Blogit - lapsuusmuistot

Veren varas Kyrööjjoella

Elina Yli-Ojanperä — Tue, 23 Apr 2013 09:30:26 +0000

Olen kotoisin latomereltä ja lakeuden kasvattina leikkinyt verellä lapsesta saakka vailla rauran puutesta. Kun koostin Elävään arkistoon videoita Pohjanmaan tulvista, havahduin vähän väliä liitelemästä lapsuusmuistoissa pitkin alavien maiden rannattomia tulvajärviä.

Lapsuudenkodistani on matkaa merenrantaan yli 70 kilometriä. Kotikuntaani halkova Etelä-Pohjanmaan suurin jokikin on lappilaisten mukaan pelkkä luoma verrattuna pohjoisen uhkeisiin uomiin. Niinpä en olekaan koskaan ajatellut itseäni erityisemmin veden kasvattina. Mutta kun katselin läpi lukuisia uutisjuttuja ja ohjelmia tulvivista lakeuksista, tajusin, että pihoille ja pelloille paisuva vesi on osa sielunmaisemaani. Muistan, kun alakoululaisena ulkomaanreissulla hakeuduin koti-ikävän iskettyä merenrantaan. Ajattelin silloin, että meren ääretön ulappa on se rauhoittava elementti. En miettinyt itsessään vettä, vaan kotoista tunnetta, kun ei heti silimä pökkää. Piti kuitenkin matkata muutama vuosikymmen merenrantakaupunkiin asumaan ja vanhoja filmejä katsomaan, jotta huomasin kasvaneeni merenpohjassa veden ympäröimänä.

Kun annoin itseni vajota nostalgiaan, huomasin, että monet rakkaat ja rumatkin muistot liittyvät veden voimaan. Keväisin tulvien lähestyessä alkoi savipohjainen tie kuplia. Mudasta saattaisi nousta mutantti – muutama oli jo ehkä noussutkin ja muuttanut minun äitini ja kaverini isän ankariksi tiukkapipoiksi. Mutanttimuutosta voisi epäillä, jos niskaan olisi pistetty koristepäinen piikki. En kyllä uskaltanut kovin tarkkaan äitini niskaa tutkia; piikin tuntomerkit ja mutanttiuden oireet olivat muutoinkin kaverini kertoman varassa, sillä itse en ollut saanut pelottavaa elokuvaa katsoa ja kaverinikin oli nähnyt ovenraosta salaa vain osan. Mutta yhtä kaikki: sulava routa, lähestyvät tulvat ja kupliva muta liittyvät lapsuuden tummiin vesiin.

Kun tulvat syöksivät pelloille ja katkoivat tiet, toivoin niiden kohoavan entisestään. Haaveilin uintimatkoista kouluun ja pohjalaispitäjän muodonmuutoksesta gondolikaupungiksi. Koulumatka taittui kuitenkin polkupyörällä, kun otti kuivalta maalta vauhtia ja piti jalkoja pyöränsarvilla, eikä vesi koskaan tullut meillä sisään saakka, vaikka sitä välillä hartaasti toivoin. Jokirannan asukkaiden kevätevakkous kuulosti seikkailulta ja uusien tavaroiden hankinta vettyneiden tilalle hienolta.

Tulvahuiput taittuivat, kun tulvantorjuntatyöt etenivät. Rakennettiin patoja, pengerryksiä ja tulva-altaita sekä sahattiin jäitä. Joutsenjärvet kutistuivat lammiksi, keväistä tuli kuivakkaampia, kun jännitys laantui. Mutta penkereet kuluvat, pumputkin pysähtyvät, ihmiset unohtavat ja kevät pääsee yllättämään vuolaana virtana monena vuonna.

1990-luvulla ennen netin joukkovoimaa oli uutistoimituksessa erimielisyyttä Etelä-Pohjanmaata halkovan tulvajoen oikeinkirjoituksesta. Soitin isälle varmistaakseni, että onko se joki siellä Kyrönjoki vai Kyröjoki, kuten jotkut väittivät. — Kyrööjjoki, isä vastasi. — Niin, mutta onko siinä keskellä ännää vai ei? — Kyllä se on KYRÖÖJJOKI.

Katso Elävässä arkistossa: Taas tulvii Pohjanmaa — taltioita seitsemältä vuosikymmeneltä

Lainaus

Muotia maalaiskylissä: Berberistä ulsteri

Anna Tiitta — Fri, 07 Sep 2012 07:12:47 +0000

Elävän arkiston ystävä Anna Tiitta vierailee blogissamme ja kirjoittaa lapsuutensa tuunausmuistoista.

