Blogit - oppiminen

Elämäni soundtrack ja menneisyyteni korvamadot

Ville Matilainen — Tue, 07 Oct 2014 10:59:36 +0000

Tämä tarina on henkilökohtainen. Se käsittelee musiikkia ja sen vaikutusta nuoreen mieleen, mutta myös musiikin avuja elämän ymmärtämiseksi. Tarina on pitkä ja silti siitä jää puuttumaan varsin paljon. Tarinassa käsitellään ehdottomuutta, mutta ainakin yritetään heittäytyä avarakatseiseksi. Saagan lopussa on vielä yllättävä käänne, joka liittyy räppiin.

Elokuussa 2001 aloitin lukion Espoon Viherlaaksossa. Koulu oli entuudestaan tuttu, koska olin käynyt yläasteen siellä. Lukiossa kaikki oli kuitenkin uutta ja vierasta. Jälkikäteen ajateltuna tuolloin alkanut luokattomuus oli ehkä elämän parasta aikaa. Vaikka minulla oli jo ala-asteella hyviä ystäviä ja yläasteellakin luokan sisällä puhallettiin yhteen hiileen, ei noilta ajoilta löytynyt ihmisiä, joihin näin aikuisiällä pitäisin yhteyttä.

Mutta lukiossa ystävyyssuhteitani vahvisti musiikki ja se alkoi samalla määritellä elämääni uusiksi.

Vaikutteeton ja välinpitämätön aste

Ensimmäinen omistamani musiikkiäänite oli vuoden 1990 Turtles-elokuvan soundtrack C-kasetilla. Toinen kasettini oli New Kids on the Blockin Step by Step, jonka vein ala-asteella luokan levyraatiin.

Tuon ikäisenä en kuitenkaan juuri kuunnellut musiikkia. Musiikkia kuulin, kun vanhempani sitä soittivat. Tuolloin olin myös musiikin kuuntelijana varmasti rehellisimmilläni. Jos pidin jostain kappaleesta, pidin siitä, koska pidin sitä. Siinä kaikki.

Saatoimme joskus kuunnella ala-astekaverin luona Metallicaa. Niin ikään ala-asteella nauhoitimme myös toisen luokkakaverin kanssa mankalla ajan suurimpia hittejä radiosta (siellä oli mm. Spice Girlsiä).

Elämäni ensimmäisen CD:n sain 8-vuotislahjaksi enoltani. Levy oli vuoden 1993 hittikokoelma, joka oli osa tällaisia yli kymmenlevyisiksi venyneitä kokoelmalevysarjoja. Taisin kuunnella levyä kyseisillä syntymäpäivilläni ja ehkä muutamia kertoja sen jälkeen. Vain levyn aloittanut kappale jäi mieleeni. En tiedä kuuntelinko levyä koskaan edes kokonaan, mutta tuon aloituskappaleen tahdit muistan edelleen. Luulen, että pidin kappaleesta.

Kokemukseni musiikista ei vaikuttanut elämääni mitenkään. En ollut kavereiden kanssa musiikin takia. Vaikka perustimme Metallica-kaverini ja pikkuveljeni kanssa lastenmusiikkia esittäneen bändin (Fröbelin palikoiden hengessä kai), oli silloinkin yhdessä tekeminen tärkeämpää kuin mikään musiikkiin viittaava. En yksinkertaisesti tarvinnut musiikkia elämääni.

Tragedia vai mahdollisuus? Kysymys, jota en koskaan lukiossa esittänyt, vaikka se soi repeatilla

Lukiota edeltävänä kesänä olin kuullut samassa taloyhtiössä asuneen kaverin luona kappaleen, joka jäi päähäni. Bändistä tai siinä soittavista muusikoista en tiennyt mitään, mutta kappaleesta pidin.

Latasin biisin MP3-soittimelleni ja kuuntelin sitä kesällä, muun muassa toisen ystäväni kesämökillä. Soitimme tuota biisiä käydessämme kalassa, heinähatut päässä, pelastusliivit yllä ja virvelit kourissa.

Kappale oli Hanoi Rocksin Tragedy.

Lukion alkaessa kouluumme tuli paljon uusia nuoria. Yksi heistä vaikutti hieman ujolta. Olimme muistaakseni koulun aloitusviikolla odottamassa pihalla uskonnon tunnille pääsyä, kun jostain rohkaistuneena menin kysymään tältä uudelta kaverilta mitä musiikkia hän yksinään siellä nurmikon reunassa kuunteli. Kundi kertoi kuuntelevansa Hanoi Rocksia.

Tiesin vain tuon yhden kappaleen, mutta saimme siitä sopivasti tunnin alkuun asti kestävän keskustelun ja ainakin tutustuimme.

Ehkä puolta vuotta–vuotta myöhemmin olin jo Vantaalla, tämän lukiopihan reunassa tapaamani kundin kaverin vessassa. Olin kiihtyvässä nousuhumalassa ja sudin ripsiväriä jo aiemmin kajalilla tummentamiin silmiini.

