Blogit - Malaga

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 3/3

Matti Rämö — Mon, 30 Jul 2012 15:39:35 +0000

Gibraltarin kapeaa niemeä hallitsee jyrkkä kalkkikivikallio, joka nousee yli 400 metriin. Kuva otettu Espanjasta.

Gibraltar erottuu yksityiskohdissaan ällistyttävän selvästi seudun muista taajamista. Se on hyvin selkeästi brittiläinen kaupunki, jota tosin määrittelee rakennuskelpoisen maan niukkuus. Mereen työntyy myös lentokentän kiitorata, jonka poikki kulkee pääkatu tullista keskustaan. Lentokoneiden saapuminen ja lähtö tietävät liikenneruuhkia, kun sekä autot, kaksipyöräiset että jalankulkijat odottavat liikennevaloissa lupaa kiitoradan ylittäämiseen. Taajama kiitoradan toisella puolelle on jo Espanjaa.

Gibraltarin Upper Rockin luonnonpuistossa majailee Euroopan ainoa villi makakiyhteisö. Afrikka häämöttää horisontissa.

Liikennettä Gibraltarinsalmessa.

Paluu Espanjaan. Mukana on hyvä kartta, joka ohjaa myös rauhallisemmille reiteille

Tuulivoimaa hyödynnetään Andalusiassa.

Piikkilanka-aidat vaikeuttavat leireilyä, mutta lukottomista porteista voi tarvittaessa päästä lehmihakaankin telttailemaan.

Kaksi monta kilometriä pitkää kapeaa pengertä yhdistää Cadizin mantereeseen, ja kaupunkiin on vaikea päästä pyörällä muutoin kuin moottoritienkaltaista pääväylää pitkin. Osan matkaa voi kuitenkin vältellä vilkasta liikennettä. Tässä reissun erikoisimpia pyörätieosuuksia, tosin tien päässä on pyöräilyn ja kävelyn kieltävä merkki.

Leiritunnelmaa ylängöltä pellonsängen reunasta.

Leireilyä piikkipensaikon ja ohdakkeiden höystämässä rinteessä ennen kiipeilypäivää. Jyrkästä maastosta löytyy vähemmän kalteva sopukan kaistale.

Matkalla Rondaan punnerrus 1100 metrin korkeuteen. Kevyt tuuli onneksi vilvoittaa helteistä kolmen ja puolen tunnin nousua.

Rondan kaunis kaupunki sijaitsee hulppealla kalkkikivitörmällä.

Pojilla on tyttöjä kovempi kiire kouluun. Vai koulusta pois?

Viimeinen leiripaikka kuivassa rinteessä vuohien polkujen kupeessa 30 kilometriä Malagasta.

Eihän valot vaan unohtuneet päälle?

Vapaapäivän ratoksi polkaisen vielä 85 kilometrin lenkin ilman kuormaa Malagan seudulla. Kaupungista pääsee näppärästi vuoristotunnelmiin.

Matkalla lentokentällä. Kuormaan on viimeiselle kymmenelle kilometrille tullut mukaan pyörän tulevan kuljetuslaatikon pahvit.

Kuljetuslaatikko alkaa muotoutua.

Lähes neljän tunnin askartelun jälkeen paketti on kasassa. 12 pahvilaatikkoa, 500 metriä teippiä ja 30 metriä köyttä. Pakkaus tuoksahtaa vielä viikkoa myöhemminkin pesuaineen kemikaaleille.

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 1/3 Sierra Nevada

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 2/3 Marokko

Matkan yhteenveto Teksti-TV:n nettiarkistossa

Kirja-arvio: Polkupyörällä Jäämerelle - Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 1/3

Matti Rämö — Fri, 27 Jul 2012 18:23:25 +0000

Reissu alkaa samantien reippaalla nousulla Malagasta kohti Puerto de Leonin solaa yli 900 metriin. 18 kilometrin matkaan menee viisi tuntia. Parin tunnin jälkeen Malaga pilkahtaa serpentiinimutkasta jälleen esiin.

Ensimmäinen leiri on ison oliviipuun alla rinteessä. Aamutoimet keskeytyvät, kun vastakkaisen rinteen verkkainen kellojen kilkatus alkaa kiihtyä ja pölypilvi nousta oliivien ylle. Muutama sata vuohea lähtee liikkelle kohti päivälaitumia.

