Blogit - hevonen

Luonto hei, tehdäänkö diili?

Juhana Säilynoja — Tue, 14 Jul 2015 07:11:02 +0000

Kesä on ehdottomasti lempivuodenaikani. Kesäkuun vaalea vihreys, heinäkuun poltettu oranssi ja elokuun pimeät, mutta lämpimät yöt herättävät minussa esiin ihmisen, joka muina vuodenaikoina uinuu.

Se ihminen on aikaansaava ja innovatiivinen. Se keksii uusia asioita ja on reipas. Varmaankin siksi, kun se nukkuu suurimman osan vuodesta. Kesäviikonloppujen loppumattomat yöt, jolloin voi pyöräillä minne tahtoo ja käydä välillä uimassa. Ne tuntuvat jotenkin enemmän elämältä kuin syksyinen arki.

Tänä kesänä en ole saanut aikaan enemmän kuin talvella. Tajusin sen, kun heinäkuun vaihteessa olivat ne kaksi hellepäivää. Ne päivät tuntuivat jatkuvan ikuisesti. Niinä päivinä sain mielettömiä ideoita työnteosta ja toteutin kunnianhimoisen projektin. Niinä päivinä hyvin ehti aamulla ennen töitä pyöräillä tenniskentälle ja sieltä aamiaiselle pohtimaan rystylyönnin kadonnutta yläkierrettä (jota sitten lunttasin alla olevasta videosta).

Ne kaksi päivää olivat kuin tussi, joka alleviivasi koko edeltäneen kesän turhuuden. Sillä tämä kesä se vasta turha on ollut. Yhtä alkukevättä vaan koko kesäkuu, eikä heinäkuukaan paljoa parannusta tuonut.
Vaihtaisin milloin vain tällaisen turhakekesän (joka ei muuten tuonut helpotusta edes jokakesäisiin allergiavaivoihin, pah) kunnon piimähelteisiin.

Eli kuulepas luonto, nyt olisi kunnon helteisen elokuun aika. Sopiiko? Sellainen, että Flow’n teltassa hiki virtaa muutenkin kuin KXP:n tahtiin tampatessa.

Sellainen elokuu, joka täyttää puistot auringonpalvojista pitkin Suomea.

Semmoinen hellekausi, että uljaan hepankin on mentävä pulikoimaan.

Sovitaanko näin? Vastalahjaksi voin luvata olla reipas myös talvella. Tai ainakin vielä syyskuussa.

Lainaus

Kolmen kuukauden kävely

Ystäväni hevonen — Sun, 12 Oct 2014 14:56:07 +0000

Loppukesästä asti Mira on toipunut rengassiteen leikkauksesta. Oikean takajalan rengasside oli jostain syystä lähtenyt ärtymään ja paksuuntunut niin, että puristi jalkaa joka askeleella. Lepo ei enää auttanut ja leikkaushoito oli viimeinen yritys saada poni kuntoon.

Toipumisajasta oli luvassa pitkä: ensin muutama päivä karsinalepoa, sitten sairastarhassa pari viikkoa. Normitarhaukseen poni voisi siirtyä, kun tikit saataisiin pois. Ja sitten vaan kävelyä, kävelyä ja kävelyä kolme kuukautta.

Mätäkuun pelko

Ponin luonteen tuntien olin kysynyt onko karsinalepo välttämätöntä vai voisiko sen viedä jo seuraavana päivänä sairastarhaan, jossa se nököttäisi todennäköisesti huomattavasti rauhallisemmin. Peläsin, että yksinolo tallissa menisi hyörimiseksi ja pyörimiseksi. Miran leikannut kirurgi Jukka Houttu sanoi, että kaikin mokomin, mutta poni saattaa leikkauksen jälkeisenä päivän olla niin kipeä, ettei halua liikkua metriäkään. Silloin sitä ei saisi pakottaa.

Mutta mitä vielä. Leikkauksen jälkeisenä aamuna Mira odotti pääsyä ulos ihan entiseen tapaan. Vähän sitä paksu paketti jalassa häiritsi, ja kyllä se kipeää jalkaa varoi, mutta reippaasti se askelsi kohti sairastarhaa ja jäi sinne tyytyväisenä paistattelemaan päivää. Muutenkin se vaikutti yllättävän hyväntuuliselta, kipulääkkeet ilmeisesti tehosivat hyvin.

Hevosklinikalla oikeaan takajalkaan oli kääritty muhkea tuppo, jonka sai vaihtaa vasta viikon päästä. Kesä, kuumuus ja kärpäset arveluttivat kun käärin tomusta ja hiekasta mustaksi muuttunutta sidettä auki. Leikkaus oli tehty juuri mätäkuun alkaessa. Aika pian paljastui, että leikkaushaavat olivat erittäneet valtavasti märkää. Viimeinen kierros ennen jalan näkymistä jännitti, olivatko haavat yhtä pahan näköisiä kuin side. Mutta ei, ne olivat melko siistejä ja hyvin parantuneita. Tähystyksellä tehdyn toimenpiteen jäljiltä jalassa oli kaksi pientä reikää ja yksi vähän isompi. Jalka oli luonnollisesti vielä turvonnut ja haavat osittain auki, mutta tilanne näytti varsin lupaavalta.

Uusi tuppo laitettiin ja vaihdettiin sitten aina parin päivän välein kahden seuraavan viikon ajan. Siinä vaiheessa, kun sain ottaa tikit pois, oli jalka jo melko normaali, pientä turvotusta vain. Päätin kuitenkin pitää vielä tukevaa sidettä viikon verran, jotta turvotus laskisi.

Heti liikkeelle

Leikkauksen jälkeisinä kolmena viikkona Miraa piti taluttaa kaksi kertaa päivässä 5-15 minuuttia kerrallaan. Onneksi oli kesä ja kesäloma, joten kaksi kertaa päivässä tallilla ei ollut ongelma. Ja onneksi oli kuuma. Normaalisti virkeä poni oli nyt tähän tilanteeseen nähden ihanan nuutunut ja tyytyi kahteen pikkukävelyyn päivässä.

