Blogit - uskonto

Onko naisen ruumis Nuuksio?

Timo Harakka — Thu, 26 Jul 2012 09:24:58 +0000

Dystopia eli tulevaisuuden kauhuvisio on uudehko kirjallisuudenlaji. Vielä sata vuotta sitten tieteisfantasiaa leimasi usko hienoihin keksintöihin ja ihmiskunnan edistykseen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen näkymä synkistyi.

Uhkakuva oli koneellinen massayhteiskunta, jossa valta siirtyy roboteille. Uudissanan esitteli Karel Capek näytelmässään R.U.R 1920-luvulla. Tämän lajin huipennus on George Orwellin klassikko Vuonna 1984, jossa Iso Veli valvoo kaikkialla ja aivopesee kansan kuuliaiseksi.

Yksilö vastaan koneisto on toki pelottava asetelma. Mutta minusta Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma on tarjonnut astetta tarkkanäköisemmän uhkakuvan: ihmistä ei tarvitse pakottaa, vaan hän lupuu itse omasta tahdostaan nauttimalla soma-huumetta. Tämä ajankohtainen näky kirjoitettiin 80 vuotta sitten.

Valta haluaa hallita ihmisen ruumista. Tämä on Margaret Atwoodin lähtökohta Orjattaresi-romaanissa, joka on vuorossa 10 kirjaa vallasta –sarjassa.

Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen, jollon Yhdysvalloissa valtaan on astunut äärikristillinen lahko. Fundamentalistivaltiossa naisen arvo riippuu pelkästään hänen ruumistaan, hänen hedelmällisyydestään.

”Naisen ruumis, tai ainakin hedelmällisen naisen ruumis, on kansallinen luonnonvara, vähän niin kuin Nuuksio", summaa ohjelman vakiovieras Anna Kortelainen. Ympäristökatastrofi on tuhonnut hedelmällisyyden, joten se on naisen taakka, hänen on pakko synnyttää, muuten ihmiskunta katoaa."

Ohjelman vieras, City-lehden päätoimittaja Maria Pettersson korostaa kuitenkin: "Feminismi ei ole tärkein kirjan teema, vaan vapaus, ja mitä vapauden menetys tekee paitsi naisille, myös miehille; koko yhteiskunnalle. Uskonnollinen fundamentalismi rajoittaa kaikkien vapauksia ja kaikkia vapauksia.”

Ruumis on sekä yksilöllinen että julkinen. Demokraattinenkin valta kajoaa ruumiseemme koko ajan terveyden ja työkyvyn nimissä. Yhteiskunnan päähuolia ovat syntyvyys, alkoholisairaudet, sotilaiden huono kunto sekä vanhuuttaan rappeutuvien ruumiiden kansantaloudellinen hinta.

Suomesta on tullut liberaali valtio vähän nykyamerikkalaiseen tyyliin. Kukin saa elää ja ajatella miten tahtoo, kunhan sen tekee terveellisesti. Oman ruumiin laiminlyönti on kiellettyä ja rajoitettavaa.

Samoin sekä entinen pääministeri että nykyinen presidentti ovat kehottaneet kansalaisia tekemään lapsia. Anna Kortelaista tämä huvittaa: "Siitä voisi tehdä kampanjan, julistesarjan, jossa sanottaisiin, että kun menette sänkyyn, älkää ajatelko rakkaussuhdetta - ajatelkaa huoltosuhdetta!"

Myös elämänkaaren toisessa päässä käydään poliittista valtataistelua. Maria Pettersson havaitsee, että orjattaret eivät myöskään saa haltuunsa veitsiä eivätkä muita esineitä, joilla voisivat vahingoittaa itseään. "Kyllä se jollain tavalla liittyy eutanasiakeskusteluun: saako Suomessa ihminen tappaa itsensä, jos haluaa."

Maria Pettersson luki Atwoodin Orjattaresi-kirjaa häämatkallaan, mikä ei kenties ole kaikkein romanttisin valinta. Sitä ei tosin ollut häämatkan kohdekaan - Pohjois-Korea. Tämän illan ohjelmassa Maria Pettersson kertoo, miksi hän keräilee kuolleita diktaattoreita.

