Blogit - kirjat

Hirveimpien kirjakuolemien top 10

Heta — Thu, 24 Apr 2014 12:43:13 +0000

Luet kirjaa kauniina kesäpäivänä. Pihakeinun katos antaa sen verran varjoa, että lukeminen onnistuu porottavasta auringosta huolimatta. On jännittävä kohtaus menossa. Sivut kääntyvät nopealla tahdilla, sillä sinun on pakko saada tietää miten tilanne ratkeaa. Lempihahmosi taistelee henkensä edestä. Hän joutuu alakynteen, eivätkä voittomahdollisuudet ole huimat.. Luet rivejä eteenpäin, mutta samalla haluaisit hidastaa, koska tästä selviäminen olisi ihme. Sitten se tapahtuu. Kirjailija on päättänyt riistää sinulta rakkaan ystävän, perheenjäsenen, ihastuksen kohteen, parhaan kaverin. Lempihahmosi kuolee. Kirjaimet paperilla lyövät sydämeesi pienen reiän. Lempihahmosi ei ole vain kuollut, vaan tapettu. Kirjailija on tappanut hahmon.

Miksi kirjojen hahmoja täytyy tappaa pois?
Kirjailijoiden on tehtävä mitä he kokevat kirjalle ja juonelle parhaaksi, ja minäkin ymmärrän, ettei sellaista kirjaa, jossa kaikki eläisivät onnellisina, terveinä ja kuolemattomina jaksaisi kovin moni lukea. Jännitystä ja draamaa tarvitaan aina. Mutta eikö olekin ärsyttävää, kun joutuu sanomaan lempihahmolleen hyvästit? Eikä sen aina tarvitse edes olla se lemppari. Välillä pelkkien "turhienkin" sivuhahmojen pois tappaminen tuntuu karulta.

Seitsemään kirjaan mahtuu monta sydäntä särkevää kuolemaa. Ei siis ole ihme, että Harry Potter-kirjasarjasta löytyy top 10 kamalinta ja itkettävintä kirjakuolemaa!

Top 10 hirveimmät kirjakuolemat
10. ja 9. Listan perää pitävät Lily ja James Potter, Harryn vanhemmat. Heidän kuolemaansa joutuu suremaan koko kirjasarjan ajan Harryn kohdatessa velhomaailman ja sen karuuden orpona.

8. ja 7. paikan ottavat listalta Remus Lupin ja Nymfadora Tonks. He kuolevat kumpikin viimeisessä taistelussa Voldemortia vastaan ja heidän ainoa lapsensa, joka sattuu olemaan Harryn kummipoika, jää orvoksi! Eikö yksi orpo per kirjasarja riittäisi? Miksi tehdä Harryn kummipojasta samalla tavalla orpo kuin Harrysta itsestään?

6. listassa on Dobby! Toisesta kirjasta lähtien mukana seikkailleelle ja Harryn monta kertaa pelastaneelle kotitontulle joudutaan jättämään hyvästit ja voin kertoa, että sitä lukiessa ei ollut itku kaukana..

5. Fred, toinen puolisko sydäntälämmittävistä ja hulvattomista kaksosista. Mitä muuta voi sanoa. Kamalinta Fredin kuolemassa on se, että toinen kaksonen, George, joutuu elämään ilman parasta ystäväänsä ja toista puoltaan. Miten sellainen edes onnistuu?

4. Sirius Musta. Kuka muka ei itkenyt kun kesken kamppailun kuolonsyöjiä vastaan Sirius vain yhtäkkiä kuolee ja noin vain on pois kirjasarjasta?! Sirius on yksi kaikkien aikojen lempihahmoistani ja Harryn kummisetänä lähin asia, mitä Harryllä on koskaan ollut vanhempaa. Eikö riittänyt tappaa Harryn oikeat vanhemmat? Pitikö vielä tappaa häneltä rakas isähahmokin?

3. listassa on Tylypahkan rakastetuin rehtori Dumbledore. Tätä kuolemaa ei voinut uskoa todeksi kun sen ensimmäistä kertaa luki kirjan riveiltä. Dumbledore tuntuu niin voittamattomalta ja mahtavalta velholta, että hänen kuolemansa todellakin teki maailmasta hirveämmän paikan.