Reitti kumpuilee sisämaassa vahvasti. Lasku keskipäivällä 200 metrin korkeuteen on kuin saunaan ajoa. 36-asteinen kostea ilmamassa tainnuttaa menemishalut, varsinkin kun edessä on 15 kilometrin nousu takaisin 900 metriin. Urakka etenee puoli kilometriä kerrallaan, puolen tunnin tauoilla kerään voimia. Vasta iltaseitsemän jälkeen helle alkaa helpottaa ja varjo laskeutua tielle. Kuvassa on solaan matkaa kiemurtelevaa serpentiinitietä vielä viitisen kilometriä. Solan takana on heti pieni taajamaketju ja viljava maatataloustasanko, jonne leiriydyn kylvöä odottavan vihannespellon reunaan.

Reitillä on kauniita valkoisia pikkukaupunkeja ja kyliä 30-40 kilometrin välein. Tässä ison kaupungin Granadan vanhaakaupunkia Alhambra-linnakkeen tornista.

Granadan liepeiltä (700 m) alkaa aamulla 40 kilometrin nousu Sierra Nevadan toiseksi korkeimmalle huipulle Pico Veletalle 3400 metriin. Matkaan menee kaksi kokonaista polkaisupäivää, päiväsaldoina on 25 km ja 15 km. Reilussa kuudessa tunnissa nousu etenee 1600 metriin. On yhä kuuma, 30-33 astetta.

Leiri paljaalla kummulla 2400 metrissä, illallakin lämpötila on vielä 23-25 asteen tienoilla.

2800 metrissä kasvillisuus alkaa niukentua. Yhdentoista aikoihin lämpötila on mukavasti 26-27 astetta, mutta kesäkuun lopun helleaalto vaikuttaa, normaalisti pitäisi tähän aikaan vuodesta olla viisi-kuusi astetta viileämpää. Näin kertoo muonakojun mies. 2600 metrissä on reitin viimeinen "tankkauspaikka". Siellä on myös puomi, joka estää moottoriliikenteen ylemmäksi. Muonapaikalla tapasin noin seitsemän vantaalaista motoristia, jotka olivat matkalla Malagasta kohti Korsoa. Leiripaikkani 2400 metrissä näkyy etäällä tietä seuraavana matalana kumpuna.

Tienpinta alkaa kurjistua vasta 2900 metrissä.

Viimeinen osuus 3200 metristä ylös on vaikea. Armoton vastatuuli ilmaantuu esiin ja tie on jo hankalan heikko ja serpentiinien jyrkkyys lisääntyy. Takki pitää laittaa päälle vasta 3200 metrissä. Lunta on kovin vähän jäljellä pikkulaikkuina siellä täällä. Lämpötila on vielä 20 asteen tienoilla.

Huipulla 3396 metrissä! Nelisen kilometriä lännempänä näkyy Sierra Nevadan korkein huippu Mulhacen, 3478 metriä. Ohut viiva Mulhacenin kyljessä on seuraavan päivän reittini pois Pico Veletalta. Yllättäen aivan huipulla tuuli onkin kovin lempeää.

Yöksi laskeudun 3300 metriin, koska ylempänä ei rakkakivikkoon saa telttaa. Huipulla on joskus ollut pikku kahvilatasanne, mutten arvaa jäädä sinne leiriytymään. Kapea tasanne on pystysuoran jyrkänteen reunalla ja tuulien voimakkuuksien ja suuntien arvionti on hankalaa. Lisäksi en halua jäädä ihan huipulle ihmeteltäväksi, vaikka aamulla tuskin kukaan sinne ehtisikään kesken aamutoimieni. Siispä valitsen leiripaikaksi sorapolun serpentiinimutkan sisäkaarteen painauman. Kivivalikoima telttakiilojen painoksi on runsas. Yölämpötila pysyttelee 10 asteen tuntumassa. Ainoa haitta on voimakas tuuli, jota sata metriä ylempänä ei ollut. Mutta luotan telttaani, joka on kestänyt Islannin puhurit. Lopulta tuuli rauhoittuu niin, ettei korvatulppiakaan tarvita yöksi pehmentämmän teltanreunan lepattelun ääntä. Mutta uni on vähän levotonta, se on yksi merkki lievistä vuoristotaudin oireista. Aamuyöllä kylkeä kääntäessä rekisteröin myös kevyen päänsäryn. Happea on tarpeeksi, vaikka telttaa pystyttäessä huomasinkin hengästyväni tavallista helpommin. Koko matkan tärkein tavoite oli päästä yöpymään korkealle, jotta saisin ensimakua siitä, kuinka hyvin selviän korkealla.