Tuo ilta myös päättyi omalta osaltani vessaan — Helsingin Vaasankadulla sijainneen Stella Star Clubin miestenhuoneeseen. Tämä lukioystäväni löysi minut rock-keikan jälkeen sieltä nukkumassa pöntöllä.

Fanittamani vaarallinen ja dekadentti musiikki alkoi näkyä meikattujen kasvojeni lisäksi pukeutumisessani ja asenteessani. Elämäni aikatauluun se sopi hyvin, koska olin lukiolainen. Juopottelua tapahtui ja viikonloppuöinä ei huvittanut olla kotona. Ennen kaikkea, stereoissani soi sex, drugs ja rock ’n roll!

Ylilyöntejäkin tuli ja lisäbonus oli pahennus, jota pystyin herättämään omissa vanhemmissani pelkällä pukeutumisellani tai muutamalla mustalla viivalla silmieni ympärillä.

Epäreiluilla silkkihanskoilla läpsin poskille

Suhteeni musiikkiin kasvoi noina lukiovuosina harppauksin. Uskonnon tuntia edeltäneestä tapaamisesta sain itselleni sydänystävän, samalla löysin oman sydänmusiikkini. Halusin tietää musiikista enemmän ja halusin kuunnella sitä lisää. Lisäksi olin äärimmäisen genretietoinen. Tuo genre oli rock, lukioikäisen Villen määrittelemä hard-sellainen.

Tämä tarkoitti, että olin kaikkea muuta musiikkia kohtaan vähintäänkin välinpitämätön. Joskus innostuin suorastaan vihaamaan ja halveksimaan kehnona pitämääni musiikkilajia tai jotain yksittäistä artistia.

Rap, varsinkin suomenkielinen, sai inhostani leijonanosan. Todellisuudessa en koskaan edes vaivautunut paremmin tutustumaan Suomi-räppiin, pidin sitä vain välittömästi huonona. En suostunut hyväksymään räppiä edes musiikiksi: ”Siinähän puhutaan. Ei lauleta!” Mahtavaa argumentointia.

Rockissa oli toki aivan riittävästi sisäistämistä ja tutustumista. Tuskinpa minulla olisi edes ollut aikaa millekään räpille. 2000-luvun alkupuoliskolla kahdeksankymmentäluvun innoittama ”tukkahevi” ja ”meikkibändibuumi” sattui samalle hetkelle, kun todella innostuin musiikista. Rockista tuli jälleen näyttävää ja bändien ulosanti oli kutkuttavan vaarallista. Turmelukselle oli tilausta lukio-Villen lisäksi myös levylistoilla.

Pohjoismaiset rock-bändit tulivat minulle tutuiksi viikonloppuisin livenä (iltani eivät aina päättyneet miestenhuoneisiin) ja arkena levyillä (vähintään lainattuina tai poltettuina). Parhaat bändit tulivat Ruotsista. Backyard Babies, The Hellacopters ja Hardcore Superstar olivat lukiovuosinani 2001–2004 jopa eräänlaisia vakiovieraita Helsingin klubeilla.

Suomalainen The Flaming Sideburns oli live-villitsijänä silkkaa mahtavuutta. Ja sitten oli tietenkin uusi, vuonna 2002 comebackin tehnyt Hanoi Rocks, jota käytiin katsomassa aina kun oli pikkuriikkinenkin mahdollisuus. Kesäfestarit olivat oma lukunsa.

Samassa rock-buumissa nousseet kotimaiset meikkibändit saivat minulta kuitenkin usein jopa räppiin verrattavan tylyn kohtelun. Lovex ja Uniklubi olivat paskaa, koska ne kopioivat niitä minulle oikeita yhtyeitä. Ja toinen niistä lauloi vielä suomeksi!

Pienen poikkeuksen teki Negative, joka taisi olla ensimmäisiä 2000-luvulla läpimurron tehneistä kotimaisista meikkibändeistä. Sarjassaan ensimmäinen sai hyväksyntäni, mutta asiaan vaikutti myös se, että Negativen laulaja, Jonne Aaron, oli yhden kaveripiiriläiseni serkku.

2000-luvun rock-suosikkieni johdattamana ahmin rokkia myös 1980-luvun alkuperäisedustajilta,

70-luvun glam-rokkareilta,

ja edelläkävijäpunkkareilta.

Jos ei musiikki uponnut, niin sitten tarina. Tarkemmin ajateltuna tarinat musiikin takana olivat usein tärkeämpiä kuin yksittäiset kappaleet.

Pitempi tukka, enemmän järkeä?

Nyt 28-vuotiaana olen kuunnellut todella paljon musiikkia, laidasta laitaan. Pidän nykyisin kovasti myös suomenkielisestä musiikista, iskelmistä progeen ja siedän räppiäkin. Lukioajan musiikkimakuni ehdottomilla edustajilla on kuitenkin aina tärkein paikka sydämessäni. Musiikin avulla on vain niin helppo palata noihin kajalin reunustamiin muistoihin. Usein pelkkä tutun kappaleen käynnistäminen riittää.