2. Severus Kalkaros. Tämä Tylypahkan opettaja on ottanut Harryn silmätikukseen ja hän saa veren kiehuman kirjassa jos toisessa. Mutta sitten viimeisessä kirjassa paljastuu huikein juonenkäänne ikinä ja Kalkaroksen kuolema saa ansaitusti kakkospaikan tällä listalla! Jos et tiedä mistä puhun, lue kirja äkkiä!

1. Hedwig. Vielä hirveämpää, kuin ihmisten kuolemat, on kun eläimet kuolevat. Tässä vaiheessa voin jo sanoa, että vollotin silmät päästäni, kun Harryn valkea lemmikkipöllö sai Harrylle tarkoitetun kirouksen ja kuoli siihen paikkaan. Hirveämmän kuolemasta teki se, että se oli lyhyt ja nopea eikä sitä ehtinyt surra kunnolla, kun jatkettiin jo eteenpäin!

Siinä olivat kamalimpia kirjakuolemia ja täytyy sanoa, että sydäntä riistää. Lista on jo nyt pitkä, mutta siinä ei ole edes kaikki! Keitä sinä olet jäänyt kaipaamaan Harry Potter kirjoista tai muista kirjoista, joissa hahmoja on tapettu pois?

Onneksi kirjoissa on kuitenkin se hyvä puoli, että vaikka hahmot kuolevat ja pysyvät kuolleina kirjan edetessä, voi tekstissä aina palata taaksepäin tai aloittaa kirjojen lukemisen alusta. Kirjojen hahmot eivät siis koskaan oikeastaan kokonaan kuole.

Lainaus

Taidan olla kaappifani

Helmi — Tue, 08 Apr 2014 14:20:47 +0000

Fandom tulee sanoista fan’s kindom, fanien valtakunta. Tämä valtakunta koostuu ihmisistä, jotka fanittavat kyseistä sarjaa, kirjaa, bändiä, elokuvaa, ihmistä, sarjakuvaa, animea jne. Kuka tahansa voi olla osa tätä, sillä kaikille on tilaa. On fanficien (fanfiction, suom. fanien tarina) kirjoittajia ja niiden lukijoita, on taiteilijoita, jotka tekevät fanartia (fanart, suom. fanien taide) kuvina ja videoina yms. On cosplayereita, (costume player, suom. cossaajat, ”pukeutujat”), jotka pukeutuvat joksikin kyseisen kirjan/elokuvan yms. hahmoksi. On blogien pitäjiä, jotka informoivat alkuperäisen taiteilijan jokaisesta liikkeestä esim. uuden kirjan etenemisestä tai elokuvan tekemisestä kulissien takaa. Bloggaajat jakavat sisäpiirin vitsejä ja auttavat ihmisiä löytämään fandomiin kuuluvia asioita. Erilaiset fanit voivat tavata toisiaan ”miiteissä”, eli tapaamisissa tai coneissa, joita järjestetään myös eri puolella Suomea.

Jokafanin oikeudet
Ja sitten on sellaisia kuten minä. En piirrä tai kirjoita, kuvaa tai pukeudu. Olen osa suurinta porukkaa, muiden fanittajien ihailijoita. Hamstraan fanitavaraa ja pidän itseni kärryillä fandomin vitseistä ja tapahtumista. Luen tarinoita ja katson videoita. Ja sekin on just ok.

Mutta oletko ikinä kuullut jonkun sanovan: ”mä oon parempi fani kuin sä, koska mä aloin fanittaa tätä jo ennen kun tästä tuli kuuluisa/ennen ku elokuva ilmesty/ennen kun tuli jatko-osa”? Olen itsekin sortunut tähän ja vasta paljon vanhempana tajunnut, miten naurettavaa se on. Fandomiin kuulumisen kesto ei määritä fanin ”hyvyyttä”.