Lasku Pico Veletalta Sierra Nevadan etelärinteille lähtee solasta vähän yli 3200 metristä suhteellisen leveää polkua pitkin. Välillä pitää vähän nousta ja sitten voi taas jarrutellen hissutella alaspäin, pitkät pätkät on melko tasaista. Reitti lienee joskus ollut tarpeeksi leveä maastoautollekin, mutta rinteestä on vuosien varrella tullut runsaasti kiveä alas ja kulkukelpoinen polku puikkelehtii lohkareiden ja kivien seassa.

Lunta on vain nimeksi ja vain aivan ylhäällä. Mutta välillä kivikossa pitää taluttaa.

Reitti on karun kaunis. Se vaatii keskittymistä, mutta innostaa. Hetkessä eläminen on poikkeuksellisen helppoa, ajatus ei lähde harhailemaan menneeseen tai tulevaan. Muutama kauriskin pujahtaa lähistöltä ohi. Kaiken lisäksi 3200 metrissä on läämmin t-paitakelikin. Näille korkeuksille matkani ajoitus osuus nappiin.

Kolmen tunnin jälkeen polku kasvaa tieksi, joka alkaa hiekkaisena pujotella alas pinjametsikössä ensin hillitysti, sitten reippaammin. 33 asteen helle huokuu päälle jo 2000 metrissä.

Seuraavat kolme päivää kiipeilen ja laskettelen tainnuttavassa kuumuudessa alle 1500 metrissä ajautuen vähitellen alemmaksi. Useat iltapäiväromahtamiset vaativat keräilemään voimia oliivi- ja mantelipuiden alla. Yölämpötilat ovat onneksi mukavasti 20-25 asteen tienoilla. Yksi leiripaikka on vuohien aamureitillä.

Keli on niin rankka, että jätän väliin ylimääräiset vuoristokiipeilyt takaisin 2000 metriin ja luovun spaghettiwesternien kuvausmaisemien vierailusta ja suuntaan Sierra Nevadalta rannikolle Almerian satamakaupunkiin. Almeria on miellyttävän oloinen ja leppoisa paikka, jonka kauniilla kujilla voisi vaeltaa pidempäänkin. Otan kantosiipialuksen Melillaan, joka on espanjalainen siirtomaajäänne Afrikassa.

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 2/3 Marokko

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 3/3 Gibraltar, Andalusia

Matkan yhteenveto Teksti-TV:n nettiarkistossa

Kirja-arvio: Polkupyörällä Jäämerelle - Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: Helsinki 1730 km

Matti Rämö — Mon, 23 Jul 2012 22:33:50 +0000

Andalusian polkaisu on loppuun saakka vääntöä, mutta mielenkiintoista sellaista. Hotellin miehen avulla onnistun löytämään helpohkon reitin pois Rondasta. En halua enää lähteä kiipeämään yli 1100 metrin korkeuteen vuoristoon iltapäivälämmössä, jotenkin enimmät voimavarat olivat jo huvenneet matkan varrella, koska vuodenaika on melkoisen sopimaton vuoristokiipeilyyn Etelä-Espanjassa alle 2000 metrissä ja 30 kilon kuorman kanssa. Ilman kuormaa kiipeily olisi vielä ihan ok näissäkin lämpötiloissa. Mutta, siis helpoin reitti kohti rannikkoa, tiedossa ei ole enää kuin kolme 2-3 kilometrin nousua mataliin soliin ja nettolaskua seitsemisen sataa metriä. Ensimmäinen nousu menee lähes huomaamatta. Ehdin jo ajatella, että haa, tämähän on tässä, ylenmääräiset rehkimiset on rehkitty, nyt voi vain polkea.