10 kirjaa vallasta, TV1 torstaina 26.7. klo 21:05. Kirjaesittely

Kuuntele kolumni Yle Radio Yhden Kultakuume-ohjelman sivulla tästä.

Lainaus

Herran tähden!

Eve Mantu - kirkon jäsen, toistaiseksi — Sat, 16 Oct 2010 11:02:34 +0000

Olen viime päivät käynyt ankaraa sisäistä taistelua. Pitäisikö erota kirkosta? Kirkko on alkanut tuntua koulukiusaajien jengiltä. Minusta tuntuu, kuin olisin sellainen hiljainen sivullinen, joka ei puutu kiusaamiseen, vaikka onkin eri mieltä.

Olen kristitty hetero. En kestä enää katsoa sitä miten kirkko kohtelee homoseksuaaleja. Päivi Räsänen saa istua nättinä ja seesteisenä tv:n keskusteluohjelmassa puhumassa kamalia, eikä kukaan kirkon etujoukoissa pönöttävä nouse puolustamaan heikompia.

Kun kirkossa viimeksi oli vaalit, olisin halunnut äänestää. En kuitenkaan löytänyt kotiseurakuntani listoilta ainuttakaan ehdokasta, joka olisi ollut kanssani samoilla linjoilla kahdessa minulle ehdottoman tärkeässä asiassa. En voi äänestää naispappeuden vastustajaa enkä "homorajoittunutta". Mitä minun olisi pitänyt tehdä?

Toiveikkuuteni on kovilla kirkon suhteen. Usko kirkkoon alkaa rakoilla. Jumalaa en jätä, mutta kirkon suhteen ymmärrykseni alkaa loppua.

Pitäkää nyt heikompien puolta, Herran tähden!

Lainaus

Äiti pliis mennään moskeijaan

Eve Mantu, kokouksen puheenjohtaja ja nuija — Mon, 19 Apr 2010 07:41:16 +0000

Pääsen huomenna kurkistamaan moskeijaan. Se on minulle ensimmäinen kerta. En kehtaa tunnustaa, millaisia mielikuvia sana moskeija herättää. No, ehkä arvaat.

Meitä on retkellä kolme äitiä lapsineen. Yksi muslimi ja kaksi "evluttia". Toivottavasti muslimiäiti on henkisesti valmistautunut vastaamaan hölmöihinkin kysymyksiin.

Pitääkö täällä olla hiljaa?

Millainen on "moskeijailme"?

Hamdin nauru kaikuu vieläkin korvissani. Hän kuvaili moskeijan hyörinää niin värikkäästi, että tunsin kutistuvani. Meikäläisten seurakunnista ei ole helppo löytää seuraa. On täysin mahdollista käydä joka sunnuntai kirkossa täysin yksin. Ujo jää kirkkokahveillakin hiljaiseen umpioonsa. Hamdin mukaan moskeijassa saattaa kosintakin yllättää.

Kurkistus moskeijan elämään torstaina 22.4. klo 12.15 Yle radio 1.

Lainaus

Kainovieno uskovainen

Eve Mantu, kokouksen puheenjohtaja ja nuija — Mon, 12 Apr 2010 10:20:54 +0000

Tuottajani Jorma Honkanen on jo pitkään suostutellut minua puhumaan uskonnosta ja uskomisesta. Olen kiemurellut ja vetkutellut. Keksinyt mielestäni ihan päteviä verukkeita ja lykkäysperusteita. Totuus siellä takana on häpeä. En oikeasti tykkää puhua uskomisesta. En osaa sanoa itseäni uskovaiseksi.

Ennen pääsiäistä jouduin antamaan periksi. No hyvä on. Puhutaan sitten.

Mietittiin otsikkoa. Eve Mantu pohtii uskontoa. Eve Mantu etsii uskoaan. Kaikki tuntuivat laimeilta. Olen sitoutunut menemään Eve Mantu -ohjelmassa Eve Mantuna mahdollisimman suoraan kohti epävarmuutta ja halkeamia. Rehellistä ihmisen puhetta ei voi tuottaa, jos välttelee epämukavuusalueitaan.