Elämäni kaappifanina
Ja ihan oikeasti senkään, kuinka paljon fanitavaraa on, ei pitäisi vaikuttaa. Olen pitkään ollut jopa vähän häpeissäni siitä, että minulla on näinkin paljon fani-aarteita. Olen piilottanut kaiken kirjakaappini sisään, ja vasta kun sen aukaisee, näkee valtavat Nälkäpeli-julisteeni. Vetolaatikoihin olen piilottanut pinssit, korut ja avaimenperät. Ehkä olenkin kaappifani.

Omia fandomeitani on Harry Potter (joka on yksi kaikkien aikojen suurimmista fandomeista), Nälkäpeli, BBC Sherlock, Taru Sormusten herrasta, Greyn anatomia, Supernatural, Game of Thrones, John Green (ja hänen kirjansa, kuten Tähtiin kirjoitettu virhe) ja eräs tosi söpö Youtube vloggaaja. Ja Misha Collins! Ja Avengers (ja erityisesti Iron Man, koska ihan oikeasti kuka voi väittää, ettei Robert Downey Jr. ole yksi söpöimmistä ihmisistä ikinä)! Ja oikeastaan pääsin vasta alkuun. Joku kerran kysyi kuinka monta juttua edes fanitan. Katsoin häntä vedet silmissä ja vastasin ”liian monta”.

No jaa, sekin on ihan ok. Olen hiljainen kaappifani ja saan olla. Alle linkkasin vielä muutaman fanien tekemän videon, jotka kuuluvat ehdottomasti omaan top kymppiini. Niitä ei kannata katsoa jos ei halua spoilaantua, mutta muuten ne ovat kaikki ihan parhautta! Haluaisin myös tietää mitä te fanitatte? Mikä saa jalkanne notkahtamaan ja kätenne hikoamaan?

Harry Potter fanivideoita:
http://www.youtube.com/watch?v=DFBzZfxkWUg
http://www.youtube.com/watch?v=Tx1XIm6q4r4
http://www.youtube.com/watch?v=y57sYHIDP_Y

Nälkäpeli fanivideo:
http://www.youtube.com/watch?v=7mUjssn86h4

Taru Sormusten Herrasta fanivideo:
http://www.youtube.com/watch?v=j2KI0COH9PY

Lainaus

Yksi tarina, monta tulkintaa

Venla — Fri, 21 Mar 2014 15:36:55 +0000

Oletko joskus katsonut elokuvan, jossa ei ollut kirjasi lempikohtausta? Entä elokuvan jossa oli silmään pistäviä virheitä kirjaan nähden? Mitä jos tarinan loppu ei olekaan se mitä olet lukenut? Myönnän itse pari kertaa tarkistaneeni elokuvan jälkeen kirjan kannen ja miettinyt, katsoinhan varmasti oikean elokuvan?

Paljon sivuja, vähän aikaa
Kirjat ovat pitkiä ja niitä voi lukea pätkissä. Elokuva kestää kuitenkin keskimäärin kaksi tuntia ja se katsotaan yleensä kerralla alusta loppuun. Koko kirjaa ei elokuvaan pystytä kokoamaan, joten joitain kohtauksia on syytä karsia. Mutta mitä jos jokin merkittävä kohtaus jää pois?

Harry Potter ja liekehtivä pikari -kirja alkaa Harryn herätessä Dursleyn luota. Elokuvassa ei kuitenkaan mainita koko Dursleyn perhettä tai siellä tapahtuneita asioita. Tämä oli mielestäni sääli, sillä Dursleyn perhe on ollut mukana jokaisessa kirjassa ja on sillä tavoin oleellinen osa Harry Potterin tarinaa. Dursleyn perhe toi kirjaa lukiessa aina pienen hymyn huulille. Elokuvan tekijät saavat kuitenkin anteeksi. Lopputulos oli toimiva, niin kuin aina.

Turha hahmo?
Kirjassa muistat lukeneesi henkilöstä, mutta elokuvassa henkilöä ei näy eikä kuulu. Pienen roolin kohdalla vaikutus ei juoneen nähden ole mullistava, mutta se jää ainakin minua häiritsemään. Miksei häntä voinut ottaa mukaan elokuvaan?