No, elämähän on paljon monimutkaisempaa ja yllättävämpää, kuin millaiseksi sen yrittää mallintaa, on mallintajana sitten insinööri, ekonomisti, yhteiskuntatieteilijä tai retkipyöräilijä. Jo aamulla on tuullut puuskissa aika reippaasti, ja kolmen tunnin matkaamisen jälkeen tie kääntyy ja sivuttainen tuuli muuttuu vastaiseksi ja samalla se pakkautuu vuorien välisiin laaksoihin yltyvällä voimalla. Ja armottomaan vastatuuleen vääntö kulminoituu kahteen jäljelle jääneeseen pitkään nousuun. Samalla kun hinkkaan keveimmällä vaihteella rajuissa puuskissa madellen, olen tietoinen, että solan harjanteella pyörivät kymmenet tuulivoimalat. Niiden paikka ei ole valikoitunut sattumalta tänne. Onneksi tienpiennar on leveä, ja pystyn hoipertelemaan laajalla säteellä eteenpäin. Muutaman kerran joudun pysähtymään ottamaan jaloilla tukea maasta, kun puuskat yrittivät väkisin painaa karavaaniani pois tieltä. Yhtäkkiä elävästi mieleeni muistuu viime kesän Islannin-polkaisu: tällaistahan se oli suuren osan ajasta, ei ihme, etttä olin silloin kuukauden puskemisen jälkeen lievästi poikki ja henkisesti väsynyt tuuleen luonnonelementtinä. Islannin ja muiden aikaisempien tuulikokemuksien perusteella arvioin tuulen voimakkuuden vaihteluväliksi 15-25 m/s, ja kovimmassa puuskissa se todellakin on noissa rajuissa luvuissa.

Ensimmäisen tuulinousun jälkeen jään viettämään iltapäivää Ardalesin kauniin ja historiallisen kylän liepeille. Jo muinaisilla roomalaisilla oli vesipiste täällä. Ensin kasaan voimani kylään nousuun vain todetakseni, että kaupat ovat todellakin jo kiinni klo 14.40. Tuulen takia myöhästyn yli puoli tuntia siestan alun sulkemisajasta. Maantien liittymässä on kuitenkin huoltoasema, josta saa juomaa ja lihaleikkeitä. Vetäydyn tuulensuojaan varjoon oliivipuun alle, tai osittaisen tuulensuojaan nyt edes kuitenkin. Muonan jälkeen simahdan puolen tunnin unille maahan. Vasta herätessäni havaitsen, että olen itse asiassa tuupertunut iltapäivätilttauksessa vuohien jätösten päälle, mutta sehän nyt ei oikeastaan ole kovin dramaattista.

Ardalesista joudun ensin kapuamaan takaisin maantielle, ja samaan sessioon heti vajaan tunnin vääntö kolmisen kilometriä keveimmällä vaihteella ankaraan vastatuuleen, joka yltyy itse solassa niin rajuksi, että pitää pysähtyä laittamaan villaa selkään, takki päälle sekä ranteet pitää suojata tuulta hylkivillä ranneheijastimilla (normaalin rannetukien lisäksi). Pukeutuminen on hankalaa, sillä joudun kamppailemaan pitääkseni pyörän pystyssä puhurien rytmissä. Solan jälkeen alka lähes kymmenen kilometrin lasku, mutta tuuli on niin voimakasta, että joudun vääntämään aluksi kunnolla, että pääsen eteenpäin alamäessä, vaikka se on aika jyrkkäkin. Sitten reitti muuttaa vähän suuntaa, ja kun tie sujahtaa parin kapean kallioleikkauksen läpi alemmaksi seuraaviin laaksoon, tuuli alkaa vähitellen rauhoittua ja tasaantua. Riisun takin ja hymyilin, sillä nyt Malagaan on matkaa enää vajaat 50 kilometriä, eikä keli ole liian kuuma eikä tuulinen.

Polkaisen Pizarran pikkukaupunkiin illan muonaostoksille. Piipahdan myös apteekiin etsimään täydennystä soodatablettivarastoon vatsan tasapainon turvaamiseksi (matkan kolakiintiöt ovat ylittyneet, tarkkaan ottaen myös ensi vuoden kolakiintiöt, ja tuo tumma nektari on heilauttanut vatsan tasapainoakin, päivittäinen nestekulutus on ollut suurta ja kolan osuus on kasvanut siitä ihan liin hallitsevaksi, havahduin liian myöhään kuplivan mineraaliveden vaihtoehtoon). En ilmeiseti osaa selittää asiaani tarpeeksi hyvin vaan tarkemmn tutkiskelun jälkeen apteekin ulkopuolelle havaitsen saaneeni vähän soodaa järempiä vatsan tasapainolääkkeitä. Apteekin ulkopuolelle huomaan myös selityksen sille, miksi sisällä olin tuntenut kengän tarttuvan omituisesti lattiaan: kengänpohjaanhan on jämähtänyt purukumimälli. Samalla havaitsen, että jalkakäytävällä on kovin iso kokoelma purkkamällejä, jotka pakottavat lisätarkkaavaisuuteen kävelyssä (Malagassa huomaan myöhemmin, että ilmiö ei ole kovin harvinainen).