Pelkäsin kelien viilenemistä ja normaalivireyden palaamista: miten aktiivinen poni saataisiin tyytymään pelkkään kävelyyn? Ottaisiko se sitten ihan itse ilon irti tarhassa, juoksisi ja pukittelisi ja liukastelisi? Mutta selväsit se tottui ja sopeutui tilanteeseen. Kun kolmen kävelyviikon jälkeen saikin jo kiivetä selkään ja ratsastaa käyntiä, toi se mukavan uuden ulottuvuuden päiviin. Samalla kävelyaika piteni jo kahteen puolituntiseen.

Kaikki mahdollinen

Kahden päivittäisen kävelyn lisäksi olen yrittänyt tehdä kaiken mahdollisen mikä voisi edistää paranemista. Jalkoja on kylmätty ja yöksi molemmat takajalat on kääritty lämpöpinteleihin. Alussa hoidin vain leikattua jalaa, mutta selvästi vamma heijastui myös terveeseen jalkaan. Luonnollisesti Mira varoi kipeää oikeaa jalkaa ja varasi enemmän painoaan vasemmalle. Siksi myös vasen turvotteli aika ajoin. Tasapainon vuoksi hoidinkin molempia.

Leikkauksessa kaikki kengät otettiin pois ja eläinlääkäri ehdotti, että poni olisi kengättä toipumisajan. Etukengät kuitenkin jouduimme muutaman viikon päästä laittamaan, kaviot lähtivät kulumaan uhkaavaa vauhtia.

Temperamenttisen ponin pitäminen hyvällä tuulella oli myös yksi iso haaste. Onneksi kelit suosivat ja poni on saanut tarhata pitkä päiviä. Lisäksi kaksi kertaa päivässä harjaus ja kävely on aktivoinut sitä mukavasti. Olen myös yrittänyt vaihdella kävelyreittejä ja kolunnut kaikki lähitiet, pellot ja metsäpolut. Välillä olen ollut selässä, joskus satulan kanssa ja usemmiten ilman. Silloin tälllöin olen mennyt kentällä tai maneesissa ja aika usein olen myös talutellut vain maasta käsin. Yllättävän monta variaatiota näistä kaikista on saanut.

Vaikka me molemmaat olemme kaivanneet ratsastamista, ei topimusaika ole ollut ollenkaan kurjaa, päinvastoin. Kaikki muu yhdessäolohan on yhtä mukavaa kuin ennenkin, vain ratsastaminen on puuttunut.

Ihania ihmisystäviä

Halusin yhä pitää kiinni kahdesta päivittäisestä kävelystä. Olin panostanut niin paljon aikaa, rahaa ja ennen kaikkea tunnetta ponin tervehtymiseen, että olin valmis tekemään ihan kaiken mahdollisen. Pahin pelkoni oli se, että minun viitsimättömyyteni tai huolimattomuuteni vuoksi paraneminen ei etenisi, että kaikki olisikin ollut turhaa.

Syksy kuitenkin läheni uhavasti - työt alkoivat. Kaksi kertaa päivässä tallilla alkoi tuntua todella hankalalta. Mutta onneksi tallin ihmisyhteisö pelasti. Ratsastuskoulun hoitajatytöistä Veera tarjoutui auttamaan. Ensin hän talutteli MIraa muutaman kerran viikossa, mutta pikkuhiljaa hoitokerrat lisääntyivät. Nyt kun toipilasaika on jo loppusuoralla, hän vastaa itsenäisesti toisesta kävelytyksestä. Veera tuskin edes itse ymmärtää miten iso apu hänestä on ollut.

Muutenkin ystävien tuki on ollut mahtavaa. Omalla tallilla kaikki ovat rohkaisseet, kun pelko on ollut ottamassa valtaa. Minua on muistutettu miten vahva ja sitkeä MIra on ja kannustettu uskomaan sen paranemiseen. Ja muutkin kuin hevosystävät ovat ymmärtäneet miten isosta asiasta on minulle ollut kyse.

Tulos on yhä arvoitus

Ulkospäin jalka näyttää hyvältä. Ei yhtä hyvältä kuin terve vasen jala, mutta olennaisesti paremmalta kuin ennen leikkausta. Vähän jännetupissa on nestettä, mutta se on pehmeää ja liikkuvaa. Samoin vuohiskuopassa on vähän pehmeää. Jaksan uitenkin yhä uskoa siihen, että meillä on yhteisiä vuosia edessä.

Kolmen kuukauden kävely on kohta ohi. Nyt jännitän jo kontrollia. Onko jalka parantunut? Saanko vielä ratsun takaisin? Pääsenkö vielä treenaamaan koulukisoihin, laukkaamaan pellolla tai tuulettamaan onnistuneen esteradan jälkeen?

Oli lopputulos mikä tahansa, tiedän että kaikkeni olen yrittänyt. Ja niin on Mirakin. Enempää ei voi tehdä.

Kuvat: Emmi Kähkönen

Lainaus

Kun vain veitsi auttaa

Ystäväni hevonen — Wed, 17 Sep 2014 16:05:00 +0000

"Oikean takajalan vuohisnivelen jännetupen sisällä vanha vaurio syvässä koukistajassa. Vaurio on todennäköisesti vanha ja aiheuttanut asteittain lisääntyvän tulehduksen jännetuppeen, jonka seurauksena rengasside on lähtenyt paksuuntumaan ja kutistumaan. Kun rengasside on paksuuntunut ja kutistunut ei jännetuppi enää pysty toimimaan normaalisti." Diagoosi tarkoittaa ontuvaa hevosta, jota ei auta lepo, ei kävely, ei kylmäys eikä kääreet. Jäljelle jää vain kirurgin veitsi.