Nälkäpelin Matkijanärhi-kirjassa pormestarin tyttö Madge, ojentaa Katnikselle matkijanärhi-rintaneulan muistoksi vyöhykkeestä 12. Madgea ei kuitenkaan näy koko elokuvassa. Mielestäni tämä oli kaunis ele ja hahmo olisi pitänyt olla elokuvassa, vaikkei suuresti vaikutakaan juoneen.

Vaihdoksen motiivi hukassa
Elokuvissa on paljon inhimillisiä huolimattomuusvirheitä, sekä aikaa säästäviä pieniä juonen muutoksia. On kuitenkin asioita joiden muuttamiselle ei ole mitään järkevää syytä.

Stephen Kingin kirjassa Hohto esiintyy usein huoneen numero 217. Elokuvassa huoneen numero on kuitenkin 237. Huone on merkittävässä asiassa, mutta ei kai numerolla pitäisi olla mitään väliä? Huoneen tärkeys ja numeron hokeminen toistuu kuitenkin niin monta kertaa, että numeron vaihdos on erittäin häiritsevä.
Eikö sitä ole muka huomattu?

Mullistava loppukäänne

Olen katsonut elokuvan Aamiainen Tiffanylla monta vuotta sitten. Koko tämän ajan olen elänyt siinä uskossa, että tarinan loppu on ollut perinteisen kliseinen. Paul ja Holly saavat onnellisena toisensa. Eräs kaverini sattui kuitenkin huomauttamaan, että kirjassa loppu on päinvastainen. En ollut uskoa korviani, joten päätin lukea kirjan. Kirjan lopussa Holly katoaa, joten elokuvan loppu on täysin käänteinen. Päätös muuttaa koko tarinan juonen. Eikö elokuville osata tehdä surullisia loppuja?

Millaiset kirjan ja elokuvan erot sinulla ovat jääneet mieleen?

Lainaus

Musiikkia silmille

Heini — Fri, 07 Mar 2014 13:05:27 +0000

Nautitko sinä lukemistosi mieluiten musiikilla vai ilman? Siinäpä aihe, josta jokaisella on mielipiteensä ja josta ei pidä kiistelemän. Joillekin musiikki on välttämättömyys lukemisen taustalla, tekijä joka auttaa rytmittämään luettua ja sulkemaan ympäröivän hälyn pois. Toisia ylimääräinen meteli häiritsee, eikä keskittymisestä tule mitään. Jotkut taas eivät ajattele koko asiaa niin kovin syvällisesti, vaan kuuntelevat musiikkia lukiessaan, koska tekevät sitä koko ajan muutenkin.

Minä itse suhtaudun musiikkiin kuunteluun lukemisen taustalla hitusen ristiriitaisesti. Musiikin kuuntelu herpaannuttaa keskittymiseni, koska en osaa suhtautua siihen pelkkänä taustahälynä. Toisaalta salaa kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät vain laittamaan napit korviinsa, avaamaan kirjan ja sulkeutumaan omaan keskittyneisyyden kuplaansa. Siispä päätin toteuttaa empiirisen tutkimuksen, altistaa itseni mukavuusalueen ulkopuoliselle äänimaisemalle ja tutkailla, mikä sitten oikein kuulostaa hyvältä kirjallisuuden kaverina. Tutkimusvälineekseni valitsin Becca Fitzpatrickin Hush, Hush –sarjan aloittavan Langennut enkeli-romaanin. Sitten kasasin soittolistallisen biisejä eri genreistä ja kävin toimeen.

Ensimmäiseksi listalta löytyi muutama biisi rockia ja metallihtavaa musiikkia. Bon Jovin ja Mötley Cruen kautta listani rämisi kohti Children of Bodomia ja Volbeatia. Imagine Dragonsin Demons sopi kirjan maisemiin yllättävän hyvin, kun taas Bon Jovi osoittautui niin piintyneeksi rokkirenkutukseksi, ettei se oikein taustamusiikkina toiminut. Radiohittien kanssa kävi oikeastaan samoin. Esimerkiksi Keshan ja Pitbullin Timber ja Daftpunk ovat molemmat soineet radiossa niin tiuhaan, että ne eivät taustahälynä toimineet. Kuitenkin esimerkiksi Bastillen tuotannossa on radiohittien lisäksi myös seesteisiä, rauhallisia kappaleita joiden tahtiin ainakin tämä kirja tanssi hienosti.