Yksi ajan ilmiöistä on ”tuunausblogit”. Niissä kerrotaan, kuinka vanhasta vaatteesta saadaan pienellä vaivalla uuden näköinen. Mutta ei tuunaus ole suinkaan mikään uusi ilmiö Suomessa, sillä olen kasvanut äitini nuoruudenvaatteista ommelluissa mekoissa ja esiliinoissa. Meillä oli kotona ruskea vanerilaatikko, jossa säilytettiin käytöstä poistettuja vaatekappaleita. Äiti purki mekkonsa, leikkasi erilleen ne kankaanosat, joita vielä saattoi ommella vaatteeksi ja loput tilkut hän leikkasi matonkuteiksi.

Asuimme Taivalkoskella, kun aloitin koulunkäynnin 1950-luvulla. Siihen aikaan ei äidin tarvinnut vajavaisella taidollaan enää itse ommella vaatteita sen enempää itselleen kuin meille tyttärillekään, sillä olimme tutustuneet Auneen, joka oli huomattavasti äitiä taitavampi ompelija. Hän ompeli vaatteemme sekä vanhoista käyttökelpoisista kangaspalasista, että myös uusista kankaista joita joskus oli vara ostaa. Pitkähihaisten mekkojen hihansuihin hän teki irrotettavat suojakalvosimet, etteivät hihat likaantuisi ja mikä pahinta, kuluisi ja rispaantuisi. Myös esiliinoilla pidennettiin ”tuunattujen” vaatteiden käyttöikää.

Eivät ne ompelijalla käynnit mitään herkkua olleet. Sovitusvaiheessa vaatteessa oli tusinoittain nuppineuloja, jotka pistelivät ilkeästi. Aunella oli myös usein nuppineuloja suupielessään ja muistan, kuinka pelkäsin, että hän nielaisee ne vahingossa, sillä samalla kun hän laitteli neuloja tekeillään olevaan vaatteeseen, hän jutteli äidin kanssa.

Kaikista kamalimpana vaatteena muistan pitkän päällystakin, joka ommeltiin äidin haalean harmaanvihreänruskeasta berberistä. Takissa oli suuri kaulus ja kauluksessa valtava kankaalla päällystetty nappi. Muut napit olivat piilossa reunuksen alla. Siinä takissa jouduin aloittamaan koulun. Muistan kuinka seisoin selkä koulun seinää vasten ja odotin tuntien alkamista. Selässäni oli haaleanvihreä reppu ruskeine viilekkeineen. Olisin niin mielelläni halunnut koululaukun, mutta sain repun, joka oli mielestäni poikien mallia. Jalassani oli harmaat kumiset päällyskengät, joiden sisällä oli elokuun lapsilisillä ostetut vaaleat nahkakengät ja kaiken kruununa olivat kutittavat sormikkaat. Polvisukat kuristivat pullukoita sääriäni.

Näen vieläkin sieluni silmillä sen muualta muuttaneen tytön, joka ei tuntenut koulusta entuudestaan ainuttakaan lasta, joka häpesi takkiaan, reppuaan ja kireitä lettejään, mutta oli ylpeä siitä, että osasi jo valmiiksi lukea. Osuuskaupan vihreä neonvalo vilkutti: Kainuun Osuuskauppa OTK.

Katso Elävässä arkistossa: Se masiinalla tikkaa juu 1948

Katso Elävässä arkistossa: Lasten mannekiininäytös 1949

Katso Elävässä arkistossa: Trashionista Outi Pyy tuunaa roskista aarteita

Anna Tiitta kirjoitta omassa blogissaan rakkaasta perintöompelukoneestaan:

Anna Y Sanat: Kultaus kuluu pois...

Lainaus

Rautatieläinen lapsuus: Sivullisena maalaiskylissä

Anna Tiitta — Wed, 21 Mar 2012 08:03:12 +0000

Bloggaajaystävämme Anna Tiitta vierailee Elävän arkiston blogissa ja kertoo lapsuusmuistoistaan rautatieläislapsena. Anna Tiitta on kirjoittanut juna- ja rautatiemuistojaan myös omaan blogiinsa Anna Y Sanat: 309-sana Junien vika se ei ainakaan ole!

Isäni rakensi rautateitä 1947-1969. Muutimme uudelle paikkakunnalle sitä mukaa, kun uusia rataosuuksia aloitettiin. Asuimme joko maalaistalojen pihamökeissä tai siirrettävissä parakeissa. Kun tuli aika siirtää radanrakentajien kantamiehet (= status, joka oli valtiolta vakinaisen pestin saaneilla) uudelle rataosuudelle, kirvesmiehet lähtivät etukäteen pystyttämään parakit.