Hevosen sairauskierrettä on hankala ratkaista. Kun näkyvin vaiva saadaan hoidettua, voi alta paljastua uusi. Miran aiemmat jalka- ja selkävaivat oli saatu kuntoon, mutta oikea takajalka tuotti jatkuvasti ongelmia. Rengasside oli kiukutellut jo vuoden. Hetken se tuntui levon ja hoitojen jälkeen kestävän, mutta juuri kun liikutus alkoi olla lähellä normaalin urheiluhevosen käytttöä, alkoi rengasside uudelleen ärtyä ja entistä pahemmin.

Mikään ei enää laskenut turvotusta, jalka oli pingottunut ja kireä. Kireä alkoi olla ponikin, kun ei päässyt liikkumaan ja purkamaan energiaansa. Jos joskus pihankoriste-pullaponin tehtäviä sille olisi edes harkittu, osoittautui se viimeistään nyt mahdottomaksi.

Vaihtoehtoja oli enää vain kaksi: ponien taivas tai kirurgin veitsi. Vaihtoehtoja oli siis yksi. Suuntasimme kohti Tampereen hevosklinikkaa.

Leikkaus on aina riski

Poni oli ohjeiden mukaan pesty edellisenä päivänä ja ajettu tyhjällä vatsalla Tampereelle. Kengät olivat unohtuneet jalkaan ja ne otettiin irti ennen toimenpiteiden aloitamista. Mira sai rauhoittavaa ja alkoi nuokkua.

Kirurgi Jukka Houttu katsoi jalkaa. Paljaalla silmälläkin pystyi näkemään eron oikean ja vasemman jalan vuohisen välillä. Ja tunnusteltaessa ero oli vielä selvempi, oikean takajalan rengasside tuntui paksuna ja kireänä. Se puristi jalkaa niin paljon, että nestettä kertyi jalkaan sekä yläpuolelle jännetupin alueelle että alapuolelle vuohiskuoppaan.

Lähetteen mukaan oikean takajalan rengasside oli paksuuntunut ja kutistunut ja puristi jännetuppea niin, että poni ontui pienestäkin rasituksesta. Vammaa oli yritetty rauhoittaa ensin kolmen kuukaden levolla. Kun sen jälkeen liikutus aloitettiin varovasti, vaiva palasi. Siihen eivät enää auttaneet kylmäykset, linimentit, lämppärit, magneettisuojat tai muutakaan kääreet. Ainoaksi jäljellejääväksi vaihtoehdoksi hoitoon lähettävä lääkäri ehdotti leikkausta, jossa rengassidettä ohennettaisiin niin että jännetuppi pääsisi toimimaan normaalisti.

Houttu halusi varmistua leikkauksen tarpeesta ja katsoi Miran jalan ultralla. Vaikka Mira oli rauhoitettu, ei se olisi halunnut antaa tutkia jalkaa, niin paljon sitä oli viime aikoina tutkittu ja käsitelty. Avustaja Hanna Mustamo pitikin vastakkaista takajalkaa ylhäällä, jotta Mira ei voinut nostaa tutkittavaa jalkaa.

Kirurgi Houttu varmisti, että ymmärrämme leikkauksen riskit. Hevosen nukuttaminen, itse toimenpide, haavan tulehtuminen - kaikki ne ovat mahdollisia. Houttu myös muistutti, että leikkauksessa saattaisi tulla esiin lisävaurioita. Mahdollista on myös se, että vaikka kaikki menisi hyvin, toimenpide ei vain riitä palauttamaan jalan toimintakuntoa.

Ultra varmisti tilenteen. Jännetuppi oli pahasti ahdingossa. Poni ei tulisi liikkumaan puhtaasti ilman leikkausta. Ultra paljasti myös jotain uutta.

- Eihän tämä tilanne ihan itsekseen ole näin pahaksi päässyt muodostumaan, yritän löytää jonkun syyn...

- Joku varjostuma täällä on syvässä koukistajajänteessä. Jotain täällä on.

Ultralla ei nähnyt enempää. Pelko kouraisi vatsaa. Jännevaurio rengassiteen vamman lisäksi vähentäisi leikkauksen onnistumisen mahdollisuutta ja pidentäisi toipumista. Olisko leikkaus enää edes mielekästä? Ei välttämättä, oli kaikkien yhteinen näkemys.

- Tehdäänkö niin, että laitetaan poni unten maille ja tutkitaan. Jos tulette tuonne saliin niin katsotaan mikä tilanne on, kun pääsen tähystykseen asti. Jos näyttää huonolta, niin mietitään sitten uudelleen.

Olisiko se ponien taivas sittenkin ainoa vaihtoehto?

Miten pitkältä aika voikaan tuntua

Saimme luvan seurata leikkausta salin toisesta päästä. Edellytyksenä oli, että emme häiritse kyselemällä tai puhumalla.

- Eikö se niin mene, että mies voi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Mieluiten keskittyisin leikkaukseen, Houttu muistutti.

Lupasimme siis olla hiljaa ja odottaa, että Houtulla olisi jotain kerrottavaa.

Mira sai nukutuksen ja se kaadettiin siirrettävälle lavitsalle. Sen etujalat sidottiin paitsi kiinni toisiinsa, myös katosta roikkuvaan vinssiin, jonka avulla ponia pystyttäisiin tarvittaessa nostamaan. Hengityskone pumppasi ilmaa ja rahisi. Ponin silmät olivat jääneet auki. Pelotti.

Valmistelut tuntuivat kestävän ikuisuuden. Houttu avustajieen valmistautui pukemalla leikkaussalivaatteet.

Itse leikkaus oli tarkoitus tehdä tähystämällä, joten jalkaan tehtäisiin vain muutama pienehkö reikä. Leikkauskohtaa ympäröivät alueet suojattiin steriileillä liinoilla, jotta niistä ei pääsisi epäpuhtauksia leikkaushaavaan.

Kun kukaan ei puhunut, korostuivat leikkaussalin äänet. Aika tuntui pysähtyvän. Mira makasi lavetilla. Mitä jos se jäisi siihen? Oli pakko keskittyä odottamaan ja nieleskellä kyyneleitä alas.