Äkkiseltään en liittäisi jazzmusiikkia ja Langennutta enkeliä tunnelmiltaan yhteen, mutta päätin antaa myös jazzille muutaman biisin verran soittoaikaa. Yleisesti ottaen jazzmusiikki on usein niin monimuotoista ja rytmisesti mielenkiintoista, että siihen kiinnittää liikaa huomiota. Siispä yllätyinkin positiivisesti esimerkiksi Robert Glasperin ja Erykah Badun Afro Bluen käydessä kirjan taustalle kuin se kuuluisa nyrkki silmään.

Lyriikat ovat tärkeä osa biisiä. Usein ne ovat se jokin, johon kappaleessa rakastutaan ja lukiessa käykin helposti niin, että taustamusiikin sanoihin keskittyy liikaa. Niinpä ajattelin, että instrumentaalinen meno voisikin toimia paremmin. St. Martins Pop Orchestra on levyttänyt valtavan liudan radiohittejä klassiseksi musiikiksi sovitettuina. Ne soljuvat juuri sopivan huomaamattomasti tärykalvoilla, kuitenkin tunnistettavin melodioin. Eikä pidä väheksyä klassikoiden voimaa; Beethovenin Moonlight Sonata toimii aina.

Klassisen ja klassisehkon musiikin lisäksi elokuvamusiikki maalailevine instrumentaalimaisemineen oli juuri sitä, mitä tämän kirjan taustalle kaipasin: suuria tunteita ilman liikaa sanoihin keskittymistä. Taru sormusten herrasta ja Hobitti tarjosivat molemmat juuri passelia kamaa tähän lähtöön.

Lopuksi vielä vuoron sai folk-tyyppinen hentoilu. Se toimi juuri niin hyvin kuin oletinkin; lempeitä kitaroita ja lyriikat joita toki kannattaa kuunnella mutta jotka eivät iske silmille, koska ne hönkäillään niin kovin hempeästi. Suosikkini Iron&Wine ei pettänyt odotuksiani, kuin ei myöskään Bon Iver tai uusi tuttavuus Sufjan Stevens. Brian Enon elektrotuotannosta löytyi myös sopivan psykedeelisiä helmiä.

Yhteenvetona voisin siis todeta hempeän lyriikattomuuden olevan voimaa, mitä tulee lukemiseen ja musiikin kuunteluun yhtä aikaa. Tästä löytyy minun toimivaksi havaittu listani. Tämä kenttätutkimus ei kuitenkaan ole armoitettu totuus: anna mennä ja kokeile mikä toimii juuri sinun kohdallasi!

Lainaus

Klassikko= tylsä?

Venla — Fri, 21 Feb 2014 15:03:22 +0000

Venla kirjoittaa Summerille kirjoista, jotka ovat inspiroineet elokuvien maailmaa.

Tylsä, vanha ja monimutkainen. Kuulostaako tutulta? Mikä ihme se klassikko on? Klassikkoja on totta kai monenlaisia ja ne jakautuvat moniin aikakausiin. Missään nimessä klassikkoa ei kuitenkaan kannata luokitella tylsäksi. Klassikoiden seasta pitää vain napata ne parhaimmat. Ja minä autan teitä siinä! Mutta voiko vanha kirja olla hyvä? Ja mistä tunnistaa hyvän klassikon? Hyvän klassikon tunnistaa totta kai siitä, että siitä on tehty hyvä elokuva. Tässä minun viisi lempparia!