Tiesin pian, mikä on ainut oikea otsikko.

Eve Mantu uskoo Jumalaan.

Se näyttää ja kuulostaa kamalalta.

Aina välillä joku kysyy, että uskotsä Eve Jumalaan. Mä en osaa ottaa kysymystä vastaan kiusaantumatta. Väistelen katsetta ja kiemurtelen, mmjoooo. Ja mietin kuumeisesti, että miksi kysytään ja mitä johtopäätöksiä vastauksesta tehdään.

Kun vielä opiskelin teologisessa, minusta tuntui, että en usko tarpeeksi. Toimittajana minusta tuntuu usein, että uskon liikaa. Ihminen, joka haluaa olla tässä maailmassa uskottava ei voi uskoa Jumalaan.

No, sori vaan, en osaa olla uskomatta. Olen yrittänyt, usko pois.

Lainaus

Uudessa scifissä älykäs suunnittelu syrjäyttää tieteen

Liisa Lehmusto — Thu, 09 Apr 2009 12:33:46 +0000

Varoitus! Kirjoitus paljastaa juonenkäänteitä kahdesta kevään hittielokuvasta, Nicolas Cagen tähdittämästä sci-fi-jännäri Knowingista ja Dan Brownin kirjaan Enkelit ja demonit perustuvasta samannimisestä blockbusterista.

Vietin yön kauhuelokuvien parissa Night Visions -festivaalilla. Myös kulttileffoja ja fantasiaa esittävän festarin ohjelmistossa oli tällä kertaa harvinaisen paljon uskontoa käsitteleviä elokuvia: edellisessä blogipostauksessani käsittelemäni Religulousin lisäksi yön tunteina nähtiin Creepy Christian Films eli kokoelma kummallisia kristillisiä valistuselokuvia ja ohjelmiston viime hetken lisäys, ennakkonäytös kevään sci-fi-hitistä Knowing.

Knowing ponnahti äskettäin ensi-iltaviikonloppunaan Yhdysvaltain box officen listaykköseksi. Siinä Nicolas Cage näyttelee leskeksi jäänyttä huippuyliopisto MIT:n tutkijaa, jonka poika saa käsiinsä oudon viestin menneisyydestä: 50-luvulla haudatusta aikakapselista löytyvän kirjeen, johon on rustattu sarja numeroita. Viskilasin voimalla numeroita umpimähkään tulkitessaan Cage löytää niistä viestin: outo numerokirje sisältää (läntisen) maailman pahimpien katastrofien päivämäärät ja ennustaa tietysti myös tulevaisuuden. Tästä alkaa kilpajuoksu ajan kanssa, sillä pian käy ilmi, että läpyskä ei ennusta enempää eikä vähempää kuin maailmanloppua.

Kiinnostava yksityiskohta elokuvassa on se, että päähenkilö sattuu olemaan ammatiltaan nimenomaan maineikkaan Massachusetts Institute of Technology -tutkimuslaitoksin tutkija, ilmeisesti kosmologi. Yksi Knowingin avainkohtauksista on mielestäni hetki, jolloin Cagen esittämän hahmon usko tieteelliseen argumentointiin paljastuu horjuvaksi. Hän kehottaa oppilaitaan pohtimaan determinismin ja sattumien kautta etenevän kehityksen, toisin sanoen evoluution eroja: eteneekö elämämme ennalta määrättyä polkua pitkin vai onko se vain sarja sattumanvaraisia tapahtumia. Miten on mahdollista, että juuri meidän galaksissamme asuttamamme planeetta pyörii auringon ympäri juuri oikealla etäisyydellä, voiko se olla vain sattumaa? Murheellinen Cage osoittaa katsojalle pettymystään taipuessaan itse evoluution puolelle: kaikella ei olekaan tarkoitusta, ja se syö miestä.