Kirurgin ääni leikkasi hiljaisuuden.

- Nyt mä olen jännetupen alueella ja näen syyn siihen jänteen varjostumaan. Täällä on joku vanha vamma, mutta ihan kunnossa tämä jänne on.

- Mä teen nyt sitten parhaani, höylään rengassidettä ohuemmaksi ja poistan kiinnikkeitä häiritsemästä. Sitten laitetaan ponin jalka pakettiin. Kävelette sen kanssa kolme kuukautta ja tulette kontrolliin. Sitten me nähdään onko teillä vielä käyttöhevonen. Varmasti en voi luvata, mutta kyllä tätä kannattaa yrittää.

Helpotus purkautui isona itkuna. Kolme kuukautta kävelyä ei tuntuisi missään! Saisimme viedä ponin takaisin kotiin. Vielä on toivoa!

Lainaus

Shokkihoitoa hevoselle

Ystäväni hevonen — Wed, 20 Aug 2014 16:54:59 +0000

”Dum-dum-dum-dum-dum” tasainen jyskytys kuuluu Kangasalan hevosklinikan hoitohuoneesta. Siellä eläinlääkärin avustaja käsittelee Miran ristiselkää joystickin kokoisella anturilla. Rauhoitetun eläimen silmät ovat puoliummessa ja jumputus jatkuu. Se saa paineaaltohoitoa.

Paineaaltohoidosta käytetään myös nimitystä Scock wave tai yksinkertaisesti shokkihoito. Kangasalan hevosklinikalla annettava hoito on radiaalista paineaaltohoitoa. Hoidossa käytettävä laite tuottaa kompressorin avulla paineaaltoja, jotka leviävät hoitokohtaan säteittäisesti.

Paineaaltojen avulla päästään käsittelemään hevosen ihon alla olevia kudoksia, jonne on vaikea muuten päästä. Esimerkiksi lihas- ja jännevammoja sekä luiden kiinnityskohtien ligamenttivaurioita voidaan hoitaa paineaaltojen avulla.

Oikean diagnoosin merkitys

Eläinlääkäri Heikki Saarinen diagnosoi Miran vaivaksi ristialueen ligamenttivaurion. Sen löytämiseksi tarvittiin hevoshieroja Tuula Pursiaisen tekemä laaja lihaksiston tutkimus, jonka löydökset Saarinen varmensi ultraäänellä. Ultra näytti oikean puolen ristialueella arpikudosta, jossa lihassäikeet olivat tervettä vasenta puolta selvästi lyhyemmät. Poni oli ilmeisesti joskus loukannut itsensä, kaatunut tai liukastunut.

Miran hoitokertojen määräksi arvioitiin kolme tai neljä noin kuukauden välein.

- Jos hevonen ei reagoi neljään hoitokertaan, ei ole mitään älyä jatkaa loputtomiin. Silloin täytyy vetää se johtopäätös, että terapialla ei ole toivottua vaikutusta juuri tähän vammaan, Heikki Saarinen kertoo.

Yhden hoitokerran aikana valittuun kohtaan annetaan paineiskuja, joiden määrä riippuu paitsi vamman laadusta myös vaurioalueen laajuudesta.

Hoitoaika on kymmenisen minuuttia ja paineaaltoiskuja saatetaan sen aikana kohdistaa vaurioalueelle 2000 kertaa.

Voimakkuuteen vaikuttaa paitsi vamman laatu myös vaurioalueen laajuus ja suuruus. Pieneen vammaan saattaa riittää esimerkiksi 800 iskua.

Paineaalto iskee voimalla ja tekee kipeää, erityisesti jos hoidettavassa kohdassa ei ole lihaksia pehmikkeenä. Tästä syystä hevoset rauhoitetaan hoitoa varten.

Hoito aktivoi oman paranemisprosessin

Terapian tarkoituksena on aktivoida hoidon kohteena olevat vaurioalueet ja saada sinne aikaan eräänlainen uusiovamma, jota hevosen elimistö sitten lähtee itse parantamaan. Joskus eläimen vammat ovat saattaneet jäädä huomaamatta ja kroonistua, jolloin paraneminen on jäänyt tavallaan kesken. Paineaalloilla vaurioalue saadaan uudelleen hereille ja mahdollisesti saattamaan paraneminen loppuun asti.

Käsittelyn ansioista hevosen omien kasvutekijöiden tuotanto kiihtyy ja verisuonitus paranee. Lisäksi hoidolla on myös kipua lieventävä vaikutus.

Mistään ihmehoidosta ei kuitenkaan ole kyse.

- Ei tämä niin yksinkertaista ole, että heppa sisään ja annetaan kolista.

- Hoitoon tarvitaan diagnoosi. Täytyy tietää mitä tekee, mihin hoito suunnataan ja miten se annostellaan. Huonoa mainetta hoitomuodolle saadaan jos ei tehdä järjellä ja oikein eikä valikoida vammoja ja potilaita, joille paineaaltoa annetaan, Saarinen muistuttaa.

Kuvat: Emmi Kähkönen

Jälkikirjoitus:

Kun Miran selkää ultrattiin ennen kolmatta hoitokertaa, totesi eläinlääkäri Saarinen:

- En minä tätä ponia enää hoida.

Ja jatkoi:

- Ponin selkä on kunnossa.

Jopa maallikon silmiin arpikudos oli selvästi vähentynyt ja lihassäikeet pidentyneet :)

Lainaus

Tunnistatko hevosen lämpöhalvauksen?

Ronja — Mon, 28 Jul 2014 15:14:27 +0000

Helteet sen kuin jatkuvat, eivätkä ihmiset ole ainoita jotka hikoilevat tuskissaan. Porottavassa auringossa hevonen voi altistua lämpöhalvaukselle. Ihmisen tehtävänä on tarkkailla ystävänsä vointia.