Reilu vuosi sitten, kesällä 2013, sain tilaisuuden syöksyä hetkeksi takaisin nuoruuteni mutkan kautta. Kyseessä olivat kolmekymmentävuotisjuhlat, merihenkiset naamiaiset, joihin en mitenkään keksinyt persoonallista asua.

Pitkän surffailun jälkeen koin musiikin kuuntelun avulla (jälleen kerran) valaistumisen ja keksin asuni. Lopulta saavuin helteiseen Arabianrantaan pukeutuneena ja meikattuna norjalaisen death punk -yhtye Turbonegron Happy-Tomiksi. Siinä sitten toivottelin virnistellen hyviä syntymäpäiviä.

Ehkäpä olisi virkistävää kokeilla tuota ainakin aika ajoin uudelleen? Meikkejä voin lainata vaikka vaimolta, ei tarvitse enää pihistää mutsilta. Ja vaikka annoin tukkani lukiossa rehottaa, taitaa se tätä kirjoittaessa olla jo pitempi kuin koskaan silloin.

Ehkäpä muistoihin on jopa liian helppo palata vain kuuntelemalla sitä musiikkia. Mitäpä jos veisi nostalgianhakuisuuden pidemmälle? Meikit, kledjut ja aggressiot, mutta olisiko loppuosoite jälleen kerran se miestenhuoneen vessa?

Jos ei muuta, niin ainakin saisin varmistuksen sille, että yhden ajanjakson oli hyvä päättyä osaltani lukioon.

“Now I’ve reached that age, I’ve tried to do all those things the best I can”

Pitkä tarina ansaitsee loppuanekdootin ja työnantajani ansaitsee maininnan. Tarinan alussa kertomani synttärilahja-CD:n aloituskappaleen arvoitus nimittäin valkeni minulle viime vuonna.

Syksyllä 2013 kasasimme Elävässä arkistossa arkistomateriaalia 90-luvulta Yle Teeman Retrolissun ysärit -tv-sarjaan. Projektin aikana törmäsin täysin varoittamatta ranskalaiseen lapsimuusikko Jordyyn ja hänen vuoden 1993 hittikappaleeseensa Dur dur d'être bébé.

Tuottajamme selvitti Jordyn tarinan taustoja ja tajusin vihdoin löytäneeni kappaleen ja esittäjän tuolle ensimmäiselle omalle CD-muistolleni. Samalla sain tietää, että Jordy oli silloin 8-vuotissynttäreilläni ollut minua kolme vuotta nuorempi ja samalla maailman nuorin sooloräppäri.

Siis tuo biisi, minkä tahdit vielä täysi-ikäisenäkin soivat välillä varoittamatta päässäni, on ainakin jonkinlaista räppiä!

Onni on, että osaan nykyisin olla sinut näiden menneisyyteni korvamatojen kanssa.

PS. Lisäksi on turvallista tiedostaa, että minkäänlainen saavuttamani ymmärrys ei kuitenkaan tule koskaan muuttamaan joskus 24-vuotiaana tajuamaani tosiasiaa, että Led Zeppelin rules! Kaikki muu on vain ylimääräistä plussaa.

Kuuntelin tätä blogia kirjoittaessani kaikkien tarinassa mainittujen artistien musiikkia ja kokosin ne tälle soittolistalleAiheetta liipaten, voit tutustua täällä Elävän arkiston koosteeseen, jossa todetaan nuorisomusiikissa olleen AINA jotain vikaa.

Lainaus

Ylen pitäisi luoda julkisia digitaalisia tiloja

Riikka Kämppi — Mon, 25 Aug 2014 11:46:29 +0000

Riikka Kämppi on viestintäammattilainen, joka toimi 2002-2012 Ylen Hyvä säätiön toiminnajohtajana.

Nopeasti kasvanut Reddit on hyvä esimerkki uuden sukupolven mediasta ja internetin kehityksen vaikutuksesta tiedonvälitykseen. Sekä sen sisällöstä että tekniikan kehittämisestä vastaavat käyttäjät, jotka määrittelevät mikä sisällöstä nousee niin kiinnostavaksi, että se saavuttaa suuren yleisön.

Avoimeen lähdekoodin perustuva Reddit oli alkujaan kaveriporukan epäkaupallinen hanke, mutta nykyään yrityksenä kävijämäärältään jo maailman 50. suosituin sivusto, suurempi kuin CNN tai BBC.

Suomalainenkin media kilpailee nykyään huomiosta globaaleilla markkinoilla, jossa kohderyhmien tilalle on tullut joukko yksilöitä, yksilöllisine toiveineen ja kiinnostuksen kohteineen.

Internetin kehitys ei kuitenkaan kadota tarvetta toimittamiselle, päinvastoin. Kumuloituva tieto tarvitsee välittäjiä tiedon saattamiseksi helpommin ymmärrettävään muotoon ja ihmisten ulottuville.

