailijat eivät yleensä eksy. Itse kuskasin parikymmentä vuotta sitten suomen kielen kielioppikirjaa Masulipatnamiin herra P. Narasimha Raolle, ex-anoppini esperantisti-kirjeenvaihtoystävälle.

Lainaus

Slummi on slummi

Vinod Mehta — Thu, 12 Mar 2009 21:41:22 +0000

However many Oscars India might collect, we should never lend
legitimacy and romance to scars which should make us hang our heads in
shame ...

At the risk of sounding like a party-pooper, may I inject a note of
realism into the wild celebrations accompanying Slumdog Millionaire’s
victory at the Oscars? I yield to no one in my admiration for the
film, its cast, its audacity, its screenplay, its sympathetic
portrayal of the lovely kids of Dharavi. In the early ’70s, the late
Louis Malle made a documentary for the BBC called Phantom India.

The documentary won numerous awards but was banned by the government because it told the truth, i.e. showed how desperately poor and wretched and unequal the country was. Before that and since, the middle class has been extraordinarily sensitive to Indian poverty being showcased to "foreigners" for awards. Recall Satyajit Ray’s Pather Panchali, down to Aravind Adiga’s The White Tiger.

So, what’s changed with Slumdog Millionaire? As far as exploitation of poverty goes, Danny Boyle is up there with Katherine Mayo’s Mother India, which Gandhiji dismissed as a "drain inspector’s report". Why is the English-speaking elite going gaga, heaping extravagant praise?
Beginning with the President to the PM to the leader of the Opposition to the Shiv Sena boss, it seems everyone wants a piece of the Slumdog
pie. Could this unexpected triumph on Sonia Gandhi’s watch boost the
Congress election prospects?

These are weighty questions best set aside. What disturbs me about the
Oscar achievement is the collateral fragrance it spreads around our
mushrooming slums. We are told Dharavi is a slum of vibrancy,
enterprise, the triumph of the human spirit and a model of
inter-communal living. Another collateral boon: superpower India has
at last come to terms with its penury. It is comfortable with its
poverty. If you will pardon my French, that’s bullshit!

Slums, whatever artistic gloss you put on them, are ugly, dark,
squalid, crime-infested locations—a sign of a failed state rather than
a shining one. However many Oscars India might collect, we should
never lend legitimacy and romance to scars which should make us hang
our heads in shame. There is nothing nice about a slum, even a
five-star one like Dharavi, and the Indian state must avoid flirting
with the myth that a slum is a beautiful place, inhabited by beautiful
people doing beautiful things—an example to the rest of the country of
how hard work and honest toil can make the rags-to-riches story
possible.

In fact, Slumdog Millionaire should remind us of what we try to
obscure and sanitise with pretty words. Already, our rulers with
votebanks in mind, have, to an extent succeeded in making us accept
the existence of slums as an inevitable consequence of urbanisation
and globalisation. Slumdog Millionaire could further tranquilise our
sensibilities to the distress and despair right under our nose.

I too celebrate the success of Slumdog Millionaire. Pity about the slums.

Lainaus