Hevosella on erinomainen kyky säädellä omaa lämpötilaansa. Muista nisäkkäistä poiketen hevonen hikoilee koko kehollaan ja pystyy siten pitämään itsensä tehokkaasti viileänä. Tihentyneellä hengityksellä on hikoilu kaltainen viilentävä vaikutus, joten hieman raskaammin huohottavasta hevosesta ei tarvitse helteellä heti huolestua. Pitääkseen lämmöntuotantosa minimissä hevonen myös laskee aktiivisuustasoaan ja saattaa syödä tavallista vähemmän.

Toisaalta, juuri nämä oireet voivat kertoa lämpöhalvauksesta ja nestehukasta. Oman hevosystävän tunteminen on ensiarvoisen tärkeää, kun arvioidaan hevosen vointia kesäkuumalla. Onko käytös normaalia juuri tälle hevoselle?

Lämpöhalvauksen oireita ovat turha uneliaisuus ja elintoimintojen häiriöt. Varmuuden lämpöhalvauksesta saa mittaamalla hevosen ruumiinlämmön. Terveen aikuisen hevosen ruumiinlämmön tulisi olla 37-38 C, joten sitä korkeammat lukemat voivat kertoa lämpöhalvauksesta. Lämpöhalvauksessa hevosella on seisomisvaikeuksia ja lihasheikkoutta. Nestehukan tilan voi taas arvioida tökkäämällä hevosen ihoa sormella ja katsomalla, kuinka hyvin iho palautuu paineen vapauttamisen jälkeen. Ihon pitäisi olla kimmoisa ja palautua ennalleen muutamassa sekunnissa, mutta jos palautuminen kestää kauemmin, hevonen kärsii nestehukasta. Lämpöhalvauksen ja nestehukan riski on erityisen suuri kovan rasituksen jälkeen sekä kuljetuksessa.

Lämpöhalvauksen estämiseksi hevonen tulee yksinkertaisesti pitää viileänä. Jos tarhassa ei ole varjoa tai muuta katosta, hevonen kannattaa siirtää viileään talliin keskipäivän kuumimmiksi tunneiksi. Ratsastuksen tai muun rasituksen jälkeen hevonen tule viilentää vedellä. Hevosen pesun tarkoitus ei siis ainoastaan ole pestä hikiläikkiä pois, vaan myös ennaltaehkäistä lämpöhalvausta. Kisapaikalla hevosen oloa voi helpottaa laittamalla sen päälle märän loimen tai ison pyyhkeen.

Epäiltäessä lämpöhalvausta on toimittava välittömästi. Hoito on identtinen ennaltaehkäisyn kanssa, eli hevonen viilennetään vedellä ja siirretään toipumaan viileään paikkaan. Jos hevonen ei piristy hoidosta, tulee olla yhteydessä eläinlääkäriin.

Nestehukasta kärsivää hevosta tulee luonnollisesti juottaa. Hevoset juovat tutkitusti paremmin ämpäristä kuin vesiautomaatista, joten helteillä hevoselle voi myös erikseen tarjota vettä sangosta. Jos kisapaikalla hevonen juo huonosti, voi veden sekaan lisätä vähäsokerista omenamehua tai melassia. Etenkin melassin kanssa kannattaa kuitenkin olla säästeliäs, se kun sisältää hevoselle epäterveellistä sokeria.

Hevosen vedentarve voi lisääntyä jopa 70% kuumassa säässä. Runsaan veden juonnin jälkeen hevonen myös virtsaa enemmän, minkä mukana se menettää natriumia ja kloridia. Puutos korvataan natriumkloridilla, eli tavallisella ruokasuolalla. Helteillä ei kannatakaan luottaa siihen, että hevonen ottaa tarvitsemansa suolan suolakivestä, vaan suola tulee lisätä osaksi ruokintaa. Kaupasta saatavat elektrolyytit ovat myös hyvä vaihtoehto, ja valmisteista riippuen niissä voi olla mukana muitakin tärkeitä aineita.

Kuvat: Emmi Kähkönen
Jutunteon pohjana on käytetty Hevostietokeskuksen sivuja.

Lainaus

Minä en halua olla hevosta lyövä ihminen

Ronja — Sun, 29 Jun 2014 16:07:58 +0000

Olen aina ollut tulisieluinen. Innostun nopeasti, ja reagoin asioihin välittömästi. En harkitse, vaan toimin vahvasti intuitioni sanelemana. Reaktiokykyni ja temperamenttini ovat parhaita piirteitä minussa, mutta niillä on myös kääntöpuolensa.

Hermostun helposti. Kiihdyn sekunnin sadasosassa ja ehdin toimia ennen ensimmäistäkään ajatusta. Joskus se tarkoittaa suusta sihahtavaa kirosanaa, joskus heilahtavaa kättä.

Niin.

Käsi nousee, ja se läimäyttää hevosta.

En varmastikaan ole ainoa hevosihminen, joka on joskus läpsäyttänyt levotonta, toikkaroivaa tai huonotapaista hevosta. En puhu nyt ylettömästä raipalla hutkimisesta, vaan siitä läimäytyksestä joka lähtee kädestä ennen kuin sen tarkoitusta ehtii arvioida.

Joskus läimäytykseen on ehkä ollut aihetta, uhkaavan vaaratilanteen takia. Mutta liian usein kyse on ollut äkkipikaisuudesta, levottomuudesta ja typeryydestä. Minun typeryydestäni.

Jouduin asian kanssa kasvokkain, kun sain Miran. Mira kun kantoi minulle tullessaan lempinimeä Säikky, ja oli järkyttävän epäluuloinen kaikkia ihmisiä kohtaan. Kun se hermostuksissaan säpsähti, pyrähti tai kavahti takajaloilleen, minun läimäytykseni sai sen täysin tolaltaan.

Mira ei yksinkertaisesti sietänyt kuumaverisyyttäni. Jos minä kiehahdin, hevosella keitti yli. Mira oli kuin peili, jonka reaktiot olivat suoria heijastuksia käytöksestäni. Ja mitä se minun käytökseni oli? Aggressiivista. Ajattelematonta.