Malaga on enää reilun 30 kilometrin päässä, ja edessä on matkan viimeinen leiriyö, siispä telttapaikan voisi valita tavallista aikaisemmin ja huolellisemmin, jotta pääsen nauttimaan maastossa oleilusta paremmin. Vain kolmisen kilometria Pizzarran ulkopuolelle on matalan vuoren juurella ruovikkopöheikkö, joka ei ole minkään piikkilanka-aitauksen rajaama, ja sen takaa aukeaa pansaikkoinen rinne, joka muuttuu ylempänä karummaksi. Juoksen pyörän piiloon ensin ruovikon suojaan, ja sitten hetken tutkailun jälkeen lähden raahaamaan karavaania ylemmäksi rinteeseen tietoisena, että hyvän näköalapaikan eteen kannattaa nyt tehdä töitä tavallista enemmän. Vuohien polkuja pitkin hivuttaudun kuormineni noin 50 metrin korkeuteen tienpinnasta pienelle tasanteelle, josta näkee tietä enää vain vilauksen mutta josta avautuuu hieno näkymä yli sitruunaviljelmien laikuttaman laakson. Muutaman kilometrin leveää laaksoa rajaa jyrkähkö vuorenrinne kummaltakin puolelta. Iso tie kulkee laakson toisella puolella, rautatie puolestaan lähellä pienemmän tien vieressä, mutta harvat paikallisjunatkin humahtelevat tarpeeksi kaukana, ettei niistä ole haittaa. Paljoa parempaa viimeistä leiripaikkaa en olisi voinut löytää. Kasaan majani ja asetun onnellisena illalliselle teltan eteen katselemaan näkymiä. Mietin kuukauden vaellusta, sen vaikeita ja hienoja hetkiä. Ja hymyilen. Onneksi en tälläkään kertaa tiennyt ennakkoon, kuinka hankala reissu on tai siis kuinka väärin olinkaan ajoittanut matkan, jonka optimilämpötilat osuvat lähinnä yli 2000 metrin korkeuteen kahdelle päivälle (Suomen kesää vastaavat lämpötilat alkoivat vasta 2800 metrissä).

Seuraavan päivän nukun niin pitkään kuin aurinko sen sallii, puoli kymmenen aikaan teltta on aivan liian kuuma. Jään rauhassa tutkailemaan maastoa, ja totean jälleen, kuinka piikikästä melko niukkakasvillinenkin maasto on. Vuohien polkujen ulkopuolella ei kovin paljoa voi liikuskella huoletta vaan askeleet saa rinteessä katsoa tarkkaan, sillä matalakin varvikko sisältää jollei piikkejä niin vähintään ohdakkeiden pieniä takiaspalloja kovin runsaasti. Mutta maiseman karu kauneus herkistää mieleni, ja minun on pakko Sisilian luontoon kaksikymppisenä ihastuneena myöntää, että kyllä Andalusia on Sisiliaakin kauniinpi pinnanmuodostukseltaan, ja kylätkin ovat keskimäärin harmonisempia ulkoasultaan.

Polkaisu Malagaan sujuu kohtuullisen leppoisasti, pikkuhiljaa taajamien välissä on yhä vähemmän sitruunapuita, ja olen yhtenäisellä kaupunkialueella. Iltapäiväaurinko pääsee kuitenkin sen verran jälleen yllättämään, että muutaman kilometrin urbaanin suunnistuksen jälkeen olen valmis hyväksymään seuraavan suunnilleen sopivan majapaikan viimeiseksi kahdeksi yöksi. Voimien hiipuminen ajoittuu suht hyvin, sillä päädyn linja-auto- ja rautatieaseman kortteleihin ja valitsen kahdesta silmiin oseuvasta hostallista toisen, Acapulcon (hostallit ovat hotelleja halvempia). Acapulco on noin 15-kerroksisen asuintalon toisessa kerroksessa. Vähän ahdas hostalli, mutta saan 30 eurolla kahden hengen huoneen, jossa on lavuaari ja pieni parveke (näkymä rakennuksen sisätasanteelle). Respan nuori mies myötäilee, että voin yöksi tuoda pyörän huoneeseen.