Jos ajattelee Yleä kulttuurisena instituutiona, jonka tarkoituksena on ”tukea kansanvaltaa ja vahvistaa suomalaista kulttuuria sekä näyttää monipuolinen ja monikulttuurinen kuva maailmasta”, on perusteltua ehdottaa arkistojen avaamista. Avaamalla arkistot ja tuottamalla jatkossa avoimesti käytettävää tietoa, Yle parhaiten osallistuisi alati kehittyvän ja muuttuvan internetin muokkaamiseen suomalaisella sisällöllä.

Pelkkä tiedon saattaminen näkyville ei vielä riitä tekemään siitä avointa. Ylen ja muiden julkisten laitosten Suomessa pitäisi lisätä tiedon julkaisemista niin, että se täyttää avoimen datan kriteerit.

Datan avaamista lisättävä

Ensimmäisiä Ylen avoimen datan hankkeita on vanhojen ”propagandaosaston” tuottaminen valokuvien julkaisu kuvapalvelu Flickrissä avoimella lisenssillä. Kuvia voi käyttää vapaasti ja yleisö on myös pyydetty mukaan kertomaan tarkempia tietoja kuvista.

Vastaavanlainen hanke on BBCn ”Your paintings”. Yhdessä museoiden ja Public Catalogue Foundationin kanssa luodulla taideteoksia esittelevällä sivustolla taiteesta kiinnostuneita pyydetään mukaan luokittelemaan teoksia niin, että kuvakokoelmasta syntyy strukturoitua dataa.

Sisältöä pitäisikin yhä enemmän julkaista näiden esimerkkien mukaisesti, vaikka avoimen tiedon julkaiseminen ei aina ole helppoa. On lukuisia juridisia, hallinnollisia ja teknisiä esteitä tai hidasteita, joiden ylittämiseen tarvitaan uudenlaista yhteistyötä. Juristien, koodarien ja toimittajien pitäisi ylittää esteet yhdessä.

Vielä avoimen tiedon merkitys ei ole kaikille valjennut. Ylen pitäisikin panostaa sisäiseen tiedotukseen ja koulutukseen, jotta läpi koko organisaation ymmärrettäisiin miten tulevaisuudessa tietoa voi kerätä ja jakaa.

Avoimet rajapinnat eli APIt on määrä saada Ylessä kuntoon 2015, mutta metatietojen kasaamisessa on varmasti vielä iso urakka. Suomeksi sanottuna: Ylen on jatkossa tarkoitus julkaista sisältöä niin, että koneet voivat sitä lukea, mutta tiedon luokitteleminen - tägääminen – on käsityötä.

Ylen ei kuitenkaan kannattaisi tehdä työtä yksin vaan kutsua yleisö mukaan talkoisiin. Avoimuus kannustaa osallistumaan, ja osallistumisesta seuraa omistajuus.

PS.

Ei riitä, että lapset osaavat käyttää tietokoneita, vaan heidän olisi hyvä myös ymmärtää miten ne toimivat. Koululaitoksen ulkopuolelta löytyy jo innovaativisia hankkeita, kuten nopeasti ympäri maailmaa leviävä Code Club tai suomalaisen Linda Liukkaan kehittämä Hello Ruby, jonka tavoitteena on houkutella erityisesti tytöt opiskelemaan koodausta.

Pikku Kakkosen ja Buu Klubbenin rinnalle pitäisi luoda Koodiklubi.

Kirjoittaja osallistui kesällä Wikimania -konferenssiin.

Lainaus

Tiedepönötys ottaa päähän!

Pirjo Koskinen — Mon, 25 Feb 2013 08:43:20 +0000

Nyt ärsyttää! Vietin viisi päivää Bostonissa maailman suurimmassa tiedetapahtumassa AAAS:ssa. Kuuntelin mielenkiintoisia huippuluentoja sellaisista aiheista kuin simpanssien muistista, keittiötieteestä, musiikin tutkimuksesta, kalorien kyseenalaistamisesta ja monesta muusta tärkeästä asiasta.

Ne eivät ärsyttäneet, ne saivat hyvälle tuulelle! Jopa innostuneeksi, lapsellisen innostuneeksi.

Mutta saako tieteen parissa viihtyä? Saako sille antaa sellaista itseisarvoa kuin vaikkapa musiikille tai liikunnalle? Saako se olla vain kivaa? Vaikka hyöty ei olisikaan aina suoraan mitattavissa? Itse pohdin asiaa joka päivä, mutta hieman eri näkökulmasta. Minun työni on kertoa tieteestä viihdyttäviä tarinoita. Televisiossa. Niin, että ohjelmaa katsoisi muutkin kuin valmiiksi tieteestä kiinnostuneet ihmiset.

Joskus onnistun työssäni paremmin, joskus huonommin. Mutta sen tiedän, että mahdollisuuksia olisi vaikka mihin. Tiede on itsessään kiinnostavaa, AAAS:n anti oli mahtava. Mutta kaiken innostavan lisäksi AAAS oli myös pönötystä pullollaan. Sellaisen pönötyksen, mikä ei hyödytä tiedettä sen enempää kuin muutakaan ihmisten välistä toimintaa. Ellei tieteen tarkoitus ole sittenkin ihmisten luokittelu parempiin ja huonompiin, eliittiin ja rahvaaseen.