Oli pakko katsoa peiliin. En halunnut olla hevosta lyövä ihminen, en missään tilanteessa. Ymmärsin, että minun on itse kannettava vastuuta toimistani. Vaikka luonteeseeni kuuluu äkkipikaisuus, en voinut verhoutua sen taakse ja oikeuttaa sillä ajattelematonta käytöstäni.

Nykyään Mira luottaa minuun kaikissa tilanteissa. Se seuraisi minua läpi harmaan kiven, koska se tietää minun olevan luotettava ystävä. Ystävä joka ei lyö, huuda tai raivoa.

Uskomatonta, mitä hevoset voivat opettaa, jos uskaltaa katsoa tarpeeksi tarkkaan.

Kuvat: Emmi Kähkönen

Lainaus

Aikuisena alkeiskurssille

Minna Salmi — Mon, 16 Jun 2014 11:23:39 +0000

Olin jotenkin aavistanut sen tulevan vielä eteen. Kuopus oli kokeillut jo tanssia, uintia, kuvataidekoulua, joukkuevoimistelua, rumpujensoittoa ja monenlaista jumppaa. Hän alkoi kinuta mukaan ratsastavien kavereiden tunteja katsomaan ja oli jokaisessa lastentapahtumassa poikkeuksellisesti valmis jopa jonottamaan, jos tarjolla oli poniratsastusta.

Odottelin innostuksen laimenevan ja samalla laiskasti seurailin lähitallien alkeiskurssitarjontaa. Kuopus ei hellittänyt. Kävimme kokeilemassa talutusratsastusta kevään aikana muutamia kertoja.

Tässä kohtaa jouduin tunnustamaan itselleni, miksi en ollut tätä harrastusta lapselleni itse tarjonnut. Minä pelkäsin hevosia. En mielelläni mennyt niitä kosketusetäisyydelle. Muutaman metrin päästä katselin mielelläni, mutta lähelle en halunnut mennä.

Melkein heppatyttö, mutta ei ihan

Oli ratsastanut nuorena lyhyen aikaa. Tallilla oli hauska viettää aikaa ainakin kesäisin kun muita harrastuksia ei kesäaikaan ollut. Tätäkin kokemusta leimasi pieni arkuus. En osannut silloin sitä sen tarkemmin analysoida, mutta samanlaista intoa ja paloa ei ratsastukseen ollut kuin näin muilla tallilla olevan.

Muistoihin jäivät toisaalta lukuisat putoamiset, yhden ponin päästäminen karkuun tallin pihalla, mutta myös sen ihanan kiltin suomenhevosen tasainen laukka. Juuri sen, jolla kaikki aloittelijat ensimmäisen kerran pääsivät laukkaamaan. Mieluiten ratsastin kaikkein vanhimmilla ja rauhallisimmilla hevosilla.

Nyt olin kymmenvuotiaani kanssa tallilla ja yritin olla urhea. Tiesin, että tyttö tulisi tarvitsemaan apua ponien kanssa. Hänen tuntinsa oli päivän ensimmäinen, joten jatkossa meidän tulisi saada ainakin suurimmalta osin itse poni valmiiksi tunneille. Tyttö uhkui itsevarmuutta, mutta ei ylettänyt aluksi nostamaan satulaa selkään tai saanut suitsia ponille päähän. Harjaantumattomalle kavioidenkin putsaus oli alkuun työläs tehtävä.

Pelko läikkyi minussa ja samalla jotain muutakin. Kun tytön ensimmäisten tuntien jälkeen huomasin tallin nettisivuilta aikuisten alkeiskurssin, ilmoittauduin sinne.

Apua ja kannustusta

En muista koskaan saaneeni niin paljon kannustusta ystäviltä ja perheeltä, kuin nyt, kun minä hevospelkoinen ilmoitin meneväni alkeiskurssille. Kaikki tekosyyt olla menemättä tyrmättiin heti. Ei haitannut selkäkipu, ei aikatauluongelmat, ei yksinkertaisesti mikään.

Olen käynyt tunneilla nyt vuoden, ja minulla on ollut onnea monella tavalla. Samassa porukassa ratsastavat Silja, Satu, Kati ja vielä myöhemmin joukkoon liittynyt Katja. Alusta asti kaikki ovat auttaneet toisiaan kaikessa. Kun yksi oppi laittamaan martingaalit, niin hän opetti toiselle. Jos joku ei saanut suitsia päähän tai tunnin jälkeen loimea selkään, niin muut tulivat auttamaan. Tarviitko apua, kuuluu tässä porukassa yhtä usein kuin tuletko auttamaan. Kannustus on mieletöntä. Jokainen tsemppaa toisiaan yrittämään ja kehuu onnistumisista.

Tallille on helppo tulla. Käytävällä tervehditään. Kaikilta saa apua. Kun itse vähänkin osaa, niin voi auttaa takaisin.

Sain myös parhaan mahdollisen opettajan. Keravan ratsastuskoulussa meitä aikuisia aloittelijoita luotsaava Master-tason opettaja Essi Horttanainen kuunteli kun kerroin pelostani. Sen jälkeen hän on määrätietoisesti haastanut etenemään pelon kanssa sopivin askelin. Vaatinut pikkuisen lisää kun on ollut sen aika, mutta nähnyt kun en ole pystynyt enempään. Hän jaksaa kehua jokaisesta pienestä edistysaskeleesta, jokaisesta paremmin menneestä tunnista, hyvästä ravipätkästä ja osumisesta lähelle kentän kulmaa.

Pelko on kiehtova tunne kun sen kohde samaan aikaan vetää puoleensa ja työntää luotaan. Ensimmäisen laukannoston jälkeen palasin mielessäni lähtöpisteeseen. Tarvitsin taas uudelleen aikaa ja monta tuntia hevosen selässä ennen kuin uskaltauduin uuteen yritykseen. Taakse otetut askeleet ovat vieneet eteenpäin kun olen saanut tunneilla monta mahdollisuutta yrittää uudelleen.