Tosielämässä ajatuskin elokuvassa MIT:n luokkahuoneessa tapahtuvasta ryhmätyöstä on absurdi. Arkijärkinen tapa jolla elokuvan päähenkilö asian esittää, "tarkoituksen" etsiminen planeettojen välisestä etäisyyksistä, haiskahtaa niin pahasti älykkäältä suunnittelulta, että sellaisesta luennoimisesta saisi MIT:sta luultavasti kenkää melko nopeasti. Älykkään suunnittelijan (intelligent designer) puolesta puhuvat tutkijat, jotka esimerkiksi pitävät evoluution kehityskulkua nykyiseen huippuunsa niin epätodennäköisenä, että sen täytyy olla jonkun suunnittelemaa, ovat tiedemaailman kummajaisia. Intelligent design on etäisesti akateemiselta kuulostavaa sanahelinää, jolla kreationismi puetaan halpaan valeasuun poliittisia tarkoituksia varten.

Tämän jälkeen Knowing muuttuu yliluonnolliseksi katastrofielokuvaksi. Elokuvan kliimaksissa numeroviestin tuojat paljastuvat avaruusaluksella liikkuviksi henkiolennoiksi, jotka ovat tulleet hakemaan tuhoutuvalta maapallolta uutta Aatamia ja Eevaa. Nicolas Cage antaa oman poikansa mennä heidän mukanaan ja olennot nousevat alukseensa paljastaen samalla selässään kasvavat enkelinsiivet. Sitten maapallo tuhoutuu tulimyrskyssä. Elokuva päättyy jollain toisella planeetalla uuteen Edenin puutarhaan, jossa maasta pelastettu lapsipariskunta pinkoo aaltoilevalla viljapellolla kohti uutta Hyvän ja pahan tiedon puutta avaruusalusten hohtaessa taivaanrannassa.

Knowingin tapa antaa älykkäälle suunnittelijalle yliluonnolliset avaruusolennon kasvot on hurjinta new age -propagandaa, mitä valtavirtaelokuvassa on pitkään aikaan nähty. Tällainen ufovaikutteilla tuunattu kristillisyys kuitenkin ilmeisesti puhuttelee post-X-files-populaarikulttuurin keskellä ja aktivoituneen kristillisen oikeiston vaikutuspiirissä kasvanutta sukupolvea, sillä elokuva on juuri nyt Yhdysvalloissa käsittämättömän suosittu.

Knowingissa iloisesti häränpyllyä heittävät käsitykset kosmologiasta muistuttivat minua heti romaanista Enkelit ja demonit, Da Vinci -koodilla maailmanmaineeseen singahtaneen Dan Brownin toisesta jännäristä, jonka elokuvaversiosta on tulossa kesän megahitti, tähtenä Tom Hanks. Kuten Knowing, sekin sijoittuu osittain huipputason tiedelaitokseen, nimittäin hiukkasfysiikan tutkimuskeskukseen Cerniin, ja päähenkilöt ovat tutkijoita. Enkelit ja demonit -kirjassa ei puututa evoluution, vaan mennään paljon pidemmälle. Älykäs suunnittelija esitellään alkuräjähdyksen alkuunpanijana.

Kirjassa symbolitutkija Robert Langdon (elokuvassa Hanks) saa kutsun Cerniin selvittämään huippututkijan murhaa. Tutkijan erikoisalaa on antimateria. Onnistuessaan tuottamaan antimateriaa tutkija uskoo löytäneensä samalla kiistattoman todisteen maailmankaikkeuden luojan olemassaolosta. Tämä älykkään suunnittelijan voitto tieteen vannoutuneesta rationalismista muodostuu kirjan pääteemaksi: olisiko tässä viimein avain uskonnon ja tieteen sopusointuun? Jännärissä filosofinen debatti on kuitenkin muutettava toiminnaksi: eri uskomus- ja tutkimusperinteiden esittelyyn ei tuhrata aikaa, vaan "uskonto" ja "tiede" niputetaan dramaattista hyvän ja pahan taistelua käyviksi homogeenisiksi, yksimielisiksi osapuoliksi. Kun uskoa edustaa Vatikaani ja paavia valitseva konklaavi, tiedettä edustava Cern hiukkaskiihdyttimineen pääsee näyttelemään tieteellisen argumentoinnin mekkaa.