Se ärsyttää, sillä tiede kuuluu kaikille. Aivan kuten musiikki. Arkeologisten aineistojen perusteella musiikkia ei ikinä harrastettu yksin, se oli aina yhteisöllistä toimintaa. Eikä musiikki ollut vain ruumiin ylimpään osaan rajoitettua toimintaa, sitä elettiin koko vartalolla. Tanssittiin.

Musiikintutkimusta koskevia esityksiä kuullessani opin myös sen, että se ei teekään lasta taitavammaksi oppijaksi. Paremmat arvosanat musiikkia harrastavilla lapsilla selittyvätkin ilmeisesti persoonallisuuseroilla. Lapset, jotka jaksavat soittaa tunneilla vuodesta toiseen, ovat alun perinkin tunnollisempia ja kärsivällisempiä. Heidän persoonallisuuspiirteisiinsä liittyy myös avoimuus uusille kokemuksille. Ja nämä ominaisuudet tekevät lapsesta hyvän oppilaan myös koulussa.

Tiede ei voi tarjota samanlaista kokonaisvaltaista kokemusta kuin musiikki. Vaikka tiede on luonteeltaan ajattelua ja asioiden ihmettelyä älyn avulla, tutkimusta, koskee se kuitenkin koko elämäämme. Parhaimmillaan siitä on hyötyä, parhaimmillaan se pelastaa jopa elämiä, mutta tieteestä saa myös nauttia. Ihan sen itsensä vuoksi.

Tieteessä on liian hyviä aiheita hukattavaksi. Esimerkiksi ainutlaatuinen suomalaistutkimus, jossa selvitetään epäonnistumista aivojemme kannalta.

Tiedetään, että menestyvät ihmiset erottaa muista heidän suhtautumisensa epäonnistumiseen. He pitävät sitä välttämättömänä osana oppimista. Eivät lamaannu, eivät tunne turhaa häpeää toisten edessä, vaan jatkavat kokemusten hankkimista rohkeasti, mokaillenkin. Tämän suhtautumistavan omaksumisesta olisi hyötyä kaikille.

Sellaista asennetta haluaisin jakaa. Ja tehdä sen helposti lähestyttävästi. Siten että siitä olisi hyötyä kaikille.

Lainaus

Miten ihminen oppii eri iässä, testissä laskettelu, osa 5

Pauliina_Ps — Thu, 07 Feb 2013 16:15:50 +0000

Keräsin testiryhmän testatakseni miten ihminen oppii eri iässä. olemme harjoitelleet laskettelua reilun kuukauden ajan kerran tai kaksi viikossa Kirkkonummella. Mukana Kimmo Pulkkinen 69v, Aurora Ståhlberg 14v, Pauliina 44 v (minä siis!), Otso Kärki 9v, Lotta Tikkanen 6v.

Olemme harjoitelleet Kirkkonummella Peuramaa Skissä reilun kuukauden ajan kerran tai pari viikossa. Apuna muutaman kerran on ollut hiihtokoulun Pernilla Stenbäck ja Mathias Dahlqvist.Mathias opettaa lapsia leikin kautta. Pernillakin painottaa, ettei liikaa pidä suorittaa ja pingottaa, vaan hauskan kautta myös oppii. Tosin hän muistuttaa, että varsinkin epämukavuusalueella oppii! Ja hän jaksoi työntää meitä sinne epämukavuusalueelle- ja siellähän aina välillä pyllähdin lumeen. Mutta täytyy sanoa, että opin kuukaudessa todella paljon ja se on pitkälti opetuksen ansiota.

Opetuksesta on apua varsinkin kun opettelee jotain teknistä kuten kailausta tai laskettelua. Pernilla sanoo että opetuksesta on apua jotta oppii saman tien asiat oikealla tekniikalla. Samaa vahvistaa erikoislääkäri, fysiatri Jarno Gauffin Kuntoutus Ortinilta. Hän painottaa, että myöhempääkin oppimista helpottaa monipuolinen liikunta ja eri lajien kokeilu.

Mathias sanoo, että toisin kuin yleisesti luullaan, on ihan ok aloittaa lumilaudalla vaikkei vielä hiihtämistä hallitsisikaan. Lautailu ja hiihto ovat eri lajeja, ja tärkeintä on, että mäessäolosta nauttii.

Lotta halusikin kokeilla lautailua ja onneksi Pernilla taitaa myös sen opettamisen.

Juttu kuuluu viisi-osaiseen sarjaan "Miten ihminen oppii eri iässä". Testissä laskettelu.

Lainaus

Miten ihminen oppii eri iässä – testissä laskettelu osa 4, välineet ja rinneturvallisuus

Pauliina_Ps — Tue, 22 Jan 2013 15:08:41 +0000

Miten ihminen oppii uusia motorisia taitoja vanhempana? Puoli seitsemän seuraa kuukauden ajan, oppiiko 6-69 –vuotiaista koostuva testiryhmämme laskettelun alkeet.
Rinneturvallisuudesta ja välineistä.

