Rikollinen vastoin tahtoaan

Timo Harakka — Thu, 04 Jul 2013 05:09:20 +0000

ENTÄ JOS rikoskirjan päähenkilö olisikin apuri, se puolivahingossa mukaan joutunut mies, eikä rikoksen suunnittelija ja toteuttaja? Jos päähenkilö olisi Sancho Panza ja itse ritari tulisi kuvaan vasta puolivälin jälkeen? Pätkä ilman Pekkaa ja Watson ilman Sherlockia.

Tällainen on Alfred Döblinin nerokas ratkaisu teoksessa Berlin Alexanderplatz (1929), joka on yksi lempikirjoistani ja vuorossa sunnuntaina 6.7. kymmenen rikoskirjan sarjassa.

Tämä pikkukonna, Franz Biberkopf, on yksi tuhansista ja taas tuhansista, mitätön pikkukonna. Hän osoittaa, että rikos ei ole erityinen tapaus, vaan 30-luvun laman ja sekasorron aattona Berliinissä elinehto ja ainoa mahdollisuus. Franz jopa vannoo vankilasta vapauduttuaan, ettei enää sorru rikoksiin – mutta rikollinen aika ja rikollinen kaupunki vievät mukanaan.

Vieraamme, psykiatrisen vankimielisairaalan johtaja Hannu Lauerma arvelee, että kirjasta on tullut klassikko, koska se on kirjoitettu juuri ennen natsien valtaannousua. "Kirjassa tihenee, tihenee ja tihenee kuhiseva tunnelma, Berliini tuntuu muurahaiskeolta, jossa liike vain kasvaa, kasvaa, kasvaa ja jännite kasvaa. Tuntuu todella siltä, että muurahaiset lähtevät justiinsa marssille - niin kuin lähtivätkin."

Anna Kortelainen säestää: "Päähenkilönä ei ole älykkö, joka istuu pohtimassa näitä asioita tovereidensakanssa, vaan tämä onneton Franz, joka liikuskelee väenkokouksissa ja kuuntelee propagandaa. Juuri semmoinen epämääräinen heppu, joka on siellä takarivissä, kuuntelee vähän aikaa ja menee sitten kaljalle."

Ja menee yksin, sillä hän on yksilö, ja päättänyt selvitä self-help-hengessä aivan yksin. Franzin usko omiin voimiin on sitä tragikoomisempaa, mitä hämärämpiin alamaailman apuhommiin hän joutuu.

Kirjan loppusivujen sanoma on, että yksin ei pärjää kohtaloa vastaan, mutta kaksin on jo paremmat saumat ja tuhansien porukalla kohtalon voi jopa päihittää. Mutta oppiakseen tämän Franzin on menetettävä ensin kätensä, sitten rakastettunsa ja lopulta – oma persoonansa, sikäli kuin sellaista on ollutkaan.

Hannu Lauerman mukaan Franz on "sangen yksinkertainen mies. Hänen käyttäytymistään ohjaavat paineet, joita hänelle asetetaan - asettaa niitä sitten oikeuslaitos, poliisi tai se alakulttuuri, johon hän päätyy. Hänellä ei ole kovin paljon valinnanvaraa, kun hän kadulle päätyy ja alkaa kaupitella kengännauhoja."

FRANZ BIBERKOPF on joukon petturi ja kahden rintaman karkuri, sillä hän on karannut sotarintamalta ja eronnut myös työväenliikkeestä. Vanha joukkovoima on murentunut, kun yhteiskunta hajoaa. Hävitty sota, häpeärauha ja pula-aika johtavat syyttelyyn ja syntipukkien etsintään, kyyniseen eloonjäämiskamppailuun. "Saksa on pettureiden ja huijareiden käsissä", kaikuu kaiken aikaa Alexanderplatzin megafoneista, joten pienen ihmisen pieni rikos on pikkujuttu suuren valtiopetoksen rinnalla.

Yhteiskunnan ainoa järjestäytynyt osa on järjestäytynyt rikollisuus, mutta Döbliniltä on turha odottaa Mario Puzon mafiaromantiikkaa. Päinvastoin, rikollisliiga on kuva politiikan kriisistä – yhteisö ilman yhteisöllisyyttä, joukkovoiman synkkä irvikuva. Jengi puhuu paljon yhteishengestä, mutta lopulta jokainen ajattelee vain itseään, pettää ja kavaltaa toisensa heti, kun siitä on itselle etua.

Viha ja turhautuminen yltyy, paine purkautuu – mutta ei kansanvaltaan, vaan väkivaltaan.

”Rauhaa, ei vallankumousta”, huutaa Franz Biberkopf. Ja juuri sitä tarjoavat natsit. Rauhaa, järjestystä, kuria ja komentoa. Pian suuren johtajan ympärille syntyy kollektiivinen hurmkos, joka on se kaikkein hirvein joukkoliikkeen perversio, ja jossa Berliinin neljä miljoonaa pikkurikosta yhtyvät yhdeksi valtavaksi rikokseksi.

10 kirjaa rikoksesta kutsuu jälleen sunnuntaina TV1:ssä kello 20. Hannu Lauerma kertoo myös, onko psykopaatteja enemmän kuin ennen ja mitä on perhesurmien taustalla.