Vaikka Brown esittää järjestäytyneet uskonnot, erityisesti katolisen kirkon, melko kriittisessä valossa korruptoituneina laitoksina, kirjaa ei voi kuitenkaan todellakaan pitää uskontokriittisenä. Päin vastoin, sen taustatarinaahan kannattelee ajatus tieteellisten todisteiden löytyminen yliluonnolliselle luojalle. Brown panee myös katolisen papin suuhun pitkän puheen, jossa uskonto esitellään perinteiseen tapaan moraalin alkulähteenä: tiede ei anna neuvoja oikean erottamiseen väärästä, uskonnoton yhteiskunta elää ilman moraalia.

Teoria älykkäästä suunnittelijasta ja uskonnon välttämättömyys moraalikoodin lähteenä ovat sattumalta myös juuri ne kaksi isoa kysymystä, joihin Richard Dawkinsin erinomainen kirja The God Delusion pureutuu. Kuten Enkelit ja demonit, molemmat teokset tuntuvat löytäneet ne kaksi argumenttia, joilla jumaluskoa perustellaan tällä hetkellä kiihkeimmin meille järkiperäisyyteen nojautuville pakanoille. Dawkins avaa intelligent design -ajattelun lähtökohdat todella tyhjentävästi: käsittelemällä jumalan olemassa oloa hypoteesina, jota voidaan tavalliseen tapaan testata. Hypoteesi älykkäästä suunnittelijasta osoittautuu kehäpäätelmäksi: jos älykäs suunnittelija on olemassa, hypoteesin toteutuminen synnyttää uuden kysymyksen hänen alkuperästään. Mistä löytyy vielä älykkäämpi suunnittelija? Moraalin osalta Dawkins puolustaa käsityksestä Zeitgeistista ja sen mukana muuttuvasta moraalikoodistosta, joka pikemminkin ohjaa esimerkiksi raamatuntulkintoja kuin saa alkunsa niistä.

Olen lueskellut viime aikoina myös brittiläisen Michael Bywaterin kirjaa Big Babies, jonka mukaan olemme lakanneet kasvamasta aikuisiksi. Bywaterin mielestä nykykulttuuri aktiivisesti lapsellistaa ihmisiä puhuttelemalla ja kohtelemalla aikuisia kuin lapsia. Bywater tarttuu myös älykäs suunnittelija -buumiin ja pitää sitä osana lapsellistamisen kulttuuria: älykkäällä suunnittelijalla kielletään miksi-kysymys, tärkeä osa kriittistä ajattelua. Kiltit lapset eivät kysy miksi.

Tätä tekstiä kirjoittaessani huomasin muuten syyllistyväni itsekin lapsellistamiseen: postauksen alusta löytyvä spoiler-varoitus kuulostaa pelottavan paljon yhdeltä Bywaterin esimerkeistä. Spoiler-varoitushan sisältää oletuksen, että lukijalla on puutteelliset luetun ymmärtämisen taidot. Olemme niin tottuneita erilaisiin varoituksiin että ne tuntuvat vain ystävällisiltä ohjeilta, kun meidän pitäisi tulkita ne älyn lahjojemme aliarviointina. Kamalaa, onko minustakin tulossa lapsettaja?

Kirjoittaja on ateisti, joka pelkää kummituksia.

Lainaus

Laiha saarna käännytetyille – Religulous hämmästelee uskontoja ja hämmästyttää katsojaa

Liisa Lehmusto — Thu, 26 Mar 2009 11:47:24 +0000

Yksi todella usein amerikkalaisissa dokumenteissa käytetty kuvaustapa on alkanut viime aikoina ottaa tosissaan aivoon. Se on autossa tehty haastattelu. Haastateltava joko ajaa itse ja paasaa tiehen tuijottaen tai istuu kyydissä ja vilkuilee viistosti kameran yli hankalassa asennossa. Työtapa on varmaan tosi taloudellinen. Tutun auton luoma oma tupa, oma lupa -tunnelma rentouttaa haastateltavan ja juttu luistaa. Matkakin taittuu samalla. Katsojasta tuntuu että omatkin polvet menevät suuhun auton ahtaudessa.