Testiryhmässä
Kimmo 69 v
Pauliina 43 v
Aurora 14 v
Otso 9 v
Lotta 6 v

Hiihdonopettaja Pernilla Stenbäck Peuramaa Skista sanoo, että välineiden on oltava mukavia, ajanmukaisia ja turvallisia jotta voi keskittyä oppimiseen. Keskittymistä ja harjoittelua haittaa jos monot kiristävät tai on muuten epämukavaa. Suksien siteet pitää säätää hiihtäjän painon mukaan vuokraamossa. Kypärä antaa turvaa ja itsevarmuutta pelokkaallekin laskettelijalle (kuten minulle) ja sitäpaitsi se lämmittää.
Meidän testiryhmällä on välineitä sekä lainassa että vuokralla. Joitakin asioita on myös ostettu käytettyinä, kuten kypäriä kirpparilta ja monoja naapureilta. Meillä on myös takekja ja toppahousuja lainassa sillä monojen päälle on helpompi vetää väljempilahkeiset housut kuin perustalviliikuntaan.

Hiihto-ope Mathias Dahlqvist muistuttaa rinneturvallisuudesta: "Tärkeintä rinteessä on valppaus, ole tarkkana että et laske muiden päälle. Jos et osaa pysäyttää niin voi sattua vahinkoja. Mäessä ylhäältä tuleva väistää, mutta saat toki laskea hitaamman ohi. Syöksylasku on aina kielletyä. Hississä ei saa mutkitella tai temppuilla.
Ja tsekkaa ettei mitään roiku, esim henkseleitä, etteivät ne tartu mihinkään. Ja viimeiseksi itsestään selvyydet älä mene mäkeen jos et ole täysin varma että taitosi riittää äläkä laske päihtyneenä."

Sunnuntaina Kirkkonummen Peuramaalla oli ja mukava 7 asteen pakkanen. Tämä oli neljäs harjoituskerta, ja tällä kertaa harjoittelimme itsenäisesti ilman opettajia. En vieläkään uskalla suurempiin mäkiin mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun hiihtäminen oli minusta enemmän kivaa kuin pelottavaa. Motivaatio on hukassa Lotalta mutta sen ikäistä ei kannata pahemmin painostaa joten hän sai mäenlaskujen välillä syödä donitsia kahvilassa ja pääsi lasten moottorikelkankin kyytiin. Fysiatrian erikoislääkäri Jarno Gauffin Kuntoutus Ortonilta sanoi, että 14 ikävuodesta eteenpäin motivaatio on erityisen tärkeää oppimisen kannalta. Auroralla on nyt kova halu oppia, ja hän olisi jäänyt mäkeen vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Kaikille testiryhmän jäsenille on tullut lisää varmuutta laskemiseen jo muutaman harjoittelukerran tuloksena. Alan ymmärtää miksi ihmiset pitävät laskettelusta!

Juttu kuuluu viisi-osaiseen sarjaan "Miten ihminen oppii eri iässä". Testissä laskettelu.

Lainaus

Hiihdon oppiminen osa 3

Pauliina_Ps — Sat, 19 Jan 2013 20:59:26 +0000

Peruin perjantaiksi suunnitellun iltamäessä harjoittelun koska oli niin kylmä. Pelkäsin että lapsilta menee motivaatio jos mäessä on turhan kylmä. Peuramaa Skin hiihdonopettaja Mathias Dahlqvist vahvistikin, että Kirkkonummella mäessä tuulen myötä pakkasen purevuus oli lähempänä -30C illalla. Tosin hän ja toinen hiihdonopettajamme Pernilla olisivat olleet valmiita laskettelemaan.

Ilman harjoitusta ei opi, joten suuntaamme Peuramaan rinteille huomenna. Seuraava opetus on tosin vasta parin viikon päästä, mutta itsekseen harjoittelu auttaa paljon. Ja meillä kaikilla on "läksyt" opettajilta, eli tekemistä riittää. Huomaan, että minulla menee muutama lasku ennen kuin edes muistan mitä edellisellä kerralla on opittu, että alkuun on takapakkia siihen verrattuna, mitä edellisellä kerralla jo sujui. Toisin kuin lapsilla, jotka aloittavat saman tien siitä mihin jäivät edellisellä viikolla.

Monet ovat kysyneet miten tätä kuvataan. Kuvaaja on superhiihtäjä, Monomeno-ohjelmaakin tehnyt Eppu Kärki. Hän hiihtää kameran kanssa etu- tai takaperin, tuntuu että ylösalaisinkin. Ja väliin heittää kokeneen laskijan käytännön neuvoja jotka ainakin minua auttavat. Hän kuvaa käsivaralla Panasonicin pienellä P2 videokameralla ja Go Pro kameralla jonka hän kiinnittää monopodin päähän tai vaikkapa sukseen.

Fysiatri Jarno Gauffin sanoi, että harjoittelua tarvitaan paljon, vaikkei ns lihasmuistia olekaan. Ja mitä enemmän ikää, sitä enemmän harjoittelua tarvitaan. Eli lähdemme mäkeen harjoittelemaan taas huomenna, tarpeeksi kerroksia vaan päälle niin eiköhän se siitä!