Asenne ratkaisee

Hevoset ovat ihania. Arvostan suunnattomasti näitä uskollisia ratsastuskoulun hevosia, jotka antavat anteeksi kaikki väärät avut ja odottavat kunnes osaan antaa oikeat. Menevät joskus reippaasti ja joskus omia teitään. Väärät askellajit ovat joskus huonojen apujen ja joskus hevosen ratkaisuja, sama koskee reittejä kentällä. Pyydän mielessäni tunnin aikana useita kertoja anteeksi osaamattomuuttani ja yritän korvata sen kohtelemalla näitä uljaita eläimiä syvällä kunnioituksella ja ystävyydellä.

Ratsastaminen ja hevoset pyörivät nyt mielessäni joka päivä. Haluan osata enemmän, ymmärtää enemmän ja pelätä vähemmän. Nousen siis hevosen selkään edelleen torstaisin jännittyneenä, mutta täynnä onnistumisen iloa jokaisesta edistysaskeleesta. Jokainen metri selässä vie minut kohti ratsastamisen taitoa. Ei tullut ponityttöä, mutta tulisiko vaikka heppatäti?

Kirjoittaja on 46-vuotias opetustoimen suunnittelija ja psykologi, joka ratsastuksen lisäksi harrastaa talvisin lasten kuljettamista harrastuksiin ja kesäisin drag racingia.

Kuvat: Emmi Kähkönen

Lainaus

Toivo elää

Ronja — Thu, 12 Jun 2014 18:28:33 +0000

Mira on sairastellut viimeisen vuoden.

Se on välistä jäykkä, epäpuhdas tai ontuva. Toisaalta on pätkiä, kun se tuntuu olevan täysin voimissaan.

Lääkäreiden mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta silti poni oireilee säännöllisen epäsäännöllisesti.

Raastavinta on epätietoisuus. Mikä sillä on? Miten voin auttaa? Mitä voin tehdä?

Ollaanko nyt siinä pisteessä, että kilometrit on kuljettu? Vaivaako minun rakastani vanhuus?

Vanhuuteen kun ei kävelytys auta. Vanhuuteen ei auta edes se kuuluisa aika. Vanhuudesta ei ole paluuta.

Ei vaivaa.

Vika on selässä. Ja siihen voi saada hoitoa. Parantuminen on mahdollista.

Toivo elää, ja Mira vielä pitkään sen mukana.

Kuvat: Emmi Kähkönen

Lainaus

Melkein kuin oma hevonen

Laura Kaikkonen — Sat, 19 Apr 2014 17:43:37 +0000

Niin kauas kun jaksan muistaa olen halunnut oman hevosen.

Olin harrastanut viisi vuotta ratsastuskoulussa, johon isäni vei minut joka tiistai tunnille. Ystävälläni oli jo useamman vuoden ajan ollut ylläpitoponi, jota pääsin hänen kanssaan katsomaan. Olin kateellinen, kun hän sai rapsutella ponia joka päivä ja lähteä maastoon, kun siltä tuntui.

Eräänä päivänä ystäväni kertoi samalla tallilla ponin etsivän vuokraajaa. Soitin ponin omistajalle – Roosalle - ja sovin tulevani katsomaan Jere-ponia. Muistan kuinka vatsassa väänsi ennen kokeilua, siellä oli perhosten lisäksi varmasti koko muukin eläintarha.. Kokeilu meni hyvin, Jere oli kaikkea mitä pieni ponityttö toivoikin; herkkä, pieni ja söpö! Niin paperit kirjoitettiin ja minulla oli elämäni ensimmäinen vuokraponi.

Vuokraaminen oli uutta ja ihanaa, mutta myös hyvin jännittävää. Minulle siirtyi kaksi kertaa viikossa ponin kokoinen vastuu. Ensin minua myös jännitti. Osaanko hoitaa ponia yksin? Miten ratsastan tänään? Huomaanko, jos sillä on joku hätänä?

Jälkikäteen vasta ymmärsin, kuinka en olisi selviytynyt ilman auttavaa ja aikuista talliporukkaa. Kun Jere ei halunnut ottaa kuolaimia suuhun ja nosti päänsä korkealle, tuli joku aina auttamaan. Ylipäänsä oli tilanne mikä tahansa, apua oli aina tarjolla.

Ponin omistajan lomaillessa ulkomailla oli poni kokonaan vastuullani, siis koko viikon oma poni! Vapaus ratsastaa ja kehittyä itsenäisesti oli huumaavaa. En tiennyt mitään hauskempaa, kuin kaverin kanssa maastossa käyminen ja yhdessä kentällä treenaaminen. Jere oli paljon herkempi kuin opetushevoset ja kehitykseni pyrähti nousuun. Vuokraponilla pääsin harrastamaan kaikkia lajeja, kouluratsastuksen ohessa sain viikoittain maastoilla ja omistajan valvoessa myös hypätä. Kotitallillamme järjestettiin pieniä kisoja, joihin pääsin myös osallistumaan. Varma ja ketterä poni toi aina maaliin ja palkintojenjakoon. Kunniakierros meni vedet silmissä vauhdista ja naurusta. Pääsin siis seuramaan sivusta, millaista hevosen omistaminen oli. Heräsin aamuisin kukonlaulun aikaan auttamaan kisoihin ja koin onnistumisten ilot omistajan kanssa.