Ylpeys ja ennakkoluulo
Yksinkertaisesti lemppariklassikkoni kaikista. Jane Austenin ihana romaani täynnä draamaa ja huumoria! Kirjassa Elizabeth Benneth ja hänen sisaruksena metsästävät aviomiesehdokkaita ja niin romanttisia hetkiä kuin noloja kommelluksia sattuu pilvin pimein. Kirja vetää kokoajan hymyn huulille puhumattakaan elokuvasta joka kulkee täydellisesti käsi kädessä romaanin kanssa. Austenin kirjoissa aina rakkaus voittaa ja täytyy myöntää, että lopussa tunteet olivat pinnassa.

Ylpeys ja ennakkoluulosta on tehty myös elokuva Hilpeys ja ennakkoluulo,joka on parodia alkuperäisestä. Jäljitelmässä lähdetään intialaisiin ja musikaalisiin tunnelmiin, mutta elokuvaa ei ole vedetty yli ja juoni säilyy.

Linnunradankäsikirja liftareille
Arthur Dentin talo on häätöuhan alla, mutta se ei ole hänen suurin murheensa. Maailmanloppu, avaruusolioita, elämäntarkoitus, hiiriä, kala korvassa, aivoja riipiviä runoja, avaruusaluksia sekä tietenkin Linnunradankäsikirja liftareille. Douglas Adamsin hulvaton komedia. Kirjasta on aluksi hankala päästä kärryille, mutta loppujen lopuksi kaikki nitoutuu yhteen. Varmistaakseen, että hauskimmat jutut ei mene ohi suun kannattaa katsoa kirja vielä leffana jotta pääsee mässäilemään kaikella huumorilla, mitä kirjasta irti lähtee.( Kirja on nopealukuinen, kuvassa on kirja josta löytyy koko sarjan kaikki viisi teosta.)

Humiseva harju K-12
Romeo ja Julia, Twilight, Humiseva harju. Tarina ikuisesta rakkaudesta. Selkä piitä karmiva, mutta samalla sydäntä kovasti liikuttava tarina Catherinen ja Heathcliffin rakkaudesta, josta ei ikinä tullut mitään. Vai tuliko? Emily Bronten romaanissa juuri, kun luulet että he saivat toisensa tai eivät näe toisiaan enää ikinä tajuat olevasi väärässä. Kirjasta on tehty kaksi elokuvaversiota. Itse pidin enemmän aikaisemmasta, eli mustavalkoisesta versioista jossa tunnelma pysyi käsin kosketettavissa kokoajan. Uudempi versio ei pystynyt tekemään enää samanlaista vaikutusta.

Rikos ja rangaistus K-12
Fjodor Dostojevskin rikosromaanissa jännitys säilyy loppuun asti. Pahojen tekojen jälkeen vain rakkaus voi pelastaa ja ohjata oikeisiin ratkaisuihin. Kirjassa on yhdistetty salapoliisiromaani, sekä rakkaustarina. Tästäkin romaanista on tehty kaksi elokuvaversiota, mutta tällä kertaa tykkäsin enemmän uudemmasta. Kannattaa kuitenkin katsoa molemmat, sillä molemmat ovat nerokkaita teoksia!

Psycho K-16
Suihkumurhaaja. Muuta kauhutarinasta ei voi paljastaa. En suosittele tätä kaikkein herkimmille ja ikärajaa kannattaa noudattaa leffaa katsoessa. Luettua kirjan jotkut elokuvan oudot kohdat selkenevät ja juoni on helpompi ymmärtää.

Lainaus

Kärpästen herra ja Lehman Brothers

Timo Harakka — Thu, 31 May 2012 07:58:47 +0000

10 kirjaa vallasta –sarja aloittaa aivan alusta: siitä, miten valta syntyy. On autio saari, luonnontilassa. Sitten saapuvat ihmiset, lento-onnettomuudesta pelastunut poikajoukko ja he perustavat yhteiskunnan. Kuka ottaa vallan, mihin valtaa käytetään – ja miten valta kumotaan.

Vuonna 1954 Suomessa ilmestyi Tuntematon sotilas ja Britanniassa toisen esikoiskirjailijan, William Goldingin Kärpästen herra. Sodan kärsinyt lukijakunta koki omakseen Kärpästen herran lohduttoman, jopa linkolalaisen maailmankuvan. Ihmiset yrittävät yhteiseloa, mutta pian palataan viidakon lakiin, sotaan ja ihmisen tuhoutumiseen.