Juttu kuuluu viisi-osaiseen sarjaan "Miten ihminen oppii eri iässä". Testissä laskettelu.

Lainaus

Miten ihminen oppii eri iässä – testissä laskettelu

Pauliina_Ps — Fri, 11 Jan 2013 09:26:00 +0000

Miksi tuntuu siltä, että lapset oppivat asioita helpommin? Onko lapsen ylivoimainen oppimiskyky fyysistä, hermostollista? Entä miten ihminen oppii uusia motorisia taitoja vanhempana? Puoli seitsemän seuraa kuukauden ajan, kuinka 6-69 –vuotiaista koostuva testiryhmämme oppii laskettelun salat.

Testiryhmä: Isoisä Kimmo 69 v, Aurora 14 v, minä- Pauliina yli 40 v, Otso 9 v ja Lotta 6 v.

Haluan selvittää, miten ihminen oppii uusia motorisia taitoja eri iässä eli miten ikä vaikuttaa oppimiseen. Missä iässä lapset oppivat parhaiten, onko olemassa tiettyä herkkyysikää? Onko lapsella ylivoima oppimisessa, ja voiko aikuinen kompensoida sitä? Mitä lihasmuisti on? Pitääkö tehdä 10 000 toistoa, jos haluaa oppia jotain kunnolla? Näihin kysymyksiin etsin vastauksia testaamalla ja juttelemalla asiantuntijoiden kanssa.

Testiryhmän opettajina toimivat Kirkkonummella Peuramaa Ski –hiihtokoulun Pernilla Stenbäck ja Mathias Dahlqvist. Myös fysiatrian erikoislääkäri ja psykologi jakavat tietojaan blogin seuraavissa osissa.

Ensimmäisellä hiihtokerralla opettajat arvioivat hiihtäjien taitoja. Pernilla otti huomaansa aikuiset. Isoisä ei ole koskaan lasketellut, mutta hiihto on hyvin hallussa. Itse olen ollut lasten mäessä jo monta kertaa, mutta silti tuntuu, etten opi mitään enkä ymmärrä miten sukset toimivat.

Mathias opetti lapsia leikin kautta. Lotan ikäiset 6-7 -vuotiaat ovat erityisen herkkiä kritiikille, joten heitä neuvomisessa toimii parhaiten kannustus. Otsolla on hallussa perustaidot ja paljon intoa, mutta hioimista riittää. 14-vuotias Aurora hallitsee myös perusteet, mutta ei ole koskaan saanut kunnon opetusta. Hiihtokoulun opettajat sanovat, että asiat olisi hyvä oppia alusta alkaen oikein, ettei tule oppineeksi vääriä liikeratoja.

Mathias neuvoo Otsoa auraamaan jos tulee liikaa vauhtia.

Pernillan mukaan aikuisten pelkokerroin lisääntyy iän myötä, varsinkin naiset alkavat pelätä kaatumista. Minuakin pelottaa liika vauhti ja tietysti kaatuminen on myös noloa. Pernilla kertoi, että joskus aikuisen kaatuessa hän heittäytyy itse viereen, niin oppilasta ei nolota niin paljon. Hän neuvoi, että päästäkseen ylös pitää laittaa sukset vierekkäin ja mäkeen nähden poikittain, ojentaa kädet eteen ja punnertaa itsensä ylös. Hän kannustaa kaltaistani pelokasta oppijaa laskemalla itse takaperin, jotta saa säilytettyä katsekontaktin oppilaaseen. Itse olen ollut vasta lastenmäessä ja pikkumäessä, mutta tahdon saada niin paljon varmuutta laskemiseen, että uskaltautuisin myös isompiin mäkiin lasten perässä.

Paras vinkki oli mielestäni se, kun Pernilla neuvoi nojaamaan reilusti monojen etureunaan ja taivuttamaan polvia. Meitä kaikkia auttanut harjoitus oli sellainen, missä pidimme sauvaa käsien päällä kuin tarjotinta: siinä tuo painon automaattisesti eteen, samoin kädet, ja miettii enemmän sauvaa kuin pelkojansa.

Hiihdonopettaja Pernilla sanoo, että aikuistenkaan ei tarvitse pelätä itsensä nolaamista vaikka kaatuisikin. Ja minähän kaadun vaikka tasaisellakin maalla.

Saimme kaikki opettajilta läksyjä ja pyrimme käymään Kirkkonummella Peuramaan rinteissä vähintään kerran viikossa tammikuun ajan. Lotan pitää tehdä ns. tiikerin raitoja eli hiihtää rinteen laidasta laitaan käännellen, jotta vauhti pysyy hallussa. Otso harjoittelee etenkin 360-asteisia käännöksiä. Auroran tulee treenata ”hockey-stoppeja” eli luistelusta tuttuja jarrutuksia. Isoisän ja minun pitää vaan laskea pientä mäkeä ja harjoitella tasapainoa ja painonsiirtoja.