Monia uusia ystäviä

Vuokraponista tuli minulle tärkeä. Se ei ollut pelkkä harrastuskaveri, joka vaihtuu viikoittain vaan päivittäin rapsuteltavissa oleva ystävä. Kaiken ilon jälkeen jouduin myös kokemaan surua ja itkua, kun poni jouduttiin myymään sen jäädessä omistajalleen pieneksi. Oli siis edessä uuden vuokraponin etsintä. Uusi poni löytyikin välittömästi, sillä nuoren new forest-ponin omistajat kysyivät halukkuuttani alkaa vuokraamaan tammaa kerran viikossa. Se onkin täältä blogista tuttu, eli Ronjan Mira-poni! Vuokrasin Miraa, kunnes jalkani menivät sen ympäri ja oli aika vaihtaa ratsu hevoseen. Siitä eteenpäin minulla oli paljon erilaisia hevosia. Nuoria ja varttuneita. Raakoja ja osaavia.Laiskoja ja kuumia. Kilttejä ja pukittelijoita, joiden kanssa tuli tutkisteltua kentän pohjan rakennetta. Kehittymiseni kannalta ne kaikki ovat olleet tärkeitä.

Loputonta oppimisen riemua

Jokainen hevonen opettaa sinua. Nuorelle hevoselle sinä opetatuusia asioita ja kokenut hevonen opettaa sinua ratsastamaan oikein ja kiitokseksi saat liitäviä askeleita sekä laukanvaihtoja. Laiskat hevoset opettavat kuinka hevosen saa herkäksi ja kuumeneva hevonen opettaa rauhallisuutta ja pieniä apuja. Kiltti hevonen hyväksyy virheesi ja painaa päänsä syliin, kun taas villi tapaus saa sinut lopulta pysymään pukeissa, nauramaan ja jatkamaan.

Klinikalta kilpailuihin

Seuraavaksi minua onni potkaisi oikein kunnolla ja löysin vuokrahevosen, jolla pääsin myös kisaamaan. Vuokrasin Foxy-tammaa kolme vuotta. Foxyn omistaja Inari kisasi tammalla esteitä ja minä puolestaani kouluratsastusta. Aikaan liittyi paljon yhdessä oppimista hevosen kanssa - hevosen ehdoilla. Kun Foxysitten loukkaantui, kävin joka päivä Inarin kanssa hoitamassa tammaa, vaikka oli paukkupakkanen ja sormet jäässä. Yhdessä kuntoutimme hevosen taas kisakuntoon ja yhdessä autoimme toisiamme kehittymään. Tiiminä kiersimme kisoja ja alkuvaikeuksien jälkeen meistä tuli ruusukkeita kotiintuovaratsukko.

Opin tämä aikana mielettömän paljon hevosista seuraamalla miltei päivittäin ystäväni vierestä hevosen omistamisen iloja ja suruja, kilpailumenestyksestä klinikkareissuihin. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja oli aika myydä Foxy uuteen kotiin sen omistajan aloittaessa opiskelun. Se saikin parhaan mahdollisen kodin, jossa saa nauttia elämästään kilpaillen ja maastoillen -toivottavasti koko loppuelämänsä.

Askel kerrallaan kohti omaa hevosta

Olen vuokrannut monia eri hevosia ja kaikista niistä on jäänyt lämpimät muistot ja omat opetuksensa. Vuosien ratsastuksen ja hevosten vuokraamisen jälkeen koin olevani valmis ottamaan askeleen lähemmäksi unelmaani, omaa hevosta. Tätä nykyä minulla on ylläpitohevonen, Herra Pee. Vastaan siis yksin sen jokapäiväisestä liikunnasta ja hoidosta sekä vastuullani on myös ruokinnan suunnittelu, raspaukset, rokotukset, kengitykset, valmennukset ja kisat.

Hymy nousee kasvoille joka kerta, kun mietin miten kaiken jälkeen minulla on nyt oma kilpahevonen, ihan omassa käytössäni. Tietenkin kaikki tämä omistajan suostumuksella, joka luottaa arviointikykyyni sekä taitoon ratsastaa sekä hoitaa hevosta. Hassua miten minä olen nyt se aikuinen, joka auttaa tallin hevostyttöjä laittamaan ponille kuolaimet suuhun ja kiristää pullistelevan ponin satulavyön.

Nyt minä vuorostani etsin ruunalle vuokraajaa, joka on valmis ottamaan hevosen kokoisen vastuun kaksi kertaa viikossa.

Kuvat Lauran kotiarkistosta - kiitos kaikille kuvaajille :)

Lainaus

Intohimona kenttäratsastus

Ystäväni hevonen — Wed, 27 Nov 2013 20:06:24 +0000

Muusa on 15-vuotias ja haluaa kenttäratsastajaksi. Tavoite ei ole saavuttamaton, siitä on osoituksena esimerkiksi junioreiden SM-kisojen neljäs sija Hops-hevosen kanssa ja paikka maajoukkueleireillä. Töitä unelman eteen on kuitenkin tehtävä.

Tv-sarja 3,2,1, ratsasta! kertoo Muusan valmistautumisesta ja valmentautumisesta kenttäkisoja varten muutamaa vuotta nuoremman Jessin silmin. Jessi ratsastaa samalla tallilla ja hoitaa ratsastuskoulun Dody-ponia. Jessi on mukana auttamassa, niin kotitreeneissä kuin kisoissakin.

Kenttäratsatus on monipuolisuudessaan samaan aikaan kiehtova ja haastava. Ratsastajan ja hevosen täytyy hallita kaikki kolme lajia: kouluratsastus, rata- ja maastoesteet. Lisäksi molempien tulee olla riittävän hyvässä henkisessä ja fyysisessä kunnossa, jotta suorituskykyä riittää loppuun asti. Ja kaiken pitää onnistua - jotta ratsukko pääsee edes starttaamaan maasto-osuudelle, täytyy sekä kouluratsatuksesta että rataesteistä saada hyväksytty tulos.

Sarjan kuudessa osassa seurataan miten tyttöjen arki sujuu tallilla ja mitä kaikkea on tehtävä ennen kuin pääsee kisoihin asti. Entä miten kisoissa käy, kun onnistumisen ja epäonnistumisen välissä on vain sekunnin murto-osia?

Katso ensimmäinen ja toinen jakso Areenasta :)

Ja muistathan, että sieltä löytyy myös kaikki Ystäväni hevosen 14 jaksoa.

Kuvat Emmi Kähkönen ja Viivi Salmi

Lainaus