Hetken asettautumisen jälkeen suuntaan rantabulevardin kautta 10 kilometrin päähän lentokentälle, jossa käy ilmi, että rampin alle kätkeämäni pyörän kuljetuslaatikko on kadonnut, koska kuukausi sitten joutomaalta näyttänyt sillanalus on päätynyt maanrakennustyömaan kohteeksi. Polkaisen takaisin kaupunkiin etsimään pyöräliikkeitä uuden boksin löytämiseksi, mutta sellaista ei löydy. Siispä hankin drogheriasta (kemikalio- ja rautakaupan yhdistelmä) nipun pahvilaatikoita, runsaasti teippiä ja 50 metriä köyttä. Matkalla hostallin bongaan vielä vähän isomman pahvilaatikon, jota lähden kuljettamaan kädessä (sillä matkaa on hostallille enää n. 300 metriä), ja kas, esiin sujahtaa poliisiauto, jonka ikkunasta poliisi toteaa "irregolare". Matka pitää keskeyttää ja sitoa se ylimääräinenkin pahvilaatikko kuormaan.

Illan vietän rantabulevardia polkien. Turisteja ei ole, mutta paikallinen sosiaalinen elämä on mukavasti sijoittunut eri muodoissaan satamaan rajautuvan pari kilometrisen playan rannoille. Tunnelma muistuttaa tavallista sislialaista rantakaupunkia, rantabulevardia vaelletaan edestakaisin rauhaisasti yhdessä sukulaisten ja tuttujen kanssa. Grillatun kalan tuoksu maustaa matkaa, samoin Madonnan alttari, palloa potkivat nuoret miehet, rannalla musiikkia kuuntelevat nuoret, miehet kalastavat, yhteen paikkaan on viritetty ihan rantaan iso verkkokin. Katulyhdyn alla parveilee lepakkojen parvi hyönteisjahdissa. Aallot kohisevat rantaan. Ilta on pehmeän lämmin ja hieno.

Viimeisen päivän käytän huvitteluun. Ajan ilman huormaa 85 kilometrin lenkin 1000 metriin nousevan pikkuvuoren ympäri, Puerta di pescatore -sola on vähän yli 400 metrissä. Palaan Malagaan Torremolinoksen kautta. Torremolinos on hämmentävän suuri mittakaavaltaan. Rantalomailu on täällä teollisen turismin suuruusluokassa. Mutta vain muutamaan kilometriä idempänä rantaelämä on jo lähinnä paikallista, eikä rantaa reunusta puotien ketju. Päädyn lentokentän lähellä etsimään vaihtoehtoista reittiä Malagaan, ettei minun tarvitsisi seuraavana päivänä kuljettaa pahvikasalla kasvanutta kuormaani sitä muutaman kilometrin pätkää, joka muistutta kapeapientereista Kehä ykköstä. Ja osuudella on useampi liittymä, ja ne ovat pyöräilijöille niitä vaikeimpia paikkoja monikaistaisella valtatiellä. Aamulla olin jo paikallistanut yhden mahdollisen hiekkapolun, joka vie ryteiköstä joen ylittävälle sillalle. Lentokentän ja kaupungin välissä on nimittäin yksi iso jokiuoma, joka rannempana haarautuu kahdeksi, ja jokiuomaa reunustaa pensaikkoinen maasto, jonka yli ei kulje muita teitä kuin moottoritie ja entinen moottoriliikennetie, jota kuitenkin saa ajaa pyörällä, liikenne on tosin aika hurjaa. Siispä jatkan reittitutkailujani. Eksyn ryteikköön tunniksi harhailemaan polulta toiselle. Kohtaan pensaikossa vapaana laiduntavan hevoslauman, joka aterioi polun varteen tuodusta peräkärrystä. Ohitan kolme hevosta noin kahden metrin etäisyydeltä, mutta kohtaaminen sujuu hyvin, hetken tuijottelun jälkeen hevoset väistävät. Kebabin ja rantabulevardiajelun jälkeen Illan tunnelmaa pilaa hieman hostallin iltapäivystäjä, joka suhtautuu nuivasti polkupyörääni, vaikka nuorimies oli antanut luvan tuoda sen sisään. Vanhempi mies jurputti siitä jo edellisiltana ja nyt myös nuorimies yrittää vihjata, että pyöräni on pölyinen. Mutta he eivät ehdota pyörälle parempaa yösijoituspikkaa, ja jätän vihjailut omaan arvoonsa ja vetäydyn sopivasti kielimuurin varjoon. (Osaan espanja-espanjaa viitisenkymmentä sanaa, loput selvennän italiaksi, ja useimiten paikalliset ymmärtävät aika hyvin, mutta minulla on vaikeuksia ymmärtää vastauksia, eli komminikaatio vaatii kärsivällisyyttä ja hyvää tahtoa).