Blogin seuraavissa osissa fysiatri Jarno Gauffin Kuntoutus Ortonilta kertoo lääkärin näkemyksen siitä, miten oppiminen sujuu eri-ikäisiltä. Käsittelemme myös rinneturvallisuutta sekä välineitä, ja seuraamme tietysti testiryhmämme edistymistä! Siis toivottavasti edistyn minäkin.

Lotta ja Otso tekevät sauvaharjoitusta mäessä.

Juttu kuuluu viisi-osaiseen sarjaan "Miten ihminen oppii eri iässä". Testissä laskettelu.

Lainaus

Auttaako sosiaalinen media sinua oppimisessa? Miten?

Tuija Aalto — Fri, 02 Sep 2011 10:16:52 +0000

Twitterissä oppii uusinta uutta omalta alaltaan. Facebookissa oppii ihmisten välisten suhteiden dynamiikkaa. Mm. näin koettiin eri palvelujen vahvuudet eilen tekemässäni kyselyssä. Twitterissä, Facebookissa, LinkedInissä ja Google Plussassa kussakin jotakin uniikkia oppimisen kannalta, jos on yhtäläisyyksiäkin. Niitä selvittelin esittämällä neljässä eri palvelussa saman kysymyksen. Jos ja kun sosiaalinen media on omiaan tukemaan oppimista, miten tätä voisi systemaattisesti vahvistaa? Oletko itse kehittänyt joitain oppimis-strategioita, joissa somella on rooli?

Alla Storify-työkalulla tehty kooste alkuperäislinkein.

Lainaus

Sosiaalinen media siirtyy organisaatioiden strategiakeskusteluun

Tuija Aalto — Mon, 02 May 2011 09:23:05 +0000

Tähän asti isoissakin organisaatioissa sosiaalisen median onnistumiset ovat olleet yksittäisen ihmisen aktiivisuuden ansiota, havaitsivat Antti Isokangas ja Petteri Kankkunen EVAn tilaamaa Suora yhteys -raporttia varten tekemissään haastatteluissa.

Heidän mukaansa sosiaalinen media on hyvää vauhtia siirtymässä organisaatioiden strategiakeskusteluun.

Tekijät taustoittavat raporttia Mediaattori -podcastin jaksossa 2.5.

Henkilöstö kirjoittamiskursseille?

Työntekijöiden huono kirjoitustaito haittaa organisaatioiden luontevaa verkkoläsnäoloa. Ilmeisesti monissa työpaikoissa ei voida mennä nettiin siksi, ettei firmasta löydy nopeasti ja sujuvasti itseään kirjallisesti ilmaisevia asiantuntijoita, Isokangas ja Kankkunen ällistelevät.

Kirjoittaminen vaatii kykyä ilmaista ajatuksiaan selkeästi. Luulisi, että tänä sähköpostin ja muistioiden aikana työpaikoilla huolehdittaisi kirjallisen viestinnän osaamisesta - ainakin sosiaalisen median tulo osaksi normaalia työntekemistä lisää paineita.

Kokeile ja päätä

Suora yhteys-raportin tekijöiden videohaastattelussa Mikko Hyppönen F-Securesta kertoo, kuinka hänen yrityksensä päätti kokeilla kuuden kuukauden ajan, saadaanko Twitteristä näkyvyyttä kansainvälisessä lehdistössä. Kokeilun tulos: saatiin, ja käyttö vakiintui.

Isokankaan ja Kankkusen raportti julkistetaan torstaina 5.5. ja on silloin ladattavissa EVAn sivuilla PDF-muodossa.

Lainaus

Ylen sosiaalisen median verkosto kesätauolle

Tuija Aalto — Thu, 20 May 2010 17:53:23 +0000

Yle Vision HR-päällikkö Sari Veikkolainen emännöi kahdeksannen sosiaalisen median verkoston tapaamisen, jossa Essi Moilanen kertoo sosiaalisen median analysoinnista ja minä, Markus Nygård ja muut jaoimme Ylen kokemuksia liikkuvasta ja langattomasta videostreamauksesta.

Jakson tallenne löytyy Yle Areenasta Webinaarit-ohjelmaotsikon alta. Webinaaritaltion voi myös ladata omalle koneelleen (MP4).

Linkit

Essi Moilanen LinkedInissä
Muistiinpanoja tapaamisesta Qaikun #seminaarikannussa
Kurt "PersonalEU" Linderoosin kännykkälivelähetys osa 1, osa 2 ja osa 3
Markus Nygårdin haastattelu toimittajan työkaluista Bambuserissa
Socialwebtoolsyle.posterous.com -blogi
Social Web Tools Yle Facebookissa
Somakoulutuksen ryhmäblogi

Sosiaalisen median seminaaritapaamiset jatkuvat syksyllä. Tapaamiset ovat osa Ylen verkoviestinnän koulutuksen kokonaisuutta (kuva).

Verkottuneen Journalismin Koulutuspaletti 2010 2012

View more presentations from Sari Veikkolainen.

Lainaus