Lainaus

Hitler-kortti vedetään esiin

Timo Harakka — Thu, 19 Jul 2012 06:46:10 +0000

Keittiönpöytien keskusteluissa vedetään usein esiin natsikortti. Muut keskustelijat protestoivat, jos jonkun mielestä Kreikan kriisi muistuttaa 1930-luvun Saksaa. Täysin kiellettyä on verrata ketään poliitikkoa Adolf Hitleriin.

Natsikortti tarkoittaa siis, että epäreilu keskustelija turvautuu äärimmäiseen perusteluun, josta ei voi järkevästi olla toista mieltä. Vedotaan johonkin absoluuttiseen, jolloin keskustelu tyrehtyy.

Mutta eikö natsikortista protestoiminen tarkoita juuri sitä, että Hitlerin valta oli ainutkertainen poikkeusilmiö? Jos taas ajatellaan, että natsivalta on vain yksi autoritäärisen politiikan laji, tai että tuttuja piirteitä voi löytää demokraattisestakin toiminnasta, silloin natsikorttia saa ja pitää pelata. Jos Hitleristä ei enää tänään puhua, niin miten voimme oppia historiasta?

Näihin kysymyksiin vastasi Veikko Huovinen kuvitteellisella Hitlerin elämäkerrallaan Veitikka, jota ruoditaan tänään 10 kirjaa vallasta –sarjassa. Huovisen mielestä Hitleriä ei pidä haudata hirveyksien museoon absoluuttisen pahan osastolle, vaan Hitler elää, aina ja kaikkialla, erilaisissa valeasuissa ja valeaatteissa.

Natsien perintö näkyy myös niissä, jotka muka vastustavat natseja. Tämä oli Huovisen viittaus Neuvostoliittoon, jonka vertaaminen Natsi-Saksaan oli hyvin uskaliasta. Vuonna 1971 Suomi oli suomettuneimmillaan ja taistolaisliike nosti päätään.

Vihainen humoristi kun on, Huovinen ihmettele: Niten ihmeessä Saksa ja koko maailma saattoi hetkeksikään langeta tuon kaikkien aikojen kujeilijan, ihmiskunnan suurimman velikullan hillittömiin metkuihin?

Illan vieras, näyttelijä-muusikko Olavi Uusivirta etsii vastausta näin: ”Veikko Huovisen tulkinnassa Hitler oli verraton näyttelijä. Sitähän valta yksinkertaistettuna, pelkistetyimmillään on. Hitler aina mietti etukäteen, mitä kautta hän lähestyy kohtaamista. Ottaako hän kaapista sveitsiläisen suklaarasian, vai alkaako huutaa suoraa huutoa päin naamaa?”

Vallassa on aina kyse näyttelemisestä. Demokratiassakin mietitään, onko vallankäyttäjä uskottava, vakuuttava – meneekö esitys täydestä ja todesta.

Vallan on tehtävä vaikutus, sen täytyy häikäistä ja houkutella. Siinä, että valta todella näyttää vallalta, natsit olivat suuria neroja. He käytännössä keksivät nykyaikaisen propagandan, ne vaikuttamisen keinot, jotka ovat tänäkin päivänä mainonnan ja manipulaation peruslakeja.

Vakuuttavat puitteet peittävät aina ajatusten tyhjyyden. Finanssikriisin ja eurokriisin aikanakin median asiantuntijoina esiintyvät samat liituraitaiset talouden asiamiehet kuin ennenkin. Vaikka he olisivat väärässä ja ajaisivat maailman perikatoon, kaikki ottavat heidät todesta.

Humoristin resepti diktaattoreja vastaan on se, että heidät pitää tehdä naurunalaisiksi, heidät pitää nauraa vallasta.

"Naurussa on sen hirmuvallan vastustamisen mahdollisuus", sanoo ohjelman vakiovieras Anna Kortelainen. "Ensin joku uskaltaa vähän yskähtää, sitten muut alkavat nauraa mukana. Ja mitä useampi nauraa mukana, silloin syyllisyys, että näin ei saisi tehdä, jaetaan ryhmänä. Olennaista on, että se tehdään yhdessä.”

Tosikkomainen idealismi, herkkäuskoisuus, alttius imartelulle ja vakavamielisyys luovat tilaa Hitlereille. He syytävät keitokseen vielä kaunaa, kateutta ja sopivan viholliskuvan. Ehkä on onni, että Suomessa ei kunnioiteta poliitikkoja, ja varsinkin perussuomalaiset ovat tehneet lainsäädännöstä suurta viihdettä ja karnevaalia.

Olavi Uusivirta on näytellyt Hitleriä vaaleanpunaisessa univormussa. Nyt hän pohtii, millaisen viihdemusikaalin diktaattorista saisi – ja esittää lopuksi laulun Adolfille.

Tervetuloa 10 kirjaa vallasta –sarjan pariin tänäkin torstaina.

Kuuntele teksti Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnina täältä.

Lainaus

Blogit - Hitler Adolf

Rikollinen vastoin tahtoaan

Hitler-kortti vedetään esiin