Poikamiesten parakeissa asui paljon miehiä yhteismajoituksessa. Heillä oli vedenvihreäksi maalatut puiset kerrossängyt ja kaksioviset kaapit joissa he säilyttivät omaisuuttaan. Valtio antoi vuoteisiin patjat, tyynyt ja harmaat viltit. Poikamiehiä varten rakennettiin myös ruokalat, joista sai halutessaan ostaa, luotollakin, edullisen aamiaisen ja lämpimät ateriat. Ruokaloiden emännät ja apulaiset olivat usein yksineläjiä ja asuivat omissa huoneissaan ruokalaparakissa. Ruokaloissa näytettiin joskus elokuvia kiertävien elokuvayrittäjien toimesta.

Perheiden parakeissa oli kaksi samankokoista asuntoa. Suuremmissa rakennuksissa oli toisessa päässä kaksi - ja toisessa kolme huonetta. Asunnoissa ei ollut vesijohtoa eikä viemäriä. Keittiöissä oli puuliedet ja kamareissa Porin Matit. Tiskipöytä ja astiakaappi kuuluivat perheiden omiin peruskalusteisiin. Sähköt tulivat asuntoihin aika myöhään, meille saatiin ensimmäiset vuonna 1961.

Parakkialue sijaitsi kyläkeskusten ulkopuolella rata-alueen reunassa. Sieltä oli matkaa sekä kouluun että kaupoille. Radanrakentajien yhteisö eli erillään kyläyhteisöistä. Ja vaikka radanrakentajilla niin kuin yhteisöissä yleensä oli oma hierarkiansa, lapset parakkikylissä leikkivät yhdessä. Kun lapset aikuistuivat, he menivät naimisiin rautatieläisten kanssa. Monikaan ikäluokastani ei avioitunut paikallisten kanssa.

Selvin ero paikkakuntalaisten ja rautatieläisten lasten välillä näkyi koulussa. Rautatieläislapsia kiusattiin mm. sillä, että heitä nimiteltiin ”toisen luokan mustalaisiksi”. Aikuiset ihmiset saattoivat kaupassa ääneen ihmetellä, ”miksi ihmeessä sinun vanhempasi ovat sellaisia kiertolaisia, että eivät osaa jäädä paikoilleen niin kuin oikeat ihmiset tekevät”. Moneen kertaan vastasin kaupan tädillekin, että eihän teille tulisi junia jos meidän isä ei rakentaisi rautatietä. Tanssipaikassa – sitten myöhemmin – rautatieläisten likoista huhuttiin, että ne ”antavat helposti”. Se oli yksi tapa kiusata varsinkin ujompia tyttöjä, vaikka samanlaisia nuoria me olimme kuin paikkakuntalaisetkin.

Elämä oli melko kelvollista, köyhää väleen, niin kuin Suomessa monilla siihen aikaan. Viina näytteli valitettavan suurta osaa tilipäivinä ja rautatien miehet järjestivät joskus melkoisia tappeluita kaupunkipaikoissa viinanhankintamatkoillaan. Kesäisin kuhisi parakkikylän lähimetsässä kiljupönttöjä muurahaispesien lämmössä.

Muuttaminen oli rankkaa. Koulun vaihtaminen oli tuskallista. Aina piti ”tapella paikkansa” uudessa koulussa ja löytää luokasta istumapaikka. Omasta nimestäänkään ei aina saanut pitää kiinni. Nimenvaihdoksen syynä oli se, että koulussa oli jo ennestään Liisoja, Anna-Liisoja, Marja-Liisoja ja Maija-Liisoja. Yhdessä koulussa olin ”Se Toinen Liisa” kahdessa jouduin olemaan Anna, joissakin sain olla AnnaLiisa. Sivullisuuden tunne ja erilaisuuden kokemus oli päällimmäinen tunne. Vain ”pärjäämisellä” selviytyi.

Ajan oloon uusien rautateiden rakentaminen loppui ja jäljelle jääneet rakentajat sijoitettiin erilaisiin perustehtäviin VR:n konepajoille ja radan kunnossapitotöihin. Sekin oli omalla tavallaan raskas kokemus, sillä jopa vuosikymmeniä samoissa parakkikylissä asuneet ihmiset joutuivat yht´äkkiä eroon toisistaan. Olemassa olevat yhteisöt hajotettiin ja ihmiset jaettiin pitkin Suomea.

Muutamat vanhemmista radanrakentajista eivät kestäneet muutosta. Heidän mielenterveytensä järkkyi ja jokunen kuolemaan johtanut onnettomuus saattoi olla itse aiheutettu. Osan vei elämän alamäkeen rankka juominen. Nuoremmat sopeutuivat helpommin uusille paikoilleen. He sulkivat sisäänsä tarinat lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta kantavat niitä vanhetessaan mukanaan. Tunteena sivullisuudesta. Siitä että sattuivat syntymään ”kiskojen väliin” aikana, kun rataverkkoa Suomeen rakennettiin.

Katso Elävässä arkistossa: Topparoikka tulee - Rautatiet itsenäisessä Suomessa

Katso Elävässä arkistossa: Kiskojen kolketta 150 vuotta

Lainaus