Lento lähtee vasta illalla, joten on hyvää aikaa nukkua ja kirjautua ulos puoliltapäivin ja sitten rahdata pahvit ja kuorma lentokentälle. Hostallin väen kylmäkiskoisuus saa uuden vivahteen, kun raahan tavarani ulos. Jätän muutaman ylimääräisen pahvipalan huoneeseeni, ja hostallin rouva kantaa ne muutaman minuutin viiveellä mielenosoituksellisesti alas rappukäytävään ja toteaa niiden kuuluvan minulle. Tämä Acapulco-hostallin henkilökunta, joka on ehkä perhe, on oikeastaan koko Andalusian- ja Marokon-matkani ainoa tympeästi karavaaniini suhtaunut ihmisjoukko. Kaikki muut ovat olleet ystävällisiä, jopa poliisit, jotka ovat puuttuneet matkantekooni. Rapussa jään vielä suustani kiinni asukkaan kanssa. Hän on Kalabriasta, Italiasta. Yli viisikymppinen mies on löytänyt rakkautensa Andalusiasta ja on asunut nyt muutaman vuoden Malagassa. Hän kehuu Andalusiaa hienoksi paikaksi ja andalusialaisia hienoksi väeksi. Olen samaa mieltä. Giovanni korostaa, että missä tahansa täällä asioikin, kukaan ei tule etuilemaan sen takia, että on jonkun vaikutusvaltaisen ystävä tai sukulainen, toisin kuin Kalabriassa. Kun pakkaan kuormaani, toisella puolen isoa katua kulkee viheltelevä mielenosoittajjien joukko. Välissä on tietyömaa, enkä oiken näe kuinka paljon väkeä on, mutta tilanne on kaiken kaikkiaan rauhallinen. Myöhemmin kuulen, että 80 kaupungissa on osoitettu mieltä hallituksen leikkauspolitiikkaa vastaan ja Madridissa tilanne riistätäytyy niin pahaksi, että poliisi ampuu kumiluodeilla mielenosoittajia.

Hitaasti vaellan rantabulevardin ja joutomaaryteikön polkujen kautta lentokentällä. Pyöränkuljetuslaatikon kasaamiseen menee taukoineen neljä tuntia. Boksi rakentuu 12 pahvipalasta, 500 metristä teippiä ja 30 metristä köyttä. Lopuksi tungen kaikki matkatavarani yhteen isoon kevyeen kassiin (pakolaiskassi lentokenttäslangin mukaan). Viimeinen jännitysmomentti on se, kun check in -virkailija epäilee, ettei boksini mahdu läpivalaisulaitteeseen, vaan se pitää avata. Kun epäuskoisena selitän raataneeni boksin kasaamisen kanssa puolikkaan työpäivän verran, virkailija arvelee, että ehkä siihen voidaan vaan tehdä aukko. Virkailijamies tulee noutamaan boksin turvatarkastukseen kerrosta alemmaksi (seuraan mukana) jonnekin turva-alueen sisäpuolelle, jossa vartiointiliikkeen ihmiset onnistuvat tunkemaan laatikon läpivalaisulaitteeseen, ylimääräistä tilaa jää viitisen senttiä.

Aamun sarastaessa paluu Helsinkiin on kylmä. Lämpötila on komisenkymmentä astetta viileämpi kuin lähtiessä. Vielä kolme päivää paluun jälkeen kehon termostaatin sopeutuminen on vaiheessa. Paluun henkinen krapula helpottuu, kun pääsen Helsingin Keskuspuistoon polkaisemaan 30 kilometrin lenkin kostean koivun tuoksussa.