William Golding olikin luonnontietelijä. Hänen paras ystävänsä oli ekologi James Lovelock. Yhteisillä kävelyretkillä Lovelock esitteli teoriaansa, että maapallo on yksi organismi, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Golding oli sitä mieltä, että idealle tarvitaan vetävä nimi, ja ehdotti sanaa Gaia.

Kärpästen herran päähenkilö on poika nimeltä Ralph, joka valikoituu johtajaksi. Ralph yrittää järjestää joukkoja järkevään ja vastuulliseen yhteistoimintaan.

Mutta pian Ralph saa ylivoimaisen kilpailijan, Jackin. 10 kirjaa vallasta-sarjan vakiovieraan, Anna Kortelaisen sanoin: ”Sitten tulee huomattavasti aistillisempi, vetoavampi ja populistisempi Jackin puolue, joka sanoo, että ei, kun pidetään hauskaa, pidetään bileitä ja grillataan!”

Yksi toisensa jälkeen kaikki liittyvät Jackin metsästäjäheimoon, jossa asema ansaitaan mieskunnolla, heikompia vainoamalla ja kiduttamalla, ja vahvistetaan rituaalisella rumputanssilla.

Kärpästen herra siis varoittaa, että sivistyksen pintakerroksen läpi voi milloin tahansa murtautua raaka vaistovalta. Mutta toisella lukemalla huomaan, että sympatiani liukuu yllättäen Jackin villilauman puolelle. Jackin ympärillehän ryhmittyy aito yhteisö, jota leimaavat solidaarisuus, epäitsekkyys ja sitoutuminen: hyviä asioita kaikki.

Yhteisöllisyys on pehmoinen sana, josta tulee mieleen joukkohali ja yhteislaulu leirinuotiolla. Mutta evoluutiopsykologit Samuel Bowles ja Herbert Gintis muistuttavat, että historiallisesti yhteisöllisyys edellyttää yhteisen vihollisen. Väkivallasta poisoppiminen vie ihmiskunnalta tuhansia ja taas tuhansia vuosia.

10 kirjaa vallasta –ohjelman ensimmäisenä aiheena on siis väkivallan valta. Se vallitsee edelleen maailman monissa osissa, muistuttaa ohjelman vieras, kehitysministeri Heidi Hautala. Kärpästen herra on täyttä totta esimerkiksi Somaliassa.

Mutta onko sattumaa, että nimenomaan pojat eivät kykene rakentamaan rauhan yhteiskuntaa. Entäs jos saarelle olisi joutunut joukko tyttöjä – näin vastaa Heidi Hautala:

”Uskon, että naisyhteisö pystyisi sopimaan, miten eletään yhdessä ja ratkaistaan ongelmat. Jos Lehman Brothers olisi ollut Lehman Sisters, niin oltaisiinko tässä, missä maailma tällä hetkellä on? Ei oltaisi.”

Kärpästen herrassa vastapareja ovat järki ja tunne, äly ja voima. Länsimainenkin yhteiskunta on aina jonkinasteinen sekoitus molempia; demokraattista sopimista ja alkukantaista heimohenkeä. Ja missäpä ne näyttävämmin yhdistyisivätkään kuin hyvä veli –kerhoissa, johtajaurosten yhteisissä rituaaleissa.

Ministeri Hautalan ajasta iso osa onkin kulunut näiden hyvien veljien paimentamiseen. Tällä viikolla kerrottiin, että poliisi on toimittanut Mika Vehviläisen lahjusepäilyt syyteharkintaan.

Heidi Hautala kertoo ohjelmassa, millainen on ollut hänen vauhdikas keväänsä herrojen kyydissä.

Kuuntele teksti radiokolumnina tästä. Mene Radio Yle 1:n Kultakuumeen kolumnisivulle tästä.

Tervetuloa Kymmenen valtakirjan pariin – TV1 torstaina 31.5. klo 21:05

Lainaus