Uskontokriittisessä roadmoviessa Religulous – Uskomatonta on paljon tätä kuvaa: koomikko Bill Maher pohtii omaa suhdettaan järjestäytyneisiin uskontoihin auton takapenkillä ja hyppää välillä ulos vieraillakseen vaikkapa kalifornialaisessa Jeesus-teemapuistossa tai homoja käännyttävän järjestön edustajan luona. Koska aihe on juuri niin laaja ja hajanainen kuin miltä se kuulostaa, punaista lankaa ei edes yritetä etsiä heinäsuovan uumenista. Yhdistäväksi tekijäksi jää korkeintaan Maherin urhea päätös antaa kasvot ja ääni niille kysymyksille, joita olet aina halunnut esittää Amerikan raamattuvyön oudoimmille hihhuleille.

Liberaalista ja poliittisesti reippaan epäkorrektista huumorintajustaan kuuluisa Bill Maher ei ole kovin tunnettu koomikko Suomessa. Elokuvan aihekin on amerikkalaista amerikkalaisempi. Luterilaisten tapakristittyjen hoivissa kasvaneena on todella vaikea ymmärtää, että Yhdysvalloista käydään vakavissaan keskustelua siitä, pitäisikö evoluutioteorian opettaminen kieltää kouluissa.

Kristillisen oikeiston viime vuosina yhä näkyvämmäksi kasvanut asema pohjois-amerikkalaisessa politiikassa ja kulttuurissa on kuitenkin kiistämätön fakta. Tätä aateilmapiirin muutosta on kommentoitu myös kirjallisuuden puolella ja painavimmin asiaa kritisoi brittiläinen biologi Richard Dawkins suomeksikin käännetyssä kirjassa Jumalharha (Terra Cognita, 2007, orig. The God Delusion). Suomeksi aiheesta on kirjoittanut Markku Ruotsila (Yhdysvaltain kristillinen oikeisto, Gaudeamus 2008).

Väkivaltainen aborttivastaisuus, evoluution kieltäminen, homojen ja lesbojen demonisointi ja teinien sinisilmäinen suostuttelu pidättymään seksistä ja korvaamaan järkevät ja toimivat ehkäisykeinot pienellä hopeasormuksella, tahdonvoimalla ja vääristyneillä tiedoilla ihmisen biologiasta ovat kaikki ilmiötä, jotka saavat myös minut ja monet muut raivon partaalle ja epäilemään kristillistä oikeistoa edustavan väestönosan täysjärkisyyttä. Siksi annan omasta puolestani periksi sille, että Borat-elokuvan ohjaajana tunnettu Larry Charles veti Religulousia tehdessä haastateltavia nenästä esittelemällä elokuvaprojektin heille nimellä A Spiritual Journey ja paljasti haastattelijan henkilöllisyyden vasta viime hetkellä. Näin Maher pääsee kysymään juuri sen kysymyksen, joka kiehuu minunkin päässäni, kun seuraan kiertokäyntiä kreationistista maailmanhistoriaa esittelevässä museossa, joissa ihmiset ratsastavat satuloiduilla dinosauruksilla: "Hei haloo, oletteko ihan tosissanne?"

Kysymys ei ole kovin syvällinen, mutta sitäkin oleellisempi, kun puhutaan Raamatun kirjaimellisesta luennasta ja näiden tulkintojen yhdistämisestä poliittisiin päätöksiin. Ja tämän kysymyksen Maher esittää monta kertaa. "Uskotko että Joona todella oikeasti eli valaan vatsassa?" "Väitätkö ihan tosissasi, että homoudesta voi 'parantua'?" Ja jokainen haastateltava vakuuttelee omaa vakaumustaan hätääntynyt katse silmissään. Huhhuh, jo on älytöntä! Ja sitten auto alle ja seuraavaan paikkaan.