-----------------------

Matkakuvia osa 1/3: Malagasta sisämaahan; nousu Sierra Nevadalle

------------------------

Pyöräreissulinkkejä:

Lekan pariskunta & Lina polkevat kohti Ukrainaa

Ennen matkaa Lina teki videon Trans Europe Express- journey to Odessa

Turkulainen opiskelija Susanna Raitamäki polkee (ja juoksee) Islannin tuulisissa maisemissa

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: reilu viikko lähtöön

Matti Rämö — Sat, 09 Jun 2012 17:43:43 +0000

Lähtövalmistelujen loppukiri on hektistä siirtymäaikaa eri todellisuuksien välissä. Loikka arjesta tien päälle alkaa saada konkreettisia muotoja yleensä aivan liian myöhään. ”Onhan tässä aikaa” -hymistely kuuluu itsensä harhauttelun kestoklassikoihin. Varsinkin kun aina ponnahtaa esiin jotain pientä outoa, jota ei ole ollenkaan osannut ajatella.

Tällä kertaa loppuhetkien muuttujia on ollut ongelma sopeutua uusiin monitehosilmälaseihin. Kuvittelin, että soitto silmälääkärin ajanvaraukseen kahdeksan viikkoa ennen lähtöä olisi ollut riittävän aikaisin, jotta ehdin jonottaa vastaanotolle, hankkia ensimmäiset moniteholasit sekä vielä tottua niihin. En ottanut huomioon, että hajataittoisuus ja jo pidempään vaivannut lasiaisen osittainen irtoaminen lisäävät operaation vaikeuskerrointa. Ja lopputuloksena on askel taaksepäin: uudet yksiteholasit odottavat optikolla.

Kiusallisempi ja aivan tuore pulma on kesäflunssan iskeminen puun takaa. Olen onnistunut välttämään kaikki kevättalven infektiot ilman suurempaa tuskaa, vaikka niitä on vieraillut toimituksessamme. Loppukevään kroonista univelkaa ja eriasteista stressikertymää on kasaantunut kuitenkin juuri sen verran, että psykofyysinen suojaus antaa rahtusen periksi, ja tsakk! Nenä vuotaa ja kurkku on kipeä. Nyt täytyy osata arvioida oikein levon ja rasituksen suhde, ettei pitkä ja raastava ylämäki ala jo ennen kuin pääsen edes Malagaan.

Onneksi ehdin kohtuullisen mukavasti rakentaa peruskuntoa jo toukokuussa ja kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Ohjelmaan kuului mm. polkaisu Lekan pariskunnan kanssa Helsingistä Porvooseen. Sinnittelin heidän vauhdissaan tarinan kerronnan ohessa. Seurassa tulee kuin huomaamatta ajettua vähän kovempaa. Helsingin kriittisten pyöräilymielenosoitusten lisäksi yhteisajoa kertyy vuosittain niin vähän, että suhtaudun siihen aina hieman eksoottisen innostavana kokemuksena.

Valmistelujen myönteisiin asioihin kuuluu myös matkareitin perusajatuksen kiteytyminen. Ystäväni kertoi ottaneensa lautan Andalusian Almeriasta Melillaan Afrikkaan, ja silmissäni välähti kartalle kaunis symmetrinen iso ympyrä. Malagasta vuorille Granadan kautta tai läheltä, sitten Sierra Nevadan rinteitä ja laaksoja ylös alas viikon verran. Ja vuoriston länsipään juurella on spagettiwesternien ”pyhä maa” ja sen lähellä Almerian satama. 5-6 tunnin lauttamatka Espanjan siirtomaa-ajan jäänteeseen Melillaan, ja olenkin jo käytännössä Marokossa. Noin 700 kilometrin lenkki Fesin upean vanhankaupungin kautta Gibraltarinsalmelle, ja sitten voisin arvioida aikataulua, pitääkö polkea suorinta reittiä takaisin Malagaan vai ehtisinkö vielä koukata Sevillaan ja Cordobaan.

Aikataulustressin välttämiseksi viimeisten päivien mahdolliset rönsyt olisivat oiva puskuri, jonka voisi tarvittaessa karsia pois. Tosin kaikki tämä edellyttää, että onnistun pääsemään matkaan kuta kuinkin terveenä, muutoin tilanne pitää arvioida aivan uudestaan, mikä sekin tietysti kuuluu elämän normaaliin kiertokulkuun. Tilanteisiin sopeutuminen. Kreikkalaisen filosofin Herakleitosin sanoin: ”Kaikki virtaa, mikään ei ole pysyvää”.

Lainaus