Siihenpä Maherin uskontokriittinen analyysi sitten ulottuukin, hämmästelyyn. Maher painottaa edustavansa tervehenkistä epäilyä, ei täydellistä jumalan kieltämistä. Hämmästely ja kysymysten esittäminen onkin tärkeää, se on kriittisen ajattelun perusta. Ehdin vain jo toivoa, että tehtyään pitkän matkan ympäri maailmaa Maher ja hänen tiiminsä olisivat päässeet kiinni johonkin vähän kiinnostavampaan loppupäätelmään kuin "Boy, these guys are nuts."

Religulous – Uskomatonta sisältää paljon hyviä kysymyksiä ja monta koomista hetkeä itsensä pussiin puhuvien ihmisten kustannuksella. Mutta kun haastatteluista ei nähdä juuri muuta kuin haastattelijan itse itselleen hauskoiksi käsikirjoittamat kysymykset ja haastateltavien vastauksista mokien ulkopuolelle jäävä osa näyttää jääneen leikkaushuoneen lattialle, kokonaisuudesta tulee melko turhauttava paketti. Charles leikkaa sekaan loputtomasti hassunhauskaa arkistokuvaa ja pitää tahdin hengästyttävän tiiviinä. Spastisesti aiheesta ja vitsistä toiseen poukkoileva elokuva ei onnistu käsittelemään ainuttakaan näkökulmaa pintaraapaisua paremmin.

Syvällinen aihe ja pinnallinen käsittely on outo ja ärsyttävä yhdistelmä, joka vesittää monta potentiaalisesti kiinnostavaa (amerikkalaista?) dokkaria. Aihevalinnan puolesta esimerkiksi Religulousin luulisi kiinnostavan juuri sellaista katsojaa, joka kaipaa hyviä perusteluja ja kirkasta argumentointia ja karsastaa läpinäkyvää mutkien oikomista. Samanlainen ongelma vaivasi esimerkiksi Michael Winterbottomin Shock Doctorine -elokuvaa Berlinalessa ja tietysti monia Michael Mooren elokuvia. Kyllä, olen huolestunut näistä samoista asioista, mutta ei, en ole niin tyhmä kuin mitä tämä elokuva tuntuu minusta olettavan. Onko mahdoton tehtävä tuottaa katsojan älyä kunnioittava, viihdyttävä poliittinen dokkari? Toivo elää.

Religulous – Uskomatonta esitetään Night Visions Back to Basics -festivaalin ohjelmistossa 3-5.4.2009. Ohjelmatiedot: www.nightvisions.info. Elokuva julkaistaan DVD:llä 8.4.2009 (Sandrew Metronome).

Lainaus

Ateismimainokset bussinkylkiin - jäähyväiset Jumalalle?

Seija Aunila — Tue, 17 Mar 2009 18:49:11 +0000

"Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Tämä mainoslause tulee suomalaistenkin bussien kylkeen.

Kampanjan takana on Vapaa-ajattelijain liitto ja Humanistiliitto, jotka haluavat nostaa uskonnottomuuden esiin positiivisessa mielessä. Liitot myöntävät, että kampanja voi herättää ärtymystä.

Kaikki kaupungit eivät kuitenkaan ole näyttämässä vihreätä valoa ateismikampanjalle. Tampereen kaupungin liikennelaitoksen johtaja Pekka Pirhonen suhtautuu mainoskampanjaan torjuen. Hän kokee, että tämäntyyppinen mainonta on evankelisluterilaista vakaumusta loukkaava.

Luterilainen kirkko on menettänyt jäseniään tasaiseen tahtiin. Kirkon arvot eivät enää kohtaa kaikkien ihmisten elämäntapaa ja arvoja.

A-talk: Pako kirkosta

Yksi kirkon koetinkivi on ollut homoliittojen siunaaminen sekä kirkon piirissä työskentelevien homojen ja lesbojen asema.

Sensuroitu ohjelma homoudesta

Evakelisluterilainen kirkko ei ole reagoimassa kampanjaan millään vastatoimilla. Kirkon tiedotuskeskuksen viestintäjohtajan Tuomo Pesosen mukaan paras mainos on kirkon työn tekeminen kunnolla.

- Vahvuutemme on perussanomassa, ja siinä, miten me sen käytännössä toteutamme, Pesonen sanoo